Taiteilijan vaiettu ja sankarillinen heikkous

Tiina Pystysen Runousoppi (2004) on ollut niin pitkään lainassa, että se täytyy palauttaa kirjastoon. Useampaakin kohtaa tekisi siteerata, mutta poimin vain pari:

"Pakottaessani itseni kirjoittamaan tulin purkaneeksi omia suojarakenteitani. Haurastuin. Jäin yksin häpeän kanssa. Pelot velloivat ympärilläni. Olin päästänyt irti jotain sellaista, mitä en hallinnutkaan. - - Kirjoittaessani reilusti sydänverellä, juuri niin kuin ajattelin, lukijat alkoivat nauraa." (s.90)

Tästä tulee mieleen ensinnäkin stand-up, jossa usein parhaat naurut syntyvät arkaluontoisista ja traagisista kokemuksista. Pelot ja häpeän tuntemukset ovat usein yleisempiä kuin luulisi, ja nauru on yleisön luonnollinen reaktio asioihin, jotka ovat liian tuttuja ja vaivaannuttavia. Kun homma menee liian todeksi sopivasti johdateltuna niin pian koko yleisö nauraa, toiset helpotuksesta ja toisen myötähäpeästä.

Kokemus dramaattisten asioiden koomisuudesta on minulle tuttu myös kirjoittamisen kautta, paitsi sillä erolla, että olen pitkään tietoisesti tavoitellut sellaista reaktiota. Ehkä miehille sallitaan herkemmin musta huumori ja tietty pellen rooli, sillä muistan analysoineeni näitä juttuja jo yläasteella - juuri näitä, mutta en sitten mitään muuta niinkään.

Tuo suojarakenteiden purkaminen on muistakin kuin henkilökohtaisista syistä vaativaa, ja monesti tulen miettineeksi sitä, onko taiteilijuudesta paluuta? Voiko ihminen enää vuosia kirjoitettuaan palata normaaliuteen, kun kaikki myytit on läpivalaistu? Monet pitävät illuusioistaan kiinni ikään kuin varmuuden vuoksi, koska niitä tarvitaan myös sosiaalisen hyväksynnän takia. On vaikea teeskennellä esimerkiksi rasistisia asenteita, jos yhteiskunta sitä yhtäkkiä edellyttäisi, eikä pääsisi mihinkään virkaan ilman nationalistista vihaa ja sen julkisia tunnuksia.

Itsensä tuntee helposti yksinäiseksi, ja siitä voi ahdistua syvästikin, jos kohtaa vähänkin sellaista ilmapiiriä, jossa muut katsovat pahasti siksi, ettei tunne yhtäläistä vetoa heidän asenteisiinsa, niin perustelemattomia ja pimeitä kuin ne ovatkin.

Onneksi suurin syy, mihin kaikki ahdasmielisyys lopulta kaatuu, on naurun puute.

Toinen ajatusjuonne, joka kirjassa minua erityisesti viehättää, on tietty omaäänisyyden kritiikki, joka nostaa omaleimaisuuden tilalle tai yläpuolelle jaetun ja yleisinhimillisen:

"Päivä päivältä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mitä syvemmälle yksityiseen uskaltaa mennä, sitä lähemmäs yhteisiä perusrakenteita pääsee. Syvällä henkilökohtaisimassa törmäämme siihen, mikä on yhteistä kaikille." (s.14)

Tämä pätkä ehkä kiteyttää edellä sanotun ja enemmänkin (s.88):

"Kun kaikki oli sallittu, kun kaikki rangaistuksen uhalla kielletty tunki päivänvaloon, minulle avautui valtava työmaa. - - Sain suuren tehtävän. En pelännyt enää. En pistänyt hanttiin. Pelkäsin kauheasti." (s.88)

Kansojen juhlimasta rumuudesta

Jotkut kirjoittavat tullakseen ihalluiksi, toiset vain ollakseen olemassa, tai puolustaakseen jonkin maailman olemassaoloa. Joku on kiinnostava, koska hän kirjoittaa niin hyvin ja joku toinen, koska hän puhuu siitä, mistä muut vaikenevat. Siitäkin voi tietenkin puhua erityisen taidokkaasti, mutta usein se ei ole tälle lukijakunnalle kaikkein tärkeintä.

Kirjallinen laatu on keskeinen julkaisun kriteeri, mutta se toimii päin vastoin kuin yleensä ajatellaan (ja nyt puhun omasta näkemyksestäni, enkä lainaa Pystysen opasta):

Kirjailijat, jotka miellyttävät aiheillaan ja "alatyylisyydellään" muita kuin oppineita ja sivistyneitä luokkia, saavat yleensä vähemmän apua tyylinsä hiomisessa, sillä heitä pidetään moukkina, mitä usein myös ovat. Bukovski ja hänen kaltaisensa kirjoittajat luokitellaan usein tyylitajuttomiksi, mutta päin vastoin heidän tyylitaituruutensa on vahvaa ja taustalla on huimaa lahjakkuutta.

Humoristisen kansanrunoilijan tai rappiorunoilijan tai herkkäsieluisen runotytön on oltava sata kertaa parempi kuin akateemisen älykkörunoilijan, koska hänenkalaisiaan julkaistaan paljon vähemmän. Kynnys on korkeampi. Hänen on oikeastaan kyettävä ihmeeseen. Apuvoimat ovat vähäiset ja köyhät ja lähtökuoppa on marginaalien marginaalissa. Onhan heitä, mutta aina vähemmänkuin niitä, joita julkaistaan hyväksyttyjen kriteerien täyttymisen tähden. Se, että aloittelevia runotyttöjä ja rappiorunoilijoita on suuri määrä hieman korjaa vääristymää, mutta seula on heillä kapea. Yleensä kilpailujen raadit ja kustannustoimittajat hylkäävät tällaiset lahjakkuuden jo ensivilkaisun tähden.

Se on sovinnaisuutta, joka elää ja voi hyvin. Silti siitä puhuminen tähän sävyyn on suuri tabu. Toiseen sävyyn saa sanoa esimerkiksi näin: "Teemu Hirvilammi oli lahjakkaampi kuin kymmenen akateemista pellejä!"

Siihen tyyliin saa aina sanoa, mikä sivuutetaan jo tyylin tähden. Saa sanoa karkeasti, koska silloin se ei ole sanottu liian painokkaasti ja sitoutuen ajatukseen.

Tiina Pystysen kirja on useammallakin tasolla rohkea, ja siinä jos ei rikota, niin ainakin raapaistaan kivuliaasti useita kirjallisia myyttejä. Näistä tabu-rikkeistä tärkein ja myös toistuvin on mielikuva kirjailijasta vahvana yli-ihmisenä, joka kamppailee sisäisiä tai yhteiskunnallisia demoneja vastaan, mutta ylittää ulkopuoliset haasteensa älynsä ja henkisen vahvuutensa avulla. Pystysen kuvailema kirjailija on pikemminkin tavattoman heikko, ja luo kirjallisuutta omasta inhimillisyydestään. Tämä antiteesi tuntuu osuvan hyvin maaliinsa, kun katson kirjallisuuden historiaa ja mietin kuka on puhutellut minua eniten ja mistä syistä.

Pystynen kirjoittaa (s.94):

"Tuo ääretön pimeä kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Ainakin minun kirjoittamiseni taustalla on ollut tarve hyväksyttää oma kokemukseni kirjallisuuden kentällä. Siellä, missä kuvittelin elämän olevan arvokkaampaa, syvällisempää ja ylevämpää...

Rakensin kirjailijan identiteettini mitättömyyden- ja arvottomuudentunteeni varaan."

Ongelma (ja nyt täytyy ottaa oppineen feministinen näkökulma) on kuitenkin se, että nainen ei saa sanoa näin. Eihän nainen voi puhua heikkoudestaan, kun hän on jo lähtökohtaisesti tietenkin niin herkkä ja hauras olento. Kirjan vastaanotto on varmasti ollut tästä syystä nuiva: jos mies sanoisi näin, se olisi rohkeaa, mutta kun nainen kirjoittaa omasta heikkoudestaan kirjallisen inspiraation lähtökohtana, se on ruikuttamista.

Ja silti miten hienosti sen voikin sanoa (sievästi valehdellen) että on tyhmä:

"Koska en ollut opiskellut filosofiaa, kykenin ymmärtämään Mannerin runoudesta vain yksinäisyyden, surun ja kauneuden. Filosofiaan löysin vasta sen jälkeen, kun joku oli ensin analysoinut minulle kaiken valmiiksi." (s.98)

Runouskontoa?

Pystysen tabu-rikkeet eivät jää tähän. Hän kritisoi laajalti 90-lukulaista runouskäsitystä, jonka mukaan "runoutta ei tarvitse ymmärtää", ja kuitenkin ihmistä pidetään runopiireissä heti tyhmänä, jos hän ei ymmärrä runoa. Runo siis pitää ymmärtää sillä tasolla että siitä riemuitsee ja sitä ihailee, mutta ei tarvitse osata ulkopuolisille selittää, mitä runossa sanotaan ja miksi se on niin juhlistettu.

"Miten kävi? Kirjallisuus jatkoi eriytymistään yhä etäämmälle erilliskulttuuriksi, jonka suuri osa sivuuttaa käsittämättömänä - ei suinkaan vallankumouksellisena!"

Teksti jatkuu tästä suoraan yhä laajempaan anti-elitistismiin, jota vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä tuotiin Voima-lehden voimin nuorten tietoisuuteen, runouden vältellessä kaikkea poliittisuutta:

"Ja sillä aikaa kun kirjallisuuspiirit puuhasivat runouden vallankumousta, suuryritykset valtasivat globalisaation nimissä maailman." (s.105)

Kun runous vielä tuohon aikaan vaati välttyä selityksiltä, ei tämä vaatimus kuitenkaan ollut tasapuolinen. Jos runoilija edusti tiettyä runouden yleistä linjaa, hänen ei tarvinnut selitellä tekemisiään. Jos taas hän teki jotakin yhtään kokeellisempaa, täytyi hänen selitellä itseään ihan hitosti, ja mielellään useissa kirjallisuuslehdessä julkaistussa esseessä.

Oikeastaan koko vaatimus runoudesta, jota ei tarvitse ymmärtää tai jota ei tarvitse analyyttisesti avata kaatui omaan mahdottomuuteensa, koska se salli vain perinteisen runouden. Kaikilta yrityksiltä tehdä mitään erilaista vaadittiin ikään kuin henkilöllisyystodistus. Muutoin ne eivät päässeet sisälle diskurssiin ja skeneen.

Sen runouden, joka ei itseään selitellyt, rinnalle syntyi useampiakin hyvin teoreettisia ja analyyttisiä ryhmiä, joista näkyvimmät saivat myöhemmin asuinsijan Poesiassa tai Ntamossa.

"Palasin yliopistolle salakuuntelijana. - - Kunnellessani luentoa runouden teorian historiasta aloin epäillä, että koko järjestelmä on huijausta, uskontoon rinnastettavassa olevaa inhimillistä puuhastelua. Runouskontoa." (s.98-99)

Vaikka sillä sukupolvella, joka runouden "ei-ymmärtämisen ihanteesta" puhui, oli vaatimustensa taustalla myös perusteluja ja syvällistä asiaa, on tällainen estetiikka tai filosofia inhimillisistä syistä kestämätön. Mikä tahansa ryhmä, joka saa oman tyylinsä kohotettua aikakauden aallonharjalle ja muodin huipulle, voi jarruttaa muutosta vedoten siihen, ettei heidän tarvitse selitellä miksi he tykkäävät saavuttamassaan asemassa, että tämä ja tämä piirre on ihanteellinen ja saa kaiken heidän tukensa. Kaikki jotka vaativat mitään muutosta, saavat kohdata tämän ei-ymmärtämisen ihanteen väärinkäytöksiä ihmisiltä, jotka liian laiskoja avatakseen omaa näkemystään tai käyttävät hyväkseen saavuttamaansa asemaa kriitikkona, kustantajana tai galleristina tai päätoimittajana tms.

Ihmisillä on aina tietyssä saavutetussa asemassa perustella omia päätöksiään sillä, ettei tarvitse selitellä, kun eivät tyhmät muutenkaan ymmärtäisi. Siksi tällainen taidefilosofia ei toimi. Itseisarvoisen ja itseään selityksillä alentamattoman taiteen ajatus on ehkä osaltaan viisas ja ylevä, mutta se on liian helppo turmella ihmisen alhaisilla pyrinnöillä.

Jälkikäteen me voimme sanoa kustakin aikakaudesta, että heillä on ollut oma esteettinen ihanteensa, mutta tuon aikakauden sisältä saattaa sama tyyli tuntua ainoalta mielekkäältä tavalta kirjoittaa.

Runouden historia on myös siinä suhteessa julmaa, että se usein pelkistää kunkin ajan sen muutamiin yleisiin tyylipiirteisiin, ja tällöin jää näkemättä, miten paljon moninaisuutta on kaikissa kirjallisissa sukupolvissa. Joskus sen moninaisuuden tukahduttaminen onnistuu paremmin ja joskus huonommin.

Traagista on, että me usein juhliistamme juuri sellaisia taiteen kultakausia, joilla on vain yksi ääni ja yksi ihanne. Niissä on jotain ihmeen ihanaa selkeyttä ja puhtautta.

Sosiaalisen erottautumisen väline

Tiina Pystysen rohkeat sääntörikkeet eivät tyhjenny edellä sanottuun. Hän lisäksi kieltäytyy nostamasta kirjailijan ammattia sille jalustalle, jolle se normaalisti on sijoitettu. Kirjoittaminen ei vaadi neroutta, eikä se olen muista inhimillisistä pyrinnöistä erillinen. Kirjailijat päin vastoin omassa ylemmyydentunnossaan päätyvät vain toistamaan kaikkea sitä alhaista inhimillisyyttä, mikä on leimallista kaikelle kilvoittelulle:

"Myös runous teorioineen on sosiaalisen erottumisen väline, yksi loputtomista vallankäytön muodoista." (s.107)

Vuosina 2001 ja 2002 opiskelin sosiologiaa ja valtio-oppia, ennen kuin aloitin kirjallisuuden opinnot, joten näkökulmani lajiin oli hyvin samansuuntainen. Harmi, etten tullut lukeneeksi Runousoppia jo 2004, kun se ilmestyi. Olisin säästänyt aikaa ja vaivaa, eikä minun olisi tarvinnut itse ajatellen päätyä kutakuinkin samanlaisiin johtopäätöksiin.

"Kirjailija erottautuu massasta. Kirjallisuus puuhastelee touhukkaana omassa kulttuurilaatikossaan, lähellä valtaa, apurahoitettuna ja palkittuna. Sairaalatyössä minulla ei ollut asiaa suurlähetystöjen illanviettoihin."

(Itse olen sittemmin käynyt kilistelemässä Yhdysvaltain suurlähetystössä ja juuri tällä hetkellä kirjoitan apurahalla.)

"Huolimatta siitä, että kirjailijoiden taloudellinen asema on suurimmaksi osaksi kehno, heidän on helppo samaisttua eliittiin ja julistaa itseriittoisina: yleisö opetelkoon taiteen kielen!"

Tiedän kokemuksesta kuinka vähän vastakaikua etenkin juuri yliopistoon hyväksyttyjen kirjallisuudenopiskelijoiden keskuudessa tällainen puhe herättää, hehän ovat opiskelemassa Pystysen kuvaamaan "lukemisen asiantuntijuuteen", eikä heidän kriitikon- (lue: konsultin)uralleen olisi edullista, jos kirjallisuuden ihanteeksi tulisi avosylinen kansantajuisuus.

"Runous tunkeutuu kielen rakenteisiin, mutta samalla siitä tulee salakieli, joka jättää asiaan vihkiytymättömät mysteeriosta osattomaksi, asiantuntijoiden selitysten varaan. - - Minua puolestaan kiinnostaa sellaisen kielen löytäminen, joka päästää lähelleen muutkin kuin asiantuntiijat. Todella vallankumouksellista olisi räjäyttää taiteen suljettu maailmankaikkeus ja avata se kaikille."

Ylipäänsä kirjan asenne tuntuu vastaansanomattoman raikkaalta, ja tuntuu suorastaan rikolliselta, ettei teosta enempää hehkutettu sen ilmestyessä, tai luetettu yliopistossa meille kirjallisuuden opiskelijoille (ainakaan niillä muutamilla harvoilla kursseille, joilla suoritin). Voiko sitä enää paremmin ilmaista:

"Minua on kiukuttanut teorioiden mahdoton hämäryys." (s.108)