Best of Kevätpörriäinen

Keväällä 2015 lueskelin baarissa parin lavarunoilijan seurassa Kevätpörriäinen -lehteä, jonka Kasper Salonen oli ostanut. (En tiedä saako lehteä hankittua muuten kuin törmäämällä koululaiseen, joka kauppaa niitä Helsingin kaduilla.) Joka tapauksessa otin kännykällä kuvan yhdestä runon, joka oli iloisesti yllättänyt meidät kaikki. Postasin sen Facebookiin ja runosta tuli pieni somehitti. Valokuvaa jaettiin satoja kertoja ja Anssi Kela teki siitä jopa biisin.

Minulla oli samaan aikaan käynnissä kierrätysrunoprojekti, jossa tarkoituksenani oli hyödyntää runoilijoiden julkaisematonta materiaalia, joko kirjasta karsittuja runoja tai kokonaisia pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia. Halusin hyviä tai muuten vain erikoisia säkeitä yhdistämällä uusiokäyttää lauseita kierrätyshengessä tai luoda jonkinlaisen Frankensteinin hirviön.

Projekti takkuili heti lähtökuopissaan, koska runoilijat eivät hevillä luovuttaneet tekstejään, joita pitivät "liian huonoina". Kenties sekin vaikutti, että he aavistivat tekijyyden tärkeyden kulttuurissamme ja lopputuloksesta olisi vaikea sanoa mikä on kenenkin aikaansaannosta. Usein tärkeintä on se, kuka sanoo, ja vasta sitten, mitä sanotaan tai miten se sanotaan.

(Myös ala-asteikäisen runon saamassa mediahuomiossa merkittävää oli kirjoittajan ikä sekä myöhemmin julkkiksen osallistuminen, mitkä yhdessä nostivat tarinan otsikoihin.)

Anonymiteetti kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, jos tekstissä on jotakin luvatonta tai sopimatonta, mikä laittaa arvailemaan henkilöllisyyttä ja tarkoitusperiä. Muussa tapauksessa useampien kirjoittajien arvailu on vain sekavaa ja uuvuttavaa, koska hahmotamme maailmaa intentioiden ja motiivien valossa. Näemme tarkoitusperiä ja aikomuksia jopa elottoman luonnon ilmiöissä.

Runoilijoiden kirjoituksia kiinnostavammaksi osoittautuivat pian tekstit, jotka eivät ole alkujaan runoutta. Niissä on Found Poem -aspektia, mikä muuttaa tekstin enemmänkin löytäjänsä kuin alkuperäisen kirjoittajan ansioksi: ainakin voidaan erotella kertoja, joka kokoaa materiaalin, sekä repliikkien takana olevat erilliset henkilöt, joita kohdellaan pikemminkin hahmoina kuin tekijöinä. Keksin käyttää Kevätpörriäisen materiaalia tosissani vasta kun miltei vuosi oli kulunut siitä, että oivalsin lehden kirjallisen laadun. Pystyisinkö jotenkin todistamaan, että lasten oivallukset ovat itsessään käypää ainesta kirjallisuudelle, miettimättä puhujan ikää tai sitä kontekstia, jossa huomiot on tehty?

Eikä kyse ole pelkästään ajattelun ja havainnon tuoreudesta, vaan myös kielestä, jossa asiat ilmaistaan tuoreesti.

Kevätpörriäisen parhaita oivalluksia on koottu kirjoihin aiemminkin (esimerkiksi Olen ollut vähän villi : koululaisten kynästä, toim. Liisa Vasamies & Niina Palviainen. Otava 2004.) Näissä antotologioissa ei kuitenkaan tekstiä ole muokattu tai laajennettu, vaikka jo kokoaminen itsessään muuttaa tekstin kontekstia. Parhaat jutut eivät ole enää siinä hetkessä uunituoreena lehden sivuilla, vaan kirjassa, joka korostaa niiden erinomaisuutta (tai koomisuutta), ja muuttaa heti vastaanottoa.

Toimittajan, ja tässä tapauksessa kahden päällekkäisen toimittajan (aikuisen) seuloessa aineistoa, on sekin vaara, että jotkin tietyt liian pelottaviksi tai anarkistisiksi tai masentaviksi tai tyhmiksi tai lapsellisiksi tai turhan järkeviksi tai poliittiksiksi koetut äänet karsuituvat pois.

Niinkuin onko tämä hauskasti alatyylistä vai ei niin hauskaa?

Ja jos yhdistetään edelliseen vielä tämä:

Kumpi on lopulta parempaa: että ollaan kohteliaita, vai että tuodaan näkyviin se todellisuus, jota tässä raapaistaan vain hyvin pinnallisesti. Lapset osaavat olla verbaalisesti hyvin ilkeitä, mutta he itsekin suodattavat puhettaan ja käytöstään yleensä aikuisten seurassa. Esimerkiksi kiusaamisen tai kiusatuksi tulemisen ytimestä on pitkä matka kirjan sivuille, koska eivät opettajat tai vanhemmat useinkaan kannusta sellaista narratiivia tai puhetyyliä, jossa nähtäisiin editoimatonta raakamatereiaalia. Joskus kuitenkin pieniä purskahduksia ilkeyttä pääsee tihkumaan sovinnaisuuden raoista. Se on hyvin erilaista kuin aikuisten vihapuhe, joka on yleensä aika köyhää ja toistaa tietyn kuplan valmista sanastoa sekä opittua dramatiikkaa.

Suoraan sanottuna lapset pystyvät parempaan. He myös ovat aivoimempia niille sosiaalisille kuvioille, jotka ihmiset usein myöhemmällä iällään ottavat itsestäänselvyyksinä.

"...sellaisia törkeyksiä, että niitä ei varmaankaan olisi julkaistu lastenlehdessä." Mutta onko sensuuri enemmän lasten suojaksi vai suojeleeko se aikuisia itseään siltä, että ruusunpunaiset unelmat murenevat ja asiaan täytyisi puuttua?

Mielestäni Kevätpörriäisessä ovat parasta kunkin artikkelin erilaiset näkökulmat ja myös eri ikäiset äänet, jotka keskustelevat samasta aiheesta päällekäin ja ristiin. Erikoisista suunnista valottuva kokonaiskuva on usein yllättävä ja inspiroiva, minkä lisäksi hauskojen pätkien huomaamisessa on löytämisen iloa. On kiinnostavaa kokeilla, millä tavoin tekstejä on mahdollista koota yhteen pidemmäksi tarinaksi, jossa erilaiset äänet voidaan sulauttaa yhteen, häivyttää tai suorastaan juhlistaa kerronnan ailahtelevuutta. Yhdistäminen edellyttää kuitenkin sitä, että tekstejä tavalla tai toisella editoidaan. Muutoin palaset hyvin harvoin osuvat yhteen.

Jos Kevätpörriäinen ei ole tuttu - ja ihan muutenkin ihmisten iloksi - olen tähän koonnut muutamia tahattomia hauskuuksia lehtien sivuilta.

Sama teksti jakautuu alkujaan kahdelle sivulle, jotka olen yhdistänyt samaan kuvaan:

Tällä kertaa nyt ehkä vain satuin poimimaan useampia vähän tragikoomisia.

Monetkin näistä pistävät miettimään, miten paljon jätetään julkaisematta sellaisia lasten kertomuksia, jotka olisivat liian julkeita lasten vanhempia kohtaan?

Voi vain toivoa, että toimituskunta uskaltaa ottaa riskejä ja venyttää rajaa aina niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pörriäinen olisi enemmän taidetta ja kulttuurihistoriaa, vähemmän vitsipalstaa.

Kevätpörriäisen lukeminen on palkitsevuudessaankin usein erittäin raskasta. Tilattuani Huuto-netistä useita vuosikertoja ja luettuanin niitä kannesta kanteen, voin sanoa että aikuisten maailman läpivalaisu sekä omien lapsuusmuistojen kaiveleminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Samaistuminen myös syvenee luettaessa pitkään, ja jossain vaiheessa lemmikkieläimen kuoleman kuvaus kouraisee mahasta jo aika pahasti. Kaikki muistot vyöryvät alitajunnasta ikään kuin yrittäisi suorittaa vuosien psykoterapiaa parissa tunnissa.