Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.
Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)
John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.
Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.
Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.
Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus, varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.
Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.
Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.
Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.
Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.
On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.
Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.
Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.
Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.
Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.
Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.
Miksi minä mietin tällaista?
Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.
2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.
Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.
Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.
Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.
On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.
Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.
Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".
Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.
Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?
Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.
Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.
Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.
Miksi?
En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.
Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.
Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.
Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti