Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä

Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.

Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:

1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.

Lopuksi:

Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.