”Kuinka voisin muuttua ihmisenä?” mies kysyi. ”Olen elänyt koko elämäni ilman kunnianhimoa. Minulta puuttuu kaikki määrätietoisuus. Aina vain myötäilen muita, enkä osaa sanoa ei.”
”Miksi haluaisit muuttua?” Buddha sanoi. ”Passiivisuus on lahja. Sinua on siunattu taidolla sulautua massaan ja mennä muiden mukana.”
Mies näytti yllättyneeltä: ”Mutta... mutta minä olen kuunnellut sinua useiden viikkojen ajan, etkä ole koskaan ylistänyt sellaisia ominaisuuksia. En ole kuullut muidenkaan gurujen julistavan, että heikkotahtoisuus olisi hyve.”
Buddha vastasi: ”Ehkä kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä, ettei sitä muista erikseen edes mainita ääneen. Seikkailut, haasteet ja henkiset muutokset ovat niitä onnettomia varten, jotka ovat syystä tai toisesta eksyneet laumasta. Annas kun kerron sinulle pienen tarinan.”
Olipa kerran kolme kunnianhimoista miestä, jotka päättivät yhteistuumin kiivetä vuorelle. Heillä kullakin oli omat syynsä. Yksi tahtoi haastaa itsensä. Toinen tahtoi nähdä kauniit maisemat. Kolmas halusi saada hetken etäisyyttä vaimoonsa.
Matkalle lähti myös neljäs mies, mutta hänellä ei ollut mitään erikoisempaa syytä. Kaverit vain sattuivat pyytämään, eikä hän osannut sanoa ei.
Ensin kaikki meni hyvin. Sitten rinne jyrkentyi ja vain se, joka etsi fyysistä haastetta, halusi pitää yllä reippaan vauhdin. Hän oli sotilas ja luonteeltaan urheilullinen, mutta kahdella kaverilla ei ollut mitään kiirettä – työtä ja perhevelvollisuuksia paennut mies suorastaan laahusti, jotta retki kestäisi mahdollisimman kauan.
Kolmikko uhkasi riitautua, kun yksi koko ajan hoputti muita lopettamaan löysäilyn. Kaksi laiskuria pysyivät kuitenkin ruodussa, koska neljäs mies ei valittanut. Jos riuska ryhmänjohtaja käski reipastumaan, hän reipastui. Sen nähdessään muutkin tunsivat hieman häpeää veltosta asenteestaan ja paransivat tahtia.
Lopulta retkikunta saavutti vuoren huipun. Taiteilija, joka oli halunnut nähdä maiseman, alkoi heti tehdä luonnoksia vihkoonsa ja ylisti tilanteen poikkeuksellisuutta. Kaksi muuta miestä eivät olisi kauaa jaksaneet kuunnella hänen hehkutustaan, mutta neljäs mies kuunteli. Niinpä taiteilija jatkoi innokasta vuodatustaan – ja lopulta myös kaksi muuta jääräpäätä malttoivat hetkeksi jättää kiipeilyvarusteidensa säätämisen ja keskittyivät vain katselemaan.
Huippu oli saavutettu ennakoitua nopeammin, joten kolmas mies ehdotti, että he pidentäisivät retkeään: laskeutuisivat toista rinnettä ja kiertäisivät kotiin vaihtoehtoista reittiä. Sillä tavoin he saisivat viettää yhden päivän enemmän erossa tylsästä virasta ja nalkuttavasta puolisosta. (Kolmas mies ei todellisuudessa perustellut ehdotustaan juuri näillä sanoilla.)
Neljäs mies suostui heti. Muutkin kaksi olivat sopuisalla tuulella, joten matka jatkui. Lopulta kaikki neljä miestä kokivat huimia seikkailuja, löysivät merirosvojen aarteen ja oivalsivat elämän tarkoituksen.
”Sen pituinen se”, sanoi Buddha. ”Ymmärrätkö nyt, miksi maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joilla ei ole säkenöivää persoonallisuutta? Muiden myötäily on arvokas lahja.”
”Valaistuminen on hieman kuin tenniksen peluuta. Jos on vain kolme tyyppiä, niin ei voi pelata nelinpeliä. Sama ongelma, jos on vain kolme mailaa... tai jos kaikki pallot hukkuvat pöpelikköön.”
Seuraavana päivänä Buddha sanoi:
”Monet hienot oivallukset vain ilmaantuvat jostain, leijuvat hetken ilmassa ja sitten vaipuvat unohduksiin. Osaan lukea ja kirjoittaa, mutta voisiko joku muu toimia kirjurina – minä voin sitten vain keskittyä höpisemään, kuten ennenkin.”
Monta kättä nousi, mutta Buddha valitsi kirjurikseen sen miehen, joka teki aina kaiken mitä pyydettiin, eikä koskaan sanonut ei.
Siitä alkaen myötäilevä mies sai osakseen suurta kunnioitusta - ja kun Buddha kuoli, häneen suhtauduttiin kuin legendaarisen rokkibändin basistiin. Mies kirjoitti elämäkerran ja tienasi mukavasti tarkistaessaan dharman oikeaoppisuutta. Vaimo oli kaunis ja synnytti viisi poikaa. Perheessä vaimo määräsi kaapin paikan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti