Esittelin edellisessä kirjoituksessani positiivisen ADHD-testin luonnoksen. Haluan hieman selventää tarkoitusperiäni siltä osin. En ensinnäkään väitä, että testi olisi nykymuodossaan toimiva ja tieteellinen. Sitä ei ole laadittu tutkimusaineiston pohjalta, eikä liiemmin testattu koekäytössä. Uskon silti, että tämänkaltaisella testillä on paikkansa klassisen diagnostiikan rinnalla - sikäli kuin sitä kehitetään harkitusti ja muokataan todenmukaiseksi laajan palautteen pohjalta.
Haluan kertoa taustamotiiveistani sekä vastata muutamiin epäileviin mielipiteisiin, joita ajatusleikkini positiivisesta diagnoosista Facebookissa herätti:
1.) Päämääränä ei ole esittää yliöpositiivista keskittymishäiriön ylistystä, vaan hahmotella aiempaa kokonaisvaltaisempaa ADHD-testiä, jossa tasavertaisesti huomioitaisiin muutkin kuin epätoivotut piirteet.
Positiivisempi luettelo oireyhtymään todennäköisesti viittaavista tunnusmerkeistä veisi mielikuvia neutraalimpaan suuntaan (pitäytyen kuitenkin realismin rajoissa). Myös pelkkä ajatusleikki voi riittää piristämään jonkun mieltä, jos ei aina halua nähdä listattavan pelkkiä ongelmia - ja rakentaa identiteettiään omien heikkouksiensa kautta.
Olen käyttänyt kannustavamman testin ajatusta myös provokaationa ja vaihtoehtoisena näkökulmana keskustelussa. En missään nimessä väitä, että ADHD olisi taivaan lahja ja pelkkää autuutta.
Positiivisemmassa arviointitestissa olisi kyse täydentävästä näkökulmasta, joka toivon mukaan auttaisi paremmin hahmottamaan kokonaiskuvaa. Uskon, että kokonaiskuvaan todellakin liittyy myös positiivisia puolia, jotka ilmenevät ihmisissä vaihtelevassa määrin. Tiedon lisääntyminen ja kannustus voisivat ehkä merkittävästi edesauttaa niiden ilmentymistä.
2.) Positiivisen testin tarkoituksena ei ole myöskään lääkehoidon vastustaminen tai diagnoosin tekemisen ja terapeuttisen avun saamisen vaikeuttaminen.
Päin vastoin olen lääkehoidon kannattaja, ja uskon, että diagnoosi voi tuoda elämään helpotusta, lisätä itsetuntemusta ja muutenkin olla suuri henkinen huojennus. Tällä hetkellä valitettavan harvat saavat diagnoosin, koska ADHD:n helposti ajatellaan olevan pelkästään äänekkäiden häiriköiden yksinoikeutta.
Jos diagnooseissa huomioitaisiin enemmän neutraaleja ja positiivisia persoonallisuuden piirteitä, yhä useampi normaalisti elämässään pärjäävä, ujo ja ehkä hiljainen henkilö voisi tunnistaa itsensä ADHD- tai ADD-aikuiseksi ja saada apua tukiryhmistä ja lääkehoidosta. Tällöin joissakin taidoissa hyvin lahjakas, mutta keskinkertaisesti elämässään pärjäävä ihminen voisi hyötyä diagnoosista ja lääkkeistä.
(Sanottakoon lääkkeistä vielä, että en pelkää lääkekäytön lisääntymisen aiheuttavan merkittävää ongelmakäyttöä. Concerta ei tuota mielihyvän tunnetta tai surrealistisia kokemuksia, eikä sillä ole yhteisvaikutuksia esimerkiksi alkoholin kanssa. Päin vastoin oman kokemukseni mukaan lääkkeen käyttäminen alkoholin kanssa lieventää alkoholin nousuja ja laskuja, ja sitä kautta vie terän pois alkoholin holtittomalta viihdekäytöltä. Diagnosoimattomat ADHD-aikuiset saattavat käyttää viinaa oireidensa hoitamiseen, mutta lääkkeen vaikutuksen alla alkoholi tuntuu paljon epäkiinnostavammalta aineelta.)
3.) Positiivisen testin tärkein tehtävä on helpottaa ADHD:sta käytyä keskustelua sekä diagnoosin tekemistä. Nämä molemmat helpottuisivat sitä kautta, jos ADHD:ta enää pidettäisi pelkästään rikollisena ja häpeällisenä ominaisuutena. Keskustelua voisi käydä avoimemmin, kun ihmisten ei enää tarvitsisi vaieta diagnoosistaan.
Uskon, että positiivisen testen esitteleminen voisi helpottaa elämässään pärjäävien ja menestyneiden ADHD-aikuisten avoimmuutta, mitä kautta syntyisi kannustava, itsetuntemusta lisäävä kierre. Julkisuuden henkilöt, jotka uskaltaisivat puhua julkisuudessa diagnoosistaan, voisivat antaa uskoa monille, joiden itseluottamusta diagnoosi ja ylipäätään ADHD:n aiheuttamat hankaluudet ovat koetelleet.
4.) Testin toinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tehtävä olisi osoittaa todellisiksi ainakin joitakin niistä vahvuuksista ja voimavaroista, joita monet ADHD-henkilöt nykyäänkin kokevat ominaisuuteensa liittyvän. Tätä kautta ADHD-aikuisten mahdollisuudet työelämässä ja myös itselleen sopiviin ammatteihin hakeutumisessa helpottuisi, kun mielikuvia esimerkiksi luovuudesta, energiasta ja intohimosta ei pidettäisi vain epätieteellisenä hölynpölynä (Kuten Suomen Kuvalehden jutussa 7/2014 annettiin ymmärtää. Jos positiiviset ominaisuudet ovat myytti, sekin vaatii varmentamista.)
Tämän hetken ongelmana on, että negatiivisen diagnostiikan pohjalta saadaan useimmiten diagnosoitua vain ongelmallisimmat tapaukset, kaikista niistä ihmisitä, joilla on ADHD. Näin syntyy negatiivinen kehä ja tieteellisestä tutkimuksesta tulee itsensä toteuttava ennustus. Tutkimuksiin valitaan diagnoositestien perusteella ihmisiä, joilla on suuria elämänhallinnan vaikeuksia. Tästä seuraa, että myös todennetaan enemmän elämänhallinnan ongelmia.
Diagnoosin negatiivisuus toisin sanoen vahvistaa mielikuvaa siitä, että negatiivisuus on koko totuus ADHD:sta.
5.) Jos ja kun tunnettaisiin paremmin millaisia voimavaroja ADHD-piirteisiin sisältyy, voitaisiin hälventää ennakkoluuloja ja parantaa ADHD-aikuisten mahdollisuuksia työelämässä.
Tietyillä aloilla ADHD saattaisi jopa olla myönteinen piirre ansioluettelossa työhaastattelussa, jos olisi tieteellistä näyttöä siitä, että juuri tässä työssä ADHD onnistuu ja on jopa parhaina hetkinään muita parempi. Ainakin ADHD-ihmisellä olisi jotain todistettavaa itselleen ja muille, eikä hänen tarvitsisi häpeillä luonnettaan ja piilottaa omia voimavarojaan.
6.) Kun ADHD:ta ei tarvitsisi salata, voisi laatia selkeämpiä pelisääntöjä perheissä, kouluissa ja työpaikoilla.
Olisi tärkeää ymmärtää, että ADHD-henkilöllä (kuten esimerkiksi maanis-depressiivisellä henkilöllä, jonka kanssa oireet joskus myös sekoitetaan), voi olla elämässään parempia ja huonompia vaiheita, sekä toisinaan suuria tunnekuohuja, hyvässä ja pahassa. Kausiluonteinen sekoilu tai rekemättä jättäminen ei johdu tällöin pahoista tarkoituksista, vaan hetkellisistä tunnekuohuista, joita on vaikea tai lähes mahdotonta hallita. Kun asioista voisi puhua avoimemmin, ja syyt ymmärrettäisiin paremmin, voisi ADHD-henkilön kanssa neuvotella poikkeavia työrutiineja tai antaa ennemmin palkatonta hermolomaa kuin suoraan potkut.
Työelämässä pärjäämisen vaikeudet kärjistyvät ja kriisit elämässä jopa moninkertaistuvat, jos ja kun asioista ei puhuta niiden oikealla nimellä. Tästä syystä diagnoosien ja mielikuvien kehittäminen neutraalimpaan ja vähemmän leimaavaan suuntaan voisivat auttaa monien ADHD-aikuisten lähipiirin kestämistä. Kyse on kuitenkin vähintään 100.000 suomalaisen ominaisuudesta ja oikeampi luku saattaa olla jopa 300.000. On naurettavaa, jos näin suuren joukon täytyy salata piirteensä ja häpeillä itseään - ja aivan yhtä hullua on, jos joku jättää palkkaamatta lahjakkaan ja työhön soveltuvan ihmisen, koska hänellä on suuria ennakkoluuloja keskittymishäiriöstä.
7.) Puheet positiivisista puolista voivat herättää epäilyksiä, mutta totuus ei paljastu, ellei asiaa tutkita. Tutkimusta puolestaan ei voida suorittaa, ellei löydetä niitä yksilöitä, jotka elämässään hyötyvät ominaisuuksistaan. Heitä ei voida löytää, ellei heidän löytämisekseen ole kehitetty diagnoositestiä.
Positiivisen ADHD-diagnoositestin kehittämisen ja soveltamisen jälkeen olisi mahdollista verrata missä määrin nykyinen oireista ja ongelmista liikkeelle lähtevä testi korreloi sen kanssa. Jotta olisi mahdollista puhua yhdestä ja samasta ADHD:sta, eikä kahdesta eri asiasta, molempien testien täytyisi tavoittaa ihmiset, joilla on samat altistavat geenit ja jotka samalla tavoin reagoivat lääkehoitoon.
Jos näin kävisi, se olisi lopullinen varmistus siitä, että ADHD voi tuoda elämään hyvää ja huonoa, mutta nykyiset diagnoosit löytävät vain sen osan koko populaatiosta, joilla ongelmat kärjistyvät.
8.) Kun ensin olisi tavoitettu aiempaa suurempi osa niistä ihmisistä, joilla on ADHD, mutta jotka silti menestyvät elämässään, voitaisiin selvittää mitkä ovat ne elämänhallinnan keinot tai työolosuhteet, joiden ansiosta he eivät oireile yhtä pahoin, vaikka heillä on samat altistavat geenit. Tätä kautta myös oireilevien ihmisten elämänhallintaan ja työviihtyvyyteen voisi löytyä nykyistä parempia psykologisia ja sosiaalisia hallintakeinoja.
Ideaalitilanteessa löytäisimme pärjäävien yksilöiden esimerkkiä tutkimalla suuren joukon sellaisia arjen toimintapoja, joista olisi apua myös tuhansille muille ADHD-aikuisille.
On todennäköistä, että lääkehoito on monille ainoa pysyvä ratkaisu, eikä siinä ole mitään väärää, mutta positiivisten esimerkkien kautta monet voisivat saisivat kipinän etsiä itsestään voimavaroja, joita eivät tienneet itsessään olevan - tai joihin he kadottivat uskonsa siinä vaiheessa, kun asiantuntija sanoi heille, että he tulevat ikuisesti olemaan pelkkiä luusereita.
PS. Positiivisen diagnoosin luonnos löytyy edellisen kirjoitukseni lopusta. Otan vastaan korjausehdotuksia ja kritiikkiä, sillä testiä täytyy kehittää monilla tavoin.
PPS. En lupaa, että julkaisen korjattua versiota testistä tämän kevään aikana, sillä varmaankin innostun ensi viikolla jostakin uudesta asiasta ja palaan tähän aiheeseen vasta sitten kun asia muistuu mieleeni, ehkä ensi vuonna tai kolmen vuoden kuluttua. Sen näkee sitten. En lupaa myöskään, että tulevaisuudessa olen itseni kanssa samaa mieltä mistään mitä täällä blogissa olen sanonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti