"Tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume." - Juhana Torkki
Buddhalaisuudelta olen oppinut erään käsitteellisen erottelun, joka soveltuu moniin ongelmiin. Jos meillä on tarve, joka on epätoivottu tai turha, me voimme vapautua siitä joko vastustamalla sitä tahdonvoimalla ja rutiineilla, tai me voimme huijata itseämme luulemaan, että se on jo tyydytetty.
Kolmaskin tie olisi: me voisimme pureutua sen alkusyihin ja analysoida sen psykologisesti tai meditaation avulla, mutta se tie on niin vaikea, että se kannattaa jättää muutamille harvoimme asiantuntijoille: filosofeille, askeetikoille ja mystikoille.
Psykoanalyysin paradoksi, eli ydinongelma siinä, että ongelmia kohdataan käsitellään, on kaksinkertainen kustannus: tarvitaan vuosien koulutusta hankkinut terapeutti sekä sen päälle vuosien koulutusta.
Kaksi muuta tietä edellyttävät vain yksinkertaisen koulutuksen. Joko ihminen itse hankkii työllä ja vaivalla itselleen tietotaidon ja ymmärryksen, joka tukee hänen heiveröistä tahdonvoimaansa - tai sitten työn suorittaa hänen puolestaan poppamies, joka ymmärtää ihmisyyden niksit ja tunteiden huijauskonstit.
Tässä on oikeastaan ideaalisti toimivan tieteen ja uskonnon ero. Tiede toimii ideaalisti vain yhteisössä, jossa kaikki ymmärtävät kylliksi tieteestä arvioidakseen menetelmiä ja lopputuloksia. Uskonto toimii ideaalisti vain jos luottamus shamaaniin on riittävän vahva.
Uskon, että tulevaisuudessa tiede asteittain tulee ymmärtämään mitä poppaskonsteja siltä vaaditaan, jotta se palauttaa kansan luottamuksen asiantuntijoihin. Lääke tarvitsee tuekseen placeboa, eli syvää uskoa lääkkeet tehoon.
Tätäkin tarkoitan sillä, että huijaamme itsemme luulemaan, että tarve on jo tyydytetty. Sairaus on hoidettu, lääke tehoaa. Parempi tietenkin olisi että samaan aikaan lääke myös tehoaisi, mutta joskus se on liikaa vaadittu. Huoli poistuu ja potilas pystyy taas syömään ja nukkumaan. Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin on tervehtynyt, koska joku toinen kuunteli häntä ja tahtoi auttaa. Joku uhrasi aikaansa, mitä enemmän sen parempi.
Hyvä tulevaisuuden tiede tulee olemaan siinä määrin humanistista, etteivät tutkijat salli ihmisyyden huijata itseään, mutta samaan aikaan heillä on sydäntä hieman huijata muita ihmisiä.
Kuten Buddha opetti: sekoita lääkkeeseen sen verran hunajaa, että potilas nielee sen mukisematta. Ja kuten Jeesus opetti: sekoita sanoihisi sopivasti uskon ja toivon hunajaa, jotta potilas luottaa siihen, että hän parantuu.
Markkinaväki on ilolla hyväksynyt sen, että kuluttajat kaipaavat tarinoita. He ovat valmiimpia ostamaan, kun tuotteella on tarina, ja kun myyjällä on tarina. Ostopäätös avaa myös ostajalle ovet menestykseen. Siitä tulee hieno tarina.
Tieteen historia on kokoelma tarinoita, jotka ovat uskonnollisten eeposten tavoin vain valikoituneet tuhansien joukosta.
Tieteelle tapahtuu kaksi asiaa, kun se saa tradition ja suurten kertomusten voimaa: sen vaikutusvalta lisääntyy, mutta samaan aikaan lisääntyvät myös houkutukset ja vaarat sen korruptiosta.
On tehtävä valintoja: kouluttaako yhä lisää ihmisiä, jotta tiede olisi yhä laadukkaampaa - vai jättääkö osa kansasta tiedeuskon varaan? Antaa heidän vain ihailla tieteen saavutuksia ymmärtämättä mitään niiden toimintaperiaatteista - saati sitten niistä metodeista, joiden avulla suurimmat salaisuudet on paljastettu.
Pelkään, että systeemi ohjaa meitä kohti sitä tulevaisuutta, jossa välimatka dosenttien ja tavallisen rahvaan välillä on yhä suurempi. Tuhannet jätetään luku- ja laskutaidottomiksi, koska on ihan sama mitä heille tapahtuu - tai koska kilpailu suorastaan vaatii varoittavia esimerkkejä.
Joka tapauksessa näyttää siltä, että popularisoimisen sijaan tiedettä ollaan markkinoimassa päättäjille ja äänestäjille. Popularisoinnilla tarkoitan sitä mitä harjoitettiin vielä 1950-luvulla: oli erinäisiä työväenopistoja ja innostusta ilmassa. Puhuttiin itseoppineista tieteilijöistä ja kansanvalistuksesta.
Nykyään puhutaan lähinnä vain niistä ongelmista, joita syntyy, kun tyhmät saavat äänestää.
Tyhmät ja sivistymättömät saavat mellastaa nettifoorumeilla, jossa heidän tyhmyytensä tiivistyy.
Tietämättömien massojen sijaan meillä on vainoharhaisia massoja, jotka jakavat toistensa facebook-sivuille salaliittoteorioita ja tykkäävät niistä miljoonittain.
Mitä tyhmempi uutinen on, sitä varmemmin se leviää. Mitä kärjistetympi on mielipide, sitä enemmän se kerää vastakommentteja ja sitä kautta myös klikkauksia.
Mekanismi on oikeastaan varsin yksinkertainen: neutraali ja totuudenmukainen tieto ei selviä ihmislauman etsiessä jotakin mistä innostua. Edes algoritmi ei tue tolkkua, vaan päin vastoin.
On oikeastaan kolme algoritmia, jotka johtavat katastrofiin:
1.) Se algoritmi, joka on ihmisten korvien välissä, joka saa meidät klikkaamaan otsikkoa, jossa väitetään jotakin yllättävää ja päätöntä.
2.) Se algoritmi, joka toimittajien korvien välissä on oppinut tieten tahtoen synnyttämään tällaisia uutisotsikoita.
3.) Se algoritmi, joka valikoi näiden kahden käyttäytymisen pohjalta kaikkein typerimpiä aiheita meidän omaan uutisvirtaamme.
Lopputuloksena ei ole ydinsotaa, mutta kuitenkin turhuudesta nousevien kohujen ja yleisen epäsovun maksimoituminen. Taantuminen tilaan, jossa yhä useampi alkaa haaveilla sodasta vain saadakseen iskeä jotakin mäsäksi: EU:n, Yleisradion, ministerin naaman.
Järkevä ihminen ei pian tule ollenkaan osallistumaan netissä vellovaan keskusteluun, mikä arvatenkin vain pahentaa asiaa. Jo nyt on nähtävissä, että tietyissä Faceboo-ryhmissä ovat järkevät ihmiset jo kyllästyneet tuhlaamaan aikaansa ja pakanneet kamppeensa. Järjelle jäävät vain pahimmat kahelit, jotka lietsovat toisiaan sellaiseen hurmokseen, että lopulta joku väistämättä kilahtaa. Trollit eivät opi keskustelemaan, mutta fiksut oppivat elämään todellisessa maailmassa virtuaalisen sijaan.
Ei ihmisille jaksa loputtomiin muistuttaa maltista ja kohtuudesta, jos kukaan ei ole "tykkäämässä" kohtuuden ääntä. Täytyy olla luja usko tieteelliseen maailmankuvaan, ettei se syö miestä.
On tietenkin ryhmiä, joihin kokoontuu paljon tolkkua ja asiantuntemusta, mutta en minä niistä ole huolissani. Olen huolissani siitä, että ennen ei hulluin aines ole saanut kollektiivisesti hurrata omalle olemassaololleen.
Moni hämmentyy pienemmästäkin. Muutaman äänekkään toisinajattelijan keskinäisestä mesoamisesta syntyy varmuus siitä, ettei mikään ole niin kuin väitetään. Rokotteet ovat tästä vain yksi esimerkki. MV-lehti on vain yksi esimerkki.
Ongelma on algoritmissa, joka tuottaa loputtomiin uusia ongelmia, ellei siinä tapahdu muutosta. Olisi ensinnäkin lopetettava osallistumasta kaikkiin tyhmiin keskusteluihin, koska ne saavat siitä vain lisää näkyvyyttä.
Ja kuitenkin salaliittolaiset ovat sitä vakuuttuneempia omasta oikeassaolemisestaan, jos heidät ignoroidaan. Mikään ei toimi: vastaväitteet ovat yhtä lailla todiste heidän asiansa vakavuudesta kuin hiljaisuuskin.
Sosiaalisessa mediassa on sentään hyvää se, että alkaa valjeta tieteellisen maailmankuvan rakentamisen vaikeus. On niin monia asiakysymyksiä, joissa ihminen voi ajautua täysin harhaan. On niin monia tapoja, jolla ihminen voi huijata itseään.
Ennen internetkeskusteluja hörhöjen kanssa en osannut edes kuvitella miten monenlaisia argumentaatiovirheitä on olemassa - mihin kaikkeen ihminen kykenee, kun hänellä on tarve uskoa johonkin.
Havahduin siihen, miten vähän tietoteoriat ja tieteenfilosofiat ja filosofiset tieto-opit lopulta opettavat meidän ajattelumme harhapoluista - siitä huimasta erehtymisen potentiaalista, joka meissä kaikissa piilee - ja missä eräät ovat suorastaan mestarillisia.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa "todistustaakka". Kenellä on todistustaakka ufoista? Ufotutkijoiden mielestä ufoja on olemassa niin kauan kunnes skeptikot ovat todistaneet jokaisen tapauksen inhimilliseksi näköharhaksi tai huijaukseksi.
Tapauksia on tuhat, joten käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ufologeilla on täydellinen koskemattomuus. Heitä eivät koske mitkään luonnolliset epäilykset. Jo tämä itsessään riittää syyksi uskoa ufoihin. Jokaisen keskustelun voi voittaa sillä, että esittelee uuden tapauskertomuksen, joka taas täytyy kyetä todistamaan säähavaintopalloksi tai helikopteriksi tai heijastumaksi auton tuulilasissa.
Lopulta pitkän linjan ufologeilla on kokemusta niin monesta voitetusta väittelystä, että heidän uskonsa on täysin järkkymätön. Etenkin nykyään heille riittää selittämättömiä valokuvia jokaiselle elämän päivälle.
Tieteellinen metodi on kuin pato, joka voi murtua erilaisista kohdista. Kun se murtuu, siitä vyöryy läpi kerralla tuhoton määrä todisteita epätieteellisen näkökannan tueksi.
Otetaan toinen ja vielä kolmaskin esimerkki ennen kuin lopetan: Kun uskovainen lähtee sille linjalle, että me voimme saada varmaa tietoa vaikkapa ennustuksista tai ilmestyksistä, ei tämän tiedon määrällä ole mitään rajoja. Johtaja voi tulkita esimerkiksi unessa tai hurmoksellisessa tilassa annettua sanomaa miten päin tahansa.
Tai kun meille kerrotaan tarina miehestä, joka esti pankkiryöstön, koska hän oli aseistettu. Tämä tarina kilpailee rintarinnan sen tarinan kanssa, jossa toinen mies vahingossa ampui oman poikansa, koska ase tahattomasti laukesi. Toinen tarina on lukumäärällisesti yleisempi, mutta tarinoita verrattaessa ei kysytä lukumäärää: kysytään tarinankerronnan taitoja.
Kaikissa näissä tapauksissa tieteellisen metodin pato on murtunut, mihin me voimme ottaa kaksi näkökulmaa, mistä alussa jo puhuin. Me voimme käsitellä tapausta väittelynä, jossa toinen puoli yritetään vakuuttaa. Se on kuin yrittäisi estää sormellaan patoa murtumasta.
Toinen lähestymistapa on kysyä, miksi ihmisillä on tarve uskoa? Siihen me tarvitsemme humanismia, enkä nyt tarkoita mitään naivia humanismia, vaan raadollista valmiutta myöntää, että ihminen on tahdonvoimaltaan ja järjenvaloltaan perin rajallinen olento. Tämän opettaminen kaikille ihmisille lienee tehtävänä mahdoton: eniten mielipiteisiinsä uskoo ihminen, joka ei tiedä aiheesta mitään. Ja vahvimmin tarinaan samaistuu hän, joka hahmottaa tarinan mustavalkoisesti. Ennakkoluulot antavat voimaa ja kaiketi siksi itsepäistä ihmistä verrataan härkään.
Jos tarinat viehättävät meitä, voi tiede joko yrittää poistaa vastapuolen tarinoista viehätyksen, eli esimerkiksi keksiä jotain hypoteeseja siitä, ettei ketään Jeesusta koskaan elänyt. Totuudellisuus on kuitenkin vain yksi monista narratiivin viehättävistä piirteistä ja hyvin pieni osa tarinan lumoa. Silloin todistustaakka on sitä paitsi tieteellä ja tiede myös näyttäytyy ilonpilaajana. Se strategia ei nähtävästi toimi. Mitä vähemmän totuutta tarinassa on, sitä vaikeampi sitä vastaan on argumentoida, koska se on joka puolelta tasaisen liukas kuin öljytty painija.
Toinen vaihtoehto on se, että tiede kertoo oman tarinansa sellaisella tavalla, että se pelkän informaation lisäksi tarjoaa ihmisille myös toivoa. Se ei ole tarina vain totuudesta, vaan myös tarina hyvyydestä, kauneudesta ja sankarillisuudesta. Tulevaisuuden tiede on enemmän kuin Disneyn Leijonakuningas tai James Cameronin Titanic. Liikuttava tarina, jonka ytimeen me voimme sijoittaa haluamamme viestin. Propagandaa, kyllä. Retoriikkaa, totta kai. Eräänlaista humanismia, tietoisuutta tarinan vallasta? Juuri sitä tiede tarvitsee ollakseen kivenkovaa ja kestääkseen aikaa.
Tulevaisuuden tieteenfilosofiaan on sisällyttävä luku tiedon ergonomisuudesta. Informaatio ja emootiot ovat kuin paita ja peppu. Kun tieteellisen maailmankuvan sohvalle istahtaa niin perse ei puudu. Sitä tuskin huomaa, kun selkä ei ole jälkeen päin kipeä. Nyt tiede yrittää samaa kuin kirkko vuosisataa aiemmin: se istuttaa kansan kovalle puupenkille ja kertoo, että jäätelö on epäterveellistä. Kaiken lisäksi se kertoo sen latinaksi, tai ainakin kielellä jota kansa ei ymmärrä.
Valta tekee tieteestä tylsän ja kärttyisen. Tiede vain tiuskii. Ihmiskunta pyytää iltasatua, jossa on selkeä hyvä ja selkeä paha, mutta tieteen kertoma tarina vain lupaa ilmastonmuutosta ja talouskriisejä. Ei se ole tarina, jonka illalla ennen nukkumaanmenoa tahtoo kuulla. En minä ainakaan.
Miksi ei jokainen tiedemies ole yhtä runollinen kuin Carl Sagan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti