Adjektiivit ja luovien voimien tuomioistuin

Olikohan se lukion toisella, kun kirjoitin novellin, joka tuntui siihen astisen elämäni parhaalta. Se oli melkein yhtä hyvä kuin Kafkan novellit, tai itse asiassa jopa parempi, jos vertailukohdaksi otetaan Kafkan huonoimmat. Onhan myönnettävä, että edes parhaimpien kirjoittajien eräät kirjoitukset eivät olisi nähneet päivänvaloa - tai ainakaan niitä ei olisi käännetty muille kielille - ilman niitä onnistuneempia.

Nyt joka tapauksessa olin siinä pisteessä, jossa tarvittiin enää myöhempien huippusuoritusten tuomaa kuuluisuutta. Tässäkin tekstissä kenties tunnistettaisiin jokin päivä pilkahduksia siitä samasta neroudesta joka huippuunsa kehittyneenä mullisti maailman, tai ainakin pieniä osia jonkun sisäisestä maailmasta.

Teksti oli siis hyvä, mutta kaipasin varmuutta. Tarvitsin siis lukijoita. Ja niinpä seuraavana päivänä annoin ystäväni lukea novellin. Se ei ollut alkuunkaan jokapäiväistä.

Hän kaiketi piti tekstistä. Sen vaistosi hänen silmistään ja hymähdyksistä, joiden mukaan koetin mielessäni seurata hänen etenemistään tarinassa. Milloin kuuluisi yllättyä, milloin naurahtaa.

Luettuaan koko kirjoituksen hän kuitenkin yllätti minut, sillä hän painoi sormensa eräälle riville ja sanoi:
- Tähän kohtaan mielestäni sopisi paremmin jokin toinen adjektiivi... minkä sanottuaan hän mietti hetken, ja lausui lopuksi adjektiivin, mikä kieltämättä hitto vieköön oli parempi.

En oikein tiennyt piisikö minun harmistua vai ilostua hänen avuliaisuudestaan. Minua harmitti se, että hän sillä tavoin paljasti tekstini heikkouden ja osoitti paremmuutta adjektiivien valitsemisen taidossa. Mutta toisaalta hän tahtoi osallistua tekstin luomiseen juuri sen tähden, että tajusin sen arvon. Toisin sanoen hän janosi saada osan kunniasta. Tarkoittiko tämä sitä, että hän näki tekstin niin hyväksi, että tahtoi olla kerskumassa adjektiivillaan sitten kun novellini voittaisi pääpalkinnon?

Kiistatta hänen tarjoamansa adjektiivi oli parempi. alkuperäinen oli todella heikko, nyt kun asiaa tarkemmin mietti, mutta silti minua arvelutti vaihtaa sitä.

Pelkäsin, että jotkin korkeammat luovuuden voimat rankaisivat minua, jos teksti ei olisi sataprosenttisesti omani. Epäilin sitäkin, voisinko enää väittää sitä itse kirjoittamakseni. Se tuntuisi valheelliselta, jos ylpeilisin saavutuksellani. Minähän olin kirjoittanut tekstin, jossa vilisti kehno adjektiivi. Jos siitä ei sellaista löytyisi, ei se enää olisi sama teksti.

Yritin vaihtaa huonon adjektiivin tilalle toisen itse keksimäni. Keksin useita vaihtoehtoja, mutta yksikään ei ollut aivan niin istuva kuin se, jota ystäväni ehdotti. Jos päätyisin keskinkertaiseen sanaan, hän ehkä loukkaantuisi, koska ajattelisi minun tahallani välttelevän hänen ehdotustaan, mikä kaiken lisäksi oli totta.

Hädissäni koetin muuttaa koko virkkeen, jotta jokin toinen adjektiivisi kuulostaisi siinä komeammalta. Onnistuinkin, mutta sitten huomasin, että viereinen virke ei enää yhtä sujuvasti yhdistynyt siihen. Sitäkin täytyisi muuttaa. En ollut osannut kuvitella, että yksi adjektiivi voisi olla kuin talon kantava seinä, jota ilman koko katto romahtaa niskaa.

Aloin ymmärtää miksi Kafka kirjoitti joistain novelleista 20 versiota, eikä sittenkään tarjonnut niitä julkaistavaksi. Kenties Max Brod joutui samanlaisen moraalisen tunnemyrkyn kouriin yrittäessään vaihtaa adjektiivia ystävänsä jälkeensä jättämissä kirjoituksissa?

Pian olin yliviivannut tai alleviivannut puolet sivun tekstistä. Marginaalit olivat täynnä kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä. Korjausmerkinnät levittyivät kuin ihottumana viereisille sivuille asti. Olin täydellisessä umpikujassa. Edessäni ei enää levittäytynyt novelli, vaan jonkinlainen mystinen koneisto täynnä johtoja ja rattaita. Hetkeä sitten koneisto oli jyskyttänyt tarinaa eteen päin kuin valtamerilaivan jättimäinen dieselmoottori, mutta nyt se oli vaiti kuin hylätty neuvostoaikainen ratapiha.

Minulla oli yksi varastettu adjektiivi, jonka ympärillä kaikki muu tuntui roskakirjallisuudelta. Ja roskakirjallisuutta sentään määritti se, että sillä oli lukijoita. Ja ne lukijat eivät olleet niin nuukia yhdestä adjektiivista. En osannut samaistua heihin. Olin tullut pisteeseen, josta ei enää päässyt edemmäs. Oli kirjoitettava uusi teksti. Ja uusi, ja uusi.

Ystäväni saattaisi tunnistaa saman adjektiivin toisesta tekstistä. Sana ei ollut kenenkään oma, mutta suotakoon hänelle se kunnia.