Saavutettu viattomuus

”Viaton” on sana, joka jo olemassaolollaan viittaa rikokseen. Sitä käytetään vasta, kun tahdotaan puolustautua jonkinlaisilta syytteiltä. Sitä harvemmin lausutaan turhaan – ja tuskin koskaan kenenkään kunniaksi. Se ei ole kiitos eikä hyökkäys, vaan puolustus, anteeksipyyntö, yritys korjata erehdys, joka on jo tapahtunut.
Viattomuus on strategia, joka sallii olla tuhma ja välttää seuraukset. Viaton pikku pirulainen anoo armoa mutristamalla alahuulta ja räpsyttelemällä silmiään. Viaton ei tiennyt ja se vapauttaa hänet vastuusta. Viaton on ihan pihalla, yksi hölmöläinen.

Tämä siis viattomuuden arjen assosiaatioista, ei niinkään siitä mitä toivoisin sen olevan. Viattomuuteen liittyy myös toinen sivumerkitys, jota hieman mielisin korjailla. Puhutaan aina siitä kuinka "viattomuus menetetään", vaikka nähdäkseni viattomuus on päinvastoin jotain mikä saavutetaan.
Kristus on hyvä esimerkki tästä. Jeesus ei syntynyt viattomana; hän oli syntyessään ihmisen poika, altis samoille vioille ja houkutuksille kuin kuka hyvänsä. Vasta uhrautumisensa kautta Kristus lunasti viattomuuden – ja samalla hän tarinan mukaan vapautti synnistä koko ihmiskunnan.

Kokemus edeltää viattomuutta

Viattomuus piilee katsojan silmässä, ei kohteessa: tyhmyydessä tai tietämättömyydessä. Lapset eivät ole toinen toisilleen viattomia: päinvastoin he kiusaavat ja huijaavat toisiaan minkä ehtivät. Lapset eivät anna anteeksi toisen heikkouksia vaan hyödyntävät ne armotta. Lapset harvoin säälivät toveriaan, enintään he pelkäävät aikuisten kieltoja tai toisen itkunpurkausta jonkinlaisena hurjana ja selittämättömänä sairaskohtauksena. Jos joku on outo tai ei osaa, hänet tylysti karkotetaan leikistä.
Lapset ovat viattomia aikuisten silmissä, koska viattomuus syntyy kokemuksen ja viisauden luomasta tulkinnasta. Aikuiset armahtavat sen mukaan mitä he ymmärtävät toisen ymmärtämättömyydestä. Viattomuus on lapsen omalla tasolla pahuutta, jonka aikuisen armollinen katse on purkanut keskeneräisyydeksi, heikkoudeksi houkutusten edessä. Viattomuus on anteekstiannon hedelmä.

Jeesuksen ydinsanoma onkin se, että vaikka ihmiset ovat toinen toisilleen syntisiä paskiaisia, ovat he kaikki silti Jumalan silmissä viattomia. Jumalan viisauden rajattomuudessa mikään pahuus ei säästy kirkkaalta analyysiltä ja ymmärrykseltä.
(Psykologisesti kuvailtuna Kristuksen sovitustyö tarkoittaa sitä, että ihmiskunta sai uuden armon symbolin, suvaitsevan superegon, jonka kuka tahansa saattoi sisäistää riippumatta syntymätaustastaan. Synnintuntonsa nujertama ihminen saattoi nyt katsella itseään rakastavan Jeesuksen silmin – ja arvioida itseään armon, ei vain sosiaalisten normien mittapuulla. Ihmisen arvoa ei enää määrännyt hänen yhteiskunnallinen asemansa tai saavutukset kilpakentillä.)

Viattomuus astuu kuvaan vasta kun hahmotetaan kokonaiskuva. Lapset elävät omassa pienessä maailmassaan, jossa karkki on hyvää ja hampaiden pesu silkkaa kidutusta. Aikuiset antavat kiukuttelun anteeksi, koska heidän katseensa ulottuu vuosikymmeniä eteenpäin - aikaan, jossa hampaiden hyvinvoinnista kiitetään – sekä taaksepäin, heidän omaan lapsuutensa, jossa he itse olivat yhtä hankalia.

Ympäröivän maailman viattomuus lisääntyy maailmankuvan avartuessa ja empatiakyvyn kehittyessä. Jeesus ei tuonut maailmaan viattomuutta tekemällä ihmeitä. Hän vapautti ihmisen synnistä elämällä ihmisen elämän ja ymmärtämällä ihmistä myös hänen heikkouksissaan. Jeesuksen suurin lahja oli hänen avara katseeseensa ja rajaton myötätuntonsa.

Kristuksen lämpö ja anarkia

Vaikka Jeesuksen historiallinen täydellisyys olisi kuviteltua, voidaan se kokea todeksi symbolin ja armahtavan superegon kautta, kun täydellinen toinen katsoo alas ja hyväksyy epätäydellisen itsen. Sisäinen tarkkailija, joka ennen on vain tuominnut, antaakin nyt kaiken anteeksi, tilanteessa, jossa ihminen ei saa happea ja uhkaa nääntyä itsekriittisyyden puserruksessa.
(Tavallaan ihmisen ego tällöin tuhoutuukin, sillä uudessa katsantokannassa minän erinomaisuus ei voi enää olla kaiken mittapuuna. Juuri pyrkimys todistaa minän paremmuutta on johtanut kriisiin.)

Kristuksen hahmo on kapinallinen toimija – tekojen ohella – myös siinä mielessä, että se siirtää ihmisen itsearvioinnin tason yhteisön omista normeista ja kauneuskäsityksistä johonkin abstraktiin. Kristus ei kunnioita fariseusten ja keisarien lakia vaan julistaa omat korkeammat periaatteensa. Hän tulee ja kaataa rahanvaihtajien pöydät, häätää kauppiaat temppelistä. Tajuntamme pöydältä lakaistaan vanhat pelimerkit, jotka ovat nyt muuttuneet arvottomiksi.

Korkeamman symbolin kautta myös me itse voimme torjua oman aikamme lainoppineiden ja tyylituomareiden arviot. Kirkko ei tietenkään instituutiona voi hyödyntää vapahtajan anarkistisia puolia vaan se tehtävä on se jäänyt lähinnä meille Jeesuksen hahmosta hullaantuneille taiteilijoille.

Taiteilijan on pakko luoda vaihtoehtoiset kriteerit hyvälle elämälle, koska ainakaan kuukausipalkan suuruudella hän ei voi lunastaa omanarvontuntoa. Taiteilijan silmistä saattaa parhaimmillaan nähdä sen kuinka hän katsoo tyhjäksi kaikki tittelit ja arvonimet, ja riisuu ihmisten roolit yhdellä olankohautuksella. Niin pitkälle hän on edennyt viattomuudessaan.

Viattomuuden tunnusteot

Vielä tänäkin päivänä kaikista sairauksista varmaan puolet jotenkin liittyvät sosiaaliseen ahdistukseen ja itsearvostuksen puutteeseen – siis synnintuntoon -, vaikka kyseessä olisivat vannoutuneet ateistit.
Jeesus ja Buddha ovat omalla esimerkillään osoittaneet sen, kuinka lannistetut nousevat, kun heille annetaan hyväksyntää ja mielekäs elämäntehtävä. Joskus riittää jo se, että joku katsoo kohti ja kysyy onko kaikki hyvin. Tästä syystä ajattelen, ettei ateisteilla ole oikeutta kritisoida uskovaisia niin kauan kun he itse eivät kierrä ovelta ovelle ja tarjoudu kuuntelemaan sairaiden ja yksinäisten ahdistusta.

Saavutettu viattomuus merkitsee sitä, että ihminen on käynyt pohjalla ja noussut uuteen yritykseen – uudestisyntynyt. Kokemuksesta kumpuava viattomuus saa meidät auttamaan niitä, jotka ovat hädässä, koska pystymme samaistumaan heidän ongelmiinsa. Uusviaton on myös siinä määrin vapautunut vallitsevista ennakkoluuloista, ettei hän pelkää sitä, jos muut heti alentavat hänen kelpoisuusluokituksiaan, kun näkevät hänen seisoskemassa rikollisten ja luusereiden seurassa. Myös Gandhi saavutti maailman silmissä viattomuuden juuri sitä kautta, että hän suostui olemaan kasvot ja ääni köyhimmistä köyhimmille.

Viattomuuden löytänyt ihminen elää maanpäällisessä paratiisissa, koska hänen ei tarvitse luokitella rumuutta rumuudeksi ja pahoja tekoja pahuudeksi – hänellä on kaikelle parempikin nimitys, joka auttaa ymmärtämään ja korjaamaan ongelmia. Maailma hänen ympärillään on puhdas kypsymättömän lapsenmielen karkeista luokitteluista, Sartrelaisesta hemmotellut yläluokan inhosta, keskenkasvuisesta yäk-yäkistä ja moralisoivasta hyi-hyistä.

Kaikki mitä viaton kokee ja näkee on mielekästä ja kaunista – ja silti juuri viaton ei ole naiivi, vaan kykenee tarttumaan ongelmiin; hän ei kavahda epämiellyttäviä asioita ja torju niitä pseudoälyllisellä sarkasmillaan. Missä hyvänsä kolme tai useampi viattomuuden löytänyttä kohtaavat, siellä on lämmin ilmapiiri, ja herkkä ihminen saattaa aistia pyhyyden läsnäolon.
Me pelkäämme tuntematonta ja torjumme sen mitä emme ymmärrä. Kun yhteiskunta saavuttaa tietyn viattomuuden asteen, se voi lakata tuomitsemasta esimerkiksi homoutta tai ihmisen ihonväriä. Tällainen viattomuus voi vain lähentää meitä Jumalaan ja Kristuksen työhön.