Avoin kirje Kevätpörriäisen toimituskunnalle ja katukauppiaille

Kirjallisen työni puolesta olen viimeisen kahden vuoden aikana lukenut useita Kevätpörriäisiä kannesta kanteen. Olen ammentanut vaikutteita lasten luovuudesta sekä muun muassa käsikirjoittanut seuraavanlaisen koululaisten teksteihin perustuvan podcast-sarjan:
SoundCloud: Kevätpörriäinen Remix

Lehtien lukeminen on herättänyt paljon ajatuksia ja palauttanut mieleeni muistoja lapsuudesta. Yksi tällaisista muistikuvista liittyy siihen, miten lapsia ei koskaan kuunnella ja heidän huoltaan oteta vakavasti.

Kevätpörriäisen lopussa on usein mielipide-palsta tai kysymys&vastaus -palsta, joissa olen poiminut muutaman mielestäni tärkeän katkelman:

Miksi kansikuvan on aina tehnyt 1-2-luokkalainen? kysyy Juha Sikstus. Minä olen ihmetellyt aivan samaa. Lehden sisältä löytyy monesti taidokkaita 5-6-luokkalaisten piirroksia, jotka voisivat tehdä paljon suuremman vaikutuksen ostajiin.

Lehdessä ei Juha Sikstuksen kysymykseen kukaan vastaa, mutta luulen, että kyse on perinteestä. Lehden viime vuosikymmenten traditioon kuuluu, että kansikuva on värikäs ja lapsellinen. Jos tarkkoja ollaan niin lehden perinteet ovat kyllä muuttuneet suuresti vuosien varrella.

Esimerkiksi tällaiselta näytti Kevätpörriäinen vuonna 1958.

Niin sitä vaan on röyhkeästi seisottu kikkeli paljaana keskellä järveä. Ja jotkut vielä luulevat, ettei entisajan ihmisillä ollut rohkeutta ja ronskia huumorintajua.

Perinteet ovat siis muuttuneet monta kertaa vuosikymmenten aikana, joten se ei ole mikään syy estää 5-6-luokkalaisia pääsemästä kanteen. Olen aika varma siitä, että myös eka- ja tokaluokkalaiset itse pitäisivät lehteä suuremmassa arvossa, jos kansi olisi taidokkaampi, sillä he katsovat ylöspäin 5-6-luokkalaisia ja heidän aikaansaannoksiaan.

Koululaisten omissa silmissä piirrosten tasoerot ovat paljon suurempia kuin aikuisten silmissä. Kaiken ikäiset kaupittelijat varmasti mieluummin myisivät kadulla lehteä, jonka kansi on mahdollisimman taidokas. Etenkin 6-luokkalaisille voi olla noloa olla missään tekemisissä lehden kanssa, jonka kansi on pikku lapsen tekemä. Hehän ovat menossa jo yläasteelle.

5-6-luokkalaisen tekemä kansi tekisi lehdestä tyylikkäämmän koululaisten omissa silmissä, ja myyjien on uskottava tuotteeseensa, jotta he voivat kaupata sitä ylpeydellä. Niinpä pyydän toimituskuntaa harkitsemaan vakavasti, että perinteet taas muutettaisiin, ja kaikkien ikäryhmien kansi-ehdotukset otettaisiin vakavasti.

Tästä me pääsemme mielipidepalstan seuraavaan kysymykseen:

Minusta ei ole ihan viisasta, että pienen mehiläisen annetaan lehdessä vastata näinkin isoihin ja tärkeisiin kysymyksiin, sillä mikäpä olisi tärkeämpää kuin kaupankäynti ja omien taiteellisten tuotosten myyminen? Pörri ei ota kysymystä ollenkaan vakavasti, vaan vastaa siihen "Höpsistä!", ja vieläpä huutomerkin kanssa.

Itse en ole pieni keltamusta piikkipylly, vaan aikuinen Homo Sapiens, joten tiedän hyvin, miten me isot ihmiset keksimme syitä sanoa kaupittelijoille EI - etenkin kadulla, kun on kovasti kiire jonnekin aikuisten tapaamiseen. Ines Nymanin esittämä kysymys on siis mielestäni erittäinkin aiheellinen ja tärkeä. Miksi aikuiset eivät ostaisi Kevätpörriäistä?

Aikuisilla on monesti syvälle juurtuneita ennakkoluuloja muista ihmisistä. Heillä on ennakkoluuloja toisista aikuisista, kuten myös lapsista. He kuuntelevat herkemmin ihmistä, jolla on arvovaltaa, kuten poliisia tai ministeriä, ja he saattavat luulla, että Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat vain tylsiä taviksia, koska kukaan heistä ei ole vielä astronautti tai formulakuljettaja.

Jos joku aikuinen kysyy miksi Kevätpörriäinen kannattaisi ostaa, niin voitte vastata heille esimerkiksi niin, että myös Finlandia-voittajat ovat aloittaneet uransa Kevätpörriäisessä, kuten Mikko Rimminen, jonka Nenäpäivä-romaani voitti Finlandian vuonna 2010. Tässä hänen tyylinäytteensä 1980-luvun Kevätpörriäisestä:

Mikko Rimmisen hymyautomaatti.

Tietenkään aivan jokainen Finlandia-voittaja ei ole lapsena saanut kirjoittaa Kevätpörriäiseen, koska kaikki Suomen perheet eivät asu Helsingin seudulla. Ja sitä paitsi Kevätpörriäiseen järjestetään vaativat karsinnat.

Olen 100% varma siitä, että myös vuoden 2017 Kevätpörriäisen kirjoittajien joukosta löytyy tulevia kansanedustajia, lääkäreitä, poliiseja, opettajia, toimitusjohtajia ja kirjailijoita. Niinpä aikuisten kannattaisi olla hereillä ja tietää, että sitten kun he itse ovat jo vanhainkodissa, niin nämä Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat aikuisia ja johtavat tätä maata.

Kevätpörriäinen ei siis ole ollenkaan turha lehti. jota vain mummojen tulisi ostaa ja lukea. Kevätpörriäinen viitoittaa tietä tulevaisuuteen. Ja sitä paitsi sen lukeminen on tosi hauskaa, muutenkin kuin vitsipalstan osalta.

Narratiivien lumoava pimeys

Yletön hyveellisyys tuo kylmät väreet selkäpiihin. Mikä olisi epäluotettavampaa kuin "parempien ihmisten historia", jossa hävitetty pahuus ei saa sananvuoroa. Sen suusta tietenkin tulisi vain riidan ja epäluottamuksen siemeniä. Nujerretut kansat eivät nouse haudasta kertomalla oman versionsa. Heistä tulee vain katkeria kummituksia jotka häiritsevät hyvien ihmisten unta.

Kummittelu on sitä kun jokin epätoivottu yrittää täydentää tarinan aukkoja. Entisinä aikoina kummitukset olivat useammille ihmisille arkipäivää, sillä narratiivi jota he elivät oli sankarillisempi. Voittajaa ei keskeytetty. Hän oli itse paikalla, kun kaikki tapahtui. Totuus ei perustunut puolueettomaan selvitykseen vaan muistoon. Se sai olla juuri niin valikoitu ja väritetty kuin tahdottiin.

Todellisuus itse oli aikuisten värityskirja, joka tyynnytti pelkoja ja huojensi stressiä. Historia perustui satojen sukupolvien asteittaiseen paranteluun, eikä tylsään objektiivisuuteen.

Myös pimeys oli pimeämpää, koska narratiivia ei jatkettu ja täydennetty päivänvalossa. Kiellot syvensivät pimeyttä ja leirinuotio loi kertojan ympärille sädekehän. Yö oli elokuvateatteri, kuten meidän aikamme elokuvateatterissa vallitsee yö, eikä elokuvan menestystä mittaa sen realistisuus tai viisaus, vaan kollektiivisen luonnonvalintamme vapaus. Niinpä kaikki tarinat yhä nykyäänkin ovat tarinoita jumalista, puhuvista eläimistä ja ihmisistä, jotka kyvyissään lähestyvät jumalia.

Mörköjen ja kummitusten viehätys lapsen silmissä kasvaa siitä, että lapsi tietää vanhempiensa valehtelevan. Tarinan mörkö on aina ollut vaikeminen. Tuntemattoman ja salatun asian merkitsijä on hirviö. Jos hirviötä näytetään liikaa, se muuttuu vain villieläimeksi, ja lakkaa olemasta tarinan aukko ja vanhempien valhe. Ilkeät peikot ovat tosia koska vihollisen kasvonaamion takaa löytyi toinen ihminen. Tarinalla on kyky luoda demoni täyttämään aukkoja kuten sadun demonilla on kyky ottaa ihmisen muoto. Ihminen voi omaksua demonisia kykyjä kuvitellessaan muut ihmiset joksikin alemmaksi kuin ihmisiksi.

Ihminen kadotti epiikan tajunsa siihen hetkeen jolloin tavalliset isät lakkasivat palaamasta sodasta murhaajina. Isät ja äidit eivät enää palanneet navetasta ja sikalasta ja kanalasta murhaajina. He lakkasivat olemasta aikuisia ja luulivat kertovansa totuuden, kun he palasivat kaupasta makkarapaketti kassissaan. Heistä tuli naiveja, ja lapset ovat aina ennemmin turvautuneet murhaajiin kuin toisiin ihmisiin jotka heidän laillaan ovat lapsia. Äidit lakkasivat olemasta enkeleitä kun kauhu poistui siitä verestä jota he vuodattavat jalkojensa välistä. Oli ok puhua asioista ja todellisuutemme hirviömäiset repeymät kuroutuivat umpeen. Pimeys väistyi ja sen myötä elämästämme katosi eeppisyys.

Kaipaamme yhä ja aina siihen tarinankerronnan traditioon, jossa vallitsi katkosten pimeys. Kaipaamme sitä kontrastien takia, mutta myös siksi että saisimme kokea kauhua. Kauhu on kohoamista aikuisuuteen ja aikuisuuden ydin on mysteeri.

Vaikenemisessaan ja arvoituksellisuudessaan Jumala on meidän kaikkien isä. Hän on aukkojen jumala, mutta eri syistä kuin tieteilijät esittävät. Mysteeri on se mikä myy dekkareita ja täyttää messuhalleja.

Meidän historiamme on vesittynyt kauhuilla, joihin ei oteta etäisyyttä. Jota natsismin kauhut olisivat meille todellisia, niistä täytyisi puhua kuiskaillen. Nyt me olemme paljastaneet ihmisen julmuuden kuin Alien paljastuu jatko-osien valokeilassa.

Historiamme on parhaimmillaan vain kertomusta tieteen sankariteoista, ja hyvä historiallinen tarina tarvitsee yhä konnan. Usein se konna on jokin instituutio tai valtio tai jopa maailmankäsitys. He tappoivat Giordano Brunon. He pakottivat Galileon vierailemaan Roomassa. Tarinan kertominen on kosto siitä mitä he tekivät päähenkilölle.

Kiistelemme siitä kuka ajassamme suostuisi niin kavalaksi konnaksi, ettei hänestä saa puhua lasten kuullen. Kuka olisi meille hän-jonka-nimeä-ei-saa-lausua?

Tarina tarvitsee pimeyttä, inhimillisyyttä ja inhimillisyyden pimeyttä. Pyhimyselämäkerta on harvoin tarina kaikesta siitä mitä joku ei tehnyt. Suosiossa auttaa jos sankari itsekin on samaistuttava. Tiedämme kumpi kahdesta on pienempi paha, tai ainakin pienempi.

Sääliteltävän uhrin ongelma on syyttömyys. Kipeät uhraukset sen sijaan tarkoittavat sitä että on ollut totinen syy. Historian silmissä on aina viisaampaa joutua tuomiolle siitä mikä tehtiin sittenkin vaikka nähtiin seuraukset. Sokrates ei sanonut olevansa syytön. Hän vetosi siihen että on tarpeellinen.

(Kristinuskon myöhempi oivallus on kannustaa tuomitut poistamaan kaikki epäilykset omasta syyttömyydestään. Kun joku on varmuudella suorittanut ne teot, poistuu rikosten ympäriltä aukkojen pimeys ja silloin enin osa yleisöstä leppyy. Tuntuu siltä kuin pahuutta ei olisikaan.)

Sokrates teki itsestään niin korvaamattoman, että lopulta näytti siltä kuin tuomitsijoiden perimmäisenä syynä olisi ollut pelko ja kateus. Rötökset olivat pikku juttu, mutta he eivät kestäneet sitä suosiota jonka ne keräsivät. Sokrates meni kuolemaansa kuin mies joka esiintyy tarinassa päähenkilönä.

Hänen sisäisessä maailmassaan oli sellaista kadehdittavaa eeppisyyttä. Kuin hän olisi paskanpuhujien kuningas.

Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä

Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.

Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:

1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.

Lopuksi:

Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.

Kevätpörriäinen Goes Random

Jotkin Kevätpörriäisen teksteistä ovat mykistävän realistisia ja niissä on psykologista tarkkanäköisyyttä. Toiset tekstit taas viehättävät, koska niissä on absurdeja tapahtumia. Ne ovat suorastaan silkkaa dadaa.

Jonkin sortin "random" on varmaankin aina kuulunut osaksi anarkistista huumoria, vaikka sitä ei olisi kutsuttu sillä nimellä. Hyvinkin randomeja sketsejä esittivät 1930-luvulla Marx-veljekset ja 1960-luvulla Monty Python. Jostakin alitajuisista syistä tietyt karnevalistiset yhdistelmät ovat hauskempia kuin toiset, ja täysin järjettömältä tuntuma läppä saattaa kehittyä miljoonien tuntemaksi meemiksi, koska siinä on jotakin selittämättömän hauskaa.

Terminä random on tosi väsynyt, eikä siinä ole mitään hauskaa, kuten Urban Dictionary osoittaa. Käytän sitä vain tylsän akateemisen tutkijan näkökulmasta, koska se ilmentää sitä, mitä tässä tapahtuu. Jos tahtoo selityksen siitä, mitä "random" merkitsee niin täytyy selata nettisanakirjaa seuraaville sivuille, koska ensimmäisellä sivulla toistetaan vain sitä, miten väsynyt sana se on:
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=Random

Seuraavat kirjoitukset saivat minut nauramaan kippurassa, vaikka en osaa määritellä mikä näissä on niin nerokasta.

Ahti oli kova tyyppi...

Ville Salmi 2-3 E

Lähdimme eilen kalaan...

Kia Rautavaara a.k.a. Philip K. Dick

Pieni kyyhkynen...

1981: "Pulusatu"

Mitä ihmettä tuossa kyyhkystarinan lopussa oikein tapahtuu?! Pienen kyyhkysen esittely jatkuu vielä senkin jälkeen kun kerrotaan että hän joutuu kaasukammioon ja kuolee. Eskun isän nimi on Eskis? Ja Esku on ihan viimeinen nimi jonka yhdistäisi kreiviin... Tarinan rakenne poikkeaa niin paljon tavasta, jolla aikuinen ehkä sen kertoisi, että se on hauskaa.

Tällaisten tekstien nimeäminen randomiksi vie pois osan niiden viehätystä, sillä random on hauskinta silloin, kun se yllättää. Esimerkiksi Monty Pythonin kaikkein randomeimmat jutut liittyvät siihen, kun tylsät virkamiehet alkavat tylsän alkujakson jälkeen yhtäkkiä käyttäytyä täysin aivottomasti. Hauskuutta täytyy siis pohjustaa tylsyydellä, ja monesti venyttää niin pitkälle, että se lakkaa olemasta hauskaa ja taas uudestaan alkaa naurattaa, kun siitä tulee niin väsynyttä, että aivot väsyvät mukana ja väsyneenä meitä naurattaa juuri kaikki ihan älytön.

Myös väkivaltaiset tapahtumat tai kuolema voivat herättää surrealistisen fiilikset, jos niihin suhtaudutaan yllättävän kepeästi tai liioitellen. Luurangoille ja demoneille naureskeleminen liittyy keskeisesti klassiseen karnevalismin perinteeseen, kuten myös eliitin asettaminen naurunalaiseksi. Monty Pythonissa hyvin usein nauretaan käsien irtoamiselle tai jopa kidutukselle, mikä tuo komediaryhmän sketseihin jotakin keskiaikaista ja ajatonta.

Kuten alussa varoitin, niin tämä essee ei ole vain kokoelma hauskoja juttuja, vaan lähinnä tylsää akateemista vitsien analysoimista.

Joskus kun ei tiedä tai ei muista niin täytyy arvata. Ja jos arvaa lahjakkaasti väärin, niin siitä voi tulla parempi kuin alkuperäinen:

nimetön 1976: "...Nepertus ja Makarienus"

Samaan hengenvetoon määritellään myös galaksit:

nimetön koevastaus?

PS.
Jos Kevätpörriäisen valitut palat kiinnostavat niin olen käsitellyt aihetta Pikkujättiläisessä myös aiemmin:
Kevatporriaisen evaita presidentille

Lisäksi äänitimme hiljattain kolme lyhyttä podcastia, jotka olen käsikirjoittanut. Ne perustuvat Kevätpörriäisen teksteihin, mutta on koostettu yhtenäiseksi tarinaksi useista pienistä paloista:
https://soundcloud.com/user-82817550

Podcasteja julkaistaan kevään aikana vielä lisään, kunhan ehdimme niitä äänittämään ja editoimaan. Ääninäyttelijöinä kuullaan lavarunoilijoita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten Harri Hertell ja Dxxxa D. Äänitysten editoimisesta on vastannut Suvi Nurmi ja kahdessa tarinassa kertojana esiintyy Paavo Manninen.

Adjektiivit ja luovien voimien tuomioistuin

Olikohan se lukion toisella, kun kirjoitin novellin, joka tuntui siihen astisen elämäni parhaalta. Se oli melkein yhtä hyvä kuin Kafkan novellit, tai itse asiassa jopa parempi, jos vertailukohdaksi otetaan Kafkan huonoimmat. Onhan myönnettävä, että edes parhaimpien kirjoittajien eräät kirjoitukset eivät olisi nähneet päivänvaloa - tai ainakaan niitä ei olisi käännetty muille kielille - ilman niitä onnistuneempia.

Nyt joka tapauksessa olin siinä pisteessä, jossa tarvittiin enää myöhempien huippusuoritusten tuomaa kuuluisuutta. Tässäkin tekstissä kenties tunnistettaisiin jokin päivä pilkahduksia siitä samasta neroudesta joka huippuunsa kehittyneenä mullisti maailman, tai ainakin pieniä osia jonkun sisäisestä maailmasta.

Teksti oli siis hyvä, mutta kaipasin varmuutta. Tarvitsin siis lukijoita. Ja niinpä seuraavana päivänä annoin ystäväni lukea novellin. Se ei ollut alkuunkaan jokapäiväistä.

Hän kaiketi piti tekstistä. Sen vaistosi hänen silmistään ja hymähdyksistä, joiden mukaan koetin mielessäni seurata hänen etenemistään tarinassa. Milloin kuuluisi yllättyä, milloin naurahtaa.

Luettuaan koko kirjoituksen hän kuitenkin yllätti minut, sillä hän painoi sormensa eräälle riville ja sanoi:
- Tähän kohtaan mielestäni sopisi paremmin jokin toinen adjektiivi... minkä sanottuaan hän mietti hetken, ja lausui lopuksi adjektiivin, mikä kieltämättä hitto vieköön oli parempi.

En oikein tiennyt piisikö minun harmistua vai ilostua hänen avuliaisuudestaan. Minua harmitti se, että hän sillä tavoin paljasti tekstini heikkouden ja osoitti paremmuutta adjektiivien valitsemisen taidossa. Mutta toisaalta hän tahtoi osallistua tekstin luomiseen juuri sen tähden, että tajusin sen arvon. Toisin sanoen hän janosi saada osan kunniasta. Tarkoittiko tämä sitä, että hän näki tekstin niin hyväksi, että tahtoi olla kerskumassa adjektiivillaan sitten kun novellini voittaisi pääpalkinnon?

Kiistatta hänen tarjoamansa adjektiivi oli parempi. alkuperäinen oli todella heikko, nyt kun asiaa tarkemmin mietti, mutta silti minua arvelutti vaihtaa sitä.

Pelkäsin, että jotkin korkeammat luovuuden voimat rankaisivat minua, jos teksti ei olisi sataprosenttisesti omani. Epäilin sitäkin, voisinko enää väittää sitä itse kirjoittamakseni. Se tuntuisi valheelliselta, jos ylpeilisin saavutuksellani. Minähän olin kirjoittanut tekstin, jossa vilisti kehno adjektiivi. Jos siitä ei sellaista löytyisi, ei se enää olisi sama teksti.

Yritin vaihtaa huonon adjektiivin tilalle toisen itse keksimäni. Keksin useita vaihtoehtoja, mutta yksikään ei ollut aivan niin istuva kuin se, jota ystäväni ehdotti. Jos päätyisin keskinkertaiseen sanaan, hän ehkä loukkaantuisi, koska ajattelisi minun tahallani välttelevän hänen ehdotustaan, mikä kaiken lisäksi oli totta.

Hädissäni koetin muuttaa koko virkkeen, jotta jokin toinen adjektiivisi kuulostaisi siinä komeammalta. Onnistuinkin, mutta sitten huomasin, että viereinen virke ei enää yhtä sujuvasti yhdistynyt siihen. Sitäkin täytyisi muuttaa. En ollut osannut kuvitella, että yksi adjektiivi voisi olla kuin talon kantava seinä, jota ilman koko katto romahtaa niskaa.

Aloin ymmärtää miksi Kafka kirjoitti joistain novelleista 20 versiota, eikä sittenkään tarjonnut niitä julkaistavaksi. Kenties Max Brod joutui samanlaisen moraalisen tunnemyrkyn kouriin yrittäessään vaihtaa adjektiivia ystävänsä jälkeensä jättämissä kirjoituksissa?

Pian olin yliviivannut tai alleviivannut puolet sivun tekstistä. Marginaalit olivat täynnä kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Korjausmerkinnät levittyivät kuin ihottumana viereisille sivuille asti. Olin täydellisessä umpikujassa. Edessäni ei enää levittäytynyt novelli, vaan jonkinlainen mystinen koneisto täynnä johtoja ja rattaita. Hetkeä sitten koneisto oli jyskyttänyt tarinaa eteen päin kuin valtamerilaivan jättimäinen dieselmoottori, mutta nyt se oli vaiti kuin hylätty neuvostoaikainen ratapiha.

Minulla oli yksi varastettu adjektiivi, jonka ympärillä kaikki muu tuntui roskakirjallisuudelta. Ja roskakirjallisuutta sentään määritti se, että sillä oli lukijoita. Ja ne lukijat eivät olleet niin nuukia yhdestä adjektiivista. En osannut samaistua heihin. Olin tullut pisteeseen, josta ei enää päässyt edemmäs. Oli kirjoitettava uusi teksti. Ja uusi, ja uusi.

Ystäväni saattaisi tunnistaa saman adjektiivin toisesta tekstistä. Sana ei ollut kenenkään oma, mutta suotakoon hänelle se kunnia.