Propagandasota tahraa myös suomalaista journalismia

Krimin kriisi on herättänyt suomalaisissa erittäin voimakkaita tunteita. Facebookissa puhutaan jo Kolmannesta Maailmansodasta ja Putinin arvellaan vuoroin olevan skitsofreenikko, gigalomaanikko tai uusi Hitler.

Inhoan Vladimir Putinia syvästi ja tuomitsen hänen aiemmat sekä nykyiset tekonsa. En edes osaa venäjää lukeakseni hänen omistamansa median pahamaineisia propagandauutisia, mutta samaan aikaan minua on alkanut inhottaa myös suomalaisten journalistien huoleton propagandakirjoittelu, joka tahallaan tai tahattomasti yllyttää kansalaisia venäjänvastaiseen vihaan.

Paikoittain aivan tavallisten ihmisten hysteria ja oikeutetuksi kokema raivo on yltynyt blogeissa ja keskustelufoorumeilla niin suureksi, että jo pelkkä rauhoittelu ja rauhanpuhe ymmärretään venäjänmieliseksi propagandaksi tai riidanhaastamiseksi. Varmaan joku jo suuttuu tästäkin kirjoituksesta, koska kriisin aikana ei saa pyrkiä puolueettomuuteen, vaan täytyy osallistua kollektiiviseen hurmoshenkeen.

Aion esittää konkreettisia esimerkkejä huonosta suomalaisesta journalismista, mutta ensin haluan määritellä mitä propagandalla voidaan tarkoittaa ja esittelen muutamia eksyklopedistisia faktoja. Surullisinta tässä kriisissä on se, että eräät faktat puhuvat Venäjän puolesta, vaikka kuinka haluaisin kuvitella muuta. Faktat eivät puhu juuri Putinin puolesta, eikä niitä venäjälläkään tuoda esiin neutraalisti, mutta osa Venäjän median esittämästä tiedosta valitettavasti on lähempänä totuutta - ainakin mitä tulee laajasti hyväksyttyihin käsityksiin, kuten Wikipediasta löytyvään tietoon tai paikalla käyneiden toimittajien todistajalausuntoihin.

Tiedän venäläisen median olevan läpeensä korruptoitunutta, ja suureksi osaksi Putinin lähipiirin omistuksessa, mutta vaarallista tässä kriisissä on juuri se, että kaikkien tunnustama venäläinen propaganda ja dissinformaatio ikään kuin oikeuttaa enemmän holtittomuutta ja kaunistelua myös vastapuolella. Uhkana on, että tämän kriisin myötä Suomen journalistit laajemminkin omaksuvat likaisia temppuja, koska ne ovat ikään kuin oikeutettuja tällaisen kriisin aikana. Nyt pitäisi laajemmin herätä siihen, että jos laittomaan peliin lähtee mukaan, siinä itsekin myös takertuu ja likaiset temput voivat tarttua pysyvästi. Ei vastapuolen asiattomuuteen pidä vastata asiattomuuksilla, vaan pitää päänsä kylmänä.

Myönnän olevani ärsyttävä idealisti, mutta tahdon puolustaa tieteellisyyttä ja laadukasta journalismia myös sillä uhalla, että joku luulee minun saavan esimerkiksi KGB:n rahaa, koska tällaisena hetkenä kritisoin oman maani median toimintaa.


Mistä propagandassa on kyse?

Ensimmäinen ja virallisin merkitys propagandalle on tietoinen vääristely tai valehtelu, jonka avulla pyritään edistämään omia poliittisia pyrkimyksiä. Propaganda ei kuitenkaan rajoitu vain tähän.

Propagandatyö on yksi maailman vanhimmista ammateista. Raamattu on täynnä propagandaa (esimerkiksi faaraonvastaista), samoin Homeroksen Ilias ja Odysseia. Monet Shakespearen näytelmät ovat täyttä propagandaa, jossa tehdään yhdestä hallitsijasta suuri sankari ja toisesta kelvoton roisto. Jopa Kalevala on kansallisromanttista propagandaa, jonka eräs tarkoitus oli vahvistaa Suomen erityisasemaa suhteessa Ruotsiin ja Venäjään. Meillä on oma kieli ja nyt myös oma tarusto - "olkaamme siis suomalaisia!"

Historiankirjoitus ei kutsu onnistunutta propagandatyötä propagandaksi, vaan historiaksi. Putinin kuvitellaan toisinaan jopa omasta päästään keksineen, että Krimi kuuluu Venäjälle, mutta myös Putin altistuu kaiken aikaa oman maansa historiakäsitykselle ja on todennäköistä, että hän selviäisi valheenpaljastustestistä, jos häneltä kysyttäisiin "Onko Krim luonnollinen osa Venäjää?" Hänen on helppo pitää tämän suuntaisia puheita, jos hän itsekin uskoo siihen, mitä hän sanoo.

Toinen propagandan määritelmä paljastaa propagandan punoutuvan syvälle koko inhimilliseen kulttuuriin. Useinkaan propagandatyötä ei tarvitse poliittisesti ohjailla, eikä sen levittämisestä täydy erikseen maksaa. Ihmiset välittävät toisilleen käsityksiä, joiden he vakaasti uskovat olevan tosia. Krimin kansanäänestyksen ajateltiin aluksi olevan jopa täysin järjestetty juttu, vaikka ovensuukyselyt kertoivat, että 70-80% kansasta oli Venäjään liittymisen puolella. Kun tataarit jättivät äänestämättä johtajiensa käskystä ja ukrainalaiset väkivallan pelosta, on täysin mahdollista, että jopa yli 90% äänistä todellakin sanoi kyllä.

Ukrainalaiset ja tataarit ovat yhteenlaskettunakin selkeä vähemmistö Krimillä, joten he tiesivät lopputuloksen jo ennen vaaleja, eikä heidän edes kannattanut yrittää. Vaikka Venäjän dramaattinen televiouutisointi Kiovassa valtaan nousseista fasisteista saattoi tehota äänestäjiin, myös tiedolla voimasuhteista oli oma lannistava vaikutuksensa.

Suomessa tietyistä faktoista, kuten siitä että reilu enemmistö krimin asukkaista puhuu venäjää, ei kriisin alkuvaiheessa puhuttu, joten kansanäänestyksen tulos automaattisesti ymmärrettiin valheelliseksi. Kyse oli myös tiedon puuttumisesta. Venäläiset sentään todennäköisemmin edes tietävät, missä Krimin niemimaa sijaitsee ja ketä siellä asuu. Länsimaisessa uutisoinnissa ilmeni laajaa ignoranssia perusasioista, varsinkin kriisin alkuvaiheissa. Venäläisillä on totta kai enemmän oman käden tietoa ystävien ja sukulaisten kautta, joten myös tältä osin mielikuvat lienevät realistisempia - vaikka nationalististen tunteiden värittämiä. Silti Suomesta käsin on helppo kuvitella, että venäjän kansa tietää vain ja ainoastaan sen, minkä Putin heidän haluaa tietävän - ikään kuin tieto ei ollenkaan leviäisi ruohonjuuritasolla.

Mikään kysely ei ole osoittanut, ettei kyllä-äänten voitto olisi rehellinen kansan tahto, mutta venäläisellä propagandalla on toki osansa saavutetun ylivoimaisen tulokseen muotoitumisessa. Kyse on tuskin taaskaan siitä, että Putin itse olisi kuukausia valmistellut Krimin kaappausta ja käyttänyt koko aikansa olympialaisissa kaappauksen suunnitteluun ja tarkkojen propagandaohjeistuksen laatimiseen. Putinin pahuuteen liittyy omituisia käsityksiä hänen yliluonnollisesta kyvykkyydestään aiheuttaa omin neuvoin kaikki mikä maailmassa on epätoivottua ja väärin. Todennäköisempää on, että paikallinen Krimin venäjänkielinen väestö on jo vuosien ajan elätellyt keskuudessaan unelmaa paremmasta huomisesta. He ovat pettyneet Ukrainan entiseen ja nykyiseen johtoon ja kaipaavat muutosta. Putin vain tarjoaa heille sen mitä he haluavat: suuren muutoksen. Mahdollisesti se on muutos huonompaan, mutta vastausta ei tiedä vielä kukaan, ei edes Venäjän presidentti.

Haluan tähdentää, etten väitä kansanäänestyksen olleen laillinen, vaikka sillä olisi kansan tuki. On kuitenkin erikoista, että kun kansa ilmaisee tahtonsa, sekin mielipide lännessä tuomitaan epädemokraattisena, koska kyse on Venäjästä. Kyse on myös ennakkoon tiedetyistä tosiasioista - sekä historiallisista että tilastollisista. Niemimaan kärki on myös kaiken aikaa ollut vuokrattuna Venäjälle, joten pelko Krimin vallankumouksesta on itänyt Ukrainassa jo vuosia. Kyse on odotetun painajaisen toteutumisesta, johon länsimaissa suhtaudutaan ikään kuin täysin odottamattomaan Putinin päähänpistoon.


Propaganda-kortti viuhuu

Kolmas propaganda-sanan merkitys liittyy sen tunnistamiseen ja torjumiseen. Me olemme hyvin alttiita kutsumaan propagandaksi kaikkia näkökantoja, jotka vastapuoli esittää - tai jotka eivät ole meille mieluisia. Samaan aikaan suhtaudumme aivan liian kevyesti sanoihin, joita haluamme kuulla. Tämän jokapäiväisen ja viattoman kaunistelun lopputuloksena syntyy kollektiivinen vääristymä, joka on osa propagandakoneistoa, vaikka kukaan ei tietoisesti suunnittelisi sitä propagandaksi. Kun konsensus on muotoutunut, vääriäkin käsityksiä on vaikea muuttaa.

Propagandaa ei siis aina tuoteta, vaan sitä syntyy myös inhimillisen elämän sivutuotteena. Puolueellisuus, kärjistäminen ja epämieluisista näkökannosta vaikeneminen on elimellinen osa arkipäivämme narratiivia.

Vahvoihin mielikuviin liittyy myös voimakkaita tunteita. Neljäs määritelmä voisi olla, että propagandaa on kaikki voimakkaan tunnetilan värittämä puhe, jota puhuja ei tarkoita provokaatioksi, vaan kokee esittävänsä asiallisia mielipiteitä, täysin asiallisella äänensävyllä. Saman tunnetilan vallassa olevat kokevat sen realistiseksi ilmaukseksi todellisuudesta, kun taas vastapuoli provosoituu. Ulkopuolisen silmissä kumpikin on sitoutunut voimakkaan mustavalkoisiin asenteisiin.

Viidenneksi progandan lajiksi voisikin kutsua sitä puolta oman elämämme tarinasta, jota emme välitä kuulla. Tuomitsemme hulluiksi ihmiset, jotka uhkaavat paljastaa hulluutta meissä itsessämme. Silloin jopa tyyneys ja etäisyyden ottaminen voidaan tulkita vihamielisyydeksi, koska olemme niin lumoutuneita omasta mytologiastamme, että emme tahdo herätä unesta. Identiteetti on propagandaa, jonka itse kirjoitamme itsellemme.

Tällä hetkellä Suomen kiinnostavin mediapersoona on Johan Bäckman. Hän on pesunkestävä hullu, hieman samalla tavoin kuin Juhan af Grann tai Ior Bock, mutta hänen tervehenkisen reipas poikkeavuutensa tuo esiin meissä piilevän vastavoimaisen hulluuden, joka on toistaiseksi pysynyt piilossa. Useimmat hänen ihmisissä herättämänsä reaktiot eivät nimittäin ole tästä maailmasta. Kiitän Bäckmania valovoimaisesta toisinajattelusta, ja tahdon pyytää anteeksi suomalaisten puolesta, kuten hän pyytää sankarillisesti anteeksi länsimaailman puolesta:
Kohudosentti: Anteeksipyynto-lansimaailman-puolesta

Onko seuraava Wikipedia-kuva vänäläismielistä propagandaa? Ukrainan väestön etnistä jakaumaa esittävästä kartassa näkyy, mikä osa Ukrainasta (punaisella merkitty) on etnisesti venäläistä.

Alhaalla kauttaaltaan punaiseksi värjäytynyt pieni saarelma on Krimin niemimaa. Tämä kuva on yhtenäinen sen mielikuvan ja sielunmaiseman kanssa, johon Putin nojaa väittäessään, että Krimi kuuluu Venäjälle. Kyse on ikään kuin lämpökameraotoksesta, jota voi tulkita monin tavoin.

Punaisenä hohtava Krimi on värjäytynyt punaiseksi ikään kuin muistutuksena Neuvostoliitosta. Alue hehkuu, koska siellä on tällä hetkellä kuumat paikat. Kaikki tieto voidaan tulkita propagandaksi tai tarvittaessa valjastaa propagandakäyttöön. Silti kyse on tilastollisista faktoista, joiden päälle myyttinen tarina rakentuu. Me luomme ja omaksumme tietoa jännittävien kertomusten kautta, joissa metaforilla ja symboleilla on valtaisa merkitys, ja jopa väreillä.

Jos unohdamme Putinin ja katsomme vain kuvaa, tietäen että punaisellä merkitty väestö on venäläistä, voimme ehkä ymmärtää, ettei tarvita kavalan James-Bond-pahiksen suunnitelmia maailmanvalloituksesta, jotta Krimin asukkaat äänestäisivät kyllä. Onko tämän asian sanominen ääneen nyt sitten propagandaa?


Katsaus suomalaisen median viime aikaiseen propagandaan

Facebookissa on pyörinyt useita kyseenalaisia uutisia, jotka keräävät suuret määrät peukutuksia. Olen koettanut pari kertaa huomauttaa, että kyse on Ukrainan propagandasta, joka ei juurikaan eroa Venäjän propagandasta, mutta reaktio on useimmiten tyly.

Uusi Suomi esimerkiksi uutisoi maanantaina 17.3. että vaalien äänestysprosentti olisi ollut yli sata:
Uusi kohutieto - 123 prosenttia äänesti venäjä-liitoksen puolesta

Lyhyt tietoisku oli peräisin Ukrainalaiselta Pravda-sivustolta ja osoittautui silkaksi propagandaksi, mutta Uusi Suomi ei silti poistanut uutista sivuiltaan tai myöntänyt tiedon olevan valheellista, koska uutiseen linkitettiin Facebookissa niin ahkerasti (2600 suositusta), että totuus jäi tällä kertaa toiseksi ja tärkeämpää oli lehden saama huomio. Klikkaukset totta kai ovat nykymaailmassa suurempi asia kuin laadukas journalismi - mutta tästäkään ei saa olla huolissaan ilman että leimautuu demokratian viholliseksi, koska aihe on Venäjä.

Suomessa ollaan laajemminkin sorruttu sinisilmäisyyteen, kun Ukrainan hallituksen tiedotteita on julkaistu tarkistamatta lähteitä:
Suomi liukastui propagandaan

Keskeinen ongelma uutisoinnissa on se, ettei venäläiseen lehdistöön ja venäläisiin todistajalausuntoihin luoteta pätkän vertaa. Ongelma on tietenkin Putinin itsensä aiheuttama, koska hän on vuosikausia rajoittanut maansa lehdistönvapautta - mutta käsitys tilanteesta vääristyy, jos ukranalaisiin huhuihin luotetaan sitäkin vankemmin.

Jos uutisotsikoihin päätyneitä huhuja tutkii yhtään lähemmin, paljastuu ikävä tosiasia: Suomen media on aivan liikaa sidoksissa Ukrainan yhtä lailla kyseenalaiseen propagandakoneistoon. Uutisten otsikoissa "huhut kertovat..." ja "Krimillä liikkuu tieto..." Liian usein tällaiset huhut palautuvat Kiovaan, eivätkä Krimille. Venäjällä liikkuvat huhut tulkitaan kaiken aikaa propagandaksi tai niistä ei ollenkaan uutisoida. Kyse tuskin on poliittisesta tahdosta, vaan pikemminkin juuri epäluottamuksesta. Tällaisessa tilanteessa Putinin vuosia jatkunut sortopolitiikka kostautuu, kun epäilyt propagandasta laajenevat epäluottamuksena myös sen kansalaisiin.

Myös Helsingin Sanomat tekee vähän väliä raportteja aiheista, jotka ovat kokonaiskuvan kannalta toissijaisia ja tarkoitushakuisesti voimistavat vallitsevia mielikuvia. Tänään esimerkiksi uutisoitiin, että
"Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia puolustavaa taiteilijalistaa kerättiin Venäjällä viime viikolla virkamiesvoimin ja perinteisin menetelmin: mukaan otettiin kuollut taiteilija sekä taiteilijoita, joilta ei ole asiaa kysytty."
HS.fi/kulttuuri/Putinia tukevaan adressiin kerättiin taiteilijoiden nimiä – myös kuolleiden

Ei ole varsinainen uutinen, että tällainen adressi ei ole asianmukaisesti koottu. Silti siitä uutisoidaan kulttuurisivuilla, kun ulkomaaosion katsaus ei riitä. Kyse on laajemmasta oikeudenmukaisuudesta suomalaisen median kirjoittelussa. Jos Venäjällä järjestettäisiin vaaleja tai kerättäisiin adresseja, jotka olisivat asiallisia, ei niistä meillä kerrottaisi mitään - sellaisiin jopa suhtauduttaisiin lähtökohtaisesti epäillen. Kautta linjan uutisiin pääsevät vain epäkohdat. Ei mikään ihme, jos venäläisvastaisuus nousee tällaisen kriisin aikana pintaan, kun sitä vaivihkaa vuositolkulla ruokitaan.

Vielä pahempaa lännen jatkuva negatiivisesti valikoiva uutisointi on venäläisen demokratiakäsityksen kannalta. On mielestäni hyvää kehitystä, että Venäjällä edes yritetään kerätä adresseja, koska se osoittaa, että kansalle halutaan antaa se kuva, että hallinto pyrkii omaksumaan länsimaisia tapoja. Vaihtoehtona voisi olla, että ei edes yritettäisi - ja miksi yrittää, jos automaattinen oletus on, että mikään demokratia ei Venäjällä voi koskaan toimia?

Sitä paitsi: uutisoidaanko venäjällä joka vaalien yhteydessä, että suomen kansa tahtoo presidentiksi Aku Ankan? Pitääkö meidän oikeasti olla huolissamme kotoisesta demokratiasta, koska kansa äänestää mielikuvitusolentoa? Huolestuin länsimaisen median huumorintajun puutteesta useampaankin kertaan olympialaisten aikana. Esimerkiksi tämä kyltti on mielestäni ihan kelvollista teekkarihuumoria, mutta useampikin uutisointi suhtautui venäläisiin kuin idiootteihin.

Tuntui että myöskään facebookissa enemmistö ei tajunnut vitsiä, jossa kielletään kalastamasta vessanpöntöstä, koska meille on niin mahdotonta nauraa venäläisten kanssa. Ensireaktio oli lähinnä: "Vittu mikä takapajula. Vittu pilkkiikö ne pöntöstä! Noilleko on annettu vastuu kisojen järjestämisestä!" Tietynlainen huumorintajuttomuus on sekin syvälle iskostuneen propagan tulosta.


Ryssä on palaamassa osaksi normaalia kielenkäyttöä

Uutisen perässä sekä uutissivuilla että facebookissa näkee kommentteja kuten "ryssä on ryssä, vaikka voissa paistais". Jos kommenttiinsa lisää sanan "ryssä", se kerää huimat määrät tykkäyksiä, eikä ilmiöstä huolestu suomalaisessa mediassa mikään taho. Olen nähnyt jopa yllytyksiä kaikkien venäläisten tappamiseen, joita on tykkäilty, ja harva uskaltaa säikähtää itseään tai kaveriaan. Minuakin on uhattu väkivallalla, kun olen mennyt huomauttamaan, että "rasisti on rasisti, vaikka voissa paistaisi". Vähemmästäkin minua on solvattu lähipäivinä, kun olen koettanut tyynnyttää ihmisten silmitöntä verbaalista raivoa.

Yleisesti ottaen voisi todeta, että vihapuhe ja voimatoimiin yllyttäminen saa tämän hetken Suomessa sivistyneiden aikuisten keskuudessa enemmän tykkäyksiä kuin pyrkimys sovitteluun. En puhu nyt vain itsestäni, vaan kaikista niistä, jotka yrittävät vastustaa rasismia ja venäläisvihaa, vaikka heillä ei olisi toimintaansa mitään muuta syytä kuin oman kasvatuksensa suhteen johdonmukainen, sivistynyt halu välttää vihaa ja rasistisia ajatuksia.

Epämääräinen eläimeksi pukeutunut nimimerkki kirjoittaa Aamulehden blogissa:

"Venäjällä propagandan tarjoaa valtion media, täällä sosiaalinen media. Montako ihmistä on jo Suomessa pahoinpidelty tai heidän omaisuutta turmeltu, kun naamakirjassa on jaettu enemmän tai vähemmän faktoihin perustuvaa tietoa heistä? Emme tarvitse valtion mediaa kiihottamaan meitä väärää (tm) kansanryhmää vastaan, teemme sen täysin omatoimisesti."

Linkki: Aamulehden blogit - propaganda toimii

Suomalaisten on ehkä vaikea niellä mitään väitteitä suomalaisesta propagandasta, koska se ymmärretään poliittiseksi suunnitelmalliseksi toiminnaksi. Jos propaganda ymmärretään tunneperäiseksi vääristelyksi, samanmielisten huomion kalasteluksi tai toistuvaksi vastakkaisista näkemyksistä vaikenemiseksi, sitä on nähtävissä kaikkialla ympärillämme. Onhan se pelottavaa, kun tajuaa itsekin olleensa sydämeltään rasisti ja hurranneensa koston mielikuville. Niin on minulle käynyt viime viikkoina useammankin kerran ja vastaisuudessa pyrin erottaman Putiniin kohdistuvan halveksunnan kaikkiin venäläisiin kohdistuvasta hiljaisesta vihasta.