Kiista runouden julkaisemisesta - ke 9.10
Keskustelun varsinaista sisältöä en referoi, koska Aleksis Salusjärvi on jo tehnyt sen Luutiissa:
Luutii: Harri-Nordell-on-vaarassa (tietääkseni ei kumminkaan vaarassa.) Luutiista löytyy myös Maaria Pääjärven kirjoitus, joka ei niinkään esittele aiemmin tapahtunutta, vaan vie aihetta enemmän uuteen suuntaan. Kirjoituksessa herätetään Olli-Pekka Tennilän johdatuksella hyviä kysymyksiä siitä, onko runoudessa kyse kirjallisesta laadusta vai jostain paljon sitä kiinnostavammasta.
(Btw olin itsekin viikkoa aiemmin Kultakuumeessa puhumassa lavarunoudesta, mutta siitä ei herännyt kohua: Runoa lavalla!)
Ei ole kenellekään eduksi vähätellä kustannustoimittajien työtä
Uskon toimittamiseen, vaikka tämän blogin perusteella sitä ei ehkä heti uskoisi. Ajattelen vanhakantaisesti, että blogitekstien ja paperille painetun kirjan välillä on tietty ero.
Usein julkaisen blogitekstini saman tien, tarkistamatta oikeinkirjoitusta tai nukkumatta yön yli. Haluan, ettei häveliäisyys, laatutietoisuus tai muunlainen superegon väliintulo estäisi ajatusteni vapaata jäsentymistä.
Saatan myöhemmin todeta: tuota ei ehkä olisi pitänyt ollenkaan julkaista. Möhläyksillä ei kuitenkaan ole väliä, koska tarkoitukseni ei ole esitellä valmista tuotetta, vaan purkaa itsestäni ulos ideoiden raakamateriaalia. Haluan nähdä ajatukseni toisesta perspektiivistä ja se tapahtuu parhaiten lukemalla. Palaan kirjoituksiini vasta kuukausien tai vuosien jälkeen, sikäli kuin tunnen että ne edes ansaitsevat toista kierrosta.
Runoja työstän lähes samalla metodilla. Kirjoitan ensin vihkoon tai aukea.net -kirjallisuusyhteisöön. Saatan myös kokeilumielessä lausua runojani lavalla, jotta tietäisin miltä sanat maistuvat suussa ja millainen on säkeiden luonnollinen rytmi - joka ehkä täytyy harkitummin editoida esiin.
Kirjoitan paljon ja hautaan suuren osan pöytälaatikkoon. Myöhemmin palaan paikalle lukijana, ja katson, onko niissä potkua. Kirjaan päätyvät vain ne runot, joiden viehätys on säilynyt kaikissa vaiheissa.
Kirja on harkittu valikoima, jolla on ollut monia esilukijoita. Se edustaa kolmatta tai neljättä käsikirjoitusversiota, joka on joskus vaatinut miltei täydellistä uudelleenkirjoittamista. Tämä on tietenkin vain lapsuuden sinnikäs kiiltokuva kirjailijantyön moraalista, joka ei aina vastaa todellisuutta. Toistaiseksi olen kyllä pitänyt siitä kiinni, enkä kadu. Ensimmäiset käsikirjoitusversiot ovat aina olleet heikosti jäsennettyjä ja täynnä sekundaa, jonka olen suostunut karsimaan vasta, kun vähintään kolme ihmistä on vakuuttanut minut. Aina löytyy runoja, jotka eivät vastaa muiden tasoa tai kuulu kyseiseen teoskokonaisuuteen.
Samaan aikaan minua houkuttaisi ajatus nopeammasta kirjojen julkaisutahdista. Olisin iloinen siitä, että minulle suotaisiin vapaus ispiraatioon ilman perspiraatiota ja perseenpuutumista. Keskittyisin kirjoittamiseen ja joku toinen hoitaisi toimittamisen. En tiedä onko ihmiselle aina hyväksi se, että hänen haaveensa toteutuvat.
Työtä on jonkun aina tehtävä selkeän kommunikaation eteen: se voi olla kirjoittaja, toimittaja tai lukija. Monet runokirjat olisivat lukijalle vähemmän työläitä, jos kustannustoimittajalla olisi uskallusta haastaa kirjoittaja ja vaatia häneltä enemmän. Tämäkin on totta kai kiiltokuva, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei suurissa kustantamoissa nykyään ole runouteen erikoistuneita kustannustoimittajia. Runous ei ole kaupallisesti kannattavaa, joten siitä päästä sivistystoimintaa on laman aikana rajusti karsittu.
Mainittakoon siis asia, joka ntamogatessa on jäänyt taka-alalle: olen kuullut myös isompien kustantamojen kirjailijoiden valittavan sitä, ettei heiden teoksilleen anneta riittävästi huomiota toimitusvaiheessa tai markkinoinnissa. He kokevat jäävänsä marginaaliin ja olevansa eriarvoisessa asemassa suhteessa kollegaan, jonka edellinen romaani oli best-seller. Runoteosten toimittamisessa isoin puute liittyy siihen, ettei runoilijalle yksinkertaisesti suoda aikaa. Niinpä he päätyvät olemaan epävarmoja teoksensa merkittävyydestä ja arvosta, eivätkä uskalla vaatia ankarampaa syyniä - ja saamaan aikaan ehkä vaativat itseltään jopa liikaa, mikä rajoittaa luovuutta.
Harri Nordell sanoin:
"Ntamon kirjojen toimittamisessa on paljon parantamisen varaa, kuten myös isojen kustantamojen..."
Vanhoina hyvinä aikoina
Legenda kertoo, että muinaisina yltäkylläisyyden vuosina runoilija vain kirjoitti runoja. Hän kokosi ne salkkuunsa tai muovikassiin ja kiikutti kustantamoon. Siellä sitten juotiin vahvat kahvit ja tartuttiin toimeen. Runoilija siemaili viskiä, ja hänen pian mukahdettuaan talon toimitusväki jatkoi uutterasti työtä varhaiseen aamuun kuin Korvatunturin väsymätön tonttuarmeija.
Runoja luettiin, tulkittiin, revittiin ja korjailtiin. Koko henkilökunnan intohimo kohdistui pian julkaistavaan uuteen mestariteokseen. Paperit levitettiin maahan ja jopa siivoojat päästelivät niiden äärellä ihastuneita huokauksia. Yhdessä hetkessä koko toimisto muuttui puuhakkaaksi lastentarhaksi, kun runoilija tuli kylään. Kaikkien luovuus ja paras osaaminen pääsi valloilleen, ja paperin marginaalit kukkivat monen värisistä kirjanmerkeistä kuin ojanpenkat mökkitien varrella.
Sohvalla runoilija käänsi kylkeään. Hän nukkui onnellisesti pois humalaansa kuin ylikasvanut sylivauva, tiedostaen, että kustantamo oli onnellisten katulasten turvakoti, jossa vaikeita luonteita ymmärrettiin. Runoilija oli taiteellisen raakamateriaalin pulppuava lähde, rikas metaforien kultasuoni, jonka tuottamasta malmista taottiin pitkälle vietyjä kirjallisia tuotteita. Alkutekstiä jatkokäsiteltiin ja jalostettiin, mutta silti kannessa luki vain runoilijan nimi. Niin paljon luovaa alkuneroutta arvostettiin, ettei kukaan muu raaskinut pyytää työstään tunnustusta.
Ja sama tarina kertoo myös, kuinka runoilijan saama arvostus lopulta kääntyi hänen turmiokseen. Sukupolvien saatossa kuva runoilijantyöstä vääristyi. Kun kirjoissa ei mainittu sanallakaan kustannustoimittajaa, oletettiin oikopäätä, että runoilija oli tehnyt koko valmiin teoksen alusta loppuun itse. Kustannustoimmittajat irtisanottiin tarpeettomina - ja sen sijaan, että nuori runoilija olisi iloisesti vastaanotettu talossa, häntä katsottiin kuin valheellista profeettaa. Tuohan oli vain puolinainen runoilija: tarjosi kyllä runoja, mutta sellaisia jotka vaatisivat editointia.
Eihän Kalevalaakaan kukaan editoinut! Ei sen runoja kukaan koonnut ja muokannut! Se laulettiin kertaheitolla valmiiksi. Missä ovat sellaiset runoilijat nyt? Kunhan yksikin tosi runoilija astuu tuosta ovesta, kantaen kolmea valmista käsikirjoitusta, niin tottahan toki me sen julkaisemme!
Toimittaminen muokkaa tekstin ohella myös kirjoittajaa itseään
Olen iloinen siitä, että saarikoskelainen runoilijanelämä on enimmäkseen vain sepitettä, eikä ole koskaan koskettanut laajempaa runoilijakuntaa. Silti haaveilen ulkopuolisesta avusta ja kohtaamisista ammattitaidon ja kokemuksen kanssa. Toimittaminen merkitsee minulle paitsi parempia kirjoja, myös parempaa kirjoittamista. Se ei tarkoita työn lykkäämistä muille, vaan työtä omassa itsessä. Haluan palautetta, jotta tuntisin eteneväni ammatillisesti. Jos jokin yksittäinen runo paranee, se on tietysti kivaa, mutta toissijaista. Palaute auttaa minua paremmin ymmärtämään kirjoittajan ja lukijan suhdetta. Ilman lukijoiden tai kuulijoiden reaktiota en osaisi kehittää omaa kommunikaatiotani.
Ankara editointi oman (tai jonkun toisen) tekstin äärellä opettaa välttämään tiettyjä virheitä jo kirjoittamisvaiheessa. Editoiminen on syventyvää lukemista, jonka aikana voi oppia uusia kielekäyttötapoja ja kokea oivalluksia. Jos nuoreen kirjailijaan panostetaan kustannusportaassa paljon työtä, hän saattaa nopeasti ottaa huimia harppauksia, koska ympärillä on yhtäkkiä valtavasti sosiaalista pääomaa.
On tärkeä kohdata kasvotusten esimerkkejä, joista ottaa oppia. Yhtäkkiä on tosi kyseessä. Koko asennemaailma muuttuu itsevarmaksi ja ammattimaiseksi.
Kirjoittajaryhmillä on aina ollut tärkeä rooli laatukirjailijoiden kehittämistyössä. Monet oman sukupolveni ammattikirjoittajista tunnen alun perin jostain koulusta tai sosiaalisesta verkostosta, kuten Oriveden opistolta tai Nobelistiklubilta. Lisäksi tunnen puolentusinaa ryhmää, joiden nimi ei kertoisi mitään ulkopuoliselle. Läpimurtoprosentit ovat huikaisevia. Voidaan puhua julkaisukynnyksen ylittymisestä jopa puolella aktiivijäsenistä.
Kustannustoimittamisen tulisi olla pitkäjänteistä ja keskittyä henkilöön, ei niinkään teokseen. Nykyaikainen talousajattelu on niin hätäistä ja henkilöstöresurssit niukassa, että ennemmin etsitään valmista käsikirjoitusta kuin potentiaalia.
Mitä tästä kohusta sitten pitäisi ajatella?
Ntamon panosta ei voi yksiselitteisesti kiittää tai tuomita. Kyse on kymmenistä kirjoittajista, joista eräät hyötyvät ja toiset ehkä kokevat pettymyksen, kun odotettua mainetta ei heltiä. Keskustelussa en ole vielä kuullut ainuttakaan kommenttia, joka tavalla tai toisella ei hipaisisi totuutta. On kuultu paljon hyviä pointteja.
Ntamon julkaisema teos voi olla kirjoittajalle vasta alkua, kuten Leevi on itsekin sanonut. Kirjoittaja vapautuu tiettyä elämänvaihetta määrittävästä projektista ja voi edetä seuraavaan. Vaikka kirja olisi puolihuolimattomasti toimitettu, seuraava voi osoittautua paremmaksi. Kirjoittaja oppii varmasti jotakin prosessin aikana ja ehkä myös tapaa uusia ihmisiä, joilta saa arvokkaita neuvoja.
Eräs moraalinen ongelma liittyy Hesarin esikoiskirjapalkintoon. Olisi ehkä syytä harkita siihen joitakin poikkeussääntöjä, sillä esikoisia korostetaan maassamme aivan liikaa. Ntamolta julkaistu raakile voi olla suuri este myöhemmän mediahuomion saamiselle, vaikka seuraava kirja olisi kuinka hyvä. Niin paljon painaa ensivaikutelma. Se ei ole Leevi Lehdon vika, vaan liittyy esikoiskirjailijan määritelmään. Sanomalehdissä esikoiskirjailijat huomioidaan herkemmin ja heille ollaan suopeampia.
Historiallisesti katsottuna esikoisteos ei useinkaan ole kovin kummoinen saavutus verrattuna muuhun tuotantoon.
Muisti on lyhyt. Esimerkisi Eeva-Liisa Mannerin kaksi ensimmäistä teosta jäivät lähes huomioimatta. Vasta kolmas kirja, Tämä matka (1956), joka ilmestyi peräti 12 vuotta (!) esikoisen jälkeen, oli kriittinen menestys ja läpimurto.
Tove Janssonin ensimmäinen muumi-kirja tai pikemminkin muumien edeltäjä Suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin (!) ilmestyi Muumipeikko ja pyrstötähti (1955). Aihe siis hautui vuosikymmenen, eikä edes suurin sankarini ollut valmis syntyessään. Myös Tove Janssonin täytyi oppia ja kehittyä. Pyrstötähdestä kului taas 10 vuotta ennen kuin ilmestyi aikuisempi teos Muumipappa ja meri (1965).
Nykyään kustannusmaailma on huomattavasti kärsimättömämpi... ja ehkä suuret kustantamot myös liiaksi luottavat siihen, että voivat varastaa pienten kustantamojen kirjailijat, jos nämä lyövät läpi.
Leevi Lehto on oikeassa siinä, että kirjailijoiden uraa täytyy joskus edistää myös vähemmän valmiiden välietappien kautta. Se ei kuitenkaan saisi olla mikään perustelu huolimattomalle kustannustoimittamiselle. Kaikki kustannustoimittamiseen laitettu aika ja vaiva kehittää kirjoittajaa, vaikka työ parantaisi kyseistä teosta vain kosmeettisesti. Jos ntamon tallissa on liikaa kirjoittajia ja heiltä julkaistaan kirjoja liian helposti, se ei ole hyvä asia sekään. He jäävät yhtä lailla yksin kuin isossa kustantamossa.
Jos Ntamon toimintatapoja vertaa Poesiaan, tilanne on siellä aivan toinen. Poeasian kirjoittajat saavat toisiltaan paljon arvokasta kustannusapua. Kirjoista näkee, että ne ovat valmiimpia. Sanon suoraan - ja uskoakseni ketään loukkaamatta - että Poeasissa tehty työ realisoituu kirjojen laadussa, ja syyt on helppo mainita: siellä on enemmän leveitä hartioita. Toimitusvastuu jakautuu tasaisemmin, eikä myöskään julkaisutahti ole yhtä hektinen.
Voisiko tästä kohusta seurata muutoksia toimintatavoissa, sen sijaan, että todistellaan tietyn osapuolen olevan enemmän oikeassa?
Jokin kulttuurisäätiö voisi nyt havahtua ja spontaanisti palkata Leevi Lehdolle kokopäiväisen, kokeneen kustannustoimittajan määräajaksi - ja vaikka sivarin siihen päälle. Aputyövoima ei tulisi kalliiksi, kun puhutaan about puolesta maassamme julkaistusta runoudesta!
Leevi voisi myös itse tunnustaa, että hänen sinällään jo arvokas työnsä tulisi paremmin tehdyksi, jos hänellä olisi apuvoimia. Kirjojen ulkoasu on selkeästi kehittynyt viime vuosina, joten ainakin sillä alueella jotain on jo tapahtunut. Nyt mitataan myös sitä, missä määrin L.L. on jääräpäinen suomalainen yksityisyrittäjä, joka tahtoo itse pitää kaikki langat käsissään?
Saman kritiikin voi kohdistaa Savukeitaaseen, joka oudosti on säästynyt koko keskustelulta. Olen joskus suoraan sanonut Ville Hytöselle, että joiden hänen julkaisemiensa kirjojen kannet näyttävät aivan kamalilta. Yhtään häpeilemättä ville myönsi tehneensä ne itse. Kannet eivät ole tärkein asia, kun samaan aikaan kirja on niin hyvä... se kyllä löytää lukijansa... ja kääntäen: miksi niin hyvällä kirjalla ei voisi olla kunnollisia kansia? Miksi ne pitää tehdä itse?
Eikö Turusta löydy graafisen suunnittelun oppilaitosta? Miksi jokin koulun opettaja ei olisi jo 2000-luvun alussa spontaanisti lähestynyt Savukeidasta ja sopinut, että niin muuten tästä lähdin hänen oppilaansa tekevät kirjojen kannet, veloituksetta, lopputyönä... koska eikös siinä ole aika hyvä aihe lopputyölle. Samalla syntyy kontakteja eri taiteenalojen välille. Win-win ja sitä rataa.
Sama pätee Ntamoon: eikö Helsingistä löydy oppilaitosta, jossa... Eikö kirjallisuuden opiskelijoille voisi tarjota lisää harjoittelupaikkoja? Tässähän kaikki yhteen ääneen myöntävät, että työtä on tarjolla, aikana jolloin kulttuurialan työt ovat harvassa.
Ntamo voisi myös selkeämmin lainalla Osuuskunta Poesian toimintatapoja, ja verkostoida tehokkaammin omat kirjailijansa: järjestää talon sisäisiä koulutuspäiviä tai pidempiäkin seminaareja, joiden aikana kirjoittajat kouluttaisivat toinen toisiaan ja editoisivat toistensa tekstejä. Myös kokonaisten teosten kustannustoimittamisessa voisi harrastaa ristipölytystä, varsinkin kun nykyään mukana on pitkän linjan kirjoittajia, joilla on vuosien kokemusta teostensa toimitustyöstä.
Lisäksi Hesari voisi muuttaa linjaansa siten, että ansiokas toinen tai kolmas teos voisi päästä mukaan esikoiskirjakilpailuun, jos se on selkeästi aivan uudella tasolla verrattuna varsinaiseen esikoisteokseen... sillä verukkeella, että sitä ei ehkä olisi koskaan pitänyt julkaista.
