Onko sattuma hyvien puolella?

Jos elokuvassa käy satumainen tuuri, voit olla lähes varma siitä, että se onni on kääntynyt sankarin eduksi. Esimerkiksi jos konekiväärillä räiskitään ihmistä, joka juoksee, ei luoti osu, jos juoksija on tarinan sankari.

Hyvät tyypit täytyy tappamalla tappaa. Eivät he tuosta vain kaadu harhaluotiin - ainakaan yleensä. Jos näin sattuu, me tunnistamme sen poikkeamaksi kaavasta.

Jos unohdetaan luodit niin sama ilmiö pätee myös moneen muuhun. Esimerkiksi jos kaksi rakastettua joutuu toisistaan eroon, me hyväksymme sen, että he jälleen tapaavat toisensa ihmeellisen sattuman kautta.

Tällainen sattuma tuntuu vihjaavan, että korkeammat voimat tahtovat heidän olevan yhdessä. Heidän romanssinsa on kirjoitettu tähtiin ja niin edes päin.

Jos satumaisiin epätodennäköisyyksiin kiinnittää laajemmin huomiota, niiden nähdään lähes aina kääntyvän . Jotkut Jumalan olemassaoloa puolustavat argumentit jopa perustuvat siihen, että jumalallinen väliintulo ja "ihme" on tunnistettavissa sattuman kautta saavutetussa onnessa.

Pahojen täytyy olla ovelia ja juonitella vuosia, mutta sitten "sattumalta" sankari eksyy paikalle ja estää juonet. Sankarillisuus ja hyväsydämisyys yhdistyvät vahvasti yliluonnollisuuteen, joka ilmenee sattumassa. Tämä on keskeinen osa koko länsimaista narratiivien perinnettä.

Jo lukuisissa lasten piirretyissä sekä ensimmäisissä mykkaelokuvissa sankaruus ilmenee tuurina.

Buster Keaton seisoo onnekseen juuri siinä kohdassa jossa on ikkuna.

Aku Ankka on varhainen poikkeus, ja hänen koko hahmonsa viehätys myös pitkälti perustuu siihen, että hänellä on lupa poiketa kaavasta. Hän on yksi ensimmäisistä antisankareista, koska hänellä on niin huono tuuri. Hänen antisankaruuttaan korostaa myös se, että hän on kärsimätön ja hermostuu herkästi. Ikään kuin kosmiset voimat koettelisivat Akua vastoinkäymisillä, koska ne tunnistavat, ettei hän ole oikea sankari, koska hänellä ei ole sankarillisia luonteenpiirteitä.

Aku kuitenkin selviää tavalla tai toisella, koska hän ei ole todellinen pahis, jonka Fortuna tahtoisi hävittää. Häntä vain koetellaan.

Kuten hyvyys, myös "vapaus" näyttäisi merkitsevän monille jonkinlaista romanttista antautumista sattuman valtaan. Myös akateemisessa "vapaan tahdon filosofiassa" tavataan vapaudesta usein puhua juuri satunnaisuutena. On ikään kuin ihmisen elämästä tekisi mielekkäämmän ja merkityksekkäämmän se, että ennustettavan syyn ja seurauksen sijaan olemme alttiina kolikonheitoille ja nopan silmäluvuille.

Sattumaan tukeutuvan narratiivin strukturalistista diskurssianalyysiä

Tarinoita voisi perinteisen strukturalismin keinoin kategorisoida erilaisiin ryhmiin sen mukaan, miten paljon niissä on jätetty varaa sattumalle. Satumaisessa ja sattuma-arvoltaan korkeassa tarinassa moni onnenpotku ratkaisee kaiken sankarin hyväksi, ikään kuin pahuus ei voisi koskaan onnenpotkusta voittaa. Samoin rikokset ovat hyvin suunniteltuja, mutta oikeus voittaa siksi että rikollinen on sattumalta tehnyt virheen, joka sattumalta kääntyy hänen päänmenokseen.

Miten usein sattuma on meidän puolellamme? Onko sattuma aina hyvien puolella?

Oletan ilman määrällistä aineistoa, että tarina alussa on sattumalla enemmän negatiivista valtaa. Alussa voivat siis asiat kääntyä erittäin huonolle tolalle sattuman ansiosta.

Harvat menestyselokuvat ovat loppuun asti tragedioita. Jossain vaiheessa onni yleensä kääntyy, jotta saavutetaan onnellinen loppu. Onni usein tukee muuta kehitystä, eli kun päähenkilö viisastuu ja ryhdistäytyy, myös hänen onnensa paranee.

Onni usein hahmotetaan jonkinlaiseksi karmaksi: se on seurausta asenteista ja teoista. Sattuma ei ole puhdasta sattumaa.

Sattuman roolista narratiiveissa sietäisi oikeastaan tehdä väitöskirja. Siihen voisi analysoida vaikkapa kaikki James Bond -elokuvat ja laskea kuka eri vuosikymmenten Bondeista turvautui eniten tuuriin.

Ainahan Bondilla käy tuuri ainakin sikäli, että kaikki naiset joiden kanssa hän työskentelee ovat huippukauniita ja yleensä myös sinkkuja.

Tällaiset poikkeamat tilastosta eivät kuitenkaan ole sellaista sattumaa, jonka tiedostaisimme sattumaksi. Ne ovat tarinaan sisäänkirjoitettua struktuuria. Ne määrittävät sitä erityistä maailmaa, jossa James Bond elää. Kauniit naiset ovat "paradogmaattisia lakeja", joista me tunnistamme tietyn maailman - hieman kuten huispaaminen sisältää Harry Potterin maailmaan. Ei se ole "sattumaa", jos jokaisessa Potter-kirjassa ja -elokuvassa kisaillaan luudalla. Se fiktiivisen maailman on tunnistettavaa kalustusta.

Tästä tulee mieleeni hauska ilmaus, jota usein käytettään myös todellisen maailman tapahtumista. Kun esimerkiksi urheilussa tapahtuu jotakin jännitttävää, sanotaan "sehän meni kuin käsikirjoituksen mukaan".

(Itse asiassa fraasilla on ainakin kaksi merkitystä: A) että asiat tapahtuvat ennakoidusti, tai B) että tapahtumissa on niin paljon draamaa ja käänteitä, että se on melkein epätodellista. Kun Saksa selviää jalkapalloturnauksen finaaliin, se menee käsikirjoituksen mukaan, ja kun taas Islanti selviää pudotuspeleissä jatkoon niin sekin on kuin korkeampien voimien käsikirjoittamaa.)

Fraasi paljastaa sen, miten me hahmotamme asioita narratiivisesti, vaikka me emme tunnistaisi termiä "narratiivisuus". Me luemme ympäröivän maailman tarinoita, vaikka maailma on oikeastaan varsin kaoottinen. Me sovitamme tämän ristiriidan sillä, että me luemme satunnaisuuden ja kaoottisuudet osaksi tarinaa. Tällä tavoin meidän ahdistuksemme lievittyy.

Jos siis tarina etenee suunnitelmien mukaan, se ei herätä meissä ahdistusta, koska tarina noudattaa käsikirjoitusta. Jos taas tapahtuu jotakin yllättävää, ei sekään järkytä meitä, koska meidät on opetettu ajattelemaan - tai kenties me automaattisesti ajattelemme niin - että sattuma on hyvien puolella.

Vaikka tarina näyttäisi traagiselta, me luotamme siihen, että loppu on onnellinen. Näin me parannamme mahdollisuuksiamme säilyttää turvallisuudentunteemme ja luottamuksemme ympärillämme vellovien mahtavien voimien kynsissä.

Tarinat ovat meidän turvanamme ja sattuma on sattuma on sankarin puolella, kunhan sankari säilyttää sydämensä puhtaana ja ylläpitää sankarillisia luonteenpiirteitä. Silloin ei häneen osu edes satunnainen luoti. Tämä on ajatonta antiikin dramaturgiaa, joka voittaa miljoonat katsojat puolelleen.

Mutta tietenkin on myös vastakkainen mielipide, jotka edustavat kuivia akateemisia wannabe-kirjailijoita, josta ei koskaan tule mitään suurta, koska he ovat liian loogisia:

"Coincidence in fiction make readers mad. Got it. But why do they make readers mad? Why don’t readers believe in them? Simply because coincidences are, by their very nature, a violation of cause and effect. A coincidence is something that happens for no obvious reason."
http://www.helpingwritersbecomeauthors.com/coincidences-fiction-youre-wrong/

Onneksi en omaksunut tällaisia ohjeita yliopistolla, vaan muodostin mielipiteeni sattumasta itse. (Varmaankin olisi rehellisempää sanoa, että muodostin mielipiteeni hyvästä tarinasta Hollywoodin toimintaelokuvien kautta.) Vasta tänään teki mieli katsoa onko englanniksi kirjoitettu mitään, kun olin ensin kirjoittanut juttua tähän asti.

Hyvän tarinan ytimessä on hyvin usein käänne, joka perustuu satumaiseen tuuriin, mutta lukija ymmärtää sen olevan merkityksellistä, koska se tuo tarinaan ihmeen tuntua. Se on ajaton tehokeino, eikä huonoa kirjoittamista. Siksi on sääli, että netistä löytyy enemmänkin samanlaista ymmärtämätöntä höpöpuhetta sattumasta lukijaan kohdistuvana petoksena:
http://theeditorsblog.net/2012/01/20/coincidence-destroys-the-suspension-of-disbelief/

Inhimillisestä tietoteoriasta

Narratiivit ovat tehokas humanistisen tieteen työkalu, sillä niillä usein on enemmän tietoteoreettista selitysvoimaa kuin perinteisella tieteenfilosofialla.

Retoriikan oppikirjat tietävät, että argumentin tehokkuutta ei mitata sillä miten monta kertaa jokin asia tapahtuu tilastollisesti, vaan sillä miten ymmärrettävän ja mieleenpainuvan tarinan siitä voi esittää.

Jos tuhat kertaa tapahtuu A ja yhden kerran tuhannesta B, niin se A ei saa tuhat kertaa enemmän ääniä, koska niillä on kummallakin mahdollisuudet kertoa tarina. Jos tarinat ovat about tasan niin ehkä sitten voittaa järki ja tilastot, mutta usein niukasti.

Mietitään vaikka Brexitiä: ero-puolella oli kertoa tarina, jossa sankarillinen kansa nousee vainoajiaan vastaan. EU:hun jäämistä puoltavien tarina oli että asiat jatkuvat tylsästi kuten ennen. Eihän se ole edes mikään tarina. Se on vaan jotain ihme numeroita kaupankäynnistä ja valuuttakursseista. Tarina voitti, kuten helposti käy. Kaiken lisäksi kansaa näytti viehättävän enemmän mahdollisuus antautua sattumalle ja heittäytyä tuntemattoman tulevaisuuden vietäväksi.

Ennemmin lempeä sattuma kuin kylmä ja kavala suunnitelmallisuus, jota edustavat maailman bisnesjohtajat ja poliitikot. He juonittelevat kuten Bond-pahikset. Sankari ennemmin juoksee luotisateen läpi, eikä häneen tule naarmuakaan. Vetovoimaisin ja eeppisin on sellainen tarina, jossa uhmataan todennäköisyyksiä.

Kun Yhdysvalloissa halutaan tiukentaa aselakeja, perustavat demokraatit kantaansa tilastoihin, jotka kertovat miten moni aseen omistaja ennemmin tappaa itsensä tai lähimmäisensä kuin pysäyttää ulkopuolisen hyökkääjän.

Maailmassa eivät ole kuitenkaan vastakkain tilastot ja faktat, vaan narratiivit. Jos tarina sankarista joka pysäyttää pahiksen on vetovoimaisempi kuin tarina miehestä joka kännipäissään ampuu vahingossa itseään jalkaan, se vetovoimaisempi tarina menee helpommin läpi ihmisten defensseistä. Hyvä tarina painaa vaakakupissa enemmän, vaikka se olisi tilastollisesti harvinaisempi.

Kuten näet, narratiiveilla on enemmän selitysvoimaa kuin vaikkaa Richard Dawkinsin spagettihirviöllä, joka ei selitä yhtään mitään.

Lisäksi on lämmöllä ymmärrettävä köyhän kansan suuri rakkaus sattumaan, jonka he suosion he toivovat voittavansa omalla puolelleen. Monesti köyhien ja vähemmän taitavien suuresti rakastamia ovat pelit, jotka perustuvat onneen. Älykkäät ennemmin pelaavat älypelejä, vahvat taas voimaa vaativia pelejä. Kukapa ei haluaisi ensin voittaa niillä omilla avuillaa, joista syntyy positiivinen identiteettiä vahvistava tarina.

Sattuma on ikään kuin kurjan ihmisen viimeinen ystävä ja siksi siihen liittyy haikeita ajatuksia. Jos ei ole voimaa tai älyä, niin sentään on lotto. Kurjimmista kurjin ei halua loukata Fortunaa ja olla vihoissa Onnettaren kanssa. Siksi onnenkalut käyvät yhä kaupaksi.

Sankarin paras kaveri on koira. Toiseksi paras kaveri on sattuma. En nyt edes lähde miettimään onko sanoilla "sattuma" ja "satumaa" mitään etymologista yhteyttä. Ainakin niillä on assosiaatioyhteys, jota korostaa sanojen samankaltaisuus.

Sosiaalisesta tietoteoriasta

Viime viikolla* kirjoitin ihmisen sosiaalisuudesta ja yhteisöllisyyden tarpeesta. Myös tämä piirre voidaan todentaa ihmisestä numeerisesti tarkastelemalla liikkeellä olevan "tiedon" koostumusta ja sisältöä. Ihmisen jakama ja käyttämä tieto paljastaa ihmisen laumaeläimeksi, vaikka tätä yksinkertaista metodia ei käytetä tiedonfilosofiassa.

Ohessa muutama kysymys vuoden 1999 Kevätpörriäisen pulmapalstalta. Kyseessä on siis tietovisa:

1. Kuka lähti Spice Girls -yhtyeestä?
5. Kuka on Backstreet Boys -bändin nuorin laulaja?
8. Kuka menee naimisiin Brad Pittin kanssa?
10. Mikä on Leo di Caprion toinen nimi?

(Näistä kysymyksistä voisi myös päätellä kysymysten laatijan todennäköisen sukupuolen, mutta jätän sen arvoitukseksi).

Inhimillinen tieto on ollut tapana (esimerkiksi Habermasin tiedoninntresseissä) jakaa välineelliseen, hermeettiseen, emansipatoriseen ja joskus neljänteen, joka vaihtelee hieman sosiologisen lähteen mukaan.

Numeerisesti mitattuna ihmiset omaksuvat ja vaihtavat tietoa, joka liittyy henkilöllisyyteen ja henkilöiden välisiin suhteisiin, luonteeseen, asemaan ja rooleihin.

Sosiologia ei yleensä edes ymmärrä sanoa tätä ääneen totuutena, koska se on niin suuri itsestäänselvyys.

Kuka, ketä, kenelle, kenen kanssa? Kyllähän meillä kysymyssanoja riittää. Verrataan hieman esiintymiä Googlessa:

"Kuka" = 31 700 000
"Miksi" = 33 600 000
"Mikä" = 35 200 000
"Minne" = 39 300 00
"Mitä" = 51 200 000

Yleisimpien kysymyssanojen jakauma on yllättävän tasainen, mutta asetelmaa vääristää se, että ihmiset useammin etsivat tietoa henkilön nimellä eikä toisin päin, mistä kertoo se, että lyhyen aikavälin hakusanojen kärjessä on yleensä erisnimiä.

Henkilöt vaihtuvat julkisuudessa, mutta pronomineja käytetään tasaisemmin vuodesta toiseen. On vaikea mitata sosiaalisen pääoman ja muun teknisemmän informaation suhdetta, mutta sanomalehtien perusteella me tiedämme että ihmiset puhuvat valtavasti toisista ihmisistä. Jotkin lehdet ovat likipitäen erikoistuneet ihmissuhdetietoon, mutta en taaskaan kerro millä tavoin se kenties liittyy sukupuoleen.

On oikeastaan vakava vääristymä tieteenfilosofiassa, että henkilöihin liittyvä biografistinen, eli elämäkerrallinen tieto mielletään populistiseksi ja rahvaanomaiseksi, vaikka jo aivan perinteiset tietosanakirjat ovat täynnä henkilöartikkeleita. Se ei liity sukupuoleen tai säätyyn, vaan yleiseen ihmisyyteen, että ihminen hankkii tietoa muista ihmisistä: heidän välisistä suhteistaan, heidän asemastaan jne.

Itsestäänselvyyksien sulkeminen pois filosofisen tai tieteellisen mielenkiinnon kohdistimesta on vaarallista. Se yksi tieteellisen maailmankuvan (sikäli kuin tarkoitamme tieteellisellä asioiden hyväksymistä) ansakuoppa, että päädytään hankkimaan tietoa ensin marginaalisesta, eikä ymmärretä perustavia voimia, jotka ihmisen maailmassa jylläävät.

Lähdetään jo vaikka siitä, että myös tiedemiehen on kyettävä "luomaan itselleen nimeä". Hänen on oltava "joku". Tutkimuksesta ei uutisoida vain "mitä" ja "miksi", vaan myös "kuka". Nämä sanat sijaitsevat keskellä länsimaisen tieteenfilosofian sokeaa pistettä.


*Viittaus viime viikon kirjoitukseen on sikäli virheellinen, etten näemmä ole laittanut kirjoitusta julkiseksi kirjoitusta. Teen sen ehkä ensi viikolla.