lauantai 19. joulukuuta 2015

Luukku 19: Mietiskelyjä mielipiteistä

Vaikka aikoinaan suoritin sivarin, en ole hetkeäkään katunut sitä, että kävin tsekkaamassa myös armeijan. Eräs asia, mikä silloin avasi silmiä oli kaikkien "yhteiskuntaluokkien" hetkellinen samanarvoisuus lukion jälkeen.

Samassa tuvassa oli ihmisiä, joilla oli hyvin erilainen tausta. Jotkut olivat käyneet vain peruskoulun, jotkut ammattikoulun ja yksi jopa suorittanut korkeakoulututkinnon. Aluksi puhetyyli ja myös huumorintaju olivat varsin kaukana toisistaan, mutta muutamassa viikossa ryhmään kehittyi vahva henki ja hienoa solidaarisuutta.

Armeijan jälkeen en ole ihan vastaavaa kokenut, mutta se ei johdu siitä, etteivät ihmiset kykenisi tulemaan toimeen. Meillä vain ei ole sellaisia instituutionaalisia kehyksiä, joissa eri luokkien ihmiset voisivat kohdata. Harrastukset ovat kaukana toisistaan.

Ikä ei samalla tavoin eristä ihmisiä. Runous on tutustuttanut minut itseäni 10 vuotta nuorempiin ja eläkeikäisiin kirjoittajiin. Mutta ei runouskaan mitään yhtenäiskulttuuria edusta. Työväenluokkaisiksi itsensä kokevat runoilijat ovat korkeasti koulutettuja. Sama pätee runoilijoihin, jotka ovat köyhiä. Hekin ovat rikkaita symbolisessä pääomassa mitattuna.

Kenties armeijassa oli parasta juuri se, ettei ryhmää alkujaan yhdistänyt mikään. Ihmisiä ei tuonut yhteen harrastus tai arvomaailma. Oli pakko.

Niin kauan kuin ihmisillä on vapaus valita seuransa, on heillä myös vapaus valita mielipiteensä - ja siihen vapauteen eivät tilastolliset totuudet juurikaan jälkiä jätä.

Tämä on vain yksi syy, miksi en pidä mielipiteitä suuressakaan arvossa. Puolustaessaan mielipiteitään ihmiset lähes aina puolustavat sitä, että he ovat puolueellisia, harhaisia tai yksinkertaisesti väärässä.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Star Wars VII: Force Awakens

ELOKUVA-ARVOSTELU.

Aluksi hyvät uutiset. Elokuvassa moni asia on tehty oikein.

Toimintaa riittää, ja mukana oli monia faneille räätälöityjä herkkupaloja, joten elokuvaa katsellessa ei ehtinyt kyllästyä.

Myös visuaalisesti elokuva näyttää enemmän alkuperäiseltä trilogialta. Robottien, avaruusolentojen ja lavasteiden suunnitteluun on selvästi käytetty paljon työtä. Maailman design on myös mukavan rustiikkinen. Kiiltävien tietokoneanimoitujen alusten tilalla on likainen ja rikkinäinen maailma, jossa ei selvästikään olla toivittu galaktisesta sisällissodasta.  
Näyttelijät eivät esiinny tönkösti, koska heitä lienee ohjattu johdonmukaisesti, eikä heidän ole tarvinnut kuvitella keskustelukumppaneitaan pelkän green-screenin edessä.

J.J.Abrams on siis varsin taidokkaasti onnistunut väistämään Episodien 1-III ongelmat - joista on varmaan tähän mennessä tehty jo sata dokumenttielokuvaa, jotka ovat hienompia elokuvakokemuksia kuin itse elokuvat. Jar-Jar Binksin haukkumisesta ehtikin muotoutua merkittävä sukupolvikokemus kaikille Tähtien sodan ystäville.

Elokuvan nähtyäni olin valmis antamaan sille 4/5 tähteä, ja yhä edelleen suosittelen katsomaan sen.

Ja sitten huonot puolet

Ensinnäkin on pakko todeta, että kesällä ilmestynyt uusi Mad Max: Fury Road on monin tavon tätä parempi elokuva. Mad Maxissa oli parempaa toimintaa, hienommin suunniteltu maailma, vimmaisempi tunnelma, enemmän emotionaalista panosta ja kenties jopa parempi tarina - vaikka Mad maxissa ei edes ole kunnon juonta! Siinä vain rymistellään ja hajotetaan autoja.

Kummassakin elokuvassa on hieno musiikki, mutta Mad Maxin musiikki on sävelletty uutta elokuvaa varten. Star Wars vain kierrättää vanhaa.
Force Awakens on OK, mutta Fury Road on Awesome!
Vertailukohta ei tietenkään ole reilu, joten se siitä. Uusi Star Wars on epäonnistunut myös monin omin ansioin.

Ensinnäkin se kierrättää vanhaa. Jos tarkkoja ollaan niin kaikki tarinaelementit ovat lainaa aiemmista sarjan elokuvista:
-Robotilla on kallisarvoista tietoa jota jahtaavat sekä imperiumi että kapinalliset.
-Robotti pudotetaan aavikkoplaneetalle ja se päätyy täysin sattumalta (tai kenties voiman ohjaamana) aavikkoplaneetalle.
-Pian ollaan pahamaineisessa baarissa, jossa on paljon outoa väkeä.
-Selviää, että pahikset ovat rakentaneet kuolemantähden.
-Kuolemantähdessä on heikkous, josta käsin se voidaan räjäyttää tuusan nuuskaksi.

Ja nämä ovat vain lainoja ensimmäisestä vuoden 1977 elokuvasta. Myös muista elokuvista oli poimitu rusinoita - ei sinänsä, ettei kierrätys olisi muotia - ja kyllähän jo Raamatun sisälläkin kierrätetään samoja myyttisiä tarinaelementtejä.

Myös epäloogisuuksia voisi luetella lukuisia, mutta sadut eivät kuulu rationaalisen kritiikin piiriin. Myyttisten tarinoiden luonteeseen kuuluu, että ihmisten polut kohtaavat, vaikka maailma olisi kuinka suuri. Toisistaan erotetut sisarukset löytävät toisensa. Vihamiehet saavat tilaisuuden uuteen yhteenottooon. Isä ja poika kohtaavat ja selvittelevät välejään. Kaikki tämä kenties viikon sisällä.

Ei siitä kuulu urputtaa. Kyse on sadusta, fantastisesta draamasta.

Runouteen sitä paitsi sisältyy tehokeinona toisto; George Lucas itse on sanonut niin. J.J.Abrams vain ansiokkaasti kokoaa hyvän tarinan palaset ja välttää ne virheet, joista uudempi trilogia tuli kuuluisaksi.

Annan anteeksi sen, että Mad Max oli parempi.
Annan anteeksi sen, että tarinassa on vanhan toistoa.
Annan anteeksi sen, että sadussa asioiden ei kuulu tapahtua loogisesti ja tieteellisen maailmankuvan säännöillä.

Annan anteeksi myös sen, että toimintaa oli paljon, sillä olihan elokuvassa sen lisäksi myös muutamia tunnelmallisempia hetkiä.

Ja minkä sillekään lopulta mahtaa, että EU (Extended Universe) heitettiin romukoppaan? Ehkä elokuvat oli vain pakko erottaa kaikesta muusta tai ristiriitoja olisi ollut liikaa. Saahan kirjoja ja sarjakuvia edelleen lukea, jos tahtoo. Ei pidä ottaa liian fanaattisesti sitä jos joku Disneyllä sanoo, että ne eivät kuulu kaanoniin. Miksi mistään kaanoneista on aiemmin edes välitetty? Kyllähän jo Uuden Testamentin kokoamisen aikaan oli ryhmiä, jotka kokosivat oman kilpailevan kirjastonsa. Heidät vain sittemmin pakotettiin kidutuksella tunnustamaan, että paavin tulkinta on ainoa oikea.

Ja kuitenkin vielä yksi peruste nurinalle muhii minun kriittisyydelle taipuvaisessa mielessäni. Minua ehkä kaikkein eniten surettaa se, ettei lukuisten varovaisesti vältettyjen ansakuopien lisäksi elokuvassa ollut oikeastaan mitään tilaa unelmoinnille.
Alkuperäisessä Tähtien sota -elokuvassa Luke Skywalker katsoo kohti auringonlaskua jo ennen kuin mitään jännittävää on tapahtunut. Hän unelmoi jänittävistä seikkailuista.

Luke haluaa pois Tatoiinesta. Hän ei halua olla maajussi, vaan lentäjä. Hänen kasvatti-isänsä hillitsee häntä, koska pelkää, että hänen jedinvaistonsa heräävät ja hän joko tappaa itsensä tai kääntyy pimeälle puolelle.

Uudessa elokuvassa kenelläkään ei tunnu olevan visiota paremmasta maailmasta.

Ehkä uusi tähtien sota -elokuva on aikansa tuote. Siinä kuvataan sisäisesti rikkinäistä kerran suuren imperiumin rauniota, jossa vain pahuuden voimat elättelevät suuria suunnitelmia.

Muut vain tonkivat hiekkaa ja odottavat, että seuraava osa ilmestyisi mahdollisimman pian.

torstai 17. joulukuuta 2015

Miksi sosiologialla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Aikamme suurimmat haasteet, kuten ilmastonmuutos, talouslama, sodat ja kansainvaellukset ovat luonteeltaan sosiaalisia. Myös politiikka, joka kieltää ilmastonmuutoksen vakavuuden tai epäonnistuu työttömyyden vähentämisessä, perustuu pohjimmiltaan kollektiivisiin koodeihin, kuten arvoihin, normeihin, identiteettiin, kognitiivisiin representaatioihin ja tabuihin.

Kaiken pohjalla on esimerkiksi syvälle juurtunut käsitys omistusoikeuden pyhyydestä. Myös työ on nykyään omistusta, jota ei voi sosiaalisin perustein jakaa. Ne joilla työtä on, työnsä kätkeköön.

Samaan aikaan sosiologia on täysin marginaalisessa asemassa politiikassa ja taloudessa. Ketään ei kiinnosta mitä mieltä sosiologit ovat asioista.

Jo otsikon kysymys sisältää yhden vastauksen, jos palautamme mieliimme mitä me tiedämme vallasta. Se korruptoi, sokeuttaa ja mahdollistaa ihmisen alkukantaisten halujen hallita päätöksentekoa. Sosiologia on jo tutkimusintresseiltään vastenmielinen valanpitäjille, sille se kääntää peilin heihin itseensä.

Sitä vartenhan ihminen valtaa tavoittelee, että hän voisi olla mahdollisimman inhimillinen. Äärimmäistä vallan käyttäjä voi jättää vastuun muiden huoleksi ja käyttäytyä kuin lapsi.

Toinen vallan kolmijako on uhattuna

Vallan kolmijako on onnistunut vähentämään inhimillisyyden vaikutuksia jo siksi, että se vähentää valtaa. Onneksi meillä on jo suoritettu kaksikin vallan kolmijakoa: ensin oikeuslaitoksen ja sitten tiedotusvastuun osalta - tai kenties useampiakin.

Klassinen vallankolmijako (Montesque) jakaa lainsäädännön, tulkinnan ja toimeenpanon kolmelle eri instutuutiolle: eduskunnalle, oikeuslaitokselle ja poliisilaitokselle. Judge Dredd on mainio kuvitelma siitä, mitä tapahtuu, jos oikeuslaitoksen prosessia nopeutetaan ja sama ihminen voi heti rikospaikalla langettaa tuomion ja panna sen käytäntöön.
Modernilla vallan kolmijaolla ei ole yleensä ollut tällaista nimitystä, mutta olen itse käyttänyt termiä kuvaamaan 1900-luvun median asemaa.

Toimittajat ovat tulkinneet ja välittäneet vallanpitäjien viestiä kansalle, ja kansalla on ollut valta valita (esimerkiksi kanavaa vaihtamalla) mitä mediaa se on halukas seuraamaan. Kansanedustajat ovat siis joutuneet pelkäämään mediaa, media on joutunut alistumaan kansan viihteellisille mielihaluille ja kansa on luonnollisesti ollut myös valitsemansa hallituksen armoilla.

Kun vallanpitäjää tarkkaillaan, hänen valtansa muuttuu vastuuksi. Tämän voi hyvin nähdä vaikkapa Alexander Stubbin ilmeen muutoksessa, kun rennon euroedustajan ja trendikkään nuoren kansanedustajan hymy sulaa vastuun ja kriittisen mediahuomion lisääntyessä. Valtionvarainministerin tehtävä paljastuukin totiseksi työksi, jossa ei enää pärjää pelkillä twiiteillä. vaan täytyy olla tarkka myös numeroiden kanssa.

Nykyään toinen vallan kolmijako on uhattuna, sillä toimittajan etiikkaan kasvatetut ammattijournalistit joutuvat kilpailemaan kansan itsensä kanssa. Toimittajien elinkeino on uhattuna, kun informaatiota on tarjolla ilman lehtitilauksen muotoista kuukausimaksua. Samaan aikaan kansanedustajat joutuvat yhä tiukemmalle, kun heitä tarkkaillaan kaikista suunnista - eikä pienikään virhe enää unohdu.

Katasrofit ja huonot uutiset saavat Koko yhteiskunta muuttuu lyhytjänteisesti, hajaantuneeksi ja keskittymishäiriöiseksi uusien teknologioiden ansiosta. Sosiologiaa tarvittaisiin yhä kiperämmin, mutta myös kansan luottamus asiantuntijoihin horjuu.
"Menetysten uhkaamina ihmiset ovat itsekkäämpiä ja toimivat lyhytjännitteisemmin kuin kokiessaan olevansa turvassa"

Teknologia mahdollistaa myös sen, että kansanedustuslaitos alkaa yhä enenevissä määrin muistuttaa kansaa. Kun koulutettu toimituskunta ei enää valikoi jutun aiheita tai sensuroi liian radikaaleja tai virheelliseksi todistettuja väittämiä, valitaan eduskuntaan ihmisiä, joilla on ääärimmäisiä mielipiteitä sekä suuria lupauksia ja karismaa, mutta ei välttämättä keskustelutaitoja tai aitoa osaamista.

Kun kansanedustajat kohtaavat kansan suunnalta uhkailua sekä solvausta ja joutuvat kuuntelemaan yhä typerämpiä mielipiteitä, seurauksena on, että heidän luottamuksensa kansaan heikkenee. Tämä johtaa lisääntyneeseen salailuun ja manipulointiin, kuten valehteluun. Puolueissa on myös nähtävissä yhä jyrkempää ideologista eriytymistä.
http://yle.fi/uutiset"Yleinen ilmapiiri kiristynyt poliitikkojen syyttely yleistynyt

Kansanedustajat edustavat kansaa, ja myös he ovat uusien teknologioiden häiritsemiä (jatkuva kuuntelemattomuus, twiittailu, ohipuhuminen, kymmenet samanaikaiset keskustelut), joten heidän päätöksentekonsa on hätiköityä ja asenteellista.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/"Hyvä lainvalmistelu uhkaa jäädä syrjään"

Kaikki nämä ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ratkaisemaan kaivattaisiin sosiologiaa. Ja kuitenkin samaan aikaan kokainen kirja, jokainen essee ja jokaisen väitöskirjan tulokset tulee kyetä tiivistämään yhteen twiittiin. Muutoin keskustelu ei löydä sopivia ihmisiä ja tavoita kylliksi yleisöä.

Sosiologian ongelmat ovat varhaisempia ja laajempia

Sosiologian heikko vaikutusvalta on tiivistettävissä viiteen perussyyhyn:

1.) Sosiologiaa ei lainkaan opeteta kouluissa. Niinpä tavalliset ihmiset, ekonomistit, insinöörit ja vaikutusvaltaisten yritysten päättäjät eivät useinkaan tiedä mitä sosiologia tutkii tai mihin sitä voisi soveltaa.

2.) Sosiologian aseman kansallisena itsetutkiskeluna on tavallaan jo ottanut itselleen iskelmä ja viihdemusiikki. Ihmiset altistuvat radion kautta oman elämänsä draamaa ja inhimillisiä lainalaisuuksia analysoivilleoivalluksille.

Itsekin opiskelin sosiologiaa muun muassa siksi, että tähtäsin jo pienestä saakka kirjailijaksi. Ajattelin tuolloin - ja yhä edelleenkin ajattelen -, että biisintekijän, runoilijan tai romaanikirjailijan tehtävä on luonteeltaan etnografista: hän tarjoaa yhteiskunnalle tai tietylle sen osalle äänen - ei siis suinkaan ilmennä vain omaa ääntään, vaikka yhteisesti samaistuttava taide voikin tulla tavoitetuksi vain oman kokemuksen kautta.

Samalla kirjallisuudentutkimuksesta on tullut 1900-luvun filosofiaa, akateemisen filosofian keskittyessä filosofian historiaan. Mannermaisen modernin filosofian käsitteenluojat ovat lähempänä kaunokirjallisuutta, kuten Sartre, Foucault, Derrida tai elokuvien psykoterapeuttisia ja symbolisia tasoja analysoiva Zizek.

3.) Sosiologialla on ongelmallinen (myös sen nimeen yhdistyvä) suhde vasemmistolaisuuteen.

Sosiologia on pelottavan lähellä sanaa sosialismi. Tämä assosiaatioyhteys muuttuu entistäkin hankalammaksi sitä kautta, että sosiologia (ainakin Suomessa) mielletään vahvasti taistelaisten suosikkitieteeksi.

Netistä löytyy valtaisa määrä kirjoituksia, joiden aiheena on syntagma sosiologia + vasemmistolaisuus.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla

Tunnettuja sosiologeja ovat esimerkiksi Anna Kontula (Vas.):
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/sosiologi_tunnustaa_varia

sekä Antti Eskola:
Antti Eskola uskoo Jumalaan, sosiologiaan ja vasemmistoon

Joka itse kertoo avoimesti sosiolgian innostavasta vaikutuksesta omaan sukupolveensa:
"...1960-luvun lopulle saakka moderni sosiologia oli Suomessa uudenlaisena, vanhasta westermarckilaisesta sosiologiasta olennaisesti poikkeavana tieteenalana todellakin kiinnostusta ja lupauksia herättävä sekä harjoittajiaan innostanut ilmiö."
http://www.sosiologia.fi/blog/2014/onko-sosiologia-sailyttanyt-innostavuutensa/

Suomi24:
"Kuinka usein sosiologien tutkimukset ja johtopäätökset tukevat oikeistoa? Eivät koskaan. Sosiologia ei siis ole objektiivista."
http://keskustelu.suomi24.fi/t/6581357/miksi-yhteiskuntatiede-on-vasemmistolaista

Logiikka viis, nyt on kyse mielikuvista. Taas yksi syy sille, miksi käytän ennemmin itse keksimääni hupitermiä kvalifysiikka kuin sotkeudun jo valmiiksi leimautneisiin humanismiin tai sosiologiaan.

4.) Elämme individualismin valtakautta, ja ihmisillä on lähtökohtaisesti vaikeuksia hahmottaa itsensä sosiaalisena eläimenä. Ylipäänsä ihmisluontoon kuuluu katseen siirtäminen pois niistä mentaalisista ja kollektiivisista ilmiöistä, joilla on eniten vaikutusta käyttäytymiseemme. Tällä tavoin mentaalisten ja kollektiivisten piilorakenteiden valta säilyy, kun kognitiiviset osamme eivät häiritse niitä ja vaistomme eivät kadota tehoaan. Käsitteellisesti opitun tai kokemusperäisen tiedon sekä luontaisten vaistojen ristiriitaa kutsutaankin neuroottisuudeksi. Sosiaaliseen dynamiikkaan itseensä kenties kohdistuukin jopa enemmän tahuja ja defenssejä kuin seksuaalisiin haluihin?

Kumpikin puoli tulee ikävällä tavalla näkyville luontodokumenteissa: sudet harrastavat seksiä. Sudet tekevät yhteistyötä. Sudet opettavat pentujaan metsästämään. Sudet taistelevat vallasta ja alistavat toisiaan. Parittelu tuntuu vähemmän pöyristyttävältä kuin koululuokan tai työyhteisön sosiaalisen dynamiikan tunnistaminen apinalaumassa.

5.) Taiteiden ja humanismin (merkityksessä "kokonaisvaltainen ihmistä tutkiva tiede") vaikutuksia on vaikea arvioida historiassa tai yksittäisten valtioiden menestyksessä. Sama pätee sosiologiaan.

Yksilöiden kohdalla voimme luoda vertailuryhmiä ja koota aineistoa tuhansista eri lähteistä. Yhteiskunnat ovat kuitenkin niin suuria yksikköjä, että on vaikeampi erottaa mitkä sosiaaliset koodit tarkalleen ottaen tuottavat haluttuja tai epätoivottuja vaikutuksia. Yhteiskuntia ei voi myöskään eristää koelaboratorioon ja tutkia annettujen speksien valossa - vaikka sosiaalisia ilmiöitä kenties voikin. Platonin haaveilemaa mahdollisuutta oman itsenäisen valtion koodaamiseen ei filosofeilla vieläkään ole.

Sosiologia voi kehittyä tieteenä luomalla omaa käsitteistöä ja kleräämällä sekä analysoimalla aineistoa, mutta samalla se vieraantuu herkästi erillisen diskurssin sisäle.

Sosiologia on utopiatiedettä tai kenties ainoa toivomme välttää dystopia. Sillä on kenties aina ollut vaivaannuttava vaikutus rikkaisiin sekä vallanpitäjiin, koska valtasuhteet lähes aina perustuvat hiljaiseen hyväksyntään - ja sosiologinen tutkimus rikkoo tämän hiljaisuuden.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.
"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."
Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:
"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."
Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:
"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."
Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.
Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:
criminal tendency = antisocial behaviour.
Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Luukku 12-13: Empatiavero ja sympatiavero

Empaattisuus tulkitaan usein sinisilmäisyydeksi ja heikkoudeksi - tai se suorastaan nähdään taustasyyksi kansakunnan heikkouteen. Helppo elämä ja liika lempeys tekee miehistä vellishousuja, jotka kieltäytyvät armeijasta, eivätkä halua edes osallistua metsästykseen.

Vielä suurempaa sinisilmäisyyttä kuitenkin olisi taipuminen vaatimusten edessä, joissa puolustetaan auttamisen vapaaehtoisuutta. Olemme jo aivan riittävästi tehneet myönnytyksiä siihen suuntaan, kun kuukausittaisista avustuksista on tullut sivistyneistön ja suvaitsevaiston perusvelvollisuus.

Koska verokertymästä erotetut valtion kehitysavut ollaan puolittamassa, mutta samaan aikaan monet maksavat kuukausittain Unicefille, Kirkon ulkomaanavulle tai vastaaville järjestöille, voidaan avustustoimien sanoa perustuvan "empatiaveroon".
Empatiavero on veroa, joka tavalla tai toisella rankaisee ihmistä siitä, että hän tuntee myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Evoluution näkökulmasta se heikentää hyvien yksilöiden elinkelpoisuutta, koska heillä on muita suurempi rasite. 
(google antaa 0 osumaa. Ei liity "solidaarisuusveroon".)
Empatiavero on peliteoreettisesti erittäin huono ratkaisu, sillä se tarjoaa ylimääräisen kilpailuedun niille, jotka jättävät maksamatta. Näin yhteiskunta kannustaa itsekkyyteen ja tarjoaa psykopatiaan taipuvaisille ylimääräisen perusteen tuntea itsestään ylpeyttä. He ovat omasta mielestään entistäkin järkevämpiä, koska eivät maksa. Onhan heillä se oikeus. Tyhmähän se olisi, joka maksaisi.

Myös tavallisten, lainkuuliaisten kansalaisten on varsin helppo kieltäytyä maksamasta, sillä perusteita tarjotaan lukuisia: emmehän me esimerkiksi voi tietää kuinka suuri osa rahoista menee byrokratiakuluihin ja kuinka iso osa päätyy lopulliseen avustuskohteeseen. Lisäksi on kiistaa siitä, auttaako auttaminen todella niitä ihmisiä, joita yritetään auttaa, vai saako raha heidät vain laiskistumaan.

Tällaiset perusteet toimivat kätevänä tekosyynä sille, ettei monikaan lopulta maksa. On sitä paitsi vaivalloista perehtyä asioihin... ja niin kauan kuin ei ole perehtynyt, on vaikea valita mihin avustuskohteeseen rahansa suuntaisi.

Samaan aikaan vapaaehtoisuus kannustaa maksajia puhumaan siitä, että he maksavat, koska heidän täytyy jollain keinolla patistaa muita maksamaan.

Lopputuloksena todennäköisesti on, että kaikki tulevat kuulumaan yhä enemmän valitusta kauheista oloista ja heitä yhä useammalta taholta pyydetään osallistumaan. Vapaaehtoisuuden lisääntyminen tulee siis kasvattamaan myös kaikkien kohtaamaan häirintää: Apuasi tarvitaan! Katso kammottavat kuvat!

Vapaaehtoisuus mitä ilmeisimmin tulee tarjoamaan tiedostajille ja maailmanparantajille suuremmat perusteet julistaa omaa paremmuuttaan. He ovat entistäkin röyhkeämpiä, koska maksavat suuria summia - ja myös tekevät siitä suuren numeron. Samaan aikaan, kun ne, jotka eivät maksa tuntevat suurta iloa siitä, että toimivat järkevästi ja säästävät rahansa, jotka "kumminkin vain päätyisivät tukemaan jonkinlaista terrorismia".

Vapaaehtoisuuden seuraksena avustamisesta tulee enemmänkin tietyn säädyn elämäntapa, mikä puolestaan johtaa herkästi äärimmäisyyksiin. Tunnustakseen luokkauskollisuutta monet esimerkiksi testamenttaavat rahojaan hyväntekeväisyyskohteisiin. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta herkästi vaihtelevia tukisummia on paljon vaikeampi kohdistaa järkevästi kuin tasaisesti virtaavia avustuksia. (Varoitus: Tämä oletus ei perustu kovin pitkälti harkittuun ajatusketjuun tai minkäänlaiseen sosiologiseen tutkimukseen. Tasaisessa virrassa voi puolestaan hyvinkin olla suurempi laiskistava vaikutus, jos sellaista onkaan. Avustussummat ovat joka tapauksessa vain murto-osa kaikesta siitä rahasta, jonka rikkaat teollisuusmaat tuovat niistä maista, joita ne avustavat.)

Itse olen lahjoittanut noin 10 vuoden ajan 5 euroa Greenpeacelle ja Amnestylle 5 euroa, koska ne edustavat minulle sellaista kansalaisrohkeutta, jota valtionpäämiehiltä usein puuttuu. Järjestöt (etenkin Greenpeace) herättävät ristiriitaisia tunteita, joten niitä mielestäni sopiikin rahoittaa ennemmin yksityisesti kuin veroista. Olisi aika nurinkurista, jos valtiot rahoittaisiat kansalaistottelemattomuutta. Kummallekin järjestölle olen siis maksanut varmaan jo yli 600 euroa, mutta se ole mielestäni paljon. Paljon suurempia summia lienen kuluttanut esimerkiksi purukumiin.

Sitä paitsi on kätevää, kun voi kadulla sanoa feissaajille "Maksan jo!"
http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/63005-arsyttavaa-tai-ei-feissaus-on-liian-kannattavaa-jotta-se-loppuisi
"Sori, mutta olen jo parisuhteessa! Lupasin, etten juttele tuntemattomille."
Mielestäni Punaisen ristin tai Unicefin rahoituksen ei tulisi olla kansalaisten harteilla, ja syyt ovat kansainväliset. Kyse on kaikkia maailman maita tarpeen mukaan avustavista perinteisistä järjestöistä, joiden rahoitukseen kaikkien maailman valtioiden myös tulisi kykyjensä mukaan osallistua.

Jos Suomi puolittaa oman valtionapunsa, se näyttää huonoa merkkiä. Jos oletuksena on, että yksittäiset kansalaiset voivat itsenäisesti lahjoittaa rahaa samoihin kohteisiin, ei sillä ole merkitystä, koska maita mitataan valtioiden lahjoitusten, ei kansalaisten osallisuuden perusteella. Jos oletus kansalaisten anteliaisuuden lisääntymisestä olisikin oikea, tällainen ratkaisu olisi ulkopoliittisesti mahdollisimman typerä: maksamme kansakuntana kuten ennenkin, mutta tilastoissa näyttää siltä, että maksaisimme vähemmän kuin ennen - sitäkö vapaaehtoisuudelta halutaan!?

Entä mitä sitten on "sympatiavero"?

Sympatiavero esiintyy nettisanakirjasssa, mutta en kuvauksen perusteella tajua edes mistä siinä on kysymys: http://urbaanisanakirja.com/word/sympatiavero/

Oma määritelmäni sympatiaverolle on aivan toisenlainen:
Sympatiavero on kaikki se yhteenlaskettu aika, jonka olemme kuluttaneet söpöjen eläinvideoiden katseluun. Söpöys vaatii veronsa.
Kissanomistajat toki maksavat huomattavasti suurempia summia hemmotellakseen lemmikkejään, mutta se ei ole veroa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen.

Lopuksi

Tiivistän oman näkemykseni empatiaverosta ja vapaaehtoisuudesta Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin neljänteen muotoiluun. Kant esitti itse jo kolme eri versiota, mutta neljäs voisi olla tällainen:
Kategorinen imperatiivi, 4. formula: 
Jos tietyn yleishyödyllisen periaatteen olisi mielestäsi hyvä olla yleisenä lakina, vaadi, että siitä tulee yleinen laki.
Kun viisaat elämäntavat koskettavat normien kautta myös niitä, joiden viisaus ei riitä niiden ymmärtämiseen, kaikki voittavat. Vaatimalla yleisesti sitovia lakeja me voimme kollektiivisesti hyötyä esimerkiksi kierrätyksen, avustustoiminnan, kasvissyönnin, julkisen liikenteen ja monien muidenkin tapojen eduista.

Sekään ei olisi pahitteeksi, jos ihmisiä pakotettaisiin liikkumaan ja alittamaan tietty raja Cooperin testissä tai muuten heille lankeaisi korkeampi veroaste. Olisi hyvä saada useita konkreettisia kannusteita huolehtia omasta terveydestä. (Tietenkään säännöt eivät koskisi niitä, joilla on lääketieteellinen perustelu kieltäytyä.)

kts myös edellinen luukku 11: Holhoaminen OK

lauantai 12. joulukuuta 2015

Luukku 11: Holhoaminen OK

Sori, että luukut ovat vähän tiukassa. On jo neljästoista päivä, mutta vasta 11. luukku aukeaa. Koetan tiivistää tahtia. Ongelma on vaan se, että ADHD-lääkkeet ovat loppu, kirjaston koneen näpäimistössä pari näpäintä ei toimi kuin täysiä takomalla: (älkää ihmetelkö, jos p-kirjaimet ja o-kirjaimet ovat hukassa), eikä yhdistelmä ole hyvä. Saa nähdä saanko enää concerta reseptiä vähään aikaan. Ongelma on yleinen. Kunnallisella taistelu YTHS:stä saadun reseptin uusimiseksi voi olla taistelua, eikä ylipäänsä ADHD-henkilö ole paras uusimaan reseptejä tai muutenkaan täyttelemään lomakkeita ja asioimaan virallisissa toimistoissa kerjäämässä ymmärrystä. Systeemivastaisuus ja yleinen häröily, tiedättehän...

Tarkoitukseni oli tänään puhua holhoamisesta. Aiheesta oli yhtä ja toistakin sanottavaa, mutta kerrankin löytyi netistä aivan täydellinen Suomi24-ketju, jossa vertauskuvallisesti - tai ihan muuten vain - ilmenee kaikki oleellinen. Kansasta näemmä löytyy käytännön viisautta.

http://keskustelu.suomi24.fi/t/11283432/yli-3kymppisten-holhoaminen

Näin se lähtee:
Nyt rupesi sen verran risomaan, että ajattelin purkaa tänne ajatuksiani.
Ollaan siis yli 3kymppinen pariskunta, oltu vuosia yhdessä, ostettu talot ja autot, tehty niitä lapsiakin. Meitä holhotaan. Vanhempamme tulevat meille kuin kotiinsa, ruokakassit väärällään, lapsille tietysti lahjoja. Anoppi siivoaa ja komentaa lapsiamme kuin omiaan, huseeraa ja häärää kuin omassa kodissaan. Mieheni on hänen ainoa lapsensa, ehkä hän koittaa nyt kompensoida jotain??
Oikeastaan raivostuttavinta tässä on se, ettei anoppi edes ymmärrä tekevänsä väärin. Ja minä olen ollut niin tossukka, etten ole sanonut paljon vastaan. Olen ollut hiljaa ja nyrpistellyt. Mutta en enää. Nyt loppui paapominen.

Muiden reaktiot ovat kultaa.

jmh2:
"voi voi. Mä ottaisin mielelläni tuollaisen anopin meille kerran viikossa kylään ruokakassin kanssa hoitamaan lapsia."
aegahah:
"voithan sä kääntää ton asian niinkin, että sillon sulla on omaa aikaa itselläsi, ei tartte laitella ruokaa, emännöidä tai siivota.. jne.. varaa aika itelles jostain kauneusoitolasta tai käy hieronnassa... toihan olis vähän niinkun anopin maksama reissu.. "
ota rennosti:
"Minäkin koin tuon nuorempana ongelmaksi, nyttemmin olen antanut kaikkien halukkaiden häärätä ihan vapaasti. Pääsenpä itse vähemmällä ja häärääjä kai sitten saa siitä itse jotain."
ap.vastaa:
"Mä kyllä olisin kiitollinen siitä yhdestä vapaapäivästä, jolloin voisin rauhassa tosiaan tehdä omia hommia"
nyrkki-ismo:
"Minusta olis hienoa jos joku tulis siivoamaan, lapsiperheessä kun tuppaa kotona aina olemaan sotkua vaikka kuin yrittäisi pitää kaiken järjstyksessä.
Ja omat ruokakassit olisivat myös tervetulleita ja lahjat lapsille."
hyvin toimii:
"Ei siinä muu auta kuin sanoa ystävällisesti, mutta suoraan, että yksi yö vierailua riittää ja että minusta ei ole oikein kiva, että siivotaan ja availlaan kaappeja ilman lupaa. Saattavat ensin loukkaantua, mutta hetken ajateltuaan ehkä ymmärtävät?
Itse jouduin tekemään saman äidilleni. Hän ymmärsi asian oikein hyvin. Nykyisin hän kysyy, voiko tehdä jotakin, koska ei osaa olla toimettomana, jolloin annan hänelle työlistan ;)"
15+8:
"Anna passata, passaa sinä sitten aikanasi, kun mummo ei jaksa ja lapsillasi on omia lapsia. Meidän suvussa lastenhoito ei jostain syystä ole ollut koskaan äitien juttu, vaan isoäitien juttu. Äidit ovat olleet töissä."

Upeaa, että jossain osataan keskustella haukkumatta muita suvakeiksi, natseiksi tai idiooteiksi. Jokainen kommentti on asiallinen, ja niinpä holhoamisen perusteet on käsitelty käden käänteessä. Täytyy varmaan useamminkin hyödyntää Suomi24-sivustoa, jos sieltä löytyisi lisääkin 90-luvun Suomen Kuvalehden tasoista verkkojournaismia.

Ehkä Suomi24 on muodostanut jonkinlaisen menneisyyteen jääneen kuplan aika-avaruuteen, jossa on säilynyt menneiden aikakausien henki? Siellä ei olla vielä omaksuttu 2010-luvun keskustelukulttuuria, jossa kaikki tähtää solvaamiseen ja provokaatiohin? Kenties monet keskustelijoista eivät ole poistuneet ruudun ääreltä vuosikausiin ja luulevat vielä Suosikin ilmestyvän ja Lipposen olevan pääministerinä.

Tai sitten sattui vaan löytymään poikkeus säännöstä. Osuuhan sitä välillä parempia päiviä itsellekin.

torstai 10. joulukuuta 2015

Luukku 10: Vastamielikuvitus

Negatiivisten fantasioiden mielikuvitusluonne ei aina ole kaikille ilmeistä.

Positiivisten fantasioiden (= uskotaan olevaksi) ajatellaan tyypillisesti kuuluvan lapsen maailmaan: eläimet puhuvat, ikkunassa vahtii tonttuja jne.

Samaan aikaan aikuisen maailmaan kuuluvat aivan yhtä mielikuvitukselliset "uskotaan ei-olevaksi" -väitteet kuten: "eläimet EIVÄT tunne tai ajattele" tai "vihollisemme EIVÄT ole ihmisiä". Nämä ovat fantasian rakenteita, joiden logiikka on jopa pahemmin vääristynyttä kuin lapsilla. On nimittäin loogisten mahdollisuuksien rajoissa, että on jotain mitä emme ole nähneet. Sen sijaan ei ole mitenkään loogista, että kiellämme jonkin sellaisen olemassaolon, johon kaikki todistusaineet viittaavat, tai josta meillä on jopa suoria kokemuksia.

Kvalifysiikan perusväittämiä on, että lapset kasvaessa aikuiseksi ei hänen mielikuvituksessa elämämisen määrä mitenkään vähene, se vain muuttaa olemustaan. Lapset harjoittavat mielikuvitustaan kuvittelemalla asioita, koska heillä ei ole vielä kylliksi elämänkokemusta, jonka pohjalta luoda fantasiaa.

Aikuiset sen sijaan käyttävät mielikuvitustaan todellisuuden valtaisan kokonaisuuden kaventamiseksi. He kuvittelevat asioita pois. Tästä siis juontuu termi "negatiivinen fantasia" tai "vastamielikuvitus". Kyse ei suinkaan ole siitä, että aikuisten fantasiat olisivat pahoja tai epätoivottuja. Aikuinen mielikutus harventaa, kaventaa ja karsii todellisuutta sen sijaan, että lisäisi siihen.

Mitä enemmän aikuisella on valtaa ja velvollisuuksia, ja mitä suuremmista kokonaisuuksista hän on vastuussa, sitä voimallisemmin hän joutuu todellisuutta yksinkertaistamaan, jotta hänellä säilyisi tunne tilanteen hallinnasta ja oman arvoperustan johdonmukaisuudesta.