"Jos vastaat kyllä tai ei, menetät buddhaluontosi."
- "vastaus" zen-buddhalaiseen koaniin
Areiopagin uusin kirjoitus toi elävästi mieleeni villin nuoruuteni yliopistomaailmassa:
http://www.areiopagi.fi/2016/08/edes-vaivautua-miettimaan-onko-tahto-vapaa/
Oxfordin vuosina ratkaisin kaikki kohtaamani filosofiset ongelmat ja voitin väittelyssä vastaani asettuneet professorit. Näillä voitoilla ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut mitään seurauksia. Urakehitykseni pikemminkin hidastui aina sitä mukaan, kun hyökkäsin establishmentia ja sen virallisia kantoja vastaan.
Ehkä selkein tällainen kiistanalainen aihepiiri on "vapauden filosofia", ja siinä on vieläpä helpointa päästä selkeään ja johdonmukaiseen ratkaisuun, minkä monet ovat myös havainneet. Kysymys on ratkaistu lukuisia kertoja, mutta keskustelu jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tässä keskustelussa on kolme osapuolta, joista kuitenkin vain kaksi on vastuussa lähes kaikesta julkaisutoiminnasta. Kolmas osapuoli havaitsee pian - yleensä liiankin pian - ettei koko vapaan tahdon kysymys ole mielekkäästi muotoiltu. Käsitteitä on käytössä liian vähän ja muutamat jatkuvasti jankatut käsitteet on määrittelty liian epämääräisesti. Samoila sanoilla on liikaa erilaisia merkityksiä. Osapuolet puhuvat toistensa ohitse ja jahtaavar oikeastaan jotain ihan muuta kuin vastauksia inhimillisen vapauden ongelmiin (pragmaattisemmat vapauden ongelmat sivuutetaan lähes täysin, koska sinne asti ei edes päästä kaikelta vouhotukselta). Pääosaan nousevat metafyysiset kysymykset tai vaikkapa moraaliset kiistat rikosvastuusta ja velvollisuuksista. Kiista kietoutuu elämän monille osa-aluille, mikä ei sinänsä olisi ongelma, mutta kun näiden muiden asioiden tähden keskustelu käy tunteelliseksi.
Ensimmäinen ja toinen osapuoli vastaavat vapauden kysymykseen
kyllä tai
ei, ja jo siinä kohtaa ne päätyvät peruuttamaattomasti hakoteille. Tämä johtuu siitä, että koko kysymys on mieletön, kuten kolmas ryhmä on moneen kertaan hyvin osoittanut. Kolmannen ryhmän edustajat toimivat liian usein yksin ja ilman järjestäytynyttä leiriä, koska heidän työnsä ikään kuin päättyy siihen, että he havahtuvat unesta. He suuntaavat huomionsa johonkin järkevämpiin kysymyksiin, ja kaksi muuta leiriä jatkavat ikuista kiistelyään.
Kolmas osapuoli on se, joka aina astuu lavalle, ihmettelee mitä kaksi muuta oikein huutavat, kuuntelee hetken ja tajuaa välittömästi, että touhussa ei ole mitään järkeä. Kahdelle muulle on oikeastaan edes ihan turha yrittää sanoa mitään.
Kiistan kahden äänekkäämmän ja ikuisesti toistensa häntiä purevan osapuolen voimanlähteenä on kaksi suurta illuusiota (kuten inhimillisen toiminnantarmon taustalla yleensä on). Illuusiot antavat heille kiihkeyttä ja vakuuttavuutta, joka vetoaa etenkin muihin saman illuusion kantajiin.
Ensimmäinen illuusio liittyy siihen, että ihmisen tajunnassa on jotakin, mitä ei tulisi liian analyyttisesti eritellä. Tätä mystistä jotakin voisi kutsua vaikkapa "sieluksi", mutta tässä pelissä sitä kutsutaan "vapaudeksi". Vapaudeksi mihin tai vapaudeksi mistä, voisi kysyä. Yksi vastaus voisi olla, että ihminen on metafyysisesti vapaa silloin, kun hänet voidaan laittaa edesvastuuseen rikoksistaan. Se ei kuulosta kivalta, mutta kukapa itseään olisi syyttämässä. Vapaus on niitä muita varten, niitä pahoja, jotka omasta pahuudestaan - ei kun siis vapaudestaan - käsin tekevät tyhmiä ja tuhmia asioita. Täytyyhän meillä olla jokin peruste rankaista heitä, eikö niin?
Moraaliset kysymykset eivät ole kuitenkaan kyllä-leirin perimmäinen tavoite, vaan tärkeämpää on juuri se, että ei liian syvälti kurkistettaisi inhimillisen tajunnan syövereihin. He kiittävät ketä tahansa, joka on valmis väittämään, että ihminen on vapaa. Jos heillä on jotain syvempiä epäilyjä, jotka he tahtovat karkottaa, he kuuntelevat myös perusteluja. Sehän saattaa auttaa epäuskon hetkellä, että teeskentelee olevansa rationaalinen ja vieläpä järkevässä sekä oppineessa seurassa. Perusteluja tärkeämpää yleensä onkin se, että filosofi on maineikas ja korkeassa virassa. Hänen näkökannoistaan voidaan tällöin sen kummemmin miettimättä poimia ne, jotka itse miellyttävät. On mukava, kun saa tuntea, että sellainen ihminen on tästäkin tärkeästä asiasta samaa mieltä.
Ja koko kysymys on kuitenkin mieletön. Kaikki pidemmälle viedyt vastausyritysten perustelut ovat yhtä lailla järjettömiä. Tämä voisi olla filosofian esityslistalla alkupäässä, mutta se ei ole. Kolmas leiri on hajanainen ja lakkaa harrastamasta filosofiaa.
Toinen leiri kokee puolestaan tehtäväkseen vastustaa ajatusta tahdon vapaudesta. Tästä porukasta tekee vähintään yhtä naurettacan se, että he paitsi samalla tavoin kuin ensimmäinen leiri kuvittavat olevansa rationaalisia, mutta myöskin julistavat sitä suureen ääneen, ikään kuin edustaisivat kriittisyyttä ja korkeinta tieteellisyyden astetta.
Ei-leirin illuusio on se, että meitä ympäröivä maailma olisi ymmärrettävissä, ennustettavissa ja hallittavissa. He päätyvät vapauden illuusiota kyseenalaistaessaan puolustamaan absurdia kantaa, että todellisuus ei olisi millään tavoin kaoottinen, vaan hyvin ennustettavissa. Tällainen näkemys nyt vain on sattunut muodostumaan yhdeksi heidän perustuskivekseen leikissä, jonka lähtökohtana oleva kysymys on mieletön.
On tyhmää väittää, että ihminen tuosta vain jostain heittäisi peliin vapaita ajatuksia, jotka olisivat moraalisempia tai vapaampia kuin ne, jotka ovat johtuneet tiedosta ja ajattelusta (siis aivotoiminnasta, elämänkokemuksesta ja muusta kertyneestä kognitiosta), mutta aivan yhtä tyhmää on päätyä vastakkaisen kannan väenväkisellä päähänpistolla siihen, että todellisuus olisi mekanistinen kellopeli. Kumpikin kanta on aivan yhtä päätön, mutta vastustaa jotakin inhimillista ahdistusta, joka kihiää siitä, että kallistumme liialliseen relativismiin, eli kohtaamme asioiden haastavuuden ja halitsemattomuuden.
Kolmannen leirin ongelmana on myös se, että kysymys on niin monella tavoin mieletön sekä niin heikosti pohjustettu, että sen mielettömyyden voi todistaa kymmenin eri tavoin. Tästä syystä kolmatta osapuolta ei yleensä edes hahmoteta keskustelun ospuoleksi. Se on hajanainen ja voimaton. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus, kuten monet muut, joissa käsittelen vapauden filosofiaa, eivät tule nousemaan minkäänlaiseksi klassikoksi filosofian kaanonissa. Huomioillani oli hyvin vähän vastakaikua Helsingissä sekä Ofordissa, minkä lisäksi löysin hyvin pienellä etsimisellä kirjoja, joiden sanoma oli kaikki klassikoita järjellisempi, mutta niitä ei pidetty missään arvossa, koska ne eivät vastanneet kyllä tai ei, ja tästä syystä ne eivät tyydyttäneet kumpaakaan leiriä.
Oikeastaan vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että akateeminen filosofia tarvitsee kysymyksiä, joita se ei onnistu ratkaisemaan, jotta sillä olisi perinteitä ja perusteita olemassaololleen. Tokihan filosofia säilyisi hengissä ja sillä menisi jopa paremmin, jos se osaisi ottaa oppia käymistään keskusteluista ja kykenisi harppaamaan nykyhetkeen tai sen edelle - mutta tähän ei oikeastaan akateeminen maailma tule koskaan kykenemään, koska pelissä on kysymys viroista, julkaisuista ja oppituileista - ei niinkään totuudesta tai ihmisten auttamisesta.
Positiivisemmalta näkökannalta saman voisi muotoilla niinkin, että lopputulos, kuten oikeaan vastaukseen pääseminen ei ole tärkeintä, vaan itse matka. Tärkeintä on keskustelun käyminen. Siinä oppii yhtä ja toista argumentaatiosta ja retoriikasta.
Illuusiot ovat ihmiselämässä tärkeä voimanlähde. On osattava elää sen asian kanssa, että mielipide, jota keskustelu vahvistaa, on kummassakin tapauksessa täysin mielivaltainen ja väärä.
