keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Poetry Slam tilinpäätös

Olen jo pitkään palanut halusta puhua lavarunoudesta ja ylipäänsä siitä kasvavasta ilmiöstä, että runoilijat astuvat elävän yleisön eteen - ja että yleisö oikeasti on tullut paikalle kuulemaan juuri runoutta.

Ensimmäistä kertaa olin paikalla Poetry Slam -tapahtumassa vuonna 2002, kun kaverini kanssa eksyimme Helsingin aluekarsintoihin Wanhalla ylioppilastalolla. Muistan silloin harmitelleeni, ettei mukaan sattunut omia runoja, koska useimmat kisailijat olivat siinä määrin surkeita, että laskeskelin minulla olleen hyvinkin mahkuja kolmen sakkiin. Vain kahden kärki teki jonkinlaisen vaikutuksen: toinen suurella egollaan ja toinen huimalla vaatimattomuudellaan.

Seuraavana vuonna selvitin jo hyvissä ajoin milloin ja missä kilpailu järjestetään ja kutsuin kavereitani mukaan luomaan sosiaalista painostusta, etten vain viime hetkellä jänistäisi. Itse kisassa olin aivan paniikissa, änkytin hädissäni jotain mikrofoniin ja sijoituin toiseksi. En ollut edes osannut kuvitella kuinka paljon saattaisin jännittää itse esiintymistilannetta, vaikka luottamukseni itse teksteihin oli horjumaton.

2004 olin taas mukana Helsingin karsinnassa ja tällä kertaa tulin ykköseksi. Suurin syy oli varmaan se, etten enää jännittänyt esiintymistä niin paljon. Nyt myös osasin paremmin ennakoida mitä yleisö saattaisi odottaa. Tämä onkin juuri yksi aihe, josta aion myöhemmin puhua: miten tietoisuus yleisöstä vaikuttaa kirjoittamiseen ja tekstien valikointiin sekä editoimiseen? Hyvässä ja pahassa siis.

Tähän mennessä olen osallistunut Helsingin aluekarsintaan kuusi kertaa ja kahdesti olen ollut katsomossa (kerran tuomarina). Kun mukaan lasketaan SM-finaalit (6) ja kymmenkunta muuta epävirallista ja leikkimielistä runokilpailua, uskaltaisin veikata, että Runokukkojen (Jouni Tossavainen ja Olavi Rytkönen) jälkeen olen nähnyt jopa eniten näitä 2000-luvun turnauksia.

En nyt lupaa, että jäisin jo kiikkustuoliin, mutta ainakaan ensi vuonna en aio kilpailla, koska osallistuminen vie niin paljon pois muiden esiintyjien kuuntelemisesta. Oman vuoron lähestyessä sitä tahtomattaankin jännittää ja miettii enemmän omaa suoritustaan kuin muiden. On vaikea olla rento ja läsnä siinä mitä muut tekevät ja sanovat. Tällä hetkellä Helsingissä on niin elinvoimainen open mic -kulttuuri, että tahdon keskittyä kuulijan rooliin. Sekin harmittaa, että tiputin Auran finaalista, vaikka olimme kuuden kierroksen jälkeen tasapisteissä.

Mutta tässä siis joitakin mietelmiä runopuulaakin veteraanilta:


Osa 1, Avantgardismin harha

Monesti puhutaan modernistisesta tai postmodernistisesta runoudesta, mutta kukin tuntuu tarkoittavan niillä vähän mitä sattuu, enkä aio nyt puuttua tällaisiin määritelmiin. Käytän sen sijaan käsitettä, jonka merkitys on yleisempi ja helpommin määriteltävissä.

"Avant-garde" tarkoittaa karkeasti käännettynä eteen päin kulkemista, pyrkimystä edistää taidetta ja kulttuuria. Avantgarde julistaa ajasta riippumatta, että ei tämä ollut vielä tässä, jotain suurta on tulossa, jossain on vielä kartoittamattomia taiteen keinoja, jotka tämän sukupolven on aika löytää ja ottaa omakseen!

Kihlattuni on joskus kommentoinut osuvasti erästä scifi-leffojen kliseetä tai vinoutumaa: elokuvissa saatetaan elää aikaa vain muutaman vuosikymmenen päässä ja silti kaikki on kummasti päivittynyt futuristiseksi.

Jos nykyisyydessä katsoo ympärilleen, saattaa löytää mielettömän määrän historiallisia kerrostumia, jotka kaikki yhä elävät ja kukoistavat. Monet Helsingin jugend-kortteleista ovat säilyneet muuttumattomina sata vuotta tai enemmänkin ja siellä täällä näkee yli 30 vuotta vanhoja autoja. Lisäksi monet ihmiset pukeutuvat 70-, 60- tai 50-luvun tyyliin.

Avantgarden lumoissa ei aina osata huomioida käyttöesineiden kestokykyä sekä nostalgian ja retron voimaa. Jos 2000-luvun muoti ei määrää katukuvaa, miksi olettaisimme että se myöskään määrittäisi taiteellista makua tai ajattelua?

Yksi räikein ristiriita lavarunouden ja muun julkaistun runouden välillä on se, että lavarunous edustaa kaikkia kulttuurin ajallisia kerrostumia, kun taas uusin julkaistu runous lähinnä jonkinlaista avantgardea - siis kaikkea uutta ja jännää, runokeinoiltaan mullistavaa. Esikoisrunoilijoiden ikään kuin oletetaan olevan vierailijoita tulevaisuudesta.

Runopuulaakin tuomaroinnista ja yleisön reaktioista näkee, että kaipuu kaikenlaiseen runokieleen on vahva. Monet voittajista ovat riimirunoilijoita ja nekin modernistit, jotka kisoissa pärjäävät, sijoittuvat tyylillisesti enemmän 60-70 luvulle kuin nykyaikaan. Vanhempi väki ihmetteleekin ääneen, että miksei nykyään enää julkaista sellaista runoutta, jota he ymmärtäisivät.

Runolehdet kuten Tuli & savu , Parnasso tai Nuoren voiman runousnumero korostavat scifileffojen tavoin tarjonnassaan 2000-luvun tyyliä, vaikka suomen kulttuurin kivijalka on jugendissa ja pysyy siellä vielä vuosikymmeniä. Myydyimpien ja lainatuimpien runoilijoiden listoilla keikkuvat vieläkin sellaiset nimet kuin Uuno Kailas, Edith Södergran, Katri Vala...

Runouslehtien tehtävä on tietenkin etupäässä "edistää" suomalaista runokulttuuria ja toimituksen nuori ja innokas väki on jo nähnyt mitä aiemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan ja he kaipaavat jotain uutta - mutta edistystä ei palvele se, ettei tavallisten ihmisten tarpeita lainkaan kuunnella.

Kustantamojen tulisi herätä siihen, että myös keski-ikäinen ihminen tai eläkeläinen voi olla varteen otettava "esikoisrunoilija". Ainakin he tuntuvat keräävän valtavasti suosiota (eikä ainoastaan sympatiaa) runokisoissa. Maassamme elää monia runollisen estetiikan aikakerrostumia, ja koko runoilijakunnan maineelle olisi eduksi se, että kaikenlaisten tyylien käyttäjät saisivat yhtäläisen mahdollisuuden tavoittaa lukijakuntansa kuin ne nuoret intellektuellit, jotka lupaavat jotenkin uudistaa lajia.

Anti-avantgardistinen lukijakunta on jo olemassa, samoin runoilijat. Enää tarvittaisiin vain se retrohenkinen kustantaja.

1 kommentti: