Poetry Slam mietelmiä, osa 2:
Olen monesti kysynyt itseltäni, miksi vieroksun ajatusta opetella runoni ulkoa? Jotkut tuomareista selvästi arvostavat sitä, että esiintyjä on nähnyt vaivaa - ja että hänellä on pokkaa mennä lavalle ilman paperia. Se antaa ammattimaisemman kuvan ja muutenkin pakottaa runonlausujan harjoittelemaan esiintymistään ennakkoon ja petraamaan taitojaan.
Yksinkertainen vastaus voisi olla, että olen laiska, enkä luota muistiini - tai ettei minua vaan kiinnosta tehdä vaikutusta sitä kautta.
Vuosien varrella olen kuitenkin kehitellyt joukon paljon parempiakin tekosyitä, ja jotkut niistä tuntuvat jo miltei syvällisiltä ja perustelluilta. Tässä muutamia:
(1) Jos pyrkisin opettelemaan runoni ulkoa, en voisi suinkaan opetella niitä kaikkia (koska niitä on satoja) vaan minun täytyisi valita vain muutama, joita sitten jankkaisin kunnes ne pysyisivät kallossa. Minun täytyisi tällöin asettaa runoni selkeään tärkeysjärjestykseen, minkä lisäksi repertuaariani rajoittaisi se, että osaisin ulkoa vain tusinan verran tekstejä, joita sitten toistaisin joka tilaisuudessa.
Kun runoni ovat paperilla, ne ovat keskenään tasavertaisemmassa suhteessa, ja voin ehkä paremmin suunnitella tilanteen mukaan mitä lausun.
(2) Liittyy edelliseen: jos opettelisin ulkoa joukon tekstejä ja suunnittelisin toimivan kokonaisuuden, muistuttaisin jotenkin enemmän näyttelijää tai stand-up koomikkoa, jolla on valmis setti ja keikkarutiini - ja tuntuu, että jo muutenkin täytyy välillä selitellä missä kulkee raja slam-runoilijan ja stand-up koomikon välillä. Esimerkiksi Hesarin kritiikissä minua ärsytti, että se keskittyi liikaa tähän asiaan, eikä niinkään runojeni sisältöön.
Mitenkään en nyt tahdo sanoa, että ne slam-runoilijat, jotka lähentelevät standuppia, olisivat heti jotenkin vähäarvoisempia. Olisi järjetöntä leimata koko slam-ilmiö vain viihteeksi ja populismiksi, koska se laajentaa runoutta myös tähän suuntaan. Lavoilla toimivat runot voivat ihan yhtä lailla olla syvällisiä ja käyttää monipuolista keinovalikoimaa - siis toisin sanoen slämissä on kyse silti "sanataiteesta", vaikka se erottautuu monilta osin muusta runoudesta ja etsii yhä muotoaan.
(Ja kyllä stand-upinkin piirissä tapahtuu aivan loistavia juttuja. Esimerkiksi Bill Hicks on yksi suurista aatteellisista esikuvistani, miltei Amerikan Yljö Kallinen.)
(3) Henkilökohtaisempi syy paperilta lausumiseen on se, että pelkään tekstieni menettävän tuoreutensa, jos liikaa harjoittelen niitä. On mahtavaa, kun lukee jonkun vanhan runonsa ja ällistyy siitä kuinka vähän se vastaa muistikuvaa: ai näinkö se menikin?
Jälkikäteen mietittynä eräät parhaista lausumiskokemuksistani ovat olleet sellaisia, joissa olen esittänyt jonkin runon aivan ensi kertaa. Olen puhkunut halusta kuuluttaa sen maailmalle. Joskus sellainen into laantuu toiston myötä ja kun runo tuntuu omassa suussa kuluneelta, siihen on vaikea puhaltaa sopivaa jännitettä.
(4) Lopuksi: yksi tärkeä motiivi sille, miksi ylipäänsä kirjoitan runoja, on se, että osaisin paremmin unohtaa. Huomasin jo varsin nuorena, että jos jokin asia pyörii mielessä, helpottaa oloa, kun sen kertoo jollekin tai vain kirjoittaa paperille.
Jos olen kirjoittanut runon siinä tarkoituksessa, että voisin jättää jotakin taakseni, niin miksi ihmeessä haluaisin uudestaan jankata sitä päähäni sana sanalta!
Olen kirjoittanut koko aikuisikäni, mutta työväenopiston lausuntakurssille menin vasta tänä syksynä. Ja kyllä, se runojen tankkaaminen on todella vaivalloista! Toisaalta, kun runo on selkäytimessä, voi paremmin keskittyä tulkintaan. Lavalle en ole vielä uskaltautunut ilman paperia mennä, mutta senkin aion kyllä tehdä. Onneksi kaikkia runojaan ei tarvitse opetella ulkoa, voihan sitä tarvittaessa turvautua aina muistiinpanoihin. Sen olen ainakin huomannut, että lausuntakurssin ansiosta olen tullut rohkeammaksi ja että kirjoittaminen ja lausuminen oikeastaan tuntuisivat tukevan toinen toistaan.
VastaaPoista