Sananen diskurssianalyysistä, strukturalismista, sosiaalisista konstruktioista, narratiiveista ja mitä näitä nyt on, postmodernia humanismia. Karkeistettuna.
On jokseenkin kiistämätöntä, että tietyt ilmiöt saavat kohdakseen enemmän huomiota kuin tilastojen ja faktatiedon valossa voisi olettaa. Esimerkiksi kansan pelot kohdistuvat lentomatkustamiseen ennemmin kuin automatkustamiseen.
Tällainen pelko on todennäkäisesti sosiaalisesti konstruoimatonta. Lentäminen on lähtökohtaisesti ihmiselle vieraampaa. Kukin myös yleensä saa autoilusta enemmän käytännön kokemusta. Harvinaisempi ja luonnottomampi ilmiö pelottaa enemmän kuin arkinen.
Kotona tunnetusti koetaan eniten haavereita, mutta koti on tuttu. Villasukkia ei osaa pelätä.
Psykologinen selittäminen usein riittää. Ei tarvita psykoanalyysiä tai konstruktionismia.
Mutta seuraava kiista onkin jo astetta vaikeampi: miten me selitämme sitä, että maahanmuutosta keskustellaan huomattavan paljon suhteessa sen kustannuksiin? Veronkierron vuoksi valtio menettää kymmenen kertaa niin paljon rahaa kuin mitä pakolaisten asuttaminen edellyttää. Onko tässäkin tapauksessa todellisen ongelman ja mielletyn ongelman välinen suhde tuntemattoman pelkoa, vai konstruoidaanko maahanmuuton uhkaa sosiaalisesti - siis poliittisen agitoinnin ja tunteisiin vetoavien mielikuvien avulla?
Kun sanon, että ongelmaa on kenties paisuteltu, en kiistä, ettei minkäänlaisille huolille olisi aihetta. Onhan ihminen vaarallinen olento ja vieraat kielet ja kouluttamattomuus tuottavat monenlaista päänvaivaa nyt ja jatkossa. Monet tulijoista ovat myös psykologisesti epävakaita, koska he ovat kokeneet sotaa, menettäneet läheisiä ja saaneet monenlaisia traumoja. Irralliset ja syrjäytymisalttiit yksilöt voivat radikalisoitua.
Jos johonkin uhkakuvaan liittyvä kauhistelu on ajassa suhteettoman suurta, nimitän sitä ylikonstruoiduksi. En siis väitä, ettei ilmiötä olisi olemassa - siitä vain tehdään diskursiivisin keinoin kohtuuttoman suuri. Myös kirjailijat ja elokuvantekijät osallistuvat omilla narratiiveillaan tiettyjen aihepiirien erityiseen elävöittämiseen.
Vastaavasti meillä on alikonstruoituja ilmiöitä, eli uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joita ei tiedosteta, vaikka ne faktuaalisesti olisi havaittu.
Miksi tällainen sanapari? Juuri siksi, ettei syntyisi väärää käsitystä siitä, ettei keskustelun kohteeksi päätyneillä ilmiöillä olisi perustaa todellisuudessa. Retorisin keinoin me hullaannumme ja kadotamme tajun asioiden mittasuhteista. Sitähän diskurssit ensisijaisesti ovat: tapoja maalata jokin todellista olemustaan suuremmaksi tai pienemmän - hieman kuten asun pysty- tai vaakaraidoilla saadaan henkilö näyttämään laihemmalta tai lihavammalta kuin hän todellisuudessa on.
Millä nimellä kielen luomia "optisia harhoja" voisi kutsua? Akustinen harha? Diskursiivinen harha? Erityisen vaikuttavat puheenvuorot ovat peilejä, joilla kaukaiset asiat näyttävät olevan lähellä tai lähellä olevat asiat näyttävät kaukaisilta.
Tämän sanottuani minun on aivan pakko Derridan tyyliin tekaista pseudo-etymologinen väittämä käsitteen "diskurssi" alkuperästä. Mitä ilmeisemmin se juontuu sanasta "discus", jolla on tarkoitettu kiekonheiton kiekkoa. Kiekkohan on muodoltaan kuin suurennuslasin linssi. Tällaisen lasisen diskuksen avulla ensimmäiset diskurssianalyytikot lienevät harjoitelleet sanojen merkitysten suurentamista ja pienentämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti