Ilkeyden ja julmuuden esitaistelija

Inkeri Hallamaa 6 C kirjoittaa vuoden 1999 Kevätpörriäisessä:

"Erilaista ei hyväksytä joukkoon. Ulkonäkö on yleisin syy syrjintään."

Tämä huomio on kaikessa ilmeisyydessään varsin uskottava, mutta asiaa ei enää juurikaan ajatella aikuisten maailmassa, koska pelin säännöt muuttuvat.

Aikuinen mies saa olla ruma, kunhan hän tekee rahaa tai osoittaa muilla tavalla taitonsa. Ruma miehen itsevarmuus voi jopa synnyttää aivan erityistä karismaa, kuten osoittaa esimerkiksi Serge Gainsbourg.

Sitä ennen ruma ihminen joutuu selviämään läpi peruskoulusta. Ruma artisti tunnistetaan erityisen lahjakkaaksi, koska hän on säilyttänyt palonsa ja selvinnyt. Moni ei selviä. Rumuuden lisäksi elämää leimaavat huono itsetunto, haluttomuus opiskella sekä yleinen katkeruus systeemiä kohtaan.

Hiljattain Tuomas Enbuske bloggasi otsikolla:
Miksi homojen vastustajat ovat niin rumia?

"Homofobisissa ja rasistisissa mielenosoituksissa ei juuri näe miehiä, joilla olisi lisääntymisen kannalta oleellisimpia ominaisuuksia: ulkonäköä tai älykkyyttä."

Enbusken kirjoitus ei ole kovin älykäs tai tyylikäs, mutta se heijastelee varsin hyvin Kevätpörriäisen tasoisia, sivistyksemme pintakerroksen alla vaikuttavia ennakkoluuloja ja niihin perustuvia valtarakenteita.

Entä muistatko vielä kuinka vuonna 2012 somessa hassuteltiin Hel-Looksin pilaversiolla Per-Looks, johon koottiin Perussuomalaisten kauniisti rujoja ehdokkaita kunnallisvaaleissa:
http://per-looks.tumblr.com/

Tämä kaukainen muisto tulvahti mieleeni, kun näin videon Donald Trumpista, jossa hän taas kerran haukkuu vastaehdokkaitaan tai heidän puolisoaan puhtaasti perustuen ulkonäköön, tai omassa mielikuvituksessaan kyhäilemiinsä tarinoihin:
http://www.vox.com/2016/7/30/12332922/donald-trump-khan-muslim

Donald Trumpin on useissa vertailuissaa havaittu valehtelevan toistuvammin ja röyhkeämmin kuin hänen vastaehdokkaansa, mutta jatkuvasta valehtelusta huolimatta hänen kannattajansa sanovat, että heihin vetoaa hänen rehellisyytensä.

Trump on rehellisesti sika. Hän on rehellisesti töykeä. Hän toimii töykeästi ikään kuin paha maailma oikeuttaisi käyttämään kaikkia törkeitä keinoja. Tämä varmaankin tuntuu vapauttavalta ihmisestä, joka on koko ikänsä odottanut, että muutkin tunnustaisivat todeksi hänen kokemansa pilkan tässä julmassa maailmassa. Nyt vihdoinkin kaikki muut saavat nähdä ja kokea sen kohtelun, jota hän on kohdannut peruskoulussa ja läpi myöhemmän elämän.

Trump tuntuu perustavansa vaalistrategiansa kyynisyyteen ja lonkalta heittelemiseen, ja sikäli kuin jokin kommentti ja asenne vetoaa yleisöön, hän toistelee sitä kannattajiensa mieliksi. Hän on siis tyylipuhdas populisti, eräänlainen lakmuspaperi, joka reagoi ympäristön tilaan.

Trump osaa puhua tavalla, joka vetoaa moniin ihmisiin. Populistina hän on aikansa peili, joka peilaa eriarvoisuutta ja modernin ajan tuottamia pettymyksiä, mutta meillä ei ole paljoakaan näköaloja siitä, mitä hän tekisi, jos tulisi valituksi. Hän tuskin tietää sitä itsekään. Vaikuttaa siltä kuin Trump haluaisi tulla presidentiksi ja siinä kaikki. Hän haluaa sitä itselleen: sulan hattuun, kuolemattomuutta, uuden lelun. Pahinta olisi jos hän tahtoisi toiselle kierrokselle ja jatkaisi siitä, mihin vaalikampajanjassaan jäi.

Voi myös olla, ettei hän välittäisi toteuttaa mitään lupauksistaan, vaan tekisi omaksi mielekseen ihan jotain muuta. Hän saattaisi tuottaa pettymyksen sekä niille, jotka toivoivat työpaikkaa tai pelkäsivät ydinsotaa.

Äänestäjissä huomio on kiinnittynyt siihen, miten herkkäuskoisia ja "tyhmiä" heidän nähdään olevan. Miljoonat Trumpin kannattajat eivät tunnu huomaavan valheita tai välittävän niistä.

Kauhistuttavia puolia on kaksi: että joku on niin häikäilemätön ja sanoo ääneen sellaisia asioita - ja että juuri sen miljoonat haluavat kuulla. Koston sanotaan olevan suloista. Fantasioissaan ihmiset kenties pääsevät kostamaan systeemille sen, ettei se rakastanut heitä kylliksi ja nostanut heitä merkittävään asemaan. Trumpin johdolla valkoinen roskaväki pääsee tappamaan isänsä, joka on järjestys, ja raiskaamaan äitinsä, joka on sivistys.

Lisääntynyt eriarvoisuus on tosiasia etenkin Yhdysvalloissa. Jos Trump ei voita, meillä on edessämme seuraava kauhuskenaario:

Demokraatit juhlivat voittoa ja kaikki hyväosaiset, korkeasti koulutetut ihmiset riemuitsevat, kun ahdasmielisyys koki tappion. Mutta onko mikään muuttunut? Nyt ihmiset ovat sentään hetken aikaa varpaillaan. Vielä kauhistuttavampaa on kenties palata yhteiskuntaan, jossa ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä missään olisi mitään vikaa.

Best of Kevätpörriäinen

Keväällä 2015 lueskelin baarissa parin lavarunoilijan seurassa Kevätpörriäinen -lehteä, jonka Kasper Salonen oli ostanut. (En tiedä saako lehteä hankittua muuten kuin törmäämällä koululaiseen, joka kauppaa niitä Helsingin kaduilla.) Joka tapauksessa otin kännykällä kuvan yhdestä runon, joka oli iloisesti yllättänyt meidät kaikki. Postasin sen Facebookiin ja runosta tuli pieni somehitti. Valokuvaa jaettiin satoja kertoja ja Anssi Kela teki siitä jopa biisin.

Minulla oli samaan aikaan käynnissä kierrätysrunoprojekti, jossa tarkoituksenani oli hyödyntää runoilijoiden julkaisematonta materiaalia, joko kirjasta karsittuja runoja tai kokonaisia pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia. Halusin hyviä tai muuten vain erikoisia säkeitä yhdistämällä uusiokäyttää lauseita kierrätyshengessä tai luoda jonkinlaisen Frankensteinin hirviön.

Projekti takkuili heti lähtökuopissaan, koska runoilijat eivät hevillä luovuttaneet tekstejään, joita pitivät "liian huonoina". Kenties sekin vaikutti, että he aavistivat tekijyyden tärkeyden kulttuurissamme ja lopputuloksesta olisi vaikea sanoa mikä on kenenkin aikaansaannosta. Usein tärkeintä on se, kuka sanoo, ja vasta sitten, mitä sanotaan tai miten se sanotaan.

(Myös ala-asteikäisen runon saamassa mediahuomiossa merkittävää oli kirjoittajan ikä sekä myöhemmin julkkiksen osallistuminen, mitkä yhdessä nostivat tarinan otsikoihin.)

Anonymiteetti kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, jos tekstissä on jotakin luvatonta tai sopimatonta, mikä laittaa arvailemaan henkilöllisyyttä ja tarkoitusperiä. Muussa tapauksessa useampien kirjoittajien arvailu on vain sekavaa ja uuvuttavaa, koska hahmotamme maailmaa intentioiden ja motiivien valossa. Näemme tarkoitusperiä ja aikomuksia jopa elottoman luonnon ilmiöissä.

Runoilijoiden kirjoituksia kiinnostavammaksi osoittautuivat pian tekstit, jotka eivät ole alkujaan runoutta. Niissä on Found Poem -aspektia, mikä muuttaa tekstin enemmänkin löytäjänsä kuin alkuperäisen kirjoittajan ansioksi: ainakin voidaan erotella kertoja, joka kokoaa materiaalin, sekä repliikkien takana olevat erilliset henkilöt, joita kohdellaan pikemminkin hahmoina kuin tekijöinä. Keksin käyttää Kevätpörriäisen materiaalia tosissani vasta kun miltei vuosi oli kulunut siitä, että oivalsin lehden kirjallisen laadun. Pystyisinkö jotenkin todistamaan, että lasten oivallukset ovat itsessään käypää ainesta kirjallisuudelle, miettimättä puhujan ikää tai sitä kontekstia, jossa huomiot on tehty?

Eikä kyse ole pelkästään ajattelun ja havainnon tuoreudesta, vaan myös kielestä, jossa asiat ilmaistaan tuoreesti.

Kevätpörriäisen parhaita oivalluksia on koottu kirjoihin aiemminkin (esimerkiksi Olen ollut vähän villi : koululaisten kynästä, toim. Liisa Vasamies & Niina Palviainen. Otava 2004.) Näissä antotologioissa ei kuitenkaan tekstiä ole muokattu tai laajennettu, vaikka jo kokoaminen itsessään muuttaa tekstin kontekstia. Parhaat jutut eivät ole enää siinä hetkessä uunituoreena lehden sivuilla, vaan kirjassa, joka korostaa niiden erinomaisuutta (tai koomisuutta), ja muuttaa heti vastaanottoa.

Toimittajan, ja tässä tapauksessa kahden päällekkäisen toimittajan (aikuisen) seuloessa aineistoa, on sekin vaara, että jotkin tietyt liian pelottaviksi tai anarkistisiksi tai masentaviksi tai tyhmiksi tai lapsellisiksi tai turhan järkeviksi tai poliittiksiksi koetut äänet karsuituvat pois.

Niinkuin onko tämä hauskasti alatyylistä vai ei niin hauskaa?

Ja jos yhdistetään edelliseen vielä tämä:

Kumpi on lopulta parempaa: että ollaan kohteliaita, vai että tuodaan näkyviin se todellisuus, jota tässä raapaistaan vain hyvin pinnallisesti. Lapset osaavat olla verbaalisesti hyvin ilkeitä, mutta he itsekin suodattavat puhettaan ja käytöstään yleensä aikuisten seurassa. Esimerkiksi kiusaamisen tai kiusatuksi tulemisen ytimestä on pitkä matka kirjan sivuille, koska eivät opettajat tai vanhemmat useinkaan kannusta sellaista narratiivia tai puhetyyliä, jossa nähtäisiin editoimatonta raakamatereiaalia. Joskus kuitenkin pieniä purskahduksia ilkeyttä pääsee tihkumaan sovinnaisuuden raoista. Se on hyvin erilaista kuin aikuisten vihapuhe, joka on yleensä aika köyhää ja toistaa tietyn kuplan valmista sanastoa sekä opittua dramatiikkaa.

Suoraan sanottuna lapset pystyvät parempaan. He myös ovat aivoimempia niille sosiaalisille kuvioille, jotka ihmiset usein myöhemmällä iällään ottavat itsestäänselvyyksinä.

"...sellaisia törkeyksiä, että niitä ei varmaankaan olisi julkaistu lastenlehdessä." Mutta onko sensuuri enemmän lasten suojaksi vai suojeleeko se aikuisia itseään siltä, että ruusunpunaiset unelmat murenevat ja asiaan täytyisi puuttua?

Mielestäni Kevätpörriäisessä ovat parasta kunkin artikkelin erilaiset näkökulmat ja myös eri ikäiset äänet, jotka keskustelevat samasta aiheesta päällekäin ja ristiin. Erikoisista suunnista valottuva kokonaiskuva on usein yllättävä ja inspiroiva, minkä lisäksi hauskojen pätkien huomaamisessa on löytämisen iloa. On kiinnostavaa kokeilla, millä tavoin tekstejä on mahdollista koota yhteen pidemmäksi tarinaksi, jossa erilaiset äänet voidaan sulauttaa yhteen, häivyttää tai suorastaan juhlistaa kerronnan ailahtelevuutta. Yhdistäminen edellyttää kuitenkin sitä, että tekstejä tavalla tai toisella editoidaan. Muutoin palaset hyvin harvoin osuvat yhteen.

Jos Kevätpörriäinen ei ole tuttu - ja ihan muutenkin ihmisten iloksi - olen tähän koonnut muutamia tahattomia hauskuuksia lehtien sivuilta.

Sama teksti jakautuu alkujaan kahdelle sivulle, jotka olen yhdistänyt samaan kuvaan:

Tällä kertaa nyt ehkä vain satuin poimimaan useampia vähän tragikoomisia.

Monetkin näistä pistävät miettimään, miten paljon jätetään julkaisematta sellaisia lasten kertomuksia, jotka olisivat liian julkeita lasten vanhempia kohtaan?

Voi vain toivoa, että toimituskunta uskaltaa ottaa riskejä ja venyttää rajaa aina niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pörriäinen olisi enemmän taidetta ja kulttuurihistoriaa, vähemmän vitsipalstaa.

Kevätpörriäisen lukeminen on palkitsevuudessaankin usein erittäin raskasta. Tilattuani Huuto-netistä useita vuosikertoja ja luettuanin niitä kannesta kanteen, voin sanoa että aikuisten maailman läpivalaisu sekä omien lapsuusmuistojen kaiveleminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Samaistuminen myös syvenee luettaessa pitkään, ja jossain vaiheessa lemmikkieläimen kuoleman kuvaus kouraisee mahasta jo aika pahasti. Kaikki muistot vyöryvät alitajunnasta ikään kuin yrittäisi suorittaa vuosien psykoterapiaa parissa tunnissa.

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Peripeli ja eksistentialistinen ahdistus

Jatkan vanhojen kirjoitusteni tulkitsemista ja täydentämistä.

Vuonna 2005 olen näemmä kirjoittanut:

"Kun ihminen kieltäytyy pelaamasta, hänen on ensin kohdattava muiden pilkka. Jo sitä ennen – kun peli alkaa näyttäytyä yhä mielettömämpänä – iskee ahdistus. On äärimäisen vaikea sanoa ei. Myöskään alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Ilman mielekkään pelin turvaa ihminen masentuu." 

Sanottakoon, että varhaiset filosofiset mietelmäni olivat saaneet paljon rakennusaineita Camus'n Sivullisesta, Schopenhauerilta sekä Kierkegaardilta. Niinpä ei ole yllätys, että teksteissä esiintyy hyvin paljon yhtymäkohtia juuri eksistentialismiin. Vasta myöhemmin - likipitäen pakotettuna - tutustuin fenomenologeihin (yliopiston filosofian laitoksella) sekä post-modernisteihin ja jälkistrukturalisteihin (kirjallisuuden laitoksella).

(Fenomenologiasta sain otteen varsinaisesti vasta luettuani Merleyau-Ponty'a, joka mielestäni on kolmesta kuuluisasta fenomenologista selväjärkisin. Husserl oli keskenjättäjä, joka ei saanut elämässään oikein mitään valmiiksi ja Heidegger (joka myös jätti pääteoksensa kesken julkaisten vain sen 1. osan) pilasi suuren osan filosofisesta uskottavuudestaan innostuessaan natsismista.)

Olen valinnut katkelman, koska eksistentialisen kokemuksen psykologisoivan selittämisen ohella näkyy kaksi muuta "peripelin" käsitettä tulkitsevaa ulottuvuutta: elämän hahmottaminen peliksi (hindufilosofian "lila") sekä identiteetin tuoma turva.

Jos Sartre ja Camus hahmotti eksistentialismin yksilön individualistisen mielekkyyden kautta, näytän itse tunnistaneeni ongelman jo tuolloin sosiaaliseksi. Ihminen on sosiaalinen olento ja "eksistentialismi" juontuu yhteyden rikkoutumisesta muiden mielekkääksi kokemaan puuhasteluun.

Sartren mukaan ihminen on heitetty maailmaan, mutta itse hahmotan ahdistuksen lähtökohdaksi sen, että ihminen on jätetty pois rosterista. Eksistentialistinen tuska on ennen kaikkea musertavaa yksinäisyyttä.

Tästä oikeastaan pääsemme siihen, miksi eksistentialismi on niin menestyksekästä ja kuuluisaa juuri kirjallisuutena. Filosofiset romaanit ovat lääkinneet "sivulliseksi" itsensä kokeneiden sukupolvien tuskaa. Eksistentialismi ei ole siis yksilöllisen identiteetinrakentamisen filosofiaa, vaan erilleen hajautuneiden yksilöiden kohtaamista ja kirjallisten todisteiden kautta kokemaa yhteisöllisyyttä.

Lapsi on suuttunut siitä, että häntä ei valita huutosakkiin, vaan hän joutuu seuraamaan peliä sivusta. Hän ei kuitenkaan tahdo omaksua myöskään passiivisen katsojan, eli "fanin" roolia, vaan julistaa, että koko peli on "inhottava" tai "mieletön" tai "absurdi".

Kafka ei kelvannut joukkoon. Pallo ei pysynyt Sartrella jalassa. Heidän olemassaolonsa oli julistettu turhaksi. Niinpä heidän täytyi säilyttää itsearvostuksensa rippeet julistamalla tuo turhuus merkitykselliseksi.

Jos olet lukenut mitään "peripelistä", huomaat että tällainen juonne on varsin erilainen kuin mistä olen puhunut aiemmin. Sama itsereflektiivisen pilkallinen kyynisyys on kuitenkin pilkahdellut muissa kirjoituksissani. Itsensä lukeminen jos jokin on tuskallista, ellei aikaa ole kulunut niin paljoa, että voi käydä itsensä kanssa dialogia ja saavuttaa jonkinlaista synteesiä.

Saarnaajan 1. luvussa julistetaan, että elämä on "turhuuksien turhuus". Tämän toteaminen ei siis edellytä kristillisestä perinteestä irtautumista. Eksistentialismin emotionaalinen ydin on ikivanha, ja myös itämaisessa traditiossa oleminen myönnetään tyhjyydeksi. Buddhan opetus on pohjimmiltaan se, ettei sielua ole, mutta silti on jälleensyntymä. Toisin sanoen meidän henkemme ei vaella kehosta toiseen, vaan tietoisuuden kokemus kehittyy yhä uudestaan niistä osatekijöistä (skandhat), jotka elävän olennon kehossa yhdistyvät: Skandha

Olemassaololla ei ole lopullista päämäärää, mutta buddhalaisen näkemyksen mukaan on kaksi tai kolme vastausta, eli suhtautumistapaa, jotka helpottavat tyhjyyden kohtaamista:

1.) Todellisuuden kohtaaminen, eli asioiden hyväksyminen. Koska merkityksellisyyden tarve ja pelko katoavaisuudesta ovat pohjimmiltaan tyhjiä, ei niiden pidä antaa hallita elämää. Tätä tietoisen mielen hallintaa elämästä tulee kehittää meditaation avulla. 

2.) Koska emme koskaan voi lopullisesti estää uutta elämää sikiämästä ja uutta tietoisuutta kehittymästä, me tuskin voimme myöskään estää eksistentialistisen kriisin uusiutumista olennosta, jonka minäkäsityksessä tämä kokemus on aivan yhtä tosi kuin omamme, ellei jopa identtinen. Näin ollen "minä" on jälleensyntymän vanki. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, jo vedoten edelliseen kohtaan, jonka mukaan myös kärsimys on pohjimmiltaan tyhjyyttä, eikä tuota pysyvää vahinkoa olemassaololle itselleen, jota voisin kutsua nimellä Brahman - sikäli kuin buddhalaisena osaa antaa arvoa näin vanhanaikaisille termeille. Kärsimys on ikuista ja pysyvää, mutta samoin on myös ilo ja viisaus - kuten myös harvinainen valaistuneen mielen avartunut ja minuuden harhasta vapautunut tietoisuus.

3.) Jos tietoisuus on kaikkialla (oman minuutemme ulkopuolisissa olennoissa) yhtä lailla todeksi koettua, ei meidän omalla egollamme ole etuoikeutta olemassaolon tarinaan, eikä myöskään syytä ruikuttaa omaa katoavaisuuttaan tai turhuuttaan. Päin vastoin on syytä opettaa muita ymmärtämään oma ikuinen ja kuolematon luonteensa, jotta ihmiset eivät hötkyilisi turhasta tai ahnehtisi itselleen jotain, mikä toiselle tuottaisi enemmän iloa. Tätäkin myötätuntoista puolta tietoisuudessamme tulee bodhisattvan, eli buddhan leveliä tavoittelevan ihmisen kehittää meditaation avulla. Mahayana: "Metta"

(Olen pyrkinyt merkitsemään hakusanalla "minäharha" kaikki sellaiset kirjoitukset joissa tätä näkökulmaa tavalla tai toisella käsitellään.)

Palatkaamme takaisin vuoteen 2005. Aiempi, varsin kaunokirjallinen katkelma jatkuu näin:

"Biologinen ja sosiaalinen evoluutio ovat totuttaneet meidät noudattamaan selkeitä ohjeita – toimimaan pienen ja hallittavan kehyksen sisällä. Kenties siksi auto on niin rauhaisa paikka – varsinkin suljetussa yksinäisyydessä. Hallitsen auton liikkeitä ja tunnen liikenteen säännöt. Koen kuuluvani mukaan leikkiin, osaksi virtaa, ja ratti antaa minulle vallan tunteen. Vain äärimmäinen ruuhka saa hermostumaan (koska juoni ei etene). Kenties me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa; muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Silloin elämä voisi olla aamusta iltaan yhtä vakavaa ja yksinkertaista kuin välituntien pihaleikki."

Kauhunsekaisella ihailulla olen mittaillut elämässään pärjäävien aikuisten arkea:

"Enimmän osan ajasta mielemme suorittaa perusohjelmia. Silloin viikot kuluvat kuin tunnit ja unohdamme kaiken kaukana siintävän, kuten kuoleman tai lapsuudessa monesti vannomamme elämänvalinnat. Viestit maailmaa kohdanneista katastrofeista vain hipaisevat tajuntaamme urheilu-uutisten tavoin ja kimpoavat pois. Kriisit ja räjähdykset ovat osa tiettyä elämän muuttumatonta rytmiä. Vallalla on oletustietoisuus, joka kaikessa kiireessään on häiriintymätön ja hahmoton kuin kevyesti rispaantunut lammen pinta. Toiminta voisi jatkua samassa tilassa vuosisatoja, ellei ongelma koskettaisi ketään omista läheisistä tai vanhuus valtaisi alaa. Olemme onnellisia, jos saamme keskittyä siihen työhön mihin kerran olemme sopeutuneet. Vaikka kutsuisimme tilaa ikävystyttäväksi, me olemme kyllin onnellisia pysyäksemme siinä ihanassa tilassa hamaan iäisyyteen asti."

Peripelin rinnakkais- tai alakäsitteenä olen käyttänyt termiä peruspeli. Vaikka peruspeli hetkeksi häiriintyisi ja oletustietoisuus vaihtuisi kriisitietoisuudeksi, se ei tarkoita, että peripeli olisi vaarassa häiriintyä. Vaikka autosta puhkeaisi rengas, se ei tarkoita, että ihminen vielä irtisanoisi itseään töistä tai ottaisi avioeron. Kriisi koskee vain sitä kyseistä tilannetta tai käsillä olevaa tehtävää. Ihmisen identiteetti ei vielä kriisyidy peruspelin vastoinkäymisistä, ellei hän ole herkkä tai valmiiksi epätasapainossa.

On oikeastaan aivan päätähuimaavaa, miten sinnikkäästi ihmiset kykenevät jatkamaan samaan suuntaan, vaikka heidän tielleen kasaisi miten paljon esteitä. Kenties tarvitaan poikkeuksellinen aivotoiminnan häiriö, ennen kuin ihminen omaehtoisesti ja ilman mitään ulkoista kimmoketta päättää kirjoittaa uusiksi oman elämänsä, eli asettaa peripelille toiset koordinaatit. On oltava maanis-depressiivinen tai jotain. Kenties sekään ei riitä. Tarvitaan psykoosi, mutta senkin laukaiseva tekijä löytyy yleensä jostain ulkoisesta kriisistä.

Vaikka ihmisestä puhutaan vapaana ja valitsevana olentona, en tiedä onko maailmanhistoriassa dokumentoitu yhtäkään sellaista tapausta, jossa elämänmuutos saisi alkunsa kuin tyhjältä taivaalta. Joku lopettaisi tupakoinnin vain eräänä tiistaina, ilman että hänellä olisi yskää tai korkeaa verenpainetta tai että hän olisi lukenut lehdestä kuinka hänen suosikkirokkibändinsä kitaristi on kuollut keuhkosyöpään. Sitä voisi jo nimittää ihmeeksi: tapahtuisi muutos, jonka alkuperää henkilö itse tai kukaan hänen lähimmäisistään ei osaisi selittää.

Kriisitietoisuudesta (ja meditaatiosta)

"Jos kriisi on äkillinen, siirrymme kriisitietoisuuteen. Pahimmillaan meillä ei ole valmiita toimintakaavoja, ja joudumme ajattelemaan. Sellainen tila säilyy parhaimmillaan vain tunnin tai muutamia minuutteja. Sitten löydämme jälleen jotain turvallista ajateltavaa."

Kriisitietoisuudessa toiminen kuluttaa aivan eri tavalla kognitiivisia resurssejamme kuin arki. Miten rasittavaksi työmme sitten onkaan määritelty, sitä kuitenkin pääosin hallitsevat rutiinit, eli aktiivisuus keskittyy aivojen vähemmän tietoisille alueille. Stressaavammassa työssä kriisitietoisuutta voi välittömästi seurata uusi kriisi ja lopulta arpa voi tuoda eteen jotain, mikä ylittää omat kyvyt. (Jos rehellisiä ollaan, niin harvoissa ammateissa palkka määräytyy vaativuuden ja vastuullisuuden kautta. Usein se on riippuvaisempi ammattikunnan asemasta ja saavutetuista eduista.)

Meditaatiolla on eräänlainen erityinen kaksoisrooli. Tavallaan meditaatio on kriisitietoisuuden hiljentämistä ja tavallaan se on juuri tietoisen mielen vapauttamista rutiineilta - mitä kautta se on sukua kriiseille. (Ristiriita on tietenkin näennäinen ja se todennäköisimmin johtuu käytettyjen käsitteellisten erottelujen karkeudesta.)

Meditaatio on vaarallinen vieroksuttu harrastus, sillä taiteen tavoin se saattaa singota turvallisen uran löytäneen ihmisen pois turvalliselta radaltaan. Mielen hiljentyessä saattavat vaietut unelmat tunnistaa hetkensä ja ne tavoittelevat tietoisen mielen audienssia, kuten levottomassa unennäössä, jossa kaikki elämämme vaietut pelot saapuvat ravistelemaan sänkyä kuin vihainen poltergeist.

Ihmiset rakastavat sellaisia arvojohtajia, joilla on tarjota keskeisiin kysymyksiin selkeitä vastauksia. He eivät emmi tai filosofoi. He vastaavat kyllä tai ei. Arvojohtajan tehtävä on toimia eräänlaisena majakkana elämämme perimmäisessä pelissä. Heidän muuttumattomaan kantaamme voivat arjen sankarit turvautua.

Filosofin tai taiteilijan voi olla vaikea ymmärtää, miksi keskustelun vastapuoli ei hyväksy mitään todisteita tai tunnusta olevansa väärässä edes silloin, kun hänet on ajettu täydellisesti nurkkaan. Ei pelissä ole totuus, vaan peripelimme suunta. Arvojohtajan on oltava kannoissaan järkkymätön, jotta tuhannet ihmiset eivät joutuisi kriisitietoisuuteen, joka pahimmillaan yllyttäisi heidät ajattelemaan.

Ei yhteiskunta ole laiva, jonka suuntaa on vaikea kääntää. Yksittäinen ihminen on se laiva. Vaikka useimmissa asioissa tarkastelisin ilmiöitä sosiaalisesta näköpiiristä, niin tässä kohtaa osoitan sormella yksilöä. Yhteiskunta voi muuttua, mutta yksittäinen ihminen tuskin koskaan. Esimerkiksi suuri osa rasisteista ei tule koskaan myöntymään. He vain joutuvat elämään kaapissa. Siksikin rasistit vihaavat homoja, koska homojen takia he eivät saa olla julkisesti sitä mitä ovat, eli rasisteja. Eivät he tiedä miksi he niin inhoavat homoja tai maahanmuuttajia, heidät on vain kerran sellaisiksi kasvatettu, eivätkä he osaa muuttua.

Yhteiskunnan virallinen kanta voi muuttua, jos 51% vs 49% vaihtuu voimasuhteiksi 49% vs 51%. Näin helposti voi kääntyä suurikin Leviathan. Taustalla on kuitenkin vain hieman useampi kuin yksi ihminen sadasta muuttanut kantaansa. Kenties muutosta selittää vain erilainen äänestysaktiivisuus.

Peripelin tapahtumahorisontti

"Peripeli kohdistuu muutospaineita iän mukaan. Nuorten maailmassa on harvoin läsnä kuolema, joten heidän peripelinsa rajat eivät ulotu niin kauas, tuskin edes eläkevuosiin. Nuoren tulevaisuushorisontti on usein varsin lyhyt, vaikka monet haaveilevat jo peruskoulussa tietystä ammattiurasta, perheestä tai olympiavoitosta. Mutta jos et harjoittele aktiivisesti ja voitontahtoisesti, urheilu ei ole peripelisi. Sen sijaan voi elämäsi horisontissa siintävä maali olla vaikkapa viikonloppukänni tai pillun vonkaaminen. Peripeli on jotakin, mikä pysyy aina mielessä. Se hallitsee elämän valintoja. Jos urheileva nuori ennemmin ryyppää kuin harjoittelee, hänen peripelinsä ei ulotu kimaltelevaan mitaliin. Hän ei suhtaudu kysymykseen kuolemanvakavasti. Väitetty tavoite ei ole hänelle koko elämä. 

Peripeli voi hetkellisesti myös lyhentyä ja tiivistyä. Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä useimpien peripeliksi tulee kokeisiin valmistuminen. Jos nuori jättää väliin bileet ja jää kotiin pänttäämään, koulusta on kerrankin tullut hänen siintävä horisonttiinsa. Peripeli on ykkösprioriteetti. Ja kun maali on saavutettu, koittaa ansaittu ahdistus, kunnes lopulta uusi tavoite on asetettu ja tarina löytää jälleen hahmonsa."

Vanha teksti on kohtuullisen selväjärkistä, joten jatkan pienin tiivistyksin suoraan edellisestä:

"Usein peripelin voidaan nähdä noudattavat tarvehierarkiaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, ei peripelin fokuksena enää ole hengissä pysyminen. Siitä tulee itsestäänselvyyttä, eikä oleelliseen keskittyvä ihminen tällöin tule edes ajatelleeksi omaa riippuvuuttaan suojasta ja ravinnosta.
Kun koulut on käyty, vaihtuu huomion kohteeksi työelämä. Sitten ehkä alkaa huolestuttaa avioituminen tai uralla eteneminen, mahdollisesti lapsien hankkiminen tai esimerkiksi lomakohteiden valinta, ennen kuin lapsia ilmaantuu taloon. Kulloinkin peripelin vaihtuessa ihminen menettää täysin kosketuksensa siihen maailmaan, josta hän on poistunut. Se leveli on ikään kuin läpäisty. Siihen "kehitysvaiheeseen" ei ole syytä palata.
Aikuisen voi olla jopa vaikea ymmärtää nuorten motiiveja. Miksi he toimivat tuolla tavoin – eivätkö he ymmärrä omaa parastaan? Jokainen peripeli luo oman todellisuutensa, joka on yhteismitaton muiden kanssa. Asiat on jo käsitelty loppuun tai ne eivät ole vielä ollenkaan ajankohtaisia. Siirtymäriittien kautta peripeli ohjaa meidät ikään kuin yhdestä ikkunattomasta huoneesta toiseen huoneeseen, jossa lähes välittömästi tajuntamme ottaa uuden muodon."

Kun edellä olen puhunut "oletustietoisuudesta", en tarkoita sitä, ettei ihmisellä voisi olla niitä useampia. Kullakin meistä on vähintään muutamia vaihtuvia olemuksia, jotka ovat sidonnaisia seurasta, ajasta tai paikasta. Esimerkiksi kesämökillä voi ahkeran ihmisen olemus kääntyä saamattomaksi - tai päin vastoin muutoin laiskan ihmisen ryhti kohenee, kun hän pääsee purjeveneen kannelle, jossa hän on loputtoman energinen ja lakkaamatta valpas.

Lähes kenen tahansa olemus muuttuu radikaalisti, jos hän on omien vanhempiensa tai omien lapsuudenkavereidensa seurassa. Samoin työtovereiden kohtaaminen voi olla vaivaannuttavaa työpaikan ulkopuolella. Pomo vaikuttaa ihan erilaiselta vapaalla omien lapsuudenkavreidensa tai vaikkapa omien sisarustensa seurassa.

Parhaissa, mutta perin harvoissa elokuvassa, on tällainen ihmisen olemuksen muutos kyetty vangitsemaan. Se kenties johtuu siitä, ettei ilmiölle ole määritelty täsmällistä käsitettä, joka olisi popularisoitu. Hyvä romaanikirjailija kehittää oman psykologisen teoriansa, jota hän ei koskaan teoreettisesti artikuloi. Hän vain hyödyntää sitä tarinansa hahmojen elämöittämiseen. Samalla tavoin minulla oli päällimmäisenä ajatuksena tiedostaa ihmisen psykologisia koukeroita, jotta hyödyntäisin sitä osaamista romaaneissa. Sittemmin olen kuitenkin joutunut toteamaan, että keskittymiskykyni tuskin riittää monisataisen romaanin kirjoittamiseen niillä laatukriteereillä joita olen itselleni asettanut.

Minun on haastavista ennakkoasenteista huolimatta ainakin toistaiseksi julkaistava paremmat kaunokirjalliset katkelmani "runoina", vaikka niiden lukemiseen liittyisi laajamittaista vastentahtoisuutta. Se, tai sitten rohkaistun julkaisemaan proosani keskeneräisenä, piittaamatta siitä, etten ole kuollut, kuten Kafka. Hänen romaaniensa lukemista ei mitenkään haitannut se, että ne jäävät kesken. Se annettiin hänelle anteeksi sen tähden, että hän oli kuollut - miten vähäpätöinen ja merkityksetön peruste! Mikä sosiaalinen velvoite muka koskee eläviä, jos se ei koske kuolleita?

"Yhteiskunta muistuttaa jääkiekkokaukaloa, jossa yhtä aikaa uidaan sekä pelataan jalkapalloa, tennistä ja shakkia. Tilan jakavat kanssamme ihmiset, joiden kanssa meillä on hyvin vähän mitään yhteistä. He kunnioittavat jopa tyystin toisia ihanteita, koska mukamas heidän ammatissaan on hyödyksi ominaisuus tai asenne, jonka kaikki tietävät sähläämisen verukkeeksi! Niinpä ihmiset valikoivat seurakseen kaltaisiaan, joilla on näkyvissään sama mielekäs säännöstö. Kukin porukka eristäytyy omaan nurkkaansa, jotta muiden yhteiskuntaluokkien tyhjänpäiväinen mekastus häiritsisi mahdollisimman vähän."

sekä:

"Jos peripelissä on kyse lähellä siintävästä NHL-unelmasta, niin peruspeli on tämä ottelu, tämä erä, tämä hetki ja laukaus. Peruspelissä mieli tiivistyy – kaikki muu katoaa ja on vain seuraava siirto. Peruspelissä ei ole tilaa epäröinnille. On ennalta päätetty, että tähän me tähtäämme. Peruspeli on mennyt selkärankaan, se on lihasmuistissa."

sekä:

"Onko yksikään presidentti vaalivoittonsa varmistuttua laskenut housunsa ja pyllistänyt kameralle? Onko formulakuski johtoasemassa ajanut tien reunaan ja todennut, että nyt riitti jo voittaminen ja turhantärkeä ympyrän kiertäminen?
Kun peli on käynnissä ja mieli keskittynyt, ihminen ei koskaan toimi pelin vastaisesti – ei koskaan. Se ei ole mahdollista ja jos nyt omalla toiminnallasi osoitat minut vääräksi, se johtuu siitä, että olet surrealisti. 

Peripeli aivopesee meidät, peruspeli vaivuttaa hypnoosiin. Poikkeukset koskevat vain filosofeja ja häviäjiä. Joku voisi sanoa ilkikurisesti, että he muodostavat yhden ja saman olioryhmän."

Eksistentialistit kieltävät pelin mielekkyyden ja toteavat, etteivät leiki muiden mukana. Peli ei tyydytä heitä, joten he kieltävät sen perimmäisen tarkoituksen ennemmin kuin myöntävät oman häviönsä.

Jos nuori ei pärjää koulussa, hän lakkaa yrittämästä, ja valitsee toisen ambition, esimerkiksi liiman haistelemisen. Syy ei tietenkään ole yksin oppilaassa, vaan koulussa, jolla on tarjottavana vain yksi päämäärä ja yksi arviointikriteeri - koska muunlaisen todellisuuden hahmottaminen on kenelle tahansa vaikeaa.

Liimanhaistelu on rationaalista, jos horisontissa siintää vain pää saaminen sekaisin keinolla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti.

Filosofi on siinä suhteessa erikoinen olento, että hänellä saattaa olla jonkinlainen transsendentaali yhteys muiden ihmisten peripeliin ja unelmien odotushorisointtiin. Myös lukiolaiset ovat luonnostaan taipuvaisia filosofointiin siinä vaiheessa, kun he vielä empivät mitä he tahtovat olla isona.

Ihmisten televisiovastaanottimessa on ikään kuin mahdollisuus vaihtaa kanavaa. Nuoren mieli ei ole urautunut. Hänellä ei ole vielä kosketusta rutiinien tuottamaan turvaan ja tapahtumattomuuden iloihin.

Nuoren arvomaailma joustaa. On helppo hahmottaa aikuiset yhtenä ryhmänä, jossa asustellaan samanlaisissa jumiutumissa, mutta viihdytään ammatillisen eriytymisen kaivertamissa poteroissa tai luokkaidentiteetin tarjoaman sadekatoksen suojissa, aurinkoisellakin säällä.

Ilokseni huomaan kirjoittaneeni vuoden 2005 tiedostoon lauseen, jonka julkaisen tässä lyhentämättömänä, alkuperäisen kolmen huutomerkin kera:

Oman potentiaalin maksimoimiseksi on opittava luomaan uutta kieltä!!!

Sentään edes yhdelle nuoruuteni ihanteelle olen onnistunut olemaan uskollinen. Iso osa vuosien varrella kirjoittamastani filosofiasta on omien käsitteiden jollakin tavoin sumentamaa. Sadoista kehittelemistäni sanoista kenties vain puolentusinaa kelpaa mihinkään. Saa nähdä mitä muuta jaksan tuoda päivänvaloon niistä tiedoistoista, joista hakuohjelma on löytänyt esiintymiä sanasta "peripeli".

Minulla ei ole aavistustakaan mitä tulen kohtaamaan. Tekstitiedostoja on kaikkiaan noin 2000, joista olen lajitellut omiin kansioihinsa runot, koulutehtävät ja novellit. Filosofisia mietintöjä on ehkä 300-400 kpl. Ehdin kirjoittaa tuplasti ahkerammin niinä vuosina kun en vielä pitänyt blogia.

Onko sattuma hyvien puolella?

Jos elokuvassa käy satumainen tuuri, voit olla lähes varma siitä, että se onni on kääntynyt sankarin eduksi. Esimerkiksi jos konekiväärillä räiskitään ihmistä, joka juoksee, ei luoti osu, jos juoksija on tarinan sankari.

Hyvät tyypit täytyy tappamalla tappaa. Eivät he tuosta vain kaadu harhaluotiin - ainakaan yleensä. Jos näin sattuu, me tunnistamme sen poikkeamaksi kaavasta.

Jos unohdetaan luodit niin sama ilmiö pätee myös moneen muuhun. Esimerkiksi jos kaksi rakastettua joutuu toisistaan eroon, me hyväksymme sen, että he jälleen tapaavat toisensa ihmeellisen sattuman kautta.

Tällainen sattuma tuntuu vihjaavan, että korkeammat voimat tahtovat heidän olevan yhdessä. Heidän romanssinsa on kirjoitettu tähtiin ja niin edes päin.

Jos satumaisiin epätodennäköisyyksiin kiinnittää laajemmin huomiota, niiden nähdään lähes aina kääntyvän . Jotkut Jumalan olemassaoloa puolustavat argumentit jopa perustuvat siihen, että jumalallinen väliintulo ja "ihme" on tunnistettavissa sattuman kautta saavutetussa onnessa.

Pahojen täytyy olla ovelia ja juonitella vuosia, mutta sitten "sattumalta" sankari eksyy paikalle ja estää juonet. Sankarillisuus ja hyväsydämisyys yhdistyvät vahvasti yliluonnollisuuteen, joka ilmenee sattumassa. Tämä on keskeinen osa koko länsimaista narratiivien perinnettä.

Jo lukuisissa lasten piirretyissä sekä ensimmäisissä mykkaelokuvissa sankaruus ilmenee tuurina.

Buster Keaton seisoo onnekseen juuri siinä kohdassa jossa on ikkuna.

Aku Ankka on varhainen poikkeus, ja hänen koko hahmonsa viehätys myös pitkälti perustuu siihen, että hänellä on lupa poiketa kaavasta. Hän on yksi ensimmäisistä antisankareista, koska hänellä on niin huono tuuri. Hänen antisankaruuttaan korostaa myös se, että hän on kärsimätön ja hermostuu herkästi. Ikään kuin kosmiset voimat koettelisivat Akua vastoinkäymisillä, koska ne tunnistavat, ettei hän ole oikea sankari, koska hänellä ei ole sankarillisia luonteenpiirteitä.

Aku kuitenkin selviää tavalla tai toisella, koska hän ei ole todellinen pahis, jonka Fortuna tahtoisi hävittää. Häntä vain koetellaan.

Kuten hyvyys, myös "vapaus" näyttäisi merkitsevän monille jonkinlaista romanttista antautumista sattuman valtaan. Myös akateemisessa "vapaan tahdon filosofiassa" tavataan vapaudesta usein puhua juuri satunnaisuutena. On ikään kuin ihmisen elämästä tekisi mielekkäämmän ja merkityksekkäämmän se, että ennustettavan syyn ja seurauksen sijaan olemme alttiina kolikonheitoille ja nopan silmäluvuille.

Sattumaan tukeutuvan narratiivin strukturalistista diskurssianalyysiä

Tarinoita voisi perinteisen strukturalismin keinoin kategorisoida erilaisiin ryhmiin sen mukaan, miten paljon niissä on jätetty varaa sattumalle. Satumaisessa ja sattuma-arvoltaan korkeassa tarinassa moni onnenpotku ratkaisee kaiken sankarin hyväksi, ikään kuin pahuus ei voisi koskaan onnenpotkusta voittaa. Samoin rikokset ovat hyvin suunniteltuja, mutta oikeus voittaa siksi että rikollinen on sattumalta tehnyt virheen, joka sattumalta kääntyy hänen päänmenokseen.

Miten usein sattuma on meidän puolellamme? Onko sattuma aina hyvien puolella?

Oletan ilman määrällistä aineistoa, että tarina alussa on sattumalla enemmän negatiivista valtaa. Alussa voivat siis asiat kääntyä erittäin huonolle tolalle sattuman ansiosta.

Harvat menestyselokuvat ovat loppuun asti tragedioita. Jossain vaiheessa onni yleensä kääntyy, jotta saavutetaan onnellinen loppu. Onni usein tukee muuta kehitystä, eli kun päähenkilö viisastuu ja ryhdistäytyy, myös hänen onnensa paranee.

Onni usein hahmotetaan jonkinlaiseksi karmaksi: se on seurausta asenteista ja teoista. Sattuma ei ole puhdasta sattumaa.

Sattuman roolista narratiiveissa sietäisi oikeastaan tehdä väitöskirja. Siihen voisi analysoida vaikkapa kaikki James Bond -elokuvat ja laskea kuka eri vuosikymmenten Bondeista turvautui eniten tuuriin.

Ainahan Bondilla käy tuuri ainakin sikäli, että kaikki naiset joiden kanssa hän työskentelee ovat huippukauniita ja yleensä myös sinkkuja.

Tällaiset poikkeamat tilastosta eivät kuitenkaan ole sellaista sattumaa, jonka tiedostaisimme sattumaksi. Ne ovat tarinaan sisäänkirjoitettua struktuuria. Ne määrittävät sitä erityistä maailmaa, jossa James Bond elää. Kauniit naiset ovat "paradogmaattisia lakeja", joista me tunnistamme tietyn maailman - hieman kuten huispaaminen sisältää Harry Potterin maailmaan. Ei se ole "sattumaa", jos jokaisessa Potter-kirjassa ja -elokuvassa kisaillaan luudalla. Se fiktiivisen maailman on tunnistettavaa kalustusta.

Tästä tulee mieleeni hauska ilmaus, jota usein käytettään myös todellisen maailman tapahtumista. Kun esimerkiksi urheilussa tapahtuu jotakin jännitttävää, sanotaan "sehän meni kuin käsikirjoituksen mukaan".

(Itse asiassa fraasilla on ainakin kaksi merkitystä: A) että asiat tapahtuvat ennakoidusti, tai B) että tapahtumissa on niin paljon draamaa ja käänteitä, että se on melkein epätodellista. Kun Saksa selviää jalkapalloturnauksen finaaliin, se menee käsikirjoituksen mukaan, ja kun taas Islanti selviää pudotuspeleissä jatkoon niin sekin on kuin korkeampien voimien käsikirjoittamaa.)

Fraasi paljastaa sen, miten me hahmotamme asioita narratiivisesti, vaikka me emme tunnistaisi termiä "narratiivisuus". Me luemme ympäröivän maailman tarinoita, vaikka maailma on oikeastaan varsin kaoottinen. Me sovitamme tämän ristiriidan sillä, että me luemme satunnaisuuden ja kaoottisuudet osaksi tarinaa. Tällä tavoin meidän ahdistuksemme lievittyy.

Jos siis tarina etenee suunnitelmien mukaan, se ei herätä meissä ahdistusta, koska tarina noudattaa käsikirjoitusta. Jos taas tapahtuu jotakin yllättävää, ei sekään järkytä meitä, koska meidät on opetettu ajattelemaan - tai kenties me automaattisesti ajattelemme niin - että sattuma on hyvien puolella.

Vaikka tarina näyttäisi traagiselta, me luotamme siihen, että loppu on onnellinen. Näin me parannamme mahdollisuuksiamme säilyttää turvallisuudentunteemme ja luottamuksemme ympärillämme vellovien mahtavien voimien kynsissä.

Tarinat ovat meidän turvanamme ja sattuma on sattuma on sankarin puolella, kunhan sankari säilyttää sydämensä puhtaana ja ylläpitää sankarillisia luonteenpiirteitä. Silloin ei häneen osu edes satunnainen luoti. Tämä on ajatonta antiikin dramaturgiaa, joka voittaa miljoonat katsojat puolelleen.

Mutta tietenkin on myös vastakkainen mielipide, jotka edustavat kuivia akateemisia wannabe-kirjailijoita, josta ei koskaan tule mitään suurta, koska he ovat liian loogisia:

"Coincidence in fiction make readers mad. Got it. But why do they make readers mad? Why don’t readers believe in them? Simply because coincidences are, by their very nature, a violation of cause and effect. A coincidence is something that happens for no obvious reason."
http://www.helpingwritersbecomeauthors.com/coincidences-fiction-youre-wrong/

Onneksi en omaksunut tällaisia ohjeita yliopistolla, vaan muodostin mielipiteeni sattumasta itse. (Varmaankin olisi rehellisempää sanoa, että muodostin mielipiteeni hyvästä tarinasta Hollywoodin toimintaelokuvien kautta.) Vasta tänään teki mieli katsoa onko englanniksi kirjoitettu mitään, kun olin ensin kirjoittanut juttua tähän asti.

Hyvän tarinan ytimessä on hyvin usein käänne, joka perustuu satumaiseen tuuriin, mutta lukija ymmärtää sen olevan merkityksellistä, koska se tuo tarinaan ihmeen tuntua. Se on ajaton tehokeino, eikä huonoa kirjoittamista. Siksi on sääli, että netistä löytyy enemmänkin samanlaista ymmärtämätöntä höpöpuhetta sattumasta lukijaan kohdistuvana petoksena:
http://theeditorsblog.net/2012/01/20/coincidence-destroys-the-suspension-of-disbelief/

Inhimillisestä tietoteoriasta

Narratiivit ovat tehokas humanistisen tieteen työkalu, sillä niillä usein on enemmän tietoteoreettista selitysvoimaa kuin perinteisella tieteenfilosofialla.

Retoriikan oppikirjat tietävät, että argumentin tehokkuutta ei mitata sillä miten monta kertaa jokin asia tapahtuu tilastollisesti, vaan sillä miten ymmärrettävän ja mieleenpainuvan tarinan siitä voi esittää.

Jos tuhat kertaa tapahtuu A ja yhden kerran tuhannesta B, niin se A ei saa tuhat kertaa enemmän ääniä, koska niillä on kummallakin mahdollisuudet kertoa tarina. Jos tarinat ovat about tasan niin ehkä sitten voittaa järki ja tilastot, mutta usein niukasti.

Mietitään vaikka Brexitiä: ero-puolella oli kertoa tarina, jossa sankarillinen kansa nousee vainoajiaan vastaan. EU:hun jäämistä puoltavien tarina oli että asiat jatkuvat tylsästi kuten ennen. Eihän se ole edes mikään tarina. Se on vaan jotain ihme numeroita kaupankäynnistä ja valuuttakursseista. Tarina voitti, kuten helposti käy. Kaiken lisäksi kansaa näytti viehättävän enemmän mahdollisuus antautua sattumalle ja heittäytyä tuntemattoman tulevaisuuden vietäväksi.

Ennemmin lempeä sattuma kuin kylmä ja kavala suunnitelmallisuus, jota edustavat maailman bisnesjohtajat ja poliitikot. He juonittelevat kuten Bond-pahikset. Sankari ennemmin juoksee luotisateen läpi, eikä häneen tule naarmuakaan. Vetovoimaisin ja eeppisin on sellainen tarina, jossa uhmataan todennäköisyyksiä.

Kun Yhdysvalloissa halutaan tiukentaa aselakeja, perustavat demokraatit kantaansa tilastoihin, jotka kertovat miten moni aseen omistaja ennemmin tappaa itsensä tai lähimmäisensä kuin pysäyttää ulkopuolisen hyökkääjän.

Maailmassa eivät ole kuitenkaan vastakkain tilastot ja faktat, vaan narratiivit. Jos tarina sankarista joka pysäyttää pahiksen on vetovoimaisempi kuin tarina miehestä joka kännipäissään ampuu vahingossa itseään jalkaan, se vetovoimaisempi tarina menee helpommin läpi ihmisten defensseistä. Hyvä tarina painaa vaakakupissa enemmän, vaikka se olisi tilastollisesti harvinaisempi.

Kuten näet, narratiiveilla on enemmän selitysvoimaa kuin vaikkaa Richard Dawkinsin spagettihirviöllä, joka ei selitä yhtään mitään.

Lisäksi on lämmöllä ymmärrettävä köyhän kansan suuri rakkaus sattumaan, jonka he suosion he toivovat voittavansa omalla puolelleen. Monesti köyhien ja vähemmän taitavien suuresti rakastamia ovat pelit, jotka perustuvat onneen. Älykkäät ennemmin pelaavat älypelejä, vahvat taas voimaa vaativia pelejä. Kukapa ei haluaisi ensin voittaa niillä omilla avuillaa, joista syntyy positiivinen identiteettiä vahvistava tarina.

Sattuma on ikään kuin kurjan ihmisen viimeinen ystävä ja siksi siihen liittyy haikeita ajatuksia. Jos ei ole voimaa tai älyä, niin sentään on lotto. Kurjimmista kurjin ei halua loukata Fortunaa ja olla vihoissa Onnettaren kanssa. Siksi onnenkalut käyvät yhä kaupaksi.

Sankarin paras kaveri on koira. Toiseksi paras kaveri on sattuma. En nyt edes lähde miettimään onko sanoilla "sattuma" ja "satumaa" mitään etymologista yhteyttä. Ainakin niillä on assosiaatioyhteys, jota korostaa sanojen samankaltaisuus.

Sosiaalisesta tietoteoriasta

Viime viikolla* kirjoitin ihmisen sosiaalisuudesta ja yhteisöllisyyden tarpeesta. Myös tämä piirre voidaan todentaa ihmisestä numeerisesti tarkastelemalla liikkeellä olevan "tiedon" koostumusta ja sisältöä. Ihmisen jakama ja käyttämä tieto paljastaa ihmisen laumaeläimeksi, vaikka tätä yksinkertaista metodia ei käytetä tiedonfilosofiassa.

Ohessa muutama kysymys vuoden 1999 Kevätpörriäisen pulmapalstalta. Kyseessä on siis tietovisa:

1. Kuka lähti Spice Girls -yhtyeestä?
5. Kuka on Backstreet Boys -bändin nuorin laulaja?
8. Kuka menee naimisiin Brad Pittin kanssa?
10. Mikä on Leo di Caprion toinen nimi?

(Näistä kysymyksistä voisi myös päätellä kysymysten laatijan todennäköisen sukupuolen, mutta jätän sen arvoitukseksi).

Inhimillinen tieto on ollut tapana (esimerkiksi Habermasin tiedoninntresseissä) jakaa välineelliseen, hermeettiseen, emansipatoriseen ja joskus neljänteen, joka vaihtelee hieman sosiologisen lähteen mukaan.

Numeerisesti mitattuna ihmiset omaksuvat ja vaihtavat tietoa, joka liittyy henkilöllisyyteen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, luonteeseen, asemaan ja rooleihin.

Sosiologia ei yleensä edes ymmärrä sanoa tätä ääneen totuutena, koska se on niin suuri itsestäänselvyys.

Kuka, ketä, kenelle, kenen kanssa? Kyllähän meillä kysymyssanoja riittää. Verrataan hieman esiintymiä Googlessa:

"Kuka" = 31 700 000
"Miksi" = 33 600 000
"Mikä" = 35 200 000
"Minne" = 39 300 00
"Mitä" = 51 200 000

Yleisimpien kysymyssanojen jakauma on yllättävän tasainen, mutta asetelmaa vääristää se, että ihmiset useammin etsivat tietoa henkilön nimellä eikä toisin päin, mistä kertoo se, että lyhyen aikavälin hakusanojen kärjessä on yleensä erisnimiä.

Henkilöt vaihtuvat julkisuudessa, mutta pronomineja käytetään tasaisemmin vuodesta toiseen. On vaikea mitata sosiaalisen pääoman ja muun teknisemmän informaation suhdetta, mutta sanomalehtien perusteella me tiedämme että ihmiset puhuvat valtavasti toisista ihmisistä. Jotkin lehdet ovat likipitäen erikoistuneet ihmissuhdetietoon, mutta en taaskaan kerro millä tavoin se kenties liittyy sukupuoleen.

On oikeastaan vakava vääristymä tieteenfilosofiassa, että henkilöihin liittyvä biografistinen, eli elämäkerrallinen tieto mielletään populistiseksi ja rahvaanomaiseksi, vaikka jo aivan perinteiset tietosanakirjat ovat täynnä henkilöartikkeleita. Se ei liity sukupuoleen tai säätyyn, vaan yleiseen ihmisyyteen, että ihminen hankkii tietoa muista ihmisistä: heidän välisistä suhteistaan, heidän asemastaan jne.

Itsestäänselvyyksien sulkeminen pois filosofisen tai tieteellisen mielenkiinnon kohdistimesta on vaarallista. Se yksi tieteellisen maailmankuvan (sikäli kuin tarkoitamme tieteellisellä asioiden hyväksymistä) ansakuoppa, että päädytään hankkimaan tietoa ensin marginaalisesta, eikä ymmärretä perustavia voimia, jotka ihmisen maailmassa jylläävät.

Lähdetään jo vaikka siitä, että myös tiedemiehen on kyettävä "luomaan itselleen nimeä". Hänen on oltava "joku". Tutkimuksesta ei uutisoida vain "mitä" ja "miksi", vaan myös "kuka". Nämä sanat sijaitsevat keskellä länsimaisen tieteenfilosofian sokeaa pistettä.


*Viittaus viime viikon kirjoitukseen on sikäli virheellinen, etten näemmä ole laittanut kirjoitusta julkiseksi kirjoitusta. Teen sen ehkä ensi viikolla.

Greenpeace vastaan nobelistit

Pakko palata GMO-kiistaan, josta olen kirjoittanut aiemmin, koska somessa pyörii niin kiivaana kirjoituksia 109 tai 110 nobelistista, jotka ovat julkaisseet Greenpeacelle omistetun "kohteliaan" vetoomuksen lopettaa kultaisen riisin vastustamisen. Kirjettä ei ole kuitenkaan laadittu kovin ystävälliseen henkeen, koska lopussa syytetään Greenpeacen syyllistyneen "rikokseen ihmisyyttä vastaan". Kirjeessä ei myöskään tarjota muita perusteluja kuin että tiede sanoo näin ja me olemme tieteen ääni.
http://supportprecisionagriculture.org/nobel-laureate-gmo-letter_rjr.html

Jupakassa on useita todella surullisia puolia. Ensinnäkin "tieteen" varjolla turvaudutaan uskomattoman heiveröisiin argumentteihin ja tökeröön retoriikkaan.

Jos Greenpeacen sivuilta lukee, miksi siellä vastustetaan kultaista riisiä, ei siellä todellakaan puhuta samasta asiasta, jonka Forbesin toimittaja on tempaissut hatustaan:

"Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science. Their opposition seems to rely on... the argument that “natural” is always better."

nobelists-to-greenpeace-drop-your-anti-science-anti-gmo-campaign/#37a34fbe3ad7

Öö. Mitä tähän nyt sanoisi. Ehkä kumminkin kannattaisi ensin selvittää miksi Greenpeace vastustaa kultaista riisiä. Greenpeacen omalla sivulla ei esiinny sanaa "natural" kuin kerran, ja se on yhteydessä "natural diversity", mikä ei tarkoita luonnollista, vaan luonnon monimuotoisuutta. Ilmeisesti nämä asiat on vaikea sekoittaa keskenään tai sitten toimittaja toimii puhtaasti ennakkoluulojensa varassa.

Greenpeace perustelee GMO-viljan ja myös kultaisen riisin vastustusta esimerkiksi näillä perusteilla:

"Golden' rice does not address the underlying causes of VAD, which are mainly poverty and lack of access to a healthy and varied diet. This GE rice is a technological fix that may generate new problems. For example, the single-crop approach of GE 'Golden' rice could make malnutrition worse because it encourages a diet based solely on rice, rather than increasing access to a diverse diet of fruits and vegetables"

http://www.greenpeace.org/international/en/campaigns/agriculture/problem/Greenpeace-and-Golden-Rice/

Puhutaanko yllä jotain "alkuperäisyydestä" tai ruoan turvallisuudesta, joka on kaikkien muiden huulilla? Tieteen kerrotaan suureen ääneen todistaneen, että geenimuunnellusta ruoasta ei siirry ihmisiin muunneltuja geenejä, mutta eihän kritiikissa ole kyse siitä. Sehän on tieteisfiktiota. Paljon suurempi vaara koituu luonnon monimuotoisuudelle, jos kaikkialla aletaan käyttämään yhtä patentoitua lajiketta, jonka risteytymistä muiden riisilajien kanssa ei voi estää.

"GE 'Golden' rice is highly likely to contaminate non-GE rice, if released to the environment. GE rice contamination will affect traditional, conventional and organic rice farmers because they will lose their markets, especially export markets, which would negatively impact rural livelihoods."

Tämä katkelma on monimutkaisempi, mutta ei tässäkään puhuta ruoan turvallisuudesta tai kaiken alkuperäisen paremmuudesta, vaan geenimuunneltujen lajikkeiden sekottumisesta muihin lajikkeisiin ja viljelijöiden taloudellisesta turvasta, jos markkinoilla on uusi taho vetämässä välistä oman provisionsa.

Koko jupakan - ja myös aiempien GMO-kirjoitusteni - punaisena lankana kulkee se, että tiede on redusoitu luonnontieteeksi. Tässä ei taaskaan kysytä mitään yhteiskuntatieteilijöiltä, joita sentään toisinaan edustavat rauhan Nobel-palkinnon voittajat.

Allekirjoittaneiden listalla on tasan yksi rauhan nobelisti ja tasan yksi kirjallisuuden novelisti. Puran sen osiin tieteenalan mukaan:
http://supportprecisionagriculture.org/view-signatures_rjr.html

Medicine (41)
Chemistry (34)
Physics (25)
Economics (8)
Literature (1)
Peace (1)

On kaksi mahdollista syytä sille, miksi rauhan nobelisteja on näinkin vähän:

1.) Heiltä ei ole kysytty, koska heidän ei ajatella ymmärtävän asiasta mitään.
2.) Heiltä on kysytty, mutta he eivät ole suostuneet allekirjoittamaan, koska ymnärtävät asiasta liiankin paljon.

Kumpikin skenaario on aivan yhtä huolestuttava. Asetelma kertoo, etteivät listan kerääjät halua ymmärtää mistä Greenpeacen vastustuksessa on kysymys (sopimuksista ja oikeuksista, ei ruoan turvallisuudesta), eikä ihmistieteitä haluta laskea tieteeksi, koska eihän sosiologeille tai historioitsijoille edes myönnetä Nobel-palkintoa.

Surullista on siis se, että joka tapauksessa tieteen ulkopuolelle on kiistassa jätetty ihmistieteen ja yhteiskuntatieteet, jotka yleensä ymmärtävät fyysikoita paremmin mihin kehitysmaiden ongelmat perustuvat. Ihmistieteiltä ei kysytä mielipidettä ilmastonmuutoksen yhteydessä (joka on kuitenkin politiikan, eikä tieteen ongelma), minkä vuoksi asia etenee juuri niin hitaasti. Jos kehitysmaiden naisten asemaa halutaan parantaa, kysytään ensin fyysikolta, sitten kemistiltä. Humanisti tulee viimeisenä.

Tiedettä käytetään jupakassa muutenkin keppihevosena. Katsotaan vaikka lauseita, joissa Forbesin kirjoituksessa esiintyy sana science:

Steve Salzberg Fighting Pseudoscience:

Drop Your Anti-Science Anti-GMO Campaign

a stance that has no basis in science...

letter points out that science has shown...

Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science.

National Academy of Sciences concluded...

the extensive scientific evidence that shows that GM foods are safe.

They are flat wrong on the science of GMOs, and their dogmaticism is losing them the support of many scientists

I have been privileged to have collaborated scientifically with...

Tieteen uljas soturi taistelee pseudotieteitä vastaan, kuten meillä Suomessa skepsis uljaasti ohitti kaikki vastapuolen argumentit ja keksi tieteen vihollisten suuhun sanoja, jotka ovat tieteenvastaisia, koska tiede!

Jos kyse on "ignoroinnista", niin on kyllä helppo nähdä kuka tässä ignoroi ja ketä.

Koko kampanja mitä suurimmassa määrin halventaa tiedettä ja tekee naurunalaisiksi kaikki jotka lähtevät hyökkäykseen pahoja geenimuuntelun vastustajia vastaan. Harmi vain että kukaan muu ei näytä ymmärtävän ironiaa, eikä minua itseänikaan naurata.

Toisessa, vielä useamman tuttavani jakamassa Washignton Postin (!) kirjoituksessa on vielä typerryttävämpi katkelma, jossa tieteestä puristetaan pöyristyttävä kakkapommi, joka sitten viskataan vastustajan kasvoille ikään kuin jonkinlain argumenttina. Näin vähä-alyisiä hirnahduksia saa harvoin lukea:

“We’re scientists. We understand the logic of science. It's easy to see what Greenpeace is doing is damaging and is anti-science."

https://www.washingtonpost.com/news/speaking-of-science/wp/2016/06/29/more-than-100-nobel-laureates-take-on-greenpeace-over-gmo-stance/
"We're scientists. We understand the logic on science." kuulostaa ihan joltain 1950-luvun tieteiselokuvalta, jossa avaruusaluksesta laskeutuva olio tervehtii maan asukkaita:

"Hello earthlings! We are greatly superior in intellegence. We understand the logic of science!"

Washington Postin kirjoituksessa sentään esitetään linkki Greenpeacen sivuille, josta sen argumentit löytyvät, mutta jutussa, kuten muissakaan näkemissäni, ei ole haastateltu Greenpeacen edustajia ja kysytty heidän mielipidettään. Uutisointi on siis ollut täysin yksipuolista, mikä ei ole myöskään journalismin hengen mukaista. Tässä siis halvennetaan sekä tiedettä että journalistista etiikkaa.

Washington Postin jutussa väitetään, että Greenpeace on vastuussa satojen tuhansien hengestä, koska se on vastustanut kultaisen riisin pääsyä markkinoille, mutta tämä argumentti on täysin epätieteellinen, koska se perustuu kontrafaktuaaleihin ja spekulaatioon. Ensinnäkään meillä ei ole tietoa siitä olisiko kultainen riisi tuottanut betakaroteenia halutulla tavalla, jos se ylipäänsä oltaisiin saatu jalostettua - tai että korjaako betakaroteeni varsinaista ongelmaa, joka on ravinnon puute - tai korjaako se sitä sen paremmin kuin muut vihannekset, joista sitä saa jo tällä hetkellä.

Meillä ei ole vaihtoehtoista historiaa, jossa olisi tapahtunut toisin. Siksi emme voi tietää kenen lupaus maailmanparannuksesta olisi lopulta tuottanut paremman kokonaistuloksen. Kontrafaktuaali tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin "jossittelu"... Jos olisimm tehneet näin, niin sitten... Esimerkiksi jos Titanic olisi kääntynyt kyllin ajoissa niin se olisi saattanut törmätä toiseen vielä isompaan jäävuoreen. Me emme tiedä, koska meillä on yksi historia.

Konntrafaktuaali ei ole faktojen antiteesi, vaan se kysyy muuttuisiko jokin muu fakta, jos toista faktaa muutettaisiin. Jos joukkue tasoittaa viime minuutilla niin se saattaa silti hävitä jatkoajalla, eli voittaja ei silti muutu. Me usein luulemme että jokin asia, kuten sodan lopputulos, muuttuisi jos yhtä asiaa muutettaisiin, eli esimerkiksi Hitlerin salamurha olisi onnistunut, mutta se ei välttämättä muuta mitään. Yhtä moni ihminen olisi saattanut silti kuolla.

Kun sata Nobelistia puolustaa tiettyä kantaa, se ei tee tiedettä, vaan se antaa veikkauksen. Se spekuloi sillä, että toinen kanta asiaan olisi oikeampi. Se ei ole tiedettä ja siksi kirjeessa ei ole tieteellisiä perusteluja. Niitä ei voida antaa. Kukaan ei tunne tulevaisuutta. Kyse on vain tieteen auktoriteetin lainaamisesta kysymykseen, jonka lopputulos on tuntematon.

Greenpeace on itse asiassa vastannut jupakkaan näin:

"(golden rice) has failed as a solution and isn’t currently available for sale, even after more than 20 years of research.”

“As admitted by the International Rice Research Institute, it has not been proven to actually address vitamin A deficiency. So to be clear, we are talking about something that doesn’t even exist,”

http://ecowatch.com/2016/06/30/nobel-laureates-greenpeace-gmo-golden-rice/

Kultainen riisi on toistaiseksi tieteisfiktiota. Sitä ei ole saatu toimimaan tavalla, joka takaisi riittävän a-vitamiinitason. 20 vuotta on kulunut, eivätkä lupaukset ole tuottaneet toivottua tulosta. Greenpeacen lokaamisen taustalla on todennäköisesti lääketeollisuuden halu löytää kehitystyölle uusia rahoittajia. Siksi listalla on juuri lääketieteen nobelisteja.

Muistettakoon, että biologiassa ei Nobel-palkintoa jaeta, joten itse asiassa ei kukaan edusta sitä tiedettä, josta tässä varsinaisesti puhutaan.

Ja muistettakoon, että minä en edelleenkään ole mikään geenimuuntelun vastustaja. Minua vain ihmetyttää tämä laajamittainen kampanjointi, jossa ei ole käytöstapoja tai kelvollista argumentaatiota.

Brexit ja David Icke

"työväki on nyt niin kuin lapsi, jota on petetty liian monta kertaa, se ei usko enää mihinkään".
- Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla.

Itselläni ei ole suoranaista kantaa Britannian eroamiseen EU:sta. Päätöksen pitkäaikaisia vaikutuksia on mahdotonta tässä vaiheessa arvioida. Britannilla on jo valmiiksi oma valuutta ja se on esiintynyt muutenkin EU:ssa itsenäisesti, joten vaikutus EU:n sisäpolitiikkaan ei välttämättä ole suuri.

Olen itse selkeästi Suomen EU-jäsenyyden puolella, mutta tunnustan Paavo Väyrysen olleen oikeassa siinä, että yhteinen rahayksikkö on kenties ollut virhe. Vaikea tähänkin sanoa mitään, koska meillä ei ole vaihtoehtohistoriaa, mutta kenties Suomella (ja kenties myös Kreikalla) menisi paremmin, jos olisi enemmän rahapoliittisia ohjauskeinoja. Jos vielä huomioi sen, että meri erottaa maamme kaikista muista euroa käyttävistä maista, emme voi varsinaisesti väittää kuuluvamme "yhteiskauppa-alueen ytimeen" ja siten hyötyvän yhteisestä rahasta. Yhteisestä unionista ja kauppaliitosta me kenties kuitenkin hyödymme pitkällä tähtäimellä, vaikka viime vuosina venäjänkauppa on kärsinyt pakotteista.

Kreikka ei eronnut eurosta, mutta Britannia erosi unionista. Kyllähän se tuli pienenä yllätyksenä, vaikka en seurannut keskustelua erityisen tarkkaan. En seurannut kenties siksi, etten uskonut brittien eroavan.

Minusta olisi muutenkin parempi, että meillä suomessa poliittiset vaikuttajat ja puolueet keskittyisivät SOTE-uudistukseen ja muihin keskeneräisiin projekteihin, eivätkä tuhlaisi aikaa kysymyksiin, joihin emme voi vaikuttaa. Kenties EU:n sisäisten kriisien kaikkein negatiivisin vaikutus on lopulta se, että ollessamme kaiken aikaa eurokriisien ytimessä me emme kollektiivisesti osaa kyllin lujasti keskittyä tärkeämpiin ja läheisimpiin asioihin. Tämä kritiikki kohdistuu minuun itseeni yhtä hyvin kuin mediaan tai poliitikkoihin. Suomen viranomaisten ja kansalaisten esimerkiksi Kreikkaan käyttämä aika on todennäköisesti ollut alusta loppuun pelkkää ajanhukkaa.

EU:ssa pärjäämisen paras tae saattaisi lopultakin olla se, että vähän välitettäisiin siitä mitä tapahtuu EU:ssa. Keskitytään omiin asioihin. Tiedän että se on vaikeaa. Tehdään hyvät lait niiltä osin kuin me voimme lakeja tehdä?

Vaikka en osaa ottaa kantaa siihen onko päätös Englannille tai Skotlannille hyvä, on pakko hieman ällistellä ERO-puolen mielipidejohtajien perusteluja ja retoriikkaa. Lähes ainoa kaikkialla toistuva teema nimittäin on se, että "kansa on kyllästynyt kaiken maailman dosentteihin."

Ja juuri tämä asenne lienee selittänyt myös sitä, miksi Brexit-puoli lopulta voitti. Heidän äänestysaktiivisuuttaan viime hetkillä vain lisäsi se, että kaikki viralliset tahot tuntuivat pyytävän brittejä säilymään EU:ssa. Maailmanpankki ja IMF tekivät virheen, kun ne ottivat kantaa asiaan, jonka britit kokivat omaksi valinnakseen.

Useimmissa brexitiä kommentoineessa Youtube-videossa on erittäin paljon negatiivisia ääniä, koska kysymys jakaa ihmisiä niin vahvasti. Salaliittoteoreetikko David Icke on kuitenkin onnistunut ilmaisemaan ilonsa erosta siten, että äänet ovat 90% suosiollisia. Hän artikuloi siis kenties parhaiten myös vaaleissa äänestäneiden tunnot: ERO-puolen yhtenäisin ja tehokkain argumentti oli juuri se, että päätetään juuri päin vastoin kuin mitä globaalit vallanpitäjät toivovat. Kun kerrankin tarjoutuu tilaisuus niin äänestetään päin vastoin kuin mitä koneisto toivoo.

David Icke ei ole "salaliittoteoreetikko" mitenkään kevyesti ilmaistuna. Hän on itse asiassa yksi maailman äärimmäisimmistä hörhöistä. Hän esimerkiksi teki kuuluisaksi sen teorian, että maailmaa hallitsevat reptiliaanit eli ihmisnaamaiset liskot. Hän on julkaissut aiheesta useita dokumentteja, eikä pelkää puolustaa muitakaan hurjempia teorioita.
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Icke#Reptoid_hypothesis

On kieltämättä vähän pelottavaa, että brittiläisten syvien rivien tunnot ilmaisee parhaiten mies, joka muissa yhteyksissä luokiteltaisiin mielenterveyspotilaaksi.