Tuhoaako vertaisarviointi taiteen taloudelliset edellytykset?

Hesarissa oli pari viikkoa sitten kirjoitusn Mirjami Heli -laulukilpailusta, johon olisin halunnut heti ottaa kantaa, mutta sillä viikolla en mitenkään ehtinyt istumaan koneella. En nyt myöskään muista kuka oli äänessä, kun kritisoitiin tuomariston yksipuolisuutta. (Toivon mukaan löydän artikkelin myöhemmin ja voin täydentää viitteet.)

Pointti oli kuitenkin se, että tuomaristo ei saisi yksipuolisesti koostua vain ammattilaulajista, koska silloin jää huomioimatta sellaisia osaamisen osa-alueita, jota voivat olla kriittisen tärkeitä taiteellisella uralla. Menestykssä ei ole kyse vain laulutaidoista, vaan myös suureen yleisöön vetoavasta karismasta, kyvystä toimia yhdessä säestäjien kanssa ja mikä ettei myös mediataidoista ja luonteen sympaattisuudesta.

Taiteessa ei ole kyse pelkästään taiteellisista valmiuksista, jotka ainoastaan toiset taiteilijat kykenisivät huomaamaan. Lisäksi, vaikka jutussa ei siitä erikseen mainittu, tuntui että rivien välissä oli puhe myös estetiikan ideologisuudesta. Jos kilpailun aiempien vuosien voittajat saavat toimita yksipuolisesti tuomaristona, vaarana on että he konservatiivisesti vaalivat sellaista estetiikkaa, joka kyseisessa instituutiossa on aiempina vuosikymmeninä koettu arvokkaaksi.

Vertaisarviointi saattaa tieteen piirissä tuottaa alakohtaisen tiedon kumuloitumista, koska ammattillaiset tietävät mikä tieto on tunnettua ja mikä uutta - mutta taiteessa sama sosiaalinen mekanismi päin vastoin muuttaa järjestelmän staattiseksi. Musiikilliset suoritukset eivät kasaudu uusien innovaatioiden kasvualustaksi, vaan lähinnä ylläpitävät tiettyä osaamisen hienostunutta tyyliä.

Taidoilla ja tiedoilla on erilainen perusta. Taidot kehittyvät loputtoman toiston kautta, mutta tietoa voi omaksua nopeasti, tutustumalla vain kysymyksenasetteluun, kerättyyn dataan ja johtopäätöksiin, kunhan hankittu data on luotettavaa ja johtopäätökset hyvin perusteltuja. Jokaisen opiskelijan ei tarvitse suorittaa vuosien kenttätutkimusta, jos tarjolla on laadukasta kirjallisuutta. Viulua ei tällä tavoin opi soittamaan, hyppäämällä ylitse työläitä välivaiheita, jotka joku toinen on kiteyttänyt.

Tähän asti sanottu lienee itsestään selvää, mutta silti vertaisarviointiin suhtaudutaan omituisen kritiikittömästi myös kirjallisuuspiireissä. Käsitettä käytetään liki samassa merkityksessä tieteen tai taiteen aloilla, vaikka se ei mitenkään voi tarkoittaa samaa asiaa.

Se että tieteen alalla tarvitaan vertaisarviointia ei automaattisesti puolusta vertaisarvioinnin tarpeellisuutta taiteissa. Olen lukuisia kertoja kuullut kuinka "vertaisarvointi" toimii apurahojen tai palkintojen juhlavana perusteluna, vaikka itse käsitteen perusta olisi hämärän peitossa.


Vertaisarvioinnin vaaroista kirjallisuudessa

Vertaisarviointi tulisi aina erottaa siitä, että asiaa tarkastellaan rajallisesta viitekehyksestä ja yksipuolisesta näkökulmasta. Huoli on osaltaan myös feministinen, sosioekonominen ja etninen. Ammattilaisuuden vaatimus kaventaa aina tarjolla olevien tuomarikandidaattien määrää ja usein huomataan, että asioista päättävät yli 50-vuotiaat valkoihoiset miehet, vaikka se ei suinkaan olisi kenenkään toiveena ja tarkoituksena. (Nykysuomessa on tietenkin myös aloja, jotka ovat vastaavasti naisvaltaistuneet.)

Kymmenisen vuotta sitten kritisoin Kiiltomadon keskustelupalstalla sitä, että J.H.Erkon tuomariston kaikki kolme jäsentä olivat filosofian tohtoreita. Minua huolestutti se, että runous koettiin runopiirien ulkopuolilla vaikeaksi ja akateemiseksi. Runokilpailuilla on julkaisukynnyksen ylittymisen kannalta ratkaiseva merkitys ja portinvartijat eivät edistä runouden luettavuutta ja kansansuosion laajenemista.

Tilanne paljasti jotain myös siitä millaiseksi runouden asema maassamme ymmärrettiin. Runouden lukemisessa ei ollut kyse kirjallisuudesta nauttimisesta, vaan kognitiivisista valmiuksista. Runojen lukija kuului siihen harvinaiseen viiteryhmään, joka kykeni ymmärtämään nykyrunouden taiteellisia päämääriä. Oli vaikea tuosta vain nauttia runokirjasta ajanvietteenä, jos ei tuntenut alan historiaa ja käsitteistöä.

Runouden arvostaminen vaati ihmiseltä likipitäen samoja ominaisuuksia kuin akateeminen ura: taustatietoja, keskittymikykyä ja kärsivällisyyttä. Lisäksi täytyi olla maisteri - tai itsekin runoilija, jotta oma mielipide runoudesta oli minkään arvoinen. Tämä oli räikeästi ristiriidassa sen kanssa, että historiallisesti runoilijoiden elämä on usein ollut hyvin rikkonaista ja miltei eniten rakastetaan antisankareita, jotka tuotannossaan ilmaisevat omat pelkonsa ja ahdistuksensa.

Vertaisarvioinnin vaarana taiteissa on laadun asettaminen inhimillisyyden edelle. Saamalla laajempien lukijakuntien näkemykset mitätöitään. Vertaisarviointi vihjaa, että suurin osa ihmisistä kuuluvat ei-vertaisiin. Tämä taiteellisen vertaisarvioinnin piilofunktio lienee yksi suurimmista syistä siihen, miksi Perussuomalaiset ja muut heikommin koulutetut hajaseutujen asukkaat suhtautuvat taiteisiin niin suurella katkeruudella. Heidän mielipiteitään ei oteta vakavasti, ikään kuin kyse olisi empiirisistä faktoista. Tieteen lainalaisuudet eivät kuitenkaan ulotu taiteisiin ja muuta siitä mielipiteistä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Kun on kyse tieteestä, on helpompi ymmärtää miksi koulutuksella on merkitystä. Joku voi totta kai olla itseoppinut asiantuntija, mutta tietäjänä esiintyessään hänenkin täytyy viitata tutkittuihin faktoihin - tai vähintään omakohtaiseen kenttätyöhön. Taiteesta ei kuitenkaan voi nauttia, ellei yleisöllä ole lupa olla jotakin mieltä, huolimatta omasta perehtyneisyydestään. Tyhmäkin saa avata suunsa - tai niin sen pitäisi mennä.

Runoutta ei voi rakastaa, ellei sallita sitä, että runoa voi vapaasti myös inhota. Miksi kukaan viihtyisi sellaisen harrastuksen parissa, jossa hänellä ei ole oikeutta vedota omaan intuitioonsa tai lupaa reagoida tuntein?

Musiikissa erotetaan klassinen musiikki, jota vaalitaan verorahoin - sekä rokki, punkki, räppi, grunge, jatsi, pop, iskelmä ja niin edes päin. Musiikkia on tarjolla lukuisista eri radiokanavista, jotka puhuttelevat useita eri viiteryhmiä. Tyylilajit perustuvat usein hyvin pelkistettyihin mielentiloihin ja herättävät helposti vastustusta ihmisissä, jotka eivät halua olla sillä tuulella: alakuloinen, vihainen, voimaantunut - tai sinisilmäisesti täynnä onnea. Levylautaselta voi valita omaan mielentilaansa sopivan kappaleen.

Runous ei ole kaupallisesti elinvoimaista, koska tarjolla on niin monen vuosikymmenen ajan ollut vain filosofien tohtorien ja etabloituneiden kirjailijoiden tarkasti valikoimaa ja editoimaa runoutta. Runoudesta puuttuu punk ja rock n' roll. Meillä ei ole edes kunnollisia käsitteitä, joilla voisimme erotella runouden tyylilajeja. Jonkin verran käyttörunoutta toki löytyy häihin ja hautajaisiin.

Lisäksi 2000-luku on tuonut mukanaan on ainakin murrerunoutta, proosarunoutta ja lavarunoutta. Genre-erottelut ovat onnistuneet hieman lisäämään uteliaisuutta; ehkä ne herättävät lukijoissa toivoa siitä, että kyseinen genre olisi mahdollisimman kaukana runoudesta?


Kaupallisten mahdollisuuksien mahdottomuudesta

Runouden myyntimäärät ovat kutistuneet niin pieniksi, ettei niitä ei edes tilastoida. Kansalla ei ole mitään mahdollisuuksien saada tietoa siitä, mistä kansa tykkää.

Jos kansa tykkää niin kansa tykkää. Kun levy yltää virallisen listan kärkeen, se herättää huomiota silkalla menestyksellään. Suuri yleisö ei juurikaan anna arvoa palkinnoille tai kritiikeille. Se rakastaa sitä, että joku kritiikeistä huolimatta nousee listojen kärkeen. Se on osoitus uhmakkuudesta virallisia päättäjiä kohtaan ja keskisormenvilautus makua vaalivalle sivistyneistölle.

Juha Vuorinen on aina ollut hyvin tietoinen tästä ilmiöstä ja siksi Juoppohullun päiväkirjojen kannessa lukee "100% täyttä paskaa!". Mikä on virallisesti paskaa, on tietenkin epävirallisesti kaikkea muuta kuin sitä.

Kirjan kannessa lukee myös "100.000 myytyä juoppista!". Mistä kansa tykkää, siitä kansa tykkää.

Akateemisesti sivistynyt henkilö sanoisi ehkä tässä kohtaa, että ei ole mitään "kansaa". Voi olla niinkin, mutta sata tuhatta myytyä juoppista? Kansa on puhunut.

En haluaisi puida näitä naurettavia vastakkainasetteluja, koska pointtina on se, että vertaisarviointi on kaikesta sen hyvistä puolista huolimatta myös viiteryhmäarviointia. Ja potentiaalisia viiteryhmiä on lähes rajattomasti. Liian usein runoteoksen ainoa viiteryhmä on toinen runoilija. Kun vertaisarvioinnin perusteella myönnetty apuraha on ainoa keino elättää itsensä, miten tilanteeseen edes voisi kuvitella muutosta?

Monet ihmiset - ja nyt en puhu mistään hypoteettisesta kansasta, vaan lähinnä itsestäni - eivät useinkaan tahdo katsella, kuunnella tai lukea laatua, vaan omassa elämäntilanteessaan merkityksellistä ja suuntaa antavaa taidetta. Haluan, että kirja löytää juuri sen näkökulman elämään, jonka itse olen vasta puolittain oivaltanut; haastetta ei ole liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.

Elämänhallintaoppaiden menestystä edistää, että ne usein hyvin selkeästi ilmaisevat oman viiteryhmänsä. Jos ihminen haluaa laihtua, hän löytää laihdutusoppaan. Jos hän hän haluaa parantaa parisuhdettaan, sisustaa asuntonsa tai löytää työtä, hänen on helppo löytää kirjoja, jotka ainakin lupaavat auttaa juuri siihen.

Tärkeä vinkki kulttuurin kulutuksessa ovat kaverisuositukset, koska kaverit ovat monesti saman ikäisiä ja kohtaavat osapuilleen samoja kriisejä, samassa järjestyksessä.

Runoutta olisi helpompi myydä, jos runokilpailun tuomaristo koostuisi esimerkiksi työttömästä paperityöläisestä, yksinhuoltajaäidistä ja maahanmuuttajasta. Silloin voittaja ehkä todennäköisemmin puhuttelisi laajoja kansanryhmiä. Arjen vaikeuksien kanssa painiskelevia ihmisiä maassamme on lukumäärällisesti paljon enemmän kuin filosofian tohtoreita, ja vaikka he eivät ehkä ostaisi kirjaa kaupasta, he saattaisivat lainata sen kirjastosta.

Positiivisuuspuheiden aikakaudella olisi lohduttavaa tietää, että jonkun toisen pahoinvointi on saanut virallisen hyväksyntä toiselta syrjäytymisen ammattimaiselta, joka ymmärtää vitutuksen kieltä. Runoa lukiessaan voisi kokea olevansa yhdenvertaisten seurassa.