Ideoita on kohtuullisen helppo testata mielikuvituksen voimalla. Riittää vain, että sulkee silmänsä. On eri asia, missä määrin kuvitelmissa on mitään realistista tolkkua. Jos idea koskee teknistä laitetta ja ajattelija on pätevä insinööri, hän voi mahdollisesti luoda hyvinkin toimivan prototyypin. Se on vasta alkua.
Valtava määrä aikaa ja rahaa kulutetaan siihen, että teknisiä (ja miksei myös taiteellisia) innovaatioita testataan ja parannellaan. Samaan aikaan yhteiskunnat käyttävät varsin vähän voimavaroja yhteiskunnallisiin kokeiluihin - ja nimen omaan tämän tehtävän katsotaan olevan yhteiskunnan, eikä niinkään yritysmaailman vastuulla. Psykologiset ja sosiaaliset kokeilut ovat marginaalinen osa verorahoista ja yliopistojen toiminnasta.
Platonin kerrotaan haaveilleen siitä, että hän pystyisi koettelemaan yhteiskunnallisia ideoitaan todellisessa kaupunkivaltiossa. Lukuisat romaanit ja tieteiselokuvat maalailevat vaihtoehtoyhteiskuntia, mutta kyse on tietenkin vain fiktiosta ja draaman vaatimista kärjistyksistä. Varsinaisia yhteiskuntakokeiluja on nähty harvoin, ja vielä harvemmin valvotuissa olosuhteissa. On vaikea esimerkiksi nimittää leninismiä tai stalinismia yhteiskuntakokeiluksi, koska kukaan ei tieteellisesti valvonut sen toimeenpanoa. Kyse ei ollut laboratoriossa tapahtuvasta vertailusta tai protyypin kehittämisestä, vaan siitä, että sidottiin siivet käsiin ja hypättiin alas kalliolta.
Vallankumoukset ovat usein pyrkineet siirtymään ideasta suoraan valmiiseen tuotteeseen. Kommunistit puhuivat omasta sosialistisesta yhteiskunnastaan "välivaiheena kommunismiin", mutta jos välivaihe kykenee sotaan ja teloituksiin, sillä on valmiin yhteiskunnan voima ja legitimiteetti. Myös kokeilut tulokset jäivät suurelta osin propagandan ja peittelyn varjoon. Pravda olisi voinut kertoa myös totuuden, niin kokeilu olisi ollut opettavaisempi.
Sopimustodellisuuden haasteista
Toisenlainen yhteiskuntakokeilujen ongelma on se, että ideoita on helpompi testata mielikuvituksen piirissä kuin sopimuksia.
Kun tein graduani määritelmistä, havaitsin että kuviteltavissa olevien ajatusrakennelmien (ideoiden maailman) ja fyysisen todellisuuden välillä on kolmas maailma, joka rakentuu sopimuksista. Kutsuttakoon sitä vaikkapa nimellä sopimustodellisuus.
Filosofit ovat kautta aikojen yrittäneet kohdella sopimuksia kuten muitakin ideoita, mutta se on paljon vaikeampaa. Tavalliset ihmiset, jopa lapset, ovat viekkaita keksimään sopimuksista omia versioitaan ja löytämään porsaanreikiä. Sopimukset täytyy määritellä erityisen tarkoin, ja niiden olemassaoloon täytyy aikuistenkin uskoa lujasti, toisin kuin Joulupukkiin. (Diktaattori on joulupukki, johon aikuisetkin uskovat.)
Lapset osoittavat kiinnostusta kuviteltuihin olioihin sopimusten kautta. Suhde hammaskeijuun rakentuu siten, että keijun täytyy pitää oma puolensa sopimuksesta. Jos hammas ei yön aikana vaihdu rahaksi tai karamelliksi, lapsi purkaa oman puolensa sopimuksesta lakkaamalla uskomasta. Joulupukin ja Jumalan kanssa menetellään samoin: joulupukki toteuttaa lahjalistan, sikäli kuin lapsi on ollut kiltti. Jumala vastaa rukouksiin, tai hänet pyyhitään olemassaolosta.
Sopimukset ovat sitä vahvempia mitä useampi niihin uskoo. Kun sopimuksiin uskotaan kyllin laajalti, ne jähmettyvät miltei fysikaalisiksi faktoiksi. Rokkitähti kykenee hyppäämään lavalta ja liitämään ilman siipiä, koska sosiaalinen sääntö sanelee, että yleisön käsivarsien on kannateltava häntä ilmassa.
Kyse on eräänlaisesta oman aikamme ihmeestä, johon kykenevät vain kansan valitsemat messiaat. Kun usko rokin ihmeitätekevään voimaan lakkaa, katkeaa myös lento.
Finanssitalouden voittajat, jotka käärivät satoja miljoonia tekemättä todellista työtä, ovat aivan samalla tavoin sopimustodellisuuden messiaanisia hahmoja. Heillä ei olisi mitään ilman kansalaisten laajamittaista uskoa rahan ja omistuksen voimaan. Jos 99% kansasta lakkaisi uskomasta dollariin, rikkaat putoaisivat jalustalaan. Tutun ja turvallisen elämän jatkuminen ehkä kuitenkin edellyttäisi jonkin uuden valuutan keksimisen, mitä sitten alettaisiin haalia dollarin kuvat silmissä.
Rahan fiktiivisyys on tiedostetaan nykyään melko laajalti. Tiedetään, että pankit luovat rahaa myöntäessään velkoja. Mutta kuinka kauan kansalaiset vielä kunnioittavat sopimuksia, joiden sisällöstä he eivät ole olleet sopimassa? Miksi miljoonien kuohunta ei kykene mitätöimään sopimusta, jonka on allekirjoittanut ehkä vain kaksi henkilöä - joilla kummallakaan ei ole takanaan kansan tukea?
Määritelmien pätevyydestä
Määritelmillä ei ole yhtä yleistä pätevyyden mittaria. Jotkin määritelmät voivat perustua tutkimustuloksiin, toiset puhtaasti mielikuviin. Kolmannet ovat lähempänä sosiaalisia sopimuksia. Monesti nämä kaikki kolme aspektia limittyvät.
Tiedemiesten pitkällisen neuvonpidon jälkeen Pluton asema planeettana määriteltiin uudelleen. Pluton asema oli vain looginen seuraus siitä, että "planeetan" käsite jouduttiin määrittelemään uudelleen. Tieto aurinkoamme kiertävistä kappaleista oli lisääntynyt, eikä Plutoa pelastanut se, että monet tunsivat sen planeettana.
Kaikesta huolimatta olisi voitu toimia myös toisin. Olisi voitu esimerkiksi luoda uusi käsite sanan "planeetta" tilalle. Nyt luotiin uusi käsite "kääpiöplaneetta", joka koskee Plutoa ja muita sen kaltaisia heiveröisiä kiertolaisia. Olisi voitu myös luoda sana "tosiplaneetta" tai "itsevaltainen planeetta", ja Pluto olisi ollut pelkkä poloinen "planeetta".
Kyse on sanoista, mutta silti monet suhtautuivat muutokseen tunteellisesti. Ehkä ongelma oli se, ettei asiasta oltu keskusteltu. Itsekin koin vääräksi, että tiedeyhteisö oli toiminut kysymättä mitään minulta. Olisin ehkä kannattanut muutosta, mutta olisi halunnut antaa ääneni.
Kansalaiset eivät pidä siitä, että asioita valmistellaan heiltä salassa ja niistä päätetään ilman heidän lupaansa. Älkää minua syyttäkö, en minä antanut lupaa Stephen Elopin jättipalkkioille!
Nykyisen demokraattiseksi kutsutun sopimusyhteiskuntamme ongelma on se, ettei suurtakaan osaa sopimuksista laadita demokraattisin metodein. Esimerkiksi hallituksella on vähän valtaa asioihin. Monet suuryritykset ovat suurempia kuin valtio, eikä niiden päätöksistä keskustella avoimin ovin. En minä edes tiedä kenen idea se oli, että niin paljon piti maksaa Nokian pääjohtajalle. Joku siitä silti päätti. Olisi varmaan saatu halvemmallakin ihan hyvä toimitusjohtaja? Kyllä varmaan joku ihan älykäs ja pätevä tarttuisi hommaan 20 euron tuntipalkalla, vain saadakseen CV:hen merkinnän "Nokian pääjohtaja". Moni voisi johtaa Nokia vaikka ilmaiseksi ja olla sataprosenttiset motivoitunut!
Miksi johtajia pitää motivoida aina rahalla, kun muille ihmisille riittää itsensä kokeminen tärkeäksi ja merkitykselliseksi?
Mitä sitten vaikka kaikki olisi kaikkien tiedossa?
Mitä jos roistojen ja sankarien nimet olisivat julkista tietoa, eikä kukaan tekisi mitään? Ketään ei olisi nimitetty siihen virkaan, jossa tehtävänä on korjata epäoikeudenmukaisuuksia? Tuhannet ihmiset paheksuisivat asiaa kotisohvaltaan, mutta tunne vaihtuisi pian voimattomuudeksi.
Miksi meillä ei ole epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen ministeriötä? Miksi ei ole ministeriä, joka menee rikkaan yritysjohtajan luo ja sanoo, että "nyt sinulle on annettu ihan riittävän monta pinaattilettua, jono on pitkä ja muidenkin pitää saada! Tätä menoa viimeisenä tuleville ei jää mitään!"
Tiedostajien osa on sikäli surkea, että he tahtovat tietää myös sellaisista asioista, joihin eivät voi vaikuttaa. He tahtovat kuvitella moraalisen vaihtoehdon sinnekin, missä sitä normaalisti ei ole tarjolla. He tahtovat uskoa, että eettinen toimintatapa on kaikkien hyväksi, vaikka "kaikilla" ei normaalisti tarkoiteta "heitä kaikkia", vaan ennemmin "meitä kaikkia".
Tavallinen ihminen, jolla on tervettä järkeä, ehkä tästä syystä säälii ja halveksii tiedostajaa. Mitä muuta syytä halveksinnalle voisi olla, paitsi se, ettei tiedostajan elämä ole ruusuinen? Siihen liittyy ahdistusta, jolta ei-tiedostajat säästyvät. Ei tarvitse ajatella kärsivää sikaa syödessään nakkia, jos sen taidon hallitsee... että osaa olla ajattelematta, siis. Ei tunne, eikä välitä. Ei välitä tietää.
Tiedostajien etujärjestö Greenpeace luulee, että sen poliittinen kapina olisi merkityksellistä, vaikka poliitikoilla ei ole mitään valtaa suuryritysten toimintaan. Jos ministeri - kuten Heidi Hautala - olettaa, että poliitikko voisi moraalisin perustein vaikuttaa yritysmaailmaan, hän menettää virkansa. Ei poliitikoilla ole valtaa sanoa mielipidettään. Voi olla, että Putin on ainoa ihminen, joka on poliitikko ja silti kykenevä mielitekoihin sekä oikkuihin. Kaikki muut ovat elinkeinoelämän etujärjestöjen pelinappuloita. Myös Putin on, mutta ei pelkästään.
Yhteiskuntaamme hallitsevat sopimukset ovat ulottumattomissamme. Ne määrittyvät kansanvälisen kilpailun pelikentällä, jota ei hallitse kukaan. Tilanne on pelottava ja siksi harva haluaa leikkiä tiedostajaa.
En minäkään tätä asiaa tänään halua sen pidemmälle ajatella, vaikka moni aiottu kysymys jäi esittämättä.
Onko viihdeteollisuuden ja kirjailjoiden vika, että me luulemme nähneemme vaihtoehtoisten yhteiskuntien mahdottomuuden? Mitä jos kuvitellut utopiat ja dystopiat eivät paljasta todellisuutta, ja kuvitelmien sijaan pitäisi rakentaa enemmän sosiaalisia laboratorioita?
Mitä jos yhteiskuntakokeilun kautta löytyisi parempi yhteiskunta? Mitä jos se nykyteknologian ansiosta löytyisi pelottavan helposti? Mitä jos meidänkin täytyisi jotenkin ihmisinä muuttua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti