Hauras kuvitelmasi kuolemattomuudesta

KIRJA-ARVIO. Jarno Lindemark: Tuleen heitetty kello, Sanasato 2009.

Kun etsijä kylliksi erkaantuu lapsuutensa myyttipohjasta, ja näkee äkillisen vilahduksen todellisuutta ilman lohduttavaa fantasiaa, hänestä tulee mystikko, tahtomattaakin. Hän ei voi enää puhua normaalilla kielellä, sillä arjen käsitteet ovat täynnä vuosituhantista itsepetosta. Ne vieraannuttavat maailmasta; ne eivät johdata läsnäoloon, vaan ennemmin suosittelevat sellaisia vaikutelmia, jotka edistävät yhteiselämän mutkattomuutta - tai ainoastaan miellyttävät ihmisen ennakkovaistoja, kuten ikuisen elämän kaipuuta, toivoa minuutemme päättymättömyydestä.

Mitä yksinkertaisemmin ja konkreettisemmin herännyt ihminen asioista yrittää puhua, sitä mystisemmältä se muiden korvissa usein kuulostaa.

"Tieto on selkeää silloin, kun se auttaa ihmistä
näkemään kaikissa elävissä olennoissa
saman katoamattoman olemuksen,
joka on jakamaton vaikka onkin jakautunut." (Bhagavad Gita)

Jarno Lindemarkin teoksen aloittaa runokuva lantapalloa työntävästä sittiäisestä. Se on toki ikiaikainen symboli, mutta nyt se on ennen kaikkea hyönteinen, biologinen olento:

"sen kolme pikkuriikkistä suonta on ajattelun keskus, hämärä ohjaamo..." (Tuleen heitetty kello, s.10)

Teoksen mystiikassa sittiäinen on milteipä pelkkä kone. Ja jos se on samalla symboli niin eritoten juuri luonnontieteen symboli - tai symboli joltain pakanalliselta ajalta jolloin tehokkaimpia minuuttamme suojelevia iltasatuja ei oltu keksitty. Teoksen maailmassa tämä teema laajenee, kunnes myös ihminen itse on kellokoneisto, tuleen heitetty koppa täynnä rattaita ja vietereitä.

"Elämä on velkaa vain lempeän... kuolevaisuuden." (s.31)

"ristin paikalla on naurava kissa. Maailmankaikkeutta päästä varpaisiin." (s.32)

"Ajattelin: miten 'minä' voi kuolla? Miten/'minä' voi poistua tästä maailmastani. Mitä jää?" (s.46)

Näin armottomien näkökulmien äärellä olemme hengellisimmillämme. Mitään esirippua ei enää roiku ihmisen ja Jumalan välissä. Jos katsettaan ei silloin käännä pois ja työnnä päätään uskonnon pensaaseen, ei ole muuta toivoa kuin jatkaa matkaa, voittaa pelot, valaistua, ryhtyä runolle.


Pessimistin elämänhurma

"...mikä elämäntunne tänä aamuna
josta teille kirjoitan!" (s.18)

Kirjan puhujan riemua ei yhtään vähennä se, että hän on lähestyvän kuoleman sekä alkuräjähdyksen säikäyttämä. Alkuräjähdys onkin oman aikamme keskeisimpiä myyttejä - mutta en nyt tarkoita myytillä niinkään sepitettä vaan ajattelumme kantavaa rakennetta (tietenkin ajatuksemme ovat aina läpeensä sepitettä).

Alkuräjähdys on uskonnollinen käsite, koska se tarjoaa mahdollisuuden syvälliselle Kauhun ja Pyhyyden kokemukselle: toivon menettämiselle ja toivon löytämiselle. Alkuräjähdysteorian kasteessa ihminen voi kuolla ja syntyä uudeksi. Muut uskonnot ovat vain korvikelohtua niille, joilla ei ole rohkeutta ja kärsivällisyyttä käsitellä tähtitieteen ilosanomaa.

"Sitten tulee kauhu. Järjetön kauhu. Huudan! Huudan sata vuotta/ että sinä kuulisit minut sinun maailmaasi..." (s.48)

Katolinen mystikko Simone Weil on kirjoittanut, että ateistin on helpompi kohdata Jumala. Epäilijällä ei ole uskontoa, joka suojelisi häntä Asioiden Kauhistuttavalta Kirkkaudelta. Fysiikka ja biologia ovat suurinta rukousta ja meditaatiota, koska ne tekevät meidät niin aseettomiksi. Lindemarkin luonnontieteellinen kuvasto ryöstää lukijalta kaiken saarnatuoleissa luvatun pelastuksen - vain tarjotakseen mahdollisuuden ammentaa entistä ehempi perusta ilolle ja mielenrauhalle.

"Jokainen kivi,/suhinaoksa sen sanoi -
olenmme olleet/tulemme olemaan..." (s.27)

Ikuisen elämän lahja piilee juuri sinä havainnossa, että me emme ole sittiäistä kummempia. Me voimme kesämökillämme tarkastella ötököitä ja todistaa niiden sinnikkään jälleensyntymän. Voimme tuhannesti liiskata itikan ja aina se palaa härnäämään meitä. Se on aina se sama itikka, koska siitä tulee sama ääni ja se tahtoo sitä samaa: vertamme.

Mitä vähemmän me annamme itsellemme arvoa, sitä helpompi meidän on nähdä oman sielumme ihana triviaalisuus. Kuten Jeesuskin sen sanoi: ne jotka alentavat itsensä, heidät korotetaan. Sittiäisen lantapallo on itse Kaikkeuden symboli, koska se on täyttä paskaa, koska se on herkkua sittiäiselle, ja koska siitä kasvaa uusi elämä.

"niin kaukana ettei enää ole maailman yllä eikä alla,/ vaan sen vertaisena, jolloin/ paukkuu silmien edessä olemisen ihmeellinen ruuti." (s.59)

Itikan ininä on kuolemattomampi kuin mitkään ihmisen kirjoittamat säkeet. Jos ihminen näkee sittiäisen työssä itsensä kuvan, oman epätoivoisen pyrintönsä, hän voi lopulta havahtua ymmärtämään, että hän on Alkuräjähdys, hän on Alfa ja Omeega (myös merkityksessä "rannekello").


Toinen ihminen on Paratiisi
ikuisen paluun rannalla

Vanha teepussiviisaus toteaa:
"En tiedä enää mihin minä loppu mistä alkaa sinä."

Lindemark kirjoittaa:
"Äkkiä olin sinä. Nyt se/tapahtuisi. Minä muutuin sinuksi."

Tällaiset säkeet voi tietenkin tulkita romanttiseksi höpinäksi, mutta Lindemarkin luomassa kehyksessä minuus on muutenkin liuenneena kaikkeen aistimaansa kuin sokeripala. Kaikki on kaunista, koska ei ole minää, joka tahtoisi omistaa ja pysäyttää sen. Kaiken mikä on, annetaan virrata. Myös minuus virtaa sisään ja ulos ja lakkaa olemasta. Samalla katoaa pelko.

"olet sinä,
toinen minä

toinen lähtöni,
toinen saapumiseni, kenties ne yhtyvät

palatessani
veden äärelle, missä

aalto
yhtyy aaltoon" (sivu 15-16)

Enpä muista milloin viimeksi suomalaisessa kirjallisuudessa olisi näin hienosti julistettu hindulaista vedantaa tai amerikan intiaanien animistista panteismia (nämä ovat tietenkin vain sanoja, jotka yhtä hyvin voivat viitata pelkkiin alkukantaisiin typeryksiin ja omamme kulttuurimme ennakkoasenteisiin).

Varmaan täytyy mennä jonnekin Yrjö Kalliseen tai Arvid Järnefeltiin ennen kuin löytyy verrokkeja. Tietenkin myös Risto Ahti on usein kantanut samaa lippua - mutta hän onkin kaikki näkökulmat yhtä aikaa.

Mieleeni tuli myös oma aforismi, jonka joskus kirjoitin kömpelöstä meditaatioyrityksestä kummonneen satorin päätteeksi:
"Olet minä
tavalla, jonka vain sinä osaat."

Täytyy jälleen lainata myös Bhagavad Gitaa, koska se on filosofisten sitaattien aarreaitta:
"joogan harjaannuttamana
hän näkee oman itsensä kaikissa olennoissa
ja kaikki olennot omassa itsessään,"

Tahdon kiittää Lindemarkia siitä, että hän on taas muistuttanut minua jälleensyntymän (ei siis sielunvaelluksen) todellisuudesta, olemalla elävä esimerkki siitä, kuinka Walt Whitman ("Ruoho ei ollut ruoho, se oli maan hengitys.") tai Schopenhauer, Shankara, Emerson, Krishnamurti, Buddha ja moni muukin hahmo on jälleen-syntynyt tänne Suomeen kirjoittaakseen runokirjan nimeltään Tuleen heitetty kello.

En ehkä uskaltaisi tehdä tällaisia rinnastuksia, ellei Lindemark sivuaisi toistuvasti mystistä huippukokemusta:

"Täydellinen tyhjyys. Oletteko/ koskaan kokeneet/
maailman pisintä sekuntia?" (s.22)

"Hän rukoilee ilman muuta jumalaa kuin keskittymisen jumala." (s.56)

"hän antoi kaikkensa elääkseen viisi aistia haaveilematta kuudennesta." (s.59)

"Maisema kuin rukous,/ kun asiat tapahtuvat ensi kerran yhtä aikaa." (s.64)


Upeiden kielikuvien kelloseppä

Kaiken ideologinen paasaukseni keskellä olen miltei unohtanut kehua Lindemarkin ällistyttäviä metaforia. Hänellä ei ole vain taitoa sulattaa romuraudaksi vanhoja kuluneita käsitteitä (jotka edistävät tai jätättävät tai joista on veto poissa) - hän myös luo mitä etevämpiä mekanismeja sanoista.

Lindemarkin teoksen henkinen syvyys on tyrmäävä, mutta siitä on löydettävissä myös ällistyttävää vanhan kansan käsityötaitoa. Tällaisen runokirjan ääreltä voisi hyvin kääntyä kohti kameraa, siemaista kahvia ja todeta: "...suurella ammattitaidolla valmistetaan myös..." Tässä vain muutamia esimerkkejä:

"Kellokortti lyödään kuin nuija polven hermoon."

"Maailman kauneus katkaisee kravatin."

"...kupolin sisässä olemisen ruuti paukkuu!"

Teos ei jää pelkäksi Absoluuttia ylistäväksi abstratioksi vaan se on paikoin myös avoimen poliittinen (ja muutenkin empaattinen):

"Puuttuu passi, rajan saa ylittää hiekka, tuuli."

"on Eurooppa, on piikkilanka..."

"ihminen, jolta puuttuvat ihmiset, ja sen myötä kaikki."

Tietenkin kaikki tämänkin kirjan hienot kuvat ovat ikuisuuden valossa tuhoon tuomittuja. Ajan tuli tummentaa niiden hopean ja seuraavan sukupolven on keksittävä omat hienot metaforansa, kun vanhat ovat muuttuneet oudoiksi sanojen merkityksen muuttuessa - tai ne on rakkaudella otettu vastaan ja ne ovat sitten käytössä kangistuneet kliseiksi.

Mutta siellä 'minä' ja 'sinä' ja kaikki muutkin näkökulmankantajat taas sikiämme biologian koneistosta ja uhmaamme näitä kliseitä silkalla innostumisen mahdilla, valmiina tuhannesti kokemaan uutta, yhä uudestaan sen saman, samalla uuden kokemisen innolla. Todistamme todeksi olemisen.

Ja kaikki se ilon toistuminen vain, koska kuolimme, eikä meitä oikeastaan edes koskaan ollut - siinä pienessä mielessä millä sana "minä" tai "sinä" on tavallisesti tapana lausua.

Muistiin turvautuminen

Poetry Slam mietelmiä, osa 2:

Olen monesti kysynyt itseltäni, miksi vieroksun ajatusta opetella runoni ulkoa? Jotkut tuomareista selvästi arvostavat sitä, että esiintyjä on nähnyt vaivaa - ja että hänellä on pokkaa mennä lavalle ilman paperia. Se antaa ammattimaisemman kuvan ja muutenkin pakottaa runonlausujan harjoittelemaan esiintymistään ennakkoon ja petraamaan taitojaan.

Yksinkertainen vastaus voisi olla, että olen laiska, enkä luota muistiini - tai ettei minua vaan kiinnosta tehdä vaikutusta sitä kautta.

Vuosien varrella olen kuitenkin kehitellyt joukon paljon parempiakin tekosyitä, ja jotkut niistä tuntuvat jo miltei syvällisiltä ja perustelluilta. Tässä muutamia:

(1) Jos pyrkisin opettelemaan runoni ulkoa, en voisi suinkaan opetella niitä kaikkia (koska niitä on satoja) vaan minun täytyisi valita vain muutama, joita sitten jankkaisin kunnes ne pysyisivät kallossa. Minun täytyisi tällöin asettaa runoni selkeään tärkeysjärjestykseen, minkä lisäksi repertuaariani rajoittaisi se, että osaisin ulkoa vain tusinan verran tekstejä, joita sitten toistaisin joka tilaisuudessa.

Kun runoni ovat paperilla, ne ovat keskenään tasavertaisemmassa suhteessa, ja voin ehkä paremmin suunnitella tilanteen mukaan mitä lausun.

(2) Liittyy edelliseen: jos opettelisin ulkoa joukon tekstejä ja suunnittelisin toimivan kokonaisuuden, muistuttaisin jotenkin enemmän näyttelijää tai stand-up koomikkoa, jolla on valmis setti ja keikkarutiini - ja tuntuu, että jo muutenkin täytyy välillä selitellä missä kulkee raja slam-runoilijan ja stand-up koomikon välillä. Esimerkiksi Hesarin kritiikissä minua ärsytti, että se keskittyi liikaa tähän asiaan, eikä niinkään runojeni sisältöön.

Mitenkään en nyt tahdo sanoa, että ne slam-runoilijat, jotka lähentelevät standuppia, olisivat heti jotenkin vähäarvoisempia. Olisi järjetöntä leimata koko slam-ilmiö vain viihteeksi ja populismiksi, koska se laajentaa runoutta myös tähän suuntaan. Lavoilla toimivat runot voivat ihan yhtä lailla olla syvällisiä ja käyttää monipuolista keinovalikoimaa - siis toisin sanoen slämissä on kyse silti "sanataiteesta", vaikka se erottautuu monilta osin muusta runoudesta ja etsii yhä muotoaan.
(Ja kyllä stand-upinkin piirissä tapahtuu aivan loistavia juttuja. Esimerkiksi Bill Hicks on yksi suurista aatteellisista esikuvistani, miltei Amerikan Yljö Kallinen.)

(3) Henkilökohtaisempi syy paperilta lausumiseen on se, että pelkään tekstieni menettävän tuoreutensa, jos liikaa harjoittelen niitä. On mahtavaa, kun lukee jonkun vanhan runonsa ja ällistyy siitä kuinka vähän se vastaa muistikuvaa: ai näinkö se menikin?

Jälkikäteen mietittynä eräät parhaista lausumiskokemuksistani ovat olleet sellaisia, joissa olen esittänyt jonkin runon aivan ensi kertaa. Olen puhkunut halusta kuuluttaa sen maailmalle. Joskus sellainen into laantuu toiston myötä ja kun runo tuntuu omassa suussa kuluneelta, siihen on vaikea puhaltaa sopivaa jännitettä.

(4) Lopuksi: yksi tärkeä motiivi sille, miksi ylipäänsä kirjoitan runoja, on se, että osaisin paremmin unohtaa. Huomasin jo varsin nuorena, että jos jokin asia pyörii mielessä, helpottaa oloa, kun sen kertoo jollekin tai vain kirjoittaa paperille.
Jos olen kirjoittanut runon siinä tarkoituksessa, että voisin jättää jotakin taakseni, niin miksi ihmeessä haluaisin uudestaan jankata sitä päähäni sana sanalta!

Poetry Slam tilinpäätös

Olen jo pitkään palanut halusta puhua lavarunoudesta ja ylipäänsä siitä kasvavasta ilmiöstä, että runoilijat astuvat elävän yleisön eteen - ja että yleisö oikeasti on tullut paikalle kuulemaan juuri runoutta.

Ensimmäistä kertaa olin paikalla Poetry Slam -tapahtumassa vuonna 2002, kun kaverini kanssa eksyimme Helsingin aluekarsintoihin Wanhalla ylioppilastalolla. Muistan silloin harmitelleeni, ettei mukaan sattunut omia runoja, koska useimmat kisailijat olivat siinä määrin surkeita, että laskeskelin minulla olleen hyvinkin mahkuja kolmen sakkiin. Vain kahden kärki teki jonkinlaisen vaikutuksen: toinen suurella egollaan ja toinen huimalla vaatimattomuudellaan.

Seuraavana vuonna selvitin jo hyvissä ajoin milloin ja missä kilpailu järjestetään ja kutsuin kavereitani mukaan luomaan sosiaalista painostusta, etten vain viime hetkellä jänistäisi. Itse kisassa olin aivan paniikissa, änkytin hädissäni jotain mikrofoniin ja sijoituin toiseksi. En ollut edes osannut kuvitella kuinka paljon saattaisin jännittää itse esiintymistilannetta, vaikka luottamukseni itse teksteihin oli horjumaton.

2004 olin taas mukana Helsingin karsinnassa ja tällä kertaa tulin ykköseksi. Suurin syy oli varmaan se, etten enää jännittänyt esiintymistä niin paljon. Nyt myös osasin paremmin ennakoida mitä yleisö saattaisi odottaa. Tämä onkin juuri yksi aihe, josta aion myöhemmin puhua: miten tietoisuus yleisöstä vaikuttaa kirjoittamiseen ja tekstien valikointiin sekä editoimiseen? Hyvässä ja pahassa siis.

Tähän mennessä olen osallistunut Helsingin aluekarsintaan kuusi kertaa ja kahdesti olen ollut katsomossa (kerran tuomarina). Kun mukaan lasketaan SM-finaalit (6) ja kymmenkunta muuta epävirallista ja leikkimielistä runokilpailua, uskaltaisin veikata, että Runokukkojen (Jouni Tossavainen ja Olavi Rytkönen) jälkeen olen nähnyt jopa eniten näitä 2000-luvun turnauksia.

En nyt lupaa, että jäisin jo kiikkustuoliin, mutta ainakaan ensi vuonna en aio kilpailla, koska osallistuminen vie niin paljon pois muiden esiintyjien kuuntelemisesta. Oman vuoron lähestyessä sitä tahtomattaankin jännittää ja miettii enemmän omaa suoritustaan kuin muiden. On vaikea olla rento ja läsnä siinä mitä muut tekevät ja sanovat. Tällä hetkellä Helsingissä on niin elinvoimainen open mic -kulttuuri, että tahdon keskittyä kuulijan rooliin. Sekin harmittaa, että tiputin Auran finaalista, vaikka olimme kuuden kierroksen jälkeen tasapisteissä.

Mutta tässä siis joitakin mietelmiä runopuulaakin veteraanilta:


Osa 1, Avantgardismin harha

Monesti puhutaan modernistisesta tai postmodernistisesta runoudesta, mutta kukin tuntuu tarkoittavan niillä vähän mitä sattuu, enkä aio nyt puuttua tällaisiin määritelmiin. Käytän sen sijaan käsitettä, jonka merkitys on yleisempi ja helpommin määriteltävissä.

"Avant-garde" tarkoittaa karkeasti käännettynä eteen päin kulkemista, pyrkimystä edistää taidetta ja kulttuuria. Avantgarde julistaa ajasta riippumatta, että ei tämä ollut vielä tässä, jotain suurta on tulossa, jossain on vielä kartoittamattomia taiteen keinoja, jotka tämän sukupolven on aika löytää ja ottaa omakseen!

Kihlattuni on joskus kommentoinut osuvasti erästä scifi-leffojen kliseetä tai vinoutumaa: elokuvissa saatetaan elää aikaa vain muutaman vuosikymmenen päässä ja silti kaikki on kummasti päivittynyt futuristiseksi.

Jos nykyisyydessä katsoo ympärilleen, saattaa löytää mielettömän määrän historiallisia kerrostumia, jotka kaikki yhä elävät ja kukoistavat. Monet Helsingin jugend-kortteleista ovat säilyneet muuttumattomina sata vuotta tai enemmänkin ja siellä täällä näkee yli 30 vuotta vanhoja autoja. Lisäksi monet ihmiset pukeutuvat 70-, 60- tai 50-luvun tyyliin.

Avantgarden lumoissa ei aina osata huomioida käyttöesineiden kestokykyä sekä nostalgian ja retron voimaa. Jos 2000-luvun muoti ei määrää katukuvaa, miksi olettaisimme että se myöskään määrittäisi taiteellista makua tai ajattelua?

Yksi räikein ristiriita lavarunouden ja muun julkaistun runouden välillä on se, että lavarunous edustaa kaikkia kulttuurin ajallisia kerrostumia, kun taas uusin julkaistu runous lähinnä jonkinlaista avantgardea - siis kaikkea uutta ja jännää, runokeinoiltaan mullistavaa. Esikoisrunoilijoiden ikään kuin oletetaan olevan vierailijoita tulevaisuudesta.

Runopuulaakin tuomaroinnista ja yleisön reaktioista näkee, että kaipuu kaikenlaiseen runokieleen on vahva. Monet voittajista ovat riimirunoilijoita ja nekin modernistit, jotka kisoissa pärjäävät, sijoittuvat tyylillisesti enemmän 60-70 luvulle kuin nykyaikaan. Vanhempi väki ihmetteleekin ääneen, että miksei nykyään enää julkaista sellaista runoutta, jota he ymmärtäisivät.

Runolehdet kuten Tuli & savu , Parnasso tai Nuoren voiman runousnumero korostavat scifileffojen tavoin tarjonnassaan 2000-luvun tyyliä, vaikka suomen kulttuurin kivijalka on jugendissa ja pysyy siellä vielä vuosikymmeniä. Myydyimpien ja lainatuimpien runoilijoiden listoilla keikkuvat vieläkin sellaiset nimet kuin Uuno Kailas, Edith Södergran, Katri Vala...

Runouslehtien tehtävä on tietenkin etupäässä "edistää" suomalaista runokulttuuria ja toimituksen nuori ja innokas väki on jo nähnyt mitä aiemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan ja he kaipaavat jotain uutta - mutta edistystä ei palvele se, ettei tavallisten ihmisten tarpeita lainkaan kuunnella.

Kustantamojen tulisi herätä siihen, että myös keski-ikäinen ihminen tai eläkeläinen voi olla varteen otettava "esikoisrunoilija". Ainakin he tuntuvat keräävän valtavasti suosiota (eikä ainoastaan sympatiaa) runokisoissa. Maassamme elää monia runollisen estetiikan aikakerrostumia, ja koko runoilijakunnan maineelle olisi eduksi se, että kaikenlaisten tyylien käyttäjät saisivat yhtäläisen mahdollisuuden tavoittaa lukijakuntansa kuin ne nuoret intellektuellit, jotka lupaavat jotenkin uudistaa lajia.

Anti-avantgardistinen lukijakunta on jo olemassa, samoin runoilijat. Enää tarvittaisiin vain se retrohenkinen kustantaja.

Saavutettu viattomuus

”Viaton” on sana, joka jo olemassaolollaan viittaa rikokseen. Sitä käytetään vasta, kun tahdotaan puolustautua jonkinlaisilta syytteiltä. Sitä harvemmin lausutaan turhaan – ja tuskin koskaan kenenkään kunniaksi. Se ei ole kiitos eikä hyökkäys, vaan puolustus, anteeksipyyntö, yritys korjata erehdys, joka on jo tapahtunut.
Viattomuus on strategia, joka sallii olla tuhma ja välttää seuraukset. Viaton pikku pirulainen anoo armoa mutristamalla alahuulta ja räpsyttelemällä silmiään. Viaton ei tiennyt ja se vapauttaa hänet vastuusta. Viaton on ihan pihalla, yksi hölmöläinen.

Tämä siis viattomuuden arjen assosiaatioista, ei niinkään siitä mitä toivoisin sen olevan. Viattomuuteen liittyy myös toinen sivumerkitys, jota hieman mielisin korjailla. Puhutaan aina siitä kuinka "viattomuus menetetään", vaikka nähdäkseni viattomuus on päinvastoin jotain mikä saavutetaan.
Kristus on hyvä esimerkki tästä. Jeesus ei syntynyt viattomana; hän oli syntyessään ihmisen poika, altis samoille vioille ja houkutuksille kuin kuka hyvänsä. Vasta uhrautumisensa kautta Kristus lunasti viattomuuden – ja samalla hän tarinan mukaan vapautti synnistä koko ihmiskunnan.

Kokemus edeltää viattomuutta

Viattomuus piilee katsojan silmässä, ei kohteessa: tyhmyydessä tai tietämättömyydessä. Lapset eivät ole toinen toisilleen viattomia: päinvastoin he kiusaavat ja huijaavat toisiaan minkä ehtivät. Lapset eivät anna anteeksi toisen heikkouksia vaan hyödyntävät ne armotta. Lapset harvoin säälivät toveriaan, enintään he pelkäävät aikuisten kieltoja tai toisen itkunpurkausta jonkinlaisena hurjana ja selittämättömänä sairaskohtauksena. Jos joku on outo tai ei osaa, hänet tylysti karkotetaan leikistä.
Lapset ovat viattomia aikuisten silmissä, koska viattomuus syntyy kokemuksen ja viisauden luomasta tulkinnasta. Aikuiset armahtavat sen mukaan mitä he ymmärtävät toisen ymmärtämättömyydestä. Viattomuus on lapsen omalla tasolla pahuutta, jonka aikuisen armollinen katse on purkanut keskeneräisyydeksi, heikkoudeksi houkutusten edessä. Viattomuus on anteekstiannon hedelmä.

Jeesuksen ydinsanoma onkin se, että vaikka ihmiset ovat toinen toisilleen syntisiä paskiaisia, ovat he kaikki silti Jumalan silmissä viattomia. Jumalan viisauden rajattomuudessa mikään pahuus ei säästy kirkkaalta analyysiltä ja ymmärrykseltä.
(Psykologisesti kuvailtuna Kristuksen sovitustyö tarkoittaa sitä, että ihmiskunta sai uuden armon symbolin, suvaitsevan superegon, jonka kuka tahansa saattoi sisäistää riippumatta syntymätaustastaan. Synnintuntonsa nujertama ihminen saattoi nyt katsella itseään rakastavan Jeesuksen silmin – ja arvioida itseään armon, ei vain sosiaalisten normien mittapuulla. Ihmisen arvoa ei enää määrännyt hänen yhteiskunnallinen asemansa tai saavutukset kilpakentillä.)

Viattomuus astuu kuvaan vasta kun hahmotetaan kokonaiskuva. Lapset elävät omassa pienessä maailmassaan, jossa karkki on hyvää ja hampaiden pesu silkkaa kidutusta. Aikuiset antavat kiukuttelun anteeksi, koska heidän katseensa ulottuu vuosikymmeniä eteenpäin - aikaan, jossa hampaiden hyvinvoinnista kiitetään – sekä taaksepäin, heidän omaan lapsuutensa, jossa he itse olivat yhtä hankalia.

Ympäröivän maailman viattomuus lisääntyy maailmankuvan avartuessa ja empatiakyvyn kehittyessä. Jeesus ei tuonut maailmaan viattomuutta tekemällä ihmeitä. Hän vapautti ihmisen synnistä elämällä ihmisen elämän ja ymmärtämällä ihmistä myös hänen heikkouksissaan. Jeesuksen suurin lahja oli hänen avara katseeseensa ja rajaton myötätuntonsa.

Kristuksen lämpö ja anarkia

Vaikka Jeesuksen historiallinen täydellisyys olisi kuviteltua, voidaan se kokea todeksi symbolin ja armahtavan superegon kautta, kun täydellinen toinen katsoo alas ja hyväksyy epätäydellisen itsen. Sisäinen tarkkailija, joka ennen on vain tuominnut, antaakin nyt kaiken anteeksi, tilanteessa, jossa ihminen ei saa happea ja uhkaa nääntyä itsekriittisyyden puserruksessa.
(Tavallaan ihmisen ego tällöin tuhoutuukin, sillä uudessa katsantokannassa minän erinomaisuus ei voi enää olla kaiken mittapuuna. Juuri pyrkimys todistaa minän paremmuutta on johtanut kriisiin.)

Kristuksen hahmo on kapinallinen toimija – tekojen ohella – myös siinä mielessä, että se siirtää ihmisen itsearvioinnin tason yhteisön omista normeista ja kauneuskäsityksistä johonkin abstraktiin. Kristus ei kunnioita fariseusten ja keisarien lakia vaan julistaa omat korkeammat periaatteensa. Hän tulee ja kaataa rahanvaihtajien pöydät, häätää kauppiaat temppelistä. Tajuntamme pöydältä lakaistaan vanhat pelimerkit, jotka ovat nyt muuttuneet arvottomiksi.

Korkeamman symbolin kautta myös me itse voimme torjua oman aikamme lainoppineiden ja tyylituomareiden arviot. Kirkko ei tietenkään instituutiona voi hyödyntää vapahtajan anarkistisia puolia vaan se tehtävä on se jäänyt lähinnä meille Jeesuksen hahmosta hullaantuneille taiteilijoille.

Taiteilijan on pakko luoda vaihtoehtoiset kriteerit hyvälle elämälle, koska ainakaan kuukausipalkan suuruudella hän ei voi lunastaa omanarvontuntoa. Taiteilijan silmistä saattaa parhaimmillaan nähdä sen kuinka hän katsoo tyhjäksi kaikki tittelit ja arvonimet, ja riisuu ihmisten roolit yhdellä olankohautuksella. Niin pitkälle hän on edennyt viattomuudessaan.

Viattomuuden tunnusteot

Vielä tänäkin päivänä kaikista sairauksista varmaan puolet jotenkin liittyvät sosiaaliseen ahdistukseen ja itsearvostuksen puutteeseen – siis synnintuntoon -, vaikka kyseessä olisivat vannoutuneet ateistit.
Jeesus ja Buddha ovat omalla esimerkillään osoittaneet sen, kuinka lannistetut nousevat, kun heille annetaan hyväksyntää ja mielekäs elämäntehtävä. Joskus riittää jo se, että joku katsoo kohti ja kysyy onko kaikki hyvin. Tästä syystä ajattelen, ettei ateisteilla ole oikeutta kritisoida uskovaisia niin kauan kun he itse eivät kierrä ovelta ovelle ja tarjoudu kuuntelemaan sairaiden ja yksinäisten ahdistusta.

Saavutettu viattomuus merkitsee sitä, että ihminen on käynyt pohjalla ja noussut uuteen yritykseen – uudestisyntynyt. Kokemuksesta kumpuava viattomuus saa meidät auttamaan niitä, jotka ovat hädässä, koska pystymme samaistumaan heidän ongelmiinsa. Uusviaton on myös siinä määrin vapautunut vallitsevista ennakkoluuloista, ettei hän pelkää sitä, jos muut heti alentavat hänen kelpoisuusluokituksiaan, kun näkevät hänen seisoskemassa rikollisten ja luusereiden seurassa. Myös Gandhi saavutti maailman silmissä viattomuuden juuri sitä kautta, että hän suostui olemaan kasvot ja ääni köyhimmistä köyhimmille.

Viattomuuden löytänyt ihminen elää maanpäällisessä paratiisissa, koska hänen ei tarvitse luokitella rumuutta rumuudeksi ja pahoja tekoja pahuudeksi – hänellä on kaikelle parempikin nimitys, joka auttaa ymmärtämään ja korjaamaan ongelmia. Maailma hänen ympärillään on puhdas kypsymättömän lapsenmielen karkeista luokitteluista, Sartrelaisesta hemmotellut yläluokan inhosta, keskenkasvuisesta yäk-yäkistä ja moralisoivasta hyi-hyistä.

Kaikki mitä viaton kokee ja näkee on mielekästä ja kaunista – ja silti juuri viaton ei ole naiivi, vaan kykenee tarttumaan ongelmiin; hän ei kavahda epämiellyttäviä asioita ja torju niitä pseudoälyllisellä sarkasmillaan. Missä hyvänsä kolme tai useampi viattomuuden löytänyttä kohtaavat, siellä on lämmin ilmapiiri, ja herkkä ihminen saattaa aistia pyhyyden läsnäolon.
Me pelkäämme tuntematonta ja torjumme sen mitä emme ymmärrä. Kun yhteiskunta saavuttaa tietyn viattomuuden asteen, se voi lakata tuomitsemasta esimerkiksi homoutta tai ihmisen ihonväriä. Tällainen viattomuus voi vain lähentää meitä Jumalaan ja Kristuksen työhön.