Todellisuudessa elämisen taito, osa 2

Lisää peripelistä ja elämän tarkoituksesta.

Vuonna 2013 julkaisin pienen esseen kirjaprojektista, joka kaiketi alkoi 2008, sikäli kuin voin itseeni luottaa:
2013/01/todellisuudessa-elamisen-taito

Näemmä olen sivunnut aihetta myös Aukea-net -sivustolla kapteenin avaruusseikkailujen ohessa:
http://aukea.net/nayta.php?teos=88946&tyyppi=1

Olen sittemmin jatkanut aiheen kehitystyötä siinä missä muitakin. Ajatustasolla olen pohtinut paljon parasta tulokulmaa ja kirjoittanut käsin erinäisiä raapustuksia. Pikkujättiläiseen olen myös tallentanut piiloon muutamia julkaisemattomia kirjoituksia.

Tänään teki mieleni taas sanoa jotakin kysymyksestä. Mitä tarkoittaa, ettei ihminen elä todellisuudessa?

Peripeli ja elämämme eeppisyys

En sanoisi että kysymys on varsinaisesti ongelmasta, jonka voisi ratkaista. Enemmänkin käsillä on haaste, joka arkarruttaa monia ajattelevia ihmisiä. En kuitenkin itse hahmota ongelmaa metafyysiseksi. En lähesty sitä esimerkiksi havaitsemisen tai eksistenssin näkökulmasta, vaan pikemminkin modernin humanismin narratologiasta käsin.

Emme elä todellisuudessa, vaan tarinassa. Tästä tarinasta voidaan lähinnä sanoa vain, että ihminen lajityypillisesti mieltää itsensä tyypillisesti tarinan sankariksi - tai vähintään hän on hyvien puolella.

Kaiken lisäksi ilman lohdullista ja rohkaisevaa tarinaa ihminen sairastuu. Tieteellinen maailmankuva ei tarkoita kertomusten puuttumista. Näkökulma ei erota tiedettä ja uskontoa, vaan se yhdistää niitä. Ateistitkin kertovat itselleen tarinaa siitä, miten he pelastavat ihmiskunnan taikauskolta.

Ei tarinan tarvitse olla valheellinen ollakseen tarina. Kysymys ei ole totuusarvon vaan mielekkyyden mittaamisesta. On eri asia sanoa "hän elää valheessa" tai "hän kertoo itselleen tarinaa". Tarinassa maailmaa koskevat irralliset uskomukset, todet tai epätode, nivoutuvat ajalliseksi jatkumoksi.

Jos siis haluan, että joku lukee minun kirjoituksiani, minun täytyy jollain tavoin vakuuttaa hänet siitä, että lukemiseen hukattu aika edistää tarinaa. Hän esimerkiksi kehittyy ihmisenä tai hankkii sosiaalista pääomaa - tai ratkoo mysteereitä - tai saa hetken tarvitsemaansa lepoa - tai provosoituu, mikä antaa hänelle puhtia..

Ihminen ei ole kovinkaan järkevä olento, mutta hän kertoo jatkuvasti itselleen tarinaa, jossa hänen tekonsa vaikuttavat joko järjeviltä tai intuitiivisesti oikeilta, jolloin ne myös ovat pohjimmiltaan järkeviä. Intiutiomme vain huomioi paremmin emotionaaliset tarpeemme ja tekee kokonaisvaltaisempia, holistisempia ratkaisuja.

Näin minä ainakin uskon, enkä ajattele sen olevan ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, koska tieteellinen maailmankuvani on humanistinen.

Kirjoittaessani nyt tätä kevyesti pähkäilevää ja ikään kuin intuition pimennosta lauseita esiin taikovaa kirjoitusta, kerron itselleni tarinaa siitä, että tämä kirjoitusprosessi edistää tulevan esseekokoelmani valmistumista. Ja mitä enemmän teen työtä, sen parempi kirjasta tulee, vaikka siinä kohtaa tarina saattaa myös haarautua. On yhtä todennäköistä että kirjasta tulee sitä huonompi mitä enemmän siihen pistän omaa ajatteluani ja työtunteja, joiden aikana se haarautuu lopputtomiin suuntiin.

1900-luvun ranskalaiset filosofit, kenties muutkin, puhuivat suuresta kertomuksesta. Tämä suuri kertomus nivoi yhteen ja selitti pienempiä kertomuksia. Jos ja kun ihmisen kohtaamat, kokemat ja kuvittelemat pienet kertomukset eivät nivoutuneet yhteen, hän kärsi eksistentialisesta kriisistä. Hänen maailmankuvansa muuttui sirpaleiseksi, sillä ei ollut pohjaa tai päämäärää.

Olen itse puhunut "peripelistä", mikä on yksi tapa lähestyä kysymystä. Peripelissä on myöskin kysymys päämääristä, eli perimmäisestä pelistä. Mikä on elämämme johtava teema? Mitä varten me elämme? Ja kun olemme vastanneet tähän, niin mikä sen päämäärä löytyy sen tuolta puolen? Ja entä sen jälkeen, tai, kuten myös on tapana sanoa: "entä sitten?"

EVVK vai EVVV?

Kiinnostamattomuuden syvä filosofia: onko saavutettavissa tilaa, jossa kiinnostus ei voisi olla vähäisempää? Eikö sittenkin voisi kiinnostaa vielä hieman vähempää?

Päättyykö kiinnostus nollaan vai voiko se mennä negatiivisen puolelle? Tämäkin huimapäinen eksistentialistinen EVVK-teeman jatkokysymys on kenties jäänyt aiemmilta filosofeilta esittämättä?

Lisäksi minun on nostettava esille toinenkin kenties vieläkin akateemisesti kunniakas huomio. Suomalaisen EVVK, eli "ei voisi vähempää kiinnostaa" alkuperäinen englanninkielinen vastine on CNCL, eli "could not care less":
Urbandictionary.com/CNCL

Toisin sanoen käännös on virheellinen tai kenties siihen on tarkoituksella istutettu erilainen merkitys. Suorempi käännös sanan "care" huomioiden olisi EVVV, eli "ei voisi vähempää välittää".

Välittämisen ja kiinnostamisen ero on melkoisen suuri, sillä ensimmäisen voi ymmärtää myös empatian puutteeksi:
- Lapset näkevät nälkää. En voisi vähempää välittää.

Kiinnostuksen puuttuminen on vähemmän julmaa, sillä se tunnistaa heti sukupolvien väliseksi uhmaksi tai kapinoimiseksi virallisia prioriteetteja vastaan.

Peripeli, osa 3

Olen viimeinkin saanut luetuksi uudelleen varhaisimmat kirjoitukseni "peripelistä" vuosilta 2005 ja 2006. Vihkoissa saattaa olla sitäkin vanhempia merkintöjä, mutta ensimmäinen vakavampi pohdiskelu näyttäisi sijoittuvan näille vuosille.

On helppo havaita, kuinka käsitteen merkityssisältö on muuntautunut vuosien varrella. Se on oikeastaan helppo havaita vasta nyt, kun en enää johonkin aikaan ole tehnyt siihen muutoksia tai suhtautunut siihen liian vakavasti.

Varhaisimmissa kirjoituksissa korostuu inhimillisen elämän sitoutuneisuus ja tietty fanaattisuus. Olen tuolloin kirjoittanut tarinan, jossa "pelin" ehdottomuus ilmenee:
http://aukea.net/nayta.php?teos=92292&tyyppi=
(Ensimmäinen pidempi katkelma.)

Kyse ei ole alkujaan vakavasta romaani-ideasta, vaan pelkästään esimerkin tarjoamisesta filosofiseen teemaan. Sittemmin olen nimennyt sen romaaninaloitukseksi, koska olen keräillyt niitä tietoisesti ja kierjoitanutkin muutaman vain aloitukseksi.

Pääpointtina 10 vuotta sitten syntyneessä tarinassa on kaiketi se (arvailen, kuten kuka tahansa), ettemme näe mahdolliseksi leikin jättämistä kesken johtoasemassa. Ihminen ei kykene leikin tiimellyksessä tiedostamaan, että leikki on leikkiä, jos hän on johtoasemassa, eikä hän kenties vastaavasti kykenisi pärjäämään leikissä, ellei hän suhtaudu siihen pitkällä aikajänteellä kuolemanvakavasti.

Ihmisen menestyksekäs elämä toisin sanoen edellyttää sitä, että tarjottu haaste otetaan todesta. Ihmisen on osattava ottaa leikki todesta. Toistan: leikki, todesta. Valokeilan kohdistuessa sinuun on sinun näyteltävä. Muistathan oman roolisi?

Totuuden suhde totisuuteen. Et voi olla tosissasi!  Aikuisten oikeasti. Sitäkö tiede on? Sitä voivat olla tiede tai uskonto.

Elämässä selviämisen ehto on pitkäjänteinen kuolemanvakavuus, joka ei kuitenkaan johda jähmettymiseen. Tarina jalkapalloilijasta, joka hylkää maalin tekemisen tilaisuuden on fantastinen siksi, että se on mahdotonta kuvitella todeksi.

Me tiedämme ihmisestä sen, että hän ei käyttäytyisi noin.

Kuka tahansa muu, mutta ei ihminen.

Ja tästä pääsemme luontevasti takaisin narratiiveihin. Tarinoilla on meihin erityistä voimaa, jota oikeastaan vain niillä on. Meihin uppoaa herkemmin tieto joka on tarinaformaatissa, sillä vain silloin me pääsemme sisälle asian vakavuuteen.

Me haluamme pelastaa lapsen, joka näkee nälkää, emme miljoonaa lasta. Emme me halua korjata tilastoja, vaan muuttaa tarinan kulkua. Siksi käy usein jopa niin, että se kiistan osapuoli, jolla on vähemmän näyttöä, voittaa. Heillä on vetovoimaisempi tarina, koska se on harvinaisempi, eksoottisempi ja jännittävämpi.

Kaikki ovat kuulleet tarinan miehestä joka omistaa pistoolin ja ampuu sillä humalapäissään ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Paljon voimallisempi on tarina miehestä, joka ampuu kotiinsa tunkeutuneen murhamiehen. Tilanne on harvinaisempi ja siksi kuvitelmalla on meihin suuri voima.

Viattoman kuolema saattaisi olla jopa voimakkaammin tunteisiin vetoava, jos sitä tapahtuisi harvemmin. Jos yksi sadasta pistoolilla aiheutetusta kuolemasta koituisi viattomalle - mikä tragedia!

Jos tilastolliset voimasuhteet viittaavat liian vahvasti yhteen johtopäätökseen, saattaa sen argumentin puolustaja laiminlyödä hyvän tarinan kehystämistä. Vastapuoli saa silloin narratiivisen edun.

Tästä juontui mieleeni, että jos puolustuksella on vain yksi uskottava tarina, se on uskottavampi. Näin jopa opetetaan eräissä retoriikan oppikirjoissa. On parempi istuttaa valamiehistön mieliin yksi vahva epäilys joka kaivertaa heitä. Jos epäilyksiä on useampia, ne jakavat niitä valamiehiä, jotka eivät haluaisi tuomita syytöntä. Liian laaja todistusaineisto hämmentää heitä. Vapauttavaa tuomiota harkitsevat eivät ole yhtä vahvassa rintamassa kuin jos vapauttavia seikkoja olisi vain yksi - kunhan se yksi todiste vain on riittävän järkeenkäypä.

Asiat on näytettävä toteen joko kuvalla tai tarinalla - mutta nykyään kuvasta on taas tullut paljon tarinaa epäluotettavampi.

Katso myös:
Osa 1:
2012/08/peripeli
Osa 2:
2016/03/peripeli-nakokulma-elaman-tarkoitukseen

Narratiivien voima ja tulevaisuuden ihmisläheisempi tiede

Tieteen Korjausopas / Humanistinen tietoteoria.

"Tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume." - Juhana Torkki

Buddhalaisuudelta olen oppinut erään käsitteellisen erottelun, joka soveltuu moniin ongelmiin. Jos meillä on tarve, joka on epätoivottu tai turha, me voimme vapautua siitä joko vastustamalla sitä tahdonvoimalla ja rutiineilla, tai me voimme huijata itseämme luulemaan, että se on jo tyydytetty.

Kolmaskin tie olisi: me voisimme pureutua sen alkusyihin ja analysoida sen psykologisesti tai meditaation avulla, mutta se tie on niin vaikea, että se kannattaa jättää muutamille harvoimme asiantuntijoille: filosofeille, askeetikoille ja mystikoille.

Psykoanalyysin paradoksi, eli ydinongelma siinä, että ongelmia kohdataan käsitellään, on kaksinkertainen kustannus: tarvitaan vuosien koulutusta hankkinut terapeutti sekä sen päälle vuosien koulutusta.

Kaksi muuta tietä edellyttävät vain yksinkertaisen koulutuksen. Joko ihminen itse hankkii työllä ja vaivalla itselleen tietotaidon ja ymmärryksen, joka tukee hänen heiveröistä tahdonvoimaansa - tai sitten työn suorittaa hänen puolestaan poppamies, joka ymmärtää ihmisyyden niksit ja tunteiden huijauskonstit.

Tässä on oikeastaan ideaalisti toimivan tieteen ja uskonnon ero. Tiede toimii ideaalisti vain yhteisössä, jossa kaikki ymmärtävät kylliksi tieteestä arvioidakseen menetelmiä ja lopputuloksia. Uskonto toimii ideaalisti vain jos luottamus shamaaniin on riittävän vahva.

Uskon, että tulevaisuudessa tiede asteittain tulee ymmärtämään mitä poppaskonsteja siltä vaaditaan, jotta se palauttaa kansan luottamuksen asiantuntijoihin. Lääke tarvitsee tuekseen placeboa, eli syvää uskoa lääkkeet tehoon.

Tätäkin tarkoitan sillä, että huijaamme itsemme luulemaan, että tarve on jo tyydytetty. Sairaus on hoidettu, lääke tehoaa. Parempi tietenkin olisi että samaan aikaan lääke myös tehoaisi, mutta joskus se on liikaa vaadittu. Huoli poistuu ja potilas pystyy taas syömään ja nukkumaan. Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin on tervehtynyt, koska joku toinen kuunteli häntä ja tahtoi auttaa. Joku uhrasi aikaansa, mitä enemmän sen parempi.

Hyvä tulevaisuuden tiede tulee olemaan siinä määrin humanistista, etteivät tutkijat salli ihmisyyden huijata itseään, mutta samaan aikaan heillä on sydäntä hieman huijata muita ihmisiä.

Kuten Buddha opetti: sekoita lääkkeeseen sen verran hunajaa, että potilas nielee sen mukisematta. Ja kuten Jeesus opetti: sekoita sanoihisi sopivasti uskon ja toivon hunajaa, jotta potilas luottaa siihen, että hän parantuu.

Markkinaväki on ilolla hyväksynyt sen, että kuluttajat kaipaavat tarinoita. He ovat valmiimpia ostamaan, kun tuotteella on tarina, ja kun myyjällä on tarina. Ostopäätös avaa myös ostajalle ovet menestykseen. Siitä tulee hieno tarina.

Tieteen historia on kokoelma tarinoita, jotka ovat uskonnollisten eeposten tavoin vain valikoituneet tuhansien joukosta.

Tieteelle tapahtuu kaksi asiaa, kun se saa tradition ja suurten kertomusten voimaa: sen vaikutusvalta lisääntyy, mutta samaan aikaan lisääntyvät myös houkutukset ja vaarat sen korruptiosta.

On tehtävä valintoja: kouluttaako yhä lisää ihmisiä, jotta tiede olisi yhä laadukkaampaa - vai jättääkö osa kansasta tiedeuskon varaan? Antaa heidän vain ihailla tieteen saavutuksia ymmärtämättä mitään niiden toimintaperiaatteista - saati sitten niistä metodeista, joiden avulla suurimmat salaisuudet on paljastettu.

Pelkään, että systeemi ohjaa meitä kohti sitä tulevaisuutta, jossa välimatka dosenttien ja tavallisen rahvaan välillä on yhä suurempi. Tuhannet jätetään luku- ja laskutaidottomiksi, koska on ihan sama mitä heille tapahtuu - tai koska kilpailu suorastaan vaatii varoittavia esimerkkejä.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että popularisoimisen sijaan tiedettä ollaan markkinoimassa päättäjille ja äänestäjille. Popularisoinnilla tarkoitan sitä mitä harjoitettiin vielä 1950-luvulla: oli erinäisiä työväenopistoja ja innostusta ilmassa. Puhuttiin itseoppineista tieteilijöistä ja kansanvalistuksesta.

Nykyään puhutaan lähinnä vain niistä ongelmista, joita syntyy, kun tyhmät saavat äänestää.

Tyhmät ja sivistymättömät saavat mellastaa nettifoorumeilla, jossa heidän tyhmyytensä tiivistyy.

Tietämättömien massojen sijaan meillä on vainoharhaisia massoja, jotka jakavat toistensa facebook-sivuille salaliittoteorioita ja tykkäävät niistä miljoonittain.

Mitä tyhmempi uutinen on, sitä varmemmin se leviää. Mitä kärjistetympi on mielipide, sitä enemmän se kerää vastakommentteja ja sitä kautta myös klikkauksia.

Mekanismi on oikeastaan varsin yksinkertainen: neutraali ja totuudenmukainen tieto ei selviä ihmislauman etsiessä jotakin mistä innostua. Edes algoritmi ei tue tolkkua, vaan päin vastoin.

On oikeastaan kolme algoritmia, jotka johtavat katastrofiin:
1.) Se algoritmi, joka on ihmisten korvien välissä, joka saa meidät klikkaamaan otsikkoa, jossa väitetään jotakin yllättävää ja päätöntä.
2.) Se algoritmi, joka toimittajien korvien välissä on oppinut tieten tahtoen synnyttämään tällaisia uutisotsikoita.
3.) Se algoritmi, joka valikoi näiden kahden käyttäytymisen pohjalta kaikkein typerimpiä aiheita meidän omaan uutisvirtaamme.

Lopputuloksena ei ole ydinsotaa, mutta kuitenkin turhuudesta nousevien kohujen ja yleisen epäsovun maksimoituminen. Taantuminen tilaan, jossa yhä useampi alkaa haaveilla sodasta vain saadakseen iskeä jotakin mäsäksi: EU:n, Yleisradion, ministerin naaman.

Järkevä ihminen ei pian tule ollenkaan osallistumaan netissä vellovaan keskusteluun, mikä arvatenkin vain pahentaa asiaa. Jo nyt on nähtävissä, että tietyissä Faceboo-ryhmissä ovat järkevät ihmiset jo kyllästyneet tuhlaamaan aikaansa ja pakanneet kamppeensa. Järjelle jäävät vain pahimmat kahelit, jotka lietsovat toisiaan sellaiseen hurmokseen, että lopulta joku väistämättä kilahtaa. Trollit eivät opi keskustelemaan, mutta fiksut oppivat elämään todellisessa maailmassa virtuaalisen sijaan.

Ei ihmisille jaksa loputtomiin muistuttaa maltista ja kohtuudesta, jos kukaan ei ole "tykkäämässä" kohtuuden ääntä. Täytyy olla luja usko tieteelliseen maailmankuvaan, ettei se syö miestä.

On tietenkin ryhmiä, joihin kokoontuu paljon tolkkua ja asiantuntemusta, mutta en minä niistä ole huolissani. Olen huolissani siitä, että ennen ei hulluin aines ole saanut kollektiivisesti hurrata omalle olemassaololleen.

Moni hämmentyy pienemmästäkin. Muutaman äänekkään toisinajattelijan keskinäisestä mesoamisesta syntyy varmuus siitä, ettei mikään ole niin kuin väitetään. Rokotteet ovat tästä vain yksi esimerkki. MV-lehti on vain yksi esimerkki.

Ongelma on algoritmissa, joka tuottaa loputtomiin uusia ongelmia, ellei siinä tapahdu muutosta. Olisi ensinnäkin lopetettava osallistumasta kaikkiin tyhmiin keskusteluihin, koska ne saavat siitä vain lisää näkyvyyttä.

Ja kuitenkin salaliittolaiset ovat sitä vakuuttuneempia omasta oikeassaolemisestaan, jos heidät ignoroidaan. Mikään ei toimi: vastaväitteet ovat yhtä lailla todiste heidän asiansa vakavuudesta kuin hiljaisuuskin.

Sosiaalisessa mediassa on sentään hyvää se, että alkaa valjeta tieteellisen maailmankuvan rakentamisen vaikeus. On niin monia asiakysymyksiä, joissa ihminen voi ajautua täysin harhaan. On niin monia tapoja, jolla ihminen voi huijata itseään.

Ennen internetkeskusteluja hörhöjen kanssa en osannut edes kuvitella miten monenlaisia argumentaatiovirheitä on olemassa - mihin kaikkeen ihminen kykenee, kun hänellä on tarve uskoa johonkin.

Havahduin siihen, miten vähän tietoteoriat ja tieteenfilosofiat ja filosofiset tieto-opit lopulta opettavat meidän ajattelumme harhapoluista - siitä huimasta erehtymisen potentiaalista, joka meissä kaikissa piilee - ja missä eräät ovat suorastaan mestarillisia.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa "todistustaakka". Kenellä on todistustaakka ufoista? Ufotutkijoiden mielestä ufoja on olemassa niin kauan kunnes skeptikot ovat todistaneet jokaisen tapauksen inhimilliseksi näköharhaksi tai huijaukseksi.

Tapauksia on tuhat, joten käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ufologeilla on täydellinen koskemattomuus. Heitä eivät koske mitkään luonnolliset epäilykset. Jo tämä itsessään riittää syyksi uskoa ufoihin. Jokaisen keskustelun voi voittaa sillä, että esittelee uuden tapauskertomuksen, joka taas täytyy kyetä todistamaan säähavaintopalloksi tai helikopteriksi tai heijastumaksi auton tuulilasissa.

Lopulta pitkän linjan ufologeilla on kokemusta niin monesta voitetusta väittelystä, että heidän uskonsa on täysin järkkymätön. Etenkin nykyään heille riittää selittämättömiä valokuvia jokaiselle elämän päivälle.

Tieteellinen metodi on kuin pato, joka voi murtua erilaisista kohdista. Kun se murtuu, siitä vyöryy läpi kerralla tuhoton määrä todisteita epätieteellisen näkökannan tueksi.

Otetaan toinen ja vielä kolmaskin esimerkki ennen kuin lopetan: Kun uskovainen lähtee sille linjalle, että me voimme saada varmaa tietoa vaikkapa ennustuksista tai ilmestyksistä, ei tämän tiedon määrällä ole mitään rajoja. Johtaja voi tulkita esimerkiksi unessa tai hurmoksellisessa tilassa annettua sanomaa miten päin tahansa.

Tai kun meille kerrotaan tarina miehestä, joka esti pankkiryöstön, koska hän oli aseistettu. Tämä tarina kilpailee rintarinnan sen tarinan kanssa, jossa toinen mies vahingossa ampui oman poikansa, koska ase tahattomasti laukesi. Toinen tarina on lukumäärällisesti yleisempi, mutta tarinoita verrattaessa ei kysytä lukumäärää: kysytään tarinankerronnan taitoja.

Kaikissa näissä tapauksissa tieteellisen metodin pato on murtunut, mihin me voimme ottaa kaksi näkökulmaa, mistä alussa jo puhuin. Me voimme käsitellä tapausta väittelynä, jossa toinen puoli yritetään vakuuttaa. Se on kuin yrittäisi estää sormellaan patoa murtumasta.

Toinen lähestymistapa on kysyä, miksi ihmisillä on tarve uskoa? Siihen me tarvitsemme humanismia, enkä nyt tarkoita mitään naivia humanismia, vaan raadollista valmiutta myöntää, että ihminen on tahdonvoimaltaan ja järjenvaloltaan perin rajallinen olento. Tämän opettaminen kaikille ihmisille lienee tehtävänä mahdoton: eniten mielipiteisiinsä uskoo ihminen, joka ei tiedä aiheesta mitään. Ja vahvimmin tarinaan samaistuu hän, joka hahmottaa tarinan mustavalkoisesti. Ennakkoluulot antavat voimaa ja kaiketi siksi itsepäistä ihmistä verrataan härkään.

Jos tarinat viehättävät meitä, voi tiede joko yrittää poistaa vastapuolen tarinoista viehätyksen, eli esimerkiksi keksiä jotain hypoteeseja siitä, ettei ketään Jeesusta koskaan elänyt. Totuudellisuus on kuitenkin vain yksi monista narratiivin viehättävistä piirteistä ja hyvin pieni osa tarinan lumoa. Silloin todistustaakka on sitä paitsi tieteellä ja tiede myös näyttäytyy ilonpilaajana. Se strategia ei nähtävästi toimi. Mitä vähemmän totuutta tarinassa on, sitä vaikeampi sitä vastaan on argumentoida, koska se on joka puolelta tasaisen liukas kuin öljytty painija.

Toinen vaihtoehto on se, että tiede kertoo oman tarinansa sellaisella tavalla, että se pelkän informaation lisäksi tarjoaa ihmisille myös toivoa. Se ei ole tarina vain totuudesta, vaan myös tarina hyvyydestä, kauneudesta ja sankarillisuudesta. Tulevaisuuden tiede on enemmän kuin Disneyn Leijonakuningas tai James Cameronin Titanic. Liikuttava tarina, jonka ytimeen me voimme sijoittaa haluamamme viestin. Propagandaa, kyllä. Retoriikkaa, totta kai. Eräänlaista humanismia, tietoisuutta tarinan vallasta? Juuri sitä tiede tarvitsee ollakseen kivenkovaa ja kestääkseen aikaa.

Tulevaisuuden tieteenfilosofiaan on sisällyttävä luku tiedon ergonomisuudesta. Informaatio ja emootiot ovat kuin paita ja peppu. Kun tieteellisen maailmankuvan sohvalle istahtaa niin perse ei puudu. Sitä tuskin huomaa, kun selkä ei ole jälkeen päin kipeä. Nyt tiede yrittää samaa kuin kirkko vuosisataa aiemmin: se istuttaa kansan kovalle puupenkille ja kertoo, että jäätelö on epäterveellistä. Kaiken lisäksi se kertoo sen latinaksi, tai ainakin kielellä jota kansa ei ymmärrä.

Valta tekee tieteestä tylsän ja kärttyisen. Tiede vain tiuskii. Ihmiskunta pyytää iltasatua, jossa on selkeä hyvä ja selkeä paha, mutta tieteen kertoma tarina vain lupaa ilmastonmuutosta ja talouskriisejä. Ei se ole tarina, jonka illalla ennen nukkumaanmenoa tahtoo kuulla. En minä ainakaan.

Miksi ei jokainen tiedemies ole yhtä runollinen kuin Carl Sagan?

Rikkumaton yksinäisen nerouden myytti

Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.

Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)

John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.

Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.

Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.

Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus,  varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.

Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.

Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.

Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.

Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.

On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.

Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.

Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.

Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.

Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.

Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.

Miksi minä mietin tällaista?

Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.

2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.

Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.

Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.

Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.

On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.

Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.

Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".

Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.

Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?

Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.

Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.

Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.

Miksi?

En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.

Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.

Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.

Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.

Esimerkki emergenssistä: mediaani

Emerginssin käsitteestä on esitetty historiassa useampiakin määritelmiä, mutta näiden määritelmien tueksi on ollut aina yhtä vaikea keksiä esimerkkejä. Muistelen aiemminkin moittineeni filosofiaa siitä, miten aina jumiudutaan johonkin toimimattomaan esimerkkiin, jonka joku auktoriteetti on esittänyt, eikä päästä keskustelussa eteen päin.

Todettakoon samaan hengenvetoon, ettei filosofian tehtävänä yleensä ole aiheissa eteen päin pääseminen, vaan perehdyttäminen akateemiseen diskurssiin. On tiedettävä mistä aikojen saatossa on puhuttu, jotta vastapuolen voi tyrmätä toteamalla, että hän jaarittelee vanhoja. Amatööri innostuu aiheesta kuin aiheesta, kun taas aito akateemikko hymähtelee ikävystyneesti aiheelle kuin aiheelle.

Joka tapauksessa tulin tänään pyöräillessäni keksineeni niin yksinkertaisen esimerkin emergenssistä, että sitä ei taatusti ole kukaan lausunut ääneen, peläten että se on kulunut klisee tai vähäpätöisyydessään pöyristyttävä.

Emergenssi liitetään yleensä keskusteluun "tietoisuuden" synnystä aivoissa. Emergenssiin uskovat ovat yleensä materialisteja, jotka eivät usko sieluun, mutta he eivät myöskään hyväksy fysikaalista reduktionismia, jossa "sielutieteen" ilmiöt palautetaan neuroneihin ja välittäjäaineisiin, siis sähköön ja kemiaan.

Diskurssi on monimutkainen ja moni ei varmaan tunnista itseään kummaltakaan puolen tätä kuvausta, mutta kutakuinkin tällaisen asetelman kautta olen itse tullut tuntemaan emergenssin käsitteen.

Emergenssin määritelmässä on keskeistä se, että useamman samanlaisen elementin holistisesta kokonaisuudesta voidaan löytää jotakin sellaista, mitä ei löydy näistä osatekijöistä itsestään. Ihmisen aivoista esimerkiksi voidaan löytää jotain, mikä ei palaudu synapseihin. Aivosoluilla ei ole tietoisuutta, joka taas aivoilla mystisesti näyttäisi olevan. Tietoisuus emergoituu rakennustekijöistään. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Äärimmilleen viety esimerkkini emergenssistä perustuu kahteen tavalliseen noppaan.

Yhdellä nopalla ei ole mediaania. Jos heitämme noppaa miljoona kertaa, me saamme teoriassa (jos noppa ei ole painotettu) jokaista silmälukua tasaisen määrän. Yksittäisellä nopan tilastossa ei ole keskijakaumaa tai mediaania, eli ykkösen heittäminen on yhtä todennäköistä kuin kuutosen heittäminen.

Kahden nopan systeemissä puolestaan emergoituu näkyviin keskijakauma ja sitä kautta myös selkeä mediaani, eli kahden nopan yleisin yhteissumma, joka on "7".

Kummallakaan nopalla ei yksinään ole tätä ominaisuutta. Niillä on se vain yhdessä. Niinpä uskallan väittää, että ainakin itse tuntemieni määritelmien puitteissa kyse on yllättävän yksinkertaisesta, mutta samaan aikaan yllättävän vahvasta emergenssistä, puhummehan alkeistason matematiikasta ja systeemistä, jossa olioita on ensin yksi ja sitten kaksi.

Nopilla on muutenkin ominaisuuksia, jotka yllättävät varomattoman loogikon. Olen huijannut monia järkeäviä ihmisiä kysymällä (ilman liian pitkää miettimisaikaa), ottaisivatko he ennemmin kaksi perinteistä 6 sivun noppaa vai yhden nopan, jossa on 12 fasettia, numeroilla 1 - 12.

Astelma ei ole ollenkaan niin viaton kuin aluksi olettaisi. Valinnallaan voi hankkia radikaalin etulyöntiaseman tai joutua pahasti alakynteen, riippuen pelistä.

Kahdella 1-6 silmän nopalla on esimerkiksi mahdotonta heittää yhteissummaa "1". Pienin summa on 1 + 1, eli 2. Toisaalta samaan aikaan kahdella nopalla on vaikea heittää lukua "12", koska se onnistuu vain 1/6 x 1/6 = 1/36 - siis peräti kolme kertaa harvemmin kuin nopalla, jolla voi kerralla heittää "12". Yhdellä nopalla suurin ja pienin osuvat keskimäärin yhden kerran 12:sta. Äkkiseltään juuri kukaan ei tule ajatelleeksi, että suurimman summan todennäköisyys vaikeutuu peräti kolmenkertaiseksi, kun noppia annetaan yhden sijasta kaksi.

Sen sijaan luku "7" kummittelee tilastoissa. Se osuu summaksi peräti 6 kertaa useammin kuin "2" tai "12".

Tilastomatematiikka on monille vaikeaa, vaikka he muuten ymmärtäisivät luvuista ja pärjäisivät matematiikassa. Heidän intuitionsa huijaa heitä, vaikka paperilla he tietävät miten numerot kuuluisia asetella. Nopilla täytyy leikkiä ennen kuin niiden kiero luonne tulee tutuksi. Ehkä siksi nopat ovat pysyneet niin suosittuina läpi vuosituhansien. Niissä tuntuu olevan jonkinlaista magiaa.