Yleisradio ja valtionkirkko

Ainakin kahden asian suhteen olen äärimmäisen konservatiivinen. En missään nimessä halua, että Suomessa kajottaisiin Yleisradion rahoitukseen tai erotettaisiin kirkkoa valtiosta.

Ensimmäinen näkemys lienee helpommin ymmärrettävissä, vaikka Iltalehden viimeisimmän gallupin mukaan kolme neljästä suomalaisesta tahtoisi säästää valtion kuluissa supistamalla tai jopa lakkauttamalla Yleisradion. (Ehkä ei ollut viisasta säätää niin hartaasti televisioveron uudistusten kanssa?)

Omassa elämässäni Yleisradio on täysin suvereenissa asemassa. Melkein kaikki sarjat, joita viime vuosilta tulee mieleen, olen katsonut Yle Areenalta.

Mukaan mahtuvat Ville Haapasalon seikkailut Venäjällä, Madventuresin Rikun ja Tunnan projektit eri muodoissaan, uunituore Veden saartamat, jossa vierailtiin Suomen sisävesien ja merialueiden saaristoissa... viisasta muuten, että sarja esitettiin talvella, jolloin on kaikkein suurin ikävä veden äärelle.

Muutaja jakso Veden saartamista on vielä nähtävissä Areenalta:

http://areena.yle.fi/tv/2057502 - Veden saartamat

Lisäksi Areena on näytttänyt parhaita ulkomaisia sarjoja, joten Ääliö ulkomailla, jossa maailman nerokkain idiootti Karl Pilkington kohtaa vieraita kulttuureita. Jopa äitini ja tyttöystäväni suosikkiohjelmat on katsottu juuri Areenalta, esim. Hakekaa kätilöt.

Minun puolestani muille kanaville ne saavat tehdä ihan mitä huvittaa, mutta Yleen ei jumalauta kosketa!

Kyse ei ole vain laadukkaista sarjoista. Yleisradion rahoittaminen on fiksua siinäkin mielessä, että pienen maan on äärettömän vaikea kilpailla ulkomaisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Sen näkee jo suoraan siinä, kuinka vähän kaikki muut kanavat panostavat kotimaiseen tuotantoon. Ei se kannata, koska ulkomailta voi ostaa varmoja menestystuotteita, joiden markkinointikin tapahtuu melkein ilmaiseksi netin kautta.

Kaikki muut kanavat syytävät rahaa pois suomesta. Ne ostavat ohjelmia ulkomailta ja työllistävät meillä kourallisen väkeä. Ylen rahoituksen karsiminen vain vähentäisi työpaikkoja ja tuhoaisi pienen maan edellytykset tehdä kulttuuria omista asioista ja omalla kielellä. Perussuomalaistenkin peräänkuuluttama kansallisen identiteetin rakentaminen on mahdollista vain Yleisradion avulla, joka on mielestäni onnistunut erittäin hyvin pistämään kampoihin Brysselille ja Hollywoodille.

Yleisradion toiminnasta ei sentään päätetä EU:ssa tai jonkun suuryrityksen johtokunnassa. Jos yksityistäisimme Yleisradion, hyvin pian sen ostaisi joku kiinalainen tai venäläinen suursijoittaja. Sen jälkeen tässä maassa ei todellakaan olisi mitään omaa. Yleisradion voisi hankkia kokoelmiinsa vaikka Vladimir Putin ja sen jälkeen ykköseltä tulisi vain maksettuja dokumentteja paidattomasta Putinista metsästysretkillä.

Suomessa ei oikein osata arvostaa itsenäistä mediaa, vaikka lähinaapurista voidaan suoraan katsoa mitä tapahtuu, kun öljy-yhtiöt ja hallituspuolueen liittolaiset omistavat suurimmat televisiokanavat.

Sekin on surullista, että niin monet koulutetut kokoomuslaiset kritisoivat jatkuvasti Yleisradiota, koska siellä kuulemma on valloillaan sosiaalidemokraattinen ilmapiiri. Varmaan se on osin tottakin, koska mediamme lähihistoria on demarivaltaista, mutta kansalliset edut ylittävät mielestäni mahdolliset puolepoliittiset riidat. Jos joku haluaa kritisoida Yleisradiota demarikytkennöitä, niin puhukoon siitä suoraan.

Kaikkein pelottavinta olisi ajatus uutislähetysten kaupallistumisesta. Vaikka iso osa väestöstä ei välittäisikään dokumenttielokuvista tai Ylen kulttuuritarjonnasta, on uutisten säilytettävä nykyinen haukotuttavuutensa. Uutislähetykset eivät voi perustua siihen mitä ihmiset haluavat kuulla.

Samasta syystä kannatan valtionkirkkoa. Voimme verrata nykyistä mallia esimerkiksi Amerikkaan, jossa uskonnollisuus on radikalisoitunut, kaupallistunut ja tunkeutunut politiikkaan. Amerikassa uskonto ja politiikka ovat kytköksissä juuri siitä syystä, että valtio on aikoinaan erotettu kirkosta.

Miksi valtiota ja kirkkoa ei saa erottaa toisistaan?

Perusteluni saattavat hätkähdyttää etenkin vapaa-ajattelijoita, joille oman kokemukseni perusteella muut kuin konservatiiviset tai kristilliset näkökulmat voivat tarjota uutta pureskeltavaa.

Kun uskonnollisten järjestöjen täytyy kerätä rahoituksensa yksityisesti, ne oppivat ajattelemaan niin kuin poliitikot. Uskonnot haalivat jäseniään ja jäsenmaksujaan populistisesti - mistä on seurauksena se, että puolueet ja kirkkokunnat löytävät toisistaan liittolaisia. Luonnontilassa tai vapaassa markkinataloudessa ei varsinaisesti esiinny selkeitä eroja metafyysisen todellisuuden ja poliittisten arvomaailmojen välillä. Kyse on samasta ryhmäytymisestä ja suosion haalimisesta, jossa lopullisia äänestyspäätöksiä tehdään tunteella.

Suomessa valtiota ja kirkkoa ei ole virallisesti erotettu toisistaan, mutta juuri tästä syystä ne pysyvät toisistaan erillä. Niiden välillä kulkee byrokraattinen, käsitteellinen ja sosiaalinen jaottelu, joka on lähtöisin valtion organisaatiomallista.

Kun uskonto ja politiikka on määritelty saman systeemin osaksi, ne on myös määritelty huolehtimaan eri asioista kategorisesti. Uskonnon ja politiikan ammattiurat ja meriitit kulkevat samaan suuntaan, rinnakkain, mutta eri latua. Amerikan mallissa ne ovat yhtä ja samaa mytologista mössöä, joka hyödyntää osin samaa symbolista sanastoa. Ihmisten omatuntoa ohjaava arvopohjainen pääoma on vapaasti käytettävissä. Poliitikko saa saarnata Jumalasta, koska sitä työtä ei ole erikseen määritelty piispoille, jotka kuuluvat samaan kattojärjestöön ja huomauttaisivat heti amatöörimäisestä retoriikasta tai asiavirheistä.

Yhdysvalloissa ei esimerkiksi ole yhtä tiettyä ylintä uskonnollista auktoriteettiä, joten ei ole ketään moittimassa presidenttiä, jos hän rienaa Jeesusta julistamalla oikeutettua kostoa Herran nimeen.

Jos kirkkoa ei ole opetettu maltillisuuteen akateemisen, valtiollisen pappiskoulutuksen kautta, politiikan ja uskonnollisten järjestöjen toiminnan mentaliteetti on samantyylinen. Kirkot eivät saa rahoitustaan veroina, joten ne politikoivat muita kirkkokuntia vastaan. Papit eivät myöskään ole tutustuneet tieteelliseen ajatteluun, koska heiltä ei edellytetä akateemista koulutusta, enemmänkin karismaa ja hurmoshenkeä.

Amerikassa uskonto on heitetty kadulle kuin kissa, mutta se on oppinut tulemaan toimeen. Vapaana rellestävän uskonnollisuuden yhteiskunnassa on vaikea elää uskonnottomana, koska papit ovat taitavia saarnamiehiä, mainosmiehiä ja agitaattoreita. Heillä on omat katujenginsä ja mafiansa, joiden johtajat ovat usein elinikäisessä virassa. Virallisten tahojen legitimoimaa oppia ei ole, joten lupaukset voi sovittaa asiakkaan tarpeisiin.

Tavalliset ihmiset altistuvat arjessaan enemmän uskonnolliselle suostuttelulle, kun jokainen uskontokunta on asematunnelissa harekrishnojen kanssa jakamassa ilosanomaa. On hankala elää tapauskovaisena, kun oma kirkko muistuttaa kaiken aikaa siitä, että se tarvitsee jäsentensä rakkautta ja rahalahjoituksia. Suomalaisen valtiokirkon ei tarvitse kamppanjoida kannatuksensa puolesta, jolloin se on tyytyväisempi ja passiivisempi.

Vapaassa markkinataloudessa toimivan uskonnon jäsenten sitoutuminen omaan seurakuntaansa on lujempaa, koska he tuntevat ylpeyttä vapaaehtoisesti luovuttamastaan avusta ja myös kokevat velvollisuudekseen kerätä kirkolleen lisää jäseniä. Meikäläiseen luterilaiseen kirkkoon mennään lähinnä juhlimaan tai hiljentymään. Siellä ei heti synny sellaista painetta, että miten minä voin osoittaa hyödyllisyyttäni tälle seurakunnalle? Kirkollisvero on maksettu ja sillä selvä. Ei tarvitse osallistua sen enempää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa politiikkaa on mahdollista tehdä ilman uskonnollista vakaumusta. Poliitikoilla on oma työnsä ja papeilla omansa. Ne ovat samaa systeemiä ja siksi erillään.