Kurjuudelle on kysyntää

"Köyhät teillä on aina keskuudessanne."

Tätä Jeesuksen toteamusta olen joskus aiemmin kehunut sen kaukonäköisyydestä. Todellakin näyttää siltä, ettei mikään määrä teknologista kehitystä tai kristillistä moralisointia tule hävittämään keskuudestamme leipäjonoja ja kerjäläisiä.

Olen myös Maslovin tarvehierarkian suuri ystävä, mutta aina välillä teoria kaipaa täydennystä. Tänään tuli muotoiltua sellainen inhimillinen perustarve kuin parempiosaisuuden tarve. Ajatus on vanha, ja sillä on vastustettu muun muassa kommunismia jo sen alkuaikoina, sekä puolustettu niin Rooman valtakuntaa kuin modernia liberalismiakin. Kenties huippuunsa sen ovat kehittäneet libertaristit, joille Adam Smithin käsitykset köyhäinhoidosta ja kohtuullisista palkkaeroista ovat miltei sosialismia.

Puhun nyt siis siitä oletuksesta, että palkkaeroja sekä muita etuisuuksia väistämättä tarvitaan, jotta taitavat ihmiset motivoituisivat antamaan kaikkensa työmarkkinoilla. Porkkanoiden ohella tarvitaan myös köyhyyttä ja työttömyyttä ja keppiä, jotta olisi pelkotilan tuomaa ahkeruutta. Tarvitaan alhaisia palkkoja jotta nuoret kouluttautuisivat. Tarvitaan palkankorotuksia ja palkanalennuksia ja huimia bonuksia johtajille, jotta he ymmärtäisivät arvonsa ja toimisivat toisille kukkona tunkiolle. Tarvitaan kovia palkkoja koska päätökset ovat ikäviä. Tarvitaan työttömiä reserviksi. Tarvitaan kerjäläisiä ja nälkäjonoja - muutoinhan ne ratkaistaisiin alle prosentilla bruttokansantuotteesta.

Näitä ongelmia ei ratkaista, koska tarvitaan kontrastia. Ongelmia ei nähdä ongelmana. Ja jos tämä kaikki ei ole ideologiaa, niin sittenhän kyse on juurikin inhimillisestä perustarpeesta. Siinä tapauksessa eriarvoisuuden tarpeen kuuluisi olla tarvehierarkiassa listattuna muiden tarpeiden joukossa. Kumpaa se on: psykologiaa, sosiologiaa vai sosiaalipolitiikkaa, politiikkaa?

Me tarvitsemme köyhiä?

Kun alussa puhuin parempiosaisuuden tai eriarvoisuuden tarpeesta, tarkasti määrittelemättä termin sisältöä, sen varmaankin saattoi ymmärtää monella tapaa. Ainakin itse ymmärsin sen heti samassa sisältävän lukuisia tulkinnan ulottuvuuksia. On vaarana esimerkiksi sekoittaa muuttumaton ihmisluonto ja yhteiskunnan hierarkisuus. En puhu nyt siitä, että joukko-osastot tai yritykset tarvitsevat hierarkioita. Se on pikemminkin järjestäytymisen tarvetta. On jaettava rooleja, kuitenkin yhteisen päämäärän hyväksi. Tällaista yhteisestä päämäärästä ei ole kyse eriarvoisuudessa. Eriarvoistumisen seurauksena syntyy eturyhmiä, jotka taistelevat samoista resursseista myös nollasummapelissä.

Eriarvoisuus ei ole win-win, vaikka se olisikin tarve, ja vaikka se motivoisi keskiluokkaa. Häviäjiä on aina osoitettavissa, jos ei muuten niin sormella. Muiden kurjuuden saattaa nykyoikeisto klassiseen tapaan määritellä poliittiseksi saavutukseksi, jos kaipuu itsensä korottamiseen on muilla keinoin tehty vaikea tyydyttää (ja onhan se vaikeaa). Jotkut miljonäärit suorastaan vaativat, että yhteiskunta ei auttaisi hädänalaisia, jotta he itse saisivat vapaaehtoisesti toimia hyväntekijöinä ja tuntea siitä paremmuutta: verot ja sosiaalituet estävät tällaisen ihmisrakkauden, josta seuraisi luontaista hyvänolon tunnetta - koska auttaminen on sekin meillä veressä.

Kaikkien arvostusten tai saavutettujen asemien perusteita en kiistä, koska me järjestäydymme luontaisesti. Olemme sosiaalisia olentoja, laumaeläimiä. Erikoistumisen, hierarkisuuden, asiantuntemuksen tai järjestäytymisen tarve ovat perustarpeitamme, sillä osaamisessa ja kyvykkyydessä on eroja (etenkin elämän eri alueilla, jos ei yksilön kokonaisena paremmuutena suhteessa toiseen). Taito ja kokemus tekee yhdestä johtajan, ja rammat sekä haavoittuneet on joissain oloissa pakko hylätä taistelukentälle.

Meillä näyttää tästä kaikesta huolimatta olevan myös vahva kaipuu viholliskuville ja epäterveelle sosiaaliselle vertailulle, joka tukisi itsearvoamme ja identiteettiämme. Me olemme myös poliittisia eläimiä. Tämän poliitttisuuden tähden ei riitä se, että paremmin ymmärtävä saa johtaa ryhmää: ei riitä se, että hän saa kaksinkertaisen tai nelinkertaisen palkkion, kuten Adam Smith teoretisoi riittäväksi eroksi. Ei riitä se, että parempi johtaa ja huonompi seuraa. On myös tuotettava alemmutta, jotta paremmat kohoaisivat henkisesti puolijumalan asemaan ja uskoisivat olevansa jotain muuta kuin ihmisiä. Onhan se, mitä kutsumme "narsismiksi" nähtävissä niin muinaisen egyptin kuin antiikin kreikan historiassa ja mytologiassa: meillä vain on suuremmat resurssit luoda "idoleja" ja kohottaa heidät jalustalle, itsestään liikoja kuvittelevien luusereiden nöyryytyksen kerätessä alkukarsinnoissa vähintään yhtä suuria yleisöjä.

Näkisin että eriarvoisuuden tarve tulee hierarkiassa lähelle itsensä kehittämisen ja sosiaalisen tunnustuksen tarvetta, joiden eräänlainen vääristymä se on - eli jonkinlainen helppo oikotie itsensä ylentämiseen muiden kustannuksella. Jos emme koe kehittyvämme ihmisenä tai saavamme muilta meille kuuluvaa tunnustusta, me tarvitsemme vihollisia. Niitä tarjoavat köyhät ja rikkaat toisilleen. Tätä kautta siis myös köyhät janoavat saada osansa eriarvoisuuden kakusta. Heidän on löydettävä rikkaista esimerkkejä ansaitsemattomuudelle. Siitä he saavat voimaa ja samalla orjuuttavat itsensä, uskoessaan ettei pakotietä ole, koska yhteiskunta ei ole reilu. Ei kannata edes yrittää.

Jos meillä todellakin on tarve itseämme huonommille ja paremmille itsemme identifioimiseksi ja joukkoon sijoittamiseksi, mitä tästä seuraa? Tietenkin me voimme vastustaa mitä tahansa himojamme, jos tiedostamme tilanteen ja jos määrittelemme sen ongelmaksi. En usko, että asiasta puhuminen olisi sen enempää vasemmistolaista tai oikeistolaistakaan: onhan historiallisesti selvää, ettei mikään yhteiskunta ole tehnyt kaikkeaan . Vaikka asetelma ideologisesti vahvistettaisiinkin, pohjautuu se lähtökohdiltaan perustavaan ongelmaan, että itsetuntomme tarvitsee niin syitä kuin tekosyitäkin.

Me voimme aina sanoa, että tämä ei ole pakollista; voimne kehittyä polkematta muita ja voimme löytää itsetuntoa asettamatta itseämme erityisasemaan nokkimisjärjestyksessä. Voimme sanoa: "minä olen ihminen enkä kana: en tarvitse muiden nokkimista iloitakseni siitä mitä olen saavuttanut. Olen ihminen enkä susi. Olen ihminen enkä lammas. Olen ihminen, enkä hiiri tai leijona. En tarvitse ajatusta itsestäni leijonana tai hiirenä.

Eihän leijona tarvitse leipäjonoja oman arvonsa pönkittämiseksi. Kojootit niitä tarvitsevat.