Pyörittelin näitä ajatuksia gradun alkuvaiheissa, mutta sitten tämä osuus jäi kokonaan pois lopullisesta työstä. Julkaisen jotain tässä blogissa, jos aiheesta vaikka syntyisi keskustelua.
Mielestäni on oleellista, että akateeminen tutkimuskenttä omine puutteelliseen määritelmineen ei sotkisi ihmisten kykyä vastaanottaa taidetta - ja juuri tällä hetkellä yksi jos toinenkin runousopillinen käsite on kielialueellamme määritelty tavalla, joka on kiistatta arvottava (vastoin hyvän tieteen ihanteita) ja leimaa kelvottomiksi monia runoilijoita ja muusikoita, jotka eivät tällaista tuomiota ansaitsisi.
Assonanssi on räp-musiikin riimien kantava voima, koko jutun juju. Jos ihmisen sisäinen assonanssi-skeema on viritetty väärin, hän joko inhoaa räpin riimejä tai tuottaa huonoa räppiä. Itsekin pidin vuosikausia räppäreitä lähinnä myötähäpeää herättävinä lökäpöksyisinä ääliöinä, kunnes tajusin että varsinainen ongelma oli oman pääni kulttuurisesti sisäistetyissä suodattimissa.
Väärinymmärryksen ydin oli se, että perinteisissä runousopeissa assonanssi toistuvasti määritellään - tai suomennetaan - osapuilleen seuraavasti:
ASSONANSSI = persiilleen mennyt riimi, puolisointu
Joitakin esimerkkejä netistä:
"Puolisointu = Epätäydellinen loppusointu eli assonanssi."
(Tele-Topelius)
"Puolisointu eli assonanssi tarkoittaa epätäydellistä loppusointua. Nykyisessä runokielessä sitä ei yleensä arvosteta tai hyväksytä sen alkeellisuuden vuoksi."(Kielikompassi)
Kaikkialla siis toistuu sana "epätäydellinen", "puolinainen"...
Tämä virallinen totuus assonanssista ei tietenkään räp-skeneen vihkiytyneiden mielestä ole alkuunsakaan pätevä, eivätkä yllä olevat nuivat määritelmät vastaa assonanssia muuten kuin tietyn vanhentuneen hahmotusmallin läpi katsottuna, joka sekin perustuu virheelliseen analyysiin.
Ei assonanssin idea tietenkään ole epätäydellisyydessä: siihen pyrkimisessä tai sen ihannoimisessa (vaikka vastaliikkeet usein tietoisesti rikkovatkin sääntöjä ja luovat tarkoituksellisesti "huonoa" herättääkseen reaktiota). Ajatus assonanssin lähtökohtaisesta virheellisyydesta on pelkkä keski-iän ylittäneiden tutkijoiden ylimielinen aivopieru. Ainakaan nykyaikaisessa, murrosvaiheensa ohittaneessa suomiräpissä epäonnistumisella ei ole mitään tekemistä assonanssiin viritettyjen riimien kanssa, vaikka imprivisoitu freestyle räp salliikin tiettyjä vapauksia, ja vaikka monet amatööri-räp-viritykset todellakin ovat aika heikkoja - myös räppäreiden itsensä mielestä... ja vaikka monet räppärit leikittelevät itseiroalla.
Pointtini on se, että myös assonanssi voi olla onnistunutta tai epäonnistunutta. Sen hienouksia vain ei ymmärretä, koska teoriakirjamme ovat vanhentuneita - ja koska akateeminen diskurssi luottaa liikaa karkeisiin määritelmiin, ja liian vähän intuitioon.
Tyrmäävä assonanssin määritelmä on elossa vain siksi, että perinteisten runokriitikoiden ja tutkijoiden korvassa assonanssi on kuulostanut virheelliseltä - ja kuulostaa yhä. He ovat nopeasti määritelleet assonanssin epätäydelliseksi, koska eivät ole hiffanneet jutun jujua. Heidän päässään elää klassinen loppusointu-skeema, joka antaa heille virheellisen kartan paperilla olevista sanoista. Ongelma piilee akateemisen mielen sisäistämästä riimi-paradigmassa, joka täytyisi päivittää.
VANHA RIIMI VASTAAN UUSI
Graduni aiheena olivat määritelmät - niiden monet käyttötavat ja niihin piilotettu puolueellisuus ja valta. Määritelmät hyvin usein antavat suosituksia – tai suorastaan määräävän jonkin tietyn johtopäätöksen.
Räpissä puhutaan usein "riimittelystä", mutta peliä pelataan erilaisin säännöin. Räp-riimien epätäydellisyydestä puhuva akateemikko on hieman kuin jalkapallotuomari, joka on eksynyt jääkiekkokaukaloon ja viheltää pillillään paitsioita miten sattuu.
Koska assonanssi on räpin sielu, mennään aika pitkälle, kun se määritellään epätäydelliseksi riimiksi. Nykysuomen sanakirjan perusteella sanalla "täydellinen" on rinnakkaiset merkitykset: 1) kokonainen, eheä, 2) moitteeton. Epätäydellinen siis täysin suoraan vihjaa, että tutkittava asia olisi jotenkin epäkelpo. Tässä kohtaa diskurssianalyysissä ei ole mitään hämäryyttä. Määritelmä on arvottava.
Korostan, että olen itsekin lapsesta saakka vieroksunut räppiä. Monet räppäreiden riimit ovat mielestäni kömpelöitä. Kaverini, jotka kuuntelevat enemmän hip-hoppia, kykenevät tietenkin paljon hienoimpiin analyyseihin ja heillä on esimerkkejä sellaisista räppäreistä, jotka eivät tee runo-opillisia virheitä – tai ainakaan virheitä, jotka särähtäisivät heidän paremmin virittäytyneissä korvissaan.
Josta ymmärtäisimme mistä vanhassa ja uudessa runouskäsityksessä on kyse, verrataan keskenään perinteistä ja uutta riimiä, kahdelta suomirunouden klassikolta:
"Minä laulan sun iltasi tähtihin
ja sun yöhösi kuutamoita,
minä laulan sun aamuhus, armahin,
kevätkiuruja, purppuroita."
(V. A. Koskenniemi)
Yllä on esimerkki perinteisestä loppusoinnusta. Säkeistön riimipari on muotoa ABAB, minkä lisäksi säkeissä on toisiaan vastaava määrä tavuja.
"No poika mikä nyt pännii
taas yhet kotibileet eikä yhtää ämmii
Päivä kerrallaan niinku kaikki muutki
kiinni kaikki ikkunat ovet suutki
Turhaan enää kierellä
pohjaan palanutta soppaa liedellä"(Asa)
Paremmistakin rap-lyriikoista löytää lähes poikkeuksetta riimejä, jotka eivät pärjää vertailussa klassisten runojen rinnalla - ainakaan jos mittareina käytetään perinteisiä skeemoja.
Tässä pätkässä on kolme riimiparia, yksinkertaisesti peräkkäin muodessa AABBCC. Riimipareista vain keskimmäisessa on kokonaisia loppusointuja: muutki/suutki, vaikka niissäkin toki venytetään sääntöjä puhekielisyydellä. Viimeisessäkin säeparissa on -LLÄ/-LLÄ.
Asan tekstin ensimmäinen säepäri ämmii/pännii luokiteltaisiin Auli Viikarin Runousopin perusteiden tai minkä tahansa muunkin wikipediasta löytyvän määritelmän pohjalta armotta ”epätäydelliseksi riimiksi”.
Tässä kohtaa on kuitenkin huomattava, että räpissä ei edes pyritä samaan, vaikka puhuttaisiin ”riimittelystä”. On kyseenalaista käyttää luokitteluja, jotka perustuvat virheelliseen teoriakehykseen, vääriin skeemoihin.
Epätäydellisyys on aina suhteessa odotuksiin ja pelin sääntöihin. Perinteisen lyriikan tutkijat saattavat määritellä uuden ilmiön epätäydelliseksi, vaikka kyseessä olisi kokonaan eri laji. He nojaavat oman alansa mielikuviin ja luokitteluihin. He ovat kulttuurinsa sokaisemia.
Koko asetelma voidaan kääntää nurin niskoin, kun käytetään toista kriteeriä: assonanssia. Assonanssi täytyy sitä ennen määritellä tavalla, jonka se ansaitsee.
ASSONANSSI = riimittelyn muoto, joka ei perustu loppusointuun, vaan vokaalien toistoon. Sanalla "vokaalisointu" on valitettavasti jo toinen merkitys, joka perustuu fonetiikkaan. Näin ollen olisi parempi puhua vokaaliriimeistä tai yksinkertaisesti käyttää sanaa käännössanaa "assonanssi".
Itse en ole kovin ihastunut assonanssi-sanaan, koska myös se on tavallaan halventava. Se vihjaa ikään kuin siihen, että räpin riimeissä olisi vain jonkinlainen "assosiaatioyhteys", ei sen kummempaa (tämä voi nyt ehkä vain olla minun yksilöllinen sanaan yhdistyvä assosiaatio).
TESTATAAN UUTTA MÄÄRITELMÄÄ KÄYTÄNNÖSSÄ
Assonanssissa ei siis tuijoteta riimiparin loppusointuisuutta vaan pelkkiä vokaaleja koskevaa vastaavuutta. Erotan nyt yllä olevien kahden runon riimiparien vokaalit:
Koskenniemi:
tähtihin -> ÄII
kuutamoita -> UUAOIA
armahin, -> AAI
purppuroita -> UUOIA
Asa:
Pännii -> ÄII
Ämmii -> ÄII
Muutki -> UUI
Suutki -> UUI
Kierellä -> IEEÄ
Liedellä -> IEEÄ
Huomaamme, että assonanssin valossa itse asiassa Koskenniemen runous on epätäydellista, kun puolestaan Asan riimit ovat täysin moitteettomat. Jos käyttäisimme assonanssin skeemaa, voisimme määritellä suurimman osan klassisesta runoudesta epätäydelliseksi.
Sadan vuoden kuluttua tietosanakirjasta saattaisi löytyä määritelmä, joka olisi kääntänyt asetelman päälaelleen:
V.A.Koskenniemi = Suomalainen runoilija, joka urallaan sortui toistuvasti epätäydelliseen riimittelyyn, mutta jota siitä huolimatta palkittiin monilla tunnustuksilla. Kaikki tämä ilmeisesti johtui kulissien takaisesta juonittelusta ja läheisistä suhteista vallanpitäjiin, koska voimme 2000-luvun runoanalyysillä nähdä hänen assonanssikykynsä kauttaaltaan varsin kömpelöiksi. Monissa runoissaan hän ei saa ensimmäistäkään vokaaliriimiparia muodostettua taiteen sääntöjen mukaisesti.
Maailma muuttuu, ja muuttuvan maailman mukana meidän olisi syytä tarkistaa myös ne kognitiiviset vimpaimet, jotka olemme asentaneet aivoihimme. Taiteet arvottamisessa on taustalla monenlaisia piilomääritelmiä ja epäselviä tai aikansa eläneitä luokittelutapoja.
Nykyaikaisen räp-kulttuurin ymmärtämistä helpottaisi se, että suostuisimme omaksumaan ne arvosteluperiaatteet, joita alakulttuuri itse käyttää, emmekä vain ylhäältä käsin (tai menneisyyden haamujen suulla) sanelisi riimittelylle "oikeaoppisia", ymmärtämättömiä ja dogmaattisia sääntöjä.
Päätän kirjoitukseni räp-tekstiin, jossa assonanssi ei ulotu vain viimeiseen sanaan vaan kulkee koko säkeen pituudelta. Assonanssi mahdollistaa monenlaista uutta taituruutta, ja oivaltavaa sanailottelua, jota vanhat runousopilliset kehykset eivät olisi sallineet.
Tää on pikkupaikka, --> ÄÄ O IUAIA
Tääl on vittumaista. --> ÄÄ O IUAIA
(Joutsenolaisen hiphop-bändin kotiseutulyriikkaa)
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Saint John Lennon
Lueskellessani Antti Nylenin kirjoituksia Morrisseystä ja Jeesuksena, muistui mieleeni eräs 4-5 vuotta vanha juttu, jonka olin kirjoittanut sähköpostiin ja lähettänyt kaverilleni kommentoitavaksi. Minun oli tarkoitus laatia aiheesta isompikin essee, mutta sitten koko juttu vain unohtui, niin kuin on tapana.
Flash back iski sopivan energisellä hetkellä, joten kaivoin tekstin esiin sähköpostin uumenista. Tässä se nyt on. Korjasin vähän lauseenrakenteita, ja lisäsin sekä poistin muutaman sanan. Juttu olikin paljon valmiimpi kuin olin muistanut. Ehkä siksi se juuri oli unohtunutkin, kun siinä ei ollut työstämistä ja riittävää haastetta mielelle.
Annoin kirjoitukselle uuden otsikon, ja moni varmaan tunnistaa mihin ja keneen se viittaa.
* * *
SAINT JOHN LENNON
Jos puhumme Jeesuksen nykyaikaisista seuraajista, ensimmäisenä tulee ehkä mieleen ovelta ovelle kulkevat, arasti hymyilevät hörhösarnaajat tai maailmanloppua julistavat fanaatikot. Mutta Jeesuksen ihaileminen ei kai automaattisesti tarkoita sitä, että täytyy uskoa myös satuolentoihin ja iänikuisiin myytteihin. Jos Jeesuksen faniklubille tulisi viime vuosisadalta osoittaa suhteellisen selväjärkinen puheenjohtaja, tuskin kukaan muu sopisi tehtävään yhtä hyvin kuin John Lennon.
Jeesus oli Lennonille suorastaan pakkomielle. Hän lauloi Jeesuksesta ainakin (kuinka monessa?) biisissä ja viittasi häneen useissa vertauksissa - kuten arvostellessaan median reaktiota: "they gonna Crusify me!"
Kuuluisassa möläytyksessään Lennon julisti, että ”Beatles on suurempi ilmiö kuin Jeesus”. Sillä hetkellä Lennon itse asiassa paljasti, ettei hänen omassa horisontissaan mikään muu ollut niin suuri juttu, että kestäisi sellaista vertailua; Jeesus oli hänelle hallitseva listaykkönen, jonka paikan Beatles aikoi nyt anastaa. Lennon ei sanonut, että Beatles on suurempi kuin Elvis tai että Beatles on suurempi kuin Englannin Kuningatar – hän puhui Jeesuksesta, koska juuri Jeesus oli hänen omissa silmissään historian kovin stara ja Beatlesin täytyi ylittää Jeesukset kellottamat ennätykset ollakseen kaikkien aikojen vaikuttaja.
Tajuttuaan Beatlesin valtaisan vaikutusvallan, ja kukistettuaan Jeesuksen, ei John Lennonilla oikeastaan edes ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tulla uudeksi Jeesukseksi. Tuskin on mikään uusi havainto, että Lennon alkoi myös näyttää Jeesukselta. Hän kasvatti itselleen pitkän tukan ja parran sekä kietoutui ties minkälaisiin kaapuihin. Abbey road -levyn kannessa Lennon on pukeutunut valkoiseen ikään kuin hän olisi enkeli tai uusi kristus. Jatkuvasti Lennon jauhoi rauhasta ja rakkaudesta ja yritti elää elämänsä noudattaen Jeesuksen esimerkkiä.
Ei tule unohtaa, että myös Lennon koki eräänlaisen marttyyrikuoleman - ja otti sen vastaan filosofisen tyynesti, ikään kuin tunnistaen siinä kohtalonsa. Jeesuksen viimeiset sanat olivat "Se on täytetty", mihin Lennon coolisti vastaa: "Yeah."
Jo paljon aiemmin Lennonin ura alkaa pelottavan johdonmukaisesti seurailla Kristuksen elämää. Yhdessä Yoko Onon kanssa - joka on kuin parjattu Magdalan Maria - Lennon menee temppeliin – tässä tapauksessa temppelin pyhin on Beatles itse - ja kaataa pöydän, eli bändin, josta on tässä vaiheessa tullut melkoinen rahanvaihtajien markkinapaikka. Lennonin surmaaja, Mark ”Juudas” Chapman, oli hänkin eräänlainen uskonriehastaan seonnut opetuslapsi, joka oli hahmottanut suuren kuvion ja näkee jo kirjoitetuksi, kuinka hänen mestarinsa kohtalona on tulla marttyyriksi.
Useimpina hetkinään Lennon ei tietenkään ollut mikään huru-ukko, vaikka hän toimikin monen hörhön idoina ja äänitorvena. Hän ymmärsi uskon asioiden suhteellisuuden. Kappaleessa God Lennon laulaa: "God is a concept" - Jumala on käsite. Lennon opetti, että Taivas ja Helvetti eivät ole siellä tai täällä vaan ne ovat mielentiloja.
Itse olen koko ikäni fanittanut Lennonia, joten ei ole ihme, jos oma mielikuvaani Jeesuksesta on jollain tapaa heijastunut rokkitähden ominaisuuksia. Minulle myös Jeesus on ennen kaikkea kansan idoli, jolla oli rokkiasennetta ja melkoinen auktoriteettiongelma. Kiertävän bändinsä kanssa Jeesus esiintyi suurille yleisöille ja kirjoitti itse keskeisten biisiensä sanat (okei, Kultainen sääntö oli ehkä cover-matskua Kungfutselta).
Juuri tämä on mielestäni tärkeimpiä asioita, joita tulee ottaa huomioon Jeesuksen seuraajia arvioidessa. Parhaat jeesustelijat ottavat toki vaikutteita Jeesukselta, mutta eivät toista hänen juttujaan sanasta sanaan vaan ajattelevat myös itse ja löytävät oman tiensä. Lennon teki juuri näin. Hän poimi Jeesukselta muutaman tärkeän riffin, mutta loi kumminkin tunnistettavasti oman tyylinsä.
Kristityn elämä on Jeesuksen esimerkin seuraamista, vähän kuten nykyaikaisen rikkistaran elämä kulkee pitkälti Beatlesin jalanjälkiä. Kritisoimme artisteja, jos huomaamme heidän liiaksi noudattavan valmista kaavaa. Samoin ei myöskään kristillinen seurakunta saisi olla pelkkä Kristuksen cover-bändi, vaan tuore ja elinvoimainen tulkinta, johon kaikki bändin jäsenet ovat saaneet kirjoitettaa sanoja ja säveliä - unohtamatta myöskään rumpalia. Myös kristillisen sanoman kanssa sopii jatsailla ja lisäillä sinne tänne vähän omaa boogieta.
Flash back iski sopivan energisellä hetkellä, joten kaivoin tekstin esiin sähköpostin uumenista. Tässä se nyt on. Korjasin vähän lauseenrakenteita, ja lisäsin sekä poistin muutaman sanan. Juttu olikin paljon valmiimpi kuin olin muistanut. Ehkä siksi se juuri oli unohtunutkin, kun siinä ei ollut työstämistä ja riittävää haastetta mielelle.
Annoin kirjoitukselle uuden otsikon, ja moni varmaan tunnistaa mihin ja keneen se viittaa.
* * *
SAINT JOHN LENNON
Jos puhumme Jeesuksen nykyaikaisista seuraajista, ensimmäisenä tulee ehkä mieleen ovelta ovelle kulkevat, arasti hymyilevät hörhösarnaajat tai maailmanloppua julistavat fanaatikot. Mutta Jeesuksen ihaileminen ei kai automaattisesti tarkoita sitä, että täytyy uskoa myös satuolentoihin ja iänikuisiin myytteihin. Jos Jeesuksen faniklubille tulisi viime vuosisadalta osoittaa suhteellisen selväjärkinen puheenjohtaja, tuskin kukaan muu sopisi tehtävään yhtä hyvin kuin John Lennon.
Jeesus oli Lennonille suorastaan pakkomielle. Hän lauloi Jeesuksesta ainakin (kuinka monessa?) biisissä ja viittasi häneen useissa vertauksissa - kuten arvostellessaan median reaktiota: "they gonna Crusify me!"
Kuuluisassa möläytyksessään Lennon julisti, että ”Beatles on suurempi ilmiö kuin Jeesus”. Sillä hetkellä Lennon itse asiassa paljasti, ettei hänen omassa horisontissaan mikään muu ollut niin suuri juttu, että kestäisi sellaista vertailua; Jeesus oli hänelle hallitseva listaykkönen, jonka paikan Beatles aikoi nyt anastaa. Lennon ei sanonut, että Beatles on suurempi kuin Elvis tai että Beatles on suurempi kuin Englannin Kuningatar – hän puhui Jeesuksesta, koska juuri Jeesus oli hänen omissa silmissään historian kovin stara ja Beatlesin täytyi ylittää Jeesukset kellottamat ennätykset ollakseen kaikkien aikojen vaikuttaja.
Tajuttuaan Beatlesin valtaisan vaikutusvallan, ja kukistettuaan Jeesuksen, ei John Lennonilla oikeastaan edes ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tulla uudeksi Jeesukseksi. Tuskin on mikään uusi havainto, että Lennon alkoi myös näyttää Jeesukselta. Hän kasvatti itselleen pitkän tukan ja parran sekä kietoutui ties minkälaisiin kaapuihin. Abbey road -levyn kannessa Lennon on pukeutunut valkoiseen ikään kuin hän olisi enkeli tai uusi kristus. Jatkuvasti Lennon jauhoi rauhasta ja rakkaudesta ja yritti elää elämänsä noudattaen Jeesuksen esimerkkiä.
Ei tule unohtaa, että myös Lennon koki eräänlaisen marttyyrikuoleman - ja otti sen vastaan filosofisen tyynesti, ikään kuin tunnistaen siinä kohtalonsa. Jeesuksen viimeiset sanat olivat "Se on täytetty", mihin Lennon coolisti vastaa: "Yeah."
Jo paljon aiemmin Lennonin ura alkaa pelottavan johdonmukaisesti seurailla Kristuksen elämää. Yhdessä Yoko Onon kanssa - joka on kuin parjattu Magdalan Maria - Lennon menee temppeliin – tässä tapauksessa temppelin pyhin on Beatles itse - ja kaataa pöydän, eli bändin, josta on tässä vaiheessa tullut melkoinen rahanvaihtajien markkinapaikka. Lennonin surmaaja, Mark ”Juudas” Chapman, oli hänkin eräänlainen uskonriehastaan seonnut opetuslapsi, joka oli hahmottanut suuren kuvion ja näkee jo kirjoitetuksi, kuinka hänen mestarinsa kohtalona on tulla marttyyriksi.
Useimpina hetkinään Lennon ei tietenkään ollut mikään huru-ukko, vaikka hän toimikin monen hörhön idoina ja äänitorvena. Hän ymmärsi uskon asioiden suhteellisuuden. Kappaleessa God Lennon laulaa: "God is a concept" - Jumala on käsite. Lennon opetti, että Taivas ja Helvetti eivät ole siellä tai täällä vaan ne ovat mielentiloja.
Itse olen koko ikäni fanittanut Lennonia, joten ei ole ihme, jos oma mielikuvaani Jeesuksesta on jollain tapaa heijastunut rokkitähden ominaisuuksia. Minulle myös Jeesus on ennen kaikkea kansan idoli, jolla oli rokkiasennetta ja melkoinen auktoriteettiongelma. Kiertävän bändinsä kanssa Jeesus esiintyi suurille yleisöille ja kirjoitti itse keskeisten biisiensä sanat (okei, Kultainen sääntö oli ehkä cover-matskua Kungfutselta).
Juuri tämä on mielestäni tärkeimpiä asioita, joita tulee ottaa huomioon Jeesuksen seuraajia arvioidessa. Parhaat jeesustelijat ottavat toki vaikutteita Jeesukselta, mutta eivät toista hänen juttujaan sanasta sanaan vaan ajattelevat myös itse ja löytävät oman tiensä. Lennon teki juuri näin. Hän poimi Jeesukselta muutaman tärkeän riffin, mutta loi kumminkin tunnistettavasti oman tyylinsä.
Kristityn elämä on Jeesuksen esimerkin seuraamista, vähän kuten nykyaikaisen rikkistaran elämä kulkee pitkälti Beatlesin jalanjälkiä. Kritisoimme artisteja, jos huomaamme heidän liiaksi noudattavan valmista kaavaa. Samoin ei myöskään kristillinen seurakunta saisi olla pelkkä Kristuksen cover-bändi, vaan tuore ja elinvoimainen tulkinta, johon kaikki bändin jäsenet ovat saaneet kirjoitettaa sanoja ja säveliä - unohtamatta myöskään rumpalia. Myös kristillisen sanoman kanssa sopii jatsailla ja lisäillä sinne tänne vähän omaa boogieta.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Asimov-säätiö
Tahdon tänään puhua eräästä tulevaisuuden kulttuuri-ilmiöstä, johon olen törmännyt aikamatkoillani 2100-luvulle. Kyseessä on Isaac Asimovin mukaan nimetty makrososiologian ja psykohistorian erikoispalkinto, jota Pietarin yliopisto alkoi myöntää vuodesta 2012 alkaen. Palkintoa ei suinkaan jaeta vain tieteiskirjailijoille, vaan etupäässä sosiologeille ja tulevaisuudentutkijoille, jopa täysin tuntemattomille amatööreille. Se perustuu kaikille avoimeen kilpailuun, joka käynnistyy viiden vuoden välein (ei siis suinkaan olympiadeissa, vaan neuvostoperinteen mukaisesti viiden vuoden sykleissä). Ensimmäinen kilpailu julistettiin käyntiin jo vuonna 2002.
Kilpailun haaste on yksinkertainen. Osallistujien tehtävänä on kirjoittaa essee, joka kuvailee teknisiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia taikka muodin ja viihteen trendejä seuraavalla vuosikymmenellä. Aihealue ja ilmaisutapa on vapaa.
Kilpakirjoitukset sinetöidään avaamattomina aikakapseliin, joka avataan kymmenen vuoden vuoden kuluttua siitä päivästä. Kilpailijoista se, jonka essee on osunut lähimmäs oikeaan, voittaa pääpalkinnon ja hänet julistetaan sosiologien kuninkaaksi.
Kilpailun idea on siis varsin yksinkertainen, mutta sillä havaittiin olevan merkittäviä seurauksia 2000- ja 2100-luvun yhteiskunnassa. Kilpailussa pärjänneet tutkijat saivat mediassa niin suurta huomiota, että heitä alettiin pitää kiistattomina neroina ja jopa suoranaisina meedioina. Pian vakavatkin tutkijat ympäri maailmaa tahtoivat pönkittää uraansa ja kilpailun osanottajamäärät kasvoivat huimaaviksi. Kilpailuraati sai luettavakseen tuhansia amatöörien, professorien, poppamiesten, gurujen ja viihdekirjailijoiden laskelmia ja mitä mielikuvituksellisempia, huumehoureisia sepityksiä. Asimov-kilpailun tulosten julistustilaisuus jätti pian mediahuomiossa varjoonsa jopa Nobel-palkinnot ja NASA:n Mars-operaatiot. Kaikista kilpailun kärkikymmenikköön yltäneistä henkilöistä tuli julkkiksia vähintään omassa kotimaassaan. Heiltä udeltiin tulevaisuuden tapahtumia keskusteluohjelmissa, naistenlehdissä ja vakavissa tiedekolumneissa.
Pitkän historiansa aikana kilpailu nosti esiin ällistyttäviä lahjakkuuksia ja koki monia skandaaleja: esimerkiksi kapselin sinetöintiä epäiltiin moneen kertaan epäluotettavaksi tai tuloksia väärennetyiksi, niin pelottavan lähelle osuivat parhaat ennustukset, valikoituina tuhansien vakavien ja täysin vitsinä esitettyjen veikkauksten joukossa. Monet tavalliset ihmiset huomasivat olevansa ihailijoidensa silmissä uusi Nostradamus tai kauan odotettu Avatar. Jotkut heistä sekosivat, jotkut tulivat miljonääreiksi huijaamalla herkkäuskoisia ja esiintymällä guruna - mutta tietenkin oli myös paljon niitä, jotka hyödynsivät mahdollisuutensa ja löysivät viran, jossa saattoivat käyttää todellisia taitojaan todelliseen tutkimustyöhön.
Kilpailun kolmesataavuotisella taipaleella yksi henkilö nousi esiin hämmästyttävällä tavalla. Hänen nimensä on Oliver Hole ja kuuluisimmalla kilpailuesseellään hän voitti myöhemmin myös Nobelin palkinnon taloustieteestä.
Oliver Hole osallistui Asimov-kilpailuun neljä kertaa - ja myös neljä kertaa hänen kirjoituksensa sai vähintään kunniamaininnan. Kerran hän oli kolmas ja kerran hän voitti. Saavutus oli häkellyttävä, kun ottaa huomioon, että kilpailuun lähetettiin keskimäärin 6000 esseetä. Kukaan toinen ei edes yltänyt kärkisijoille edes kolmesti. Kahdesti palkittuja henkilöitä oli heitäkin vain kaksi. Muistakaa siis, että kilpailu järjestettiin ainoastaan viiden vuoden välein.
Oliver Holen ensimmäinen, kolmanneksi yltänyt essee, käsitteli tositeevee-ohjelmien kehityskaarta. Hole kuvaili vuonna 2002, kuinka Idols, Talent, Big Brother ja muut vastaavat formaatit leviäisivät Yhdysvalloista ja Euroopasta Lähi-Itään, Aasiaan ja Afrikkaan. Hän oli laatinut kaavan, joka muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kertoi, minä vuonna esimerkiksi Tansanian Talent tai Iranin Big Brother käynnistyisivät, ja kuinka minkäkin maan yleisömäärät kehittyisivät ja lopulta taas hiipuisivat.
Joidenkin asiantuntijoiden mukaan Holen kirjoitus oli myös sinä vuonna kaikista parhaiten onnistunut tieteellinen veikkaus, mutta sitä ei kilpailun julkisuuskuvan vuoksi olisi tahdottu nostaa ensimmäiseksi. Kilpailun raati korotti ennemmin ykköseksi Tanskalaisen viisitoistavuotiaan tytön esseen, jossa lähinnä ylistettiin naisten lukutaidon merkitystä talouskasvulle. Toiseksi sijoittui venäläinen professori, koska raati oli halunnut huomioida jonkun merkkihenkilön myös omasta maastaan. Hänen kirjoituksensa koski uusia innovaatioita energiateollisuudessa. Heti alusta saakka palkintoa kritisoitiinkin siitä, että se selvästi valikoi kirjoituksia, joihin liittyi ajankohtainen, poliittinen agenda. Jälkikäteen on nähtävissä (siis tekemällä aikamatkan 2100-luvulle), että monet 2000-luvun mielenkiintosimmista ja yllättävimmistä ennustuksista sijoittuivat kärkikolmikon taakse ja saivat ainoastaan kunniamaininnan. Niiden todellinen sosioteoreettinen arvo ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Kilpailun haaste on yksinkertainen. Osallistujien tehtävänä on kirjoittaa essee, joka kuvailee teknisiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia taikka muodin ja viihteen trendejä seuraavalla vuosikymmenellä. Aihealue ja ilmaisutapa on vapaa.
Kilpakirjoitukset sinetöidään avaamattomina aikakapseliin, joka avataan kymmenen vuoden vuoden kuluttua siitä päivästä. Kilpailijoista se, jonka essee on osunut lähimmäs oikeaan, voittaa pääpalkinnon ja hänet julistetaan sosiologien kuninkaaksi.
Kilpailun idea on siis varsin yksinkertainen, mutta sillä havaittiin olevan merkittäviä seurauksia 2000- ja 2100-luvun yhteiskunnassa. Kilpailussa pärjänneet tutkijat saivat mediassa niin suurta huomiota, että heitä alettiin pitää kiistattomina neroina ja jopa suoranaisina meedioina. Pian vakavatkin tutkijat ympäri maailmaa tahtoivat pönkittää uraansa ja kilpailun osanottajamäärät kasvoivat huimaaviksi. Kilpailuraati sai luettavakseen tuhansia amatöörien, professorien, poppamiesten, gurujen ja viihdekirjailijoiden laskelmia ja mitä mielikuvituksellisempia, huumehoureisia sepityksiä. Asimov-kilpailun tulosten julistustilaisuus jätti pian mediahuomiossa varjoonsa jopa Nobel-palkinnot ja NASA:n Mars-operaatiot. Kaikista kilpailun kärkikymmenikköön yltäneistä henkilöistä tuli julkkiksia vähintään omassa kotimaassaan. Heiltä udeltiin tulevaisuuden tapahtumia keskusteluohjelmissa, naistenlehdissä ja vakavissa tiedekolumneissa.
Pitkän historiansa aikana kilpailu nosti esiin ällistyttäviä lahjakkuuksia ja koki monia skandaaleja: esimerkiksi kapselin sinetöintiä epäiltiin moneen kertaan epäluotettavaksi tai tuloksia väärennetyiksi, niin pelottavan lähelle osuivat parhaat ennustukset, valikoituina tuhansien vakavien ja täysin vitsinä esitettyjen veikkauksten joukossa. Monet tavalliset ihmiset huomasivat olevansa ihailijoidensa silmissä uusi Nostradamus tai kauan odotettu Avatar. Jotkut heistä sekosivat, jotkut tulivat miljonääreiksi huijaamalla herkkäuskoisia ja esiintymällä guruna - mutta tietenkin oli myös paljon niitä, jotka hyödynsivät mahdollisuutensa ja löysivät viran, jossa saattoivat käyttää todellisia taitojaan todelliseen tutkimustyöhön.
Kilpailun kolmesataavuotisella taipaleella yksi henkilö nousi esiin hämmästyttävällä tavalla. Hänen nimensä on Oliver Hole ja kuuluisimmalla kilpailuesseellään hän voitti myöhemmin myös Nobelin palkinnon taloustieteestä.
Oliver Hole osallistui Asimov-kilpailuun neljä kertaa - ja myös neljä kertaa hänen kirjoituksensa sai vähintään kunniamaininnan. Kerran hän oli kolmas ja kerran hän voitti. Saavutus oli häkellyttävä, kun ottaa huomioon, että kilpailuun lähetettiin keskimäärin 6000 esseetä. Kukaan toinen ei edes yltänyt kärkisijoille edes kolmesti. Kahdesti palkittuja henkilöitä oli heitäkin vain kaksi. Muistakaa siis, että kilpailu järjestettiin ainoastaan viiden vuoden välein.
Oliver Holen ensimmäinen, kolmanneksi yltänyt essee, käsitteli tositeevee-ohjelmien kehityskaarta. Hole kuvaili vuonna 2002, kuinka Idols, Talent, Big Brother ja muut vastaavat formaatit leviäisivät Yhdysvalloista ja Euroopasta Lähi-Itään, Aasiaan ja Afrikkaan. Hän oli laatinut kaavan, joka muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kertoi, minä vuonna esimerkiksi Tansanian Talent tai Iranin Big Brother käynnistyisivät, ja kuinka minkäkin maan yleisömäärät kehittyisivät ja lopulta taas hiipuisivat.
Joidenkin asiantuntijoiden mukaan Holen kirjoitus oli myös sinä vuonna kaikista parhaiten onnistunut tieteellinen veikkaus, mutta sitä ei kilpailun julkisuuskuvan vuoksi olisi tahdottu nostaa ensimmäiseksi. Kilpailun raati korotti ennemmin ykköseksi Tanskalaisen viisitoistavuotiaan tytön esseen, jossa lähinnä ylistettiin naisten lukutaidon merkitystä talouskasvulle. Toiseksi sijoittui venäläinen professori, koska raati oli halunnut huomioida jonkun merkkihenkilön myös omasta maastaan. Hänen kirjoituksensa koski uusia innovaatioita energiateollisuudessa. Heti alusta saakka palkintoa kritisoitiinkin siitä, että se selvästi valikoi kirjoituksia, joihin liittyi ajankohtainen, poliittinen agenda. Jälkikäteen on nähtävissä (siis tekemällä aikamatkan 2100-luvulle), että monet 2000-luvun mielenkiintosimmista ja yllättävimmistä ennustuksista sijoittuivat kärkikolmikon taakse ja saivat ainoastaan kunniamaininnan. Niiden todellinen sosioteoreettinen arvo ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Satori & kensho
Ensin kohtasin jossain satunnaisessa kirjassa ohimennen mainitun sanan "satori". Olin innoissani. Vihdoinkin joku oli kuvaillut sitä kokemusta, jolle en ollut osannut antaa nimeä. Kirjoittaja kuvasi kohtaamaani oivallusta tai henkistä olotilaa hyvin täsmällisesti ja nimesi sen satoriksi. Olin nyt saanut hakusanan, jonka avulla saatoin etsiä uutta kirjallisuutta, lisää tapauksia.
Nopeasti löysin monenmonta yllättävää kohtaamista tuon täysin yksityiseksi luulemani ilmiön äärellä. Olin olettanut sen kuvailua mahdottomaksi ja tuskin olisin edes uskaltanut hapuilla sanoja sen suojaksi, ellei sitä jo olisi joku edesmennyt runoilijamystikko, toisessa maassa ja kulttuurissa, niin elävästi ehättänyt hehkuttaa. Hän puhalsi kokemukseensa leiskuvaa väriä ja nimeten joukon erikoisia tunnusmerkkejä, joista ei saattanut erehtyä.
Pian tapasin joukon kirjoittajia, jotka yhä elivät ja toimivat netissä. Muutamat heistä arvelivat, ettei se mistä puhuin suinkaan voinut olla satori. Sen täytyi ennemminkin olla "kensho". Alkuperäinen kirjoittaja, johon viittasin, tuskin oli tuntenut käsitteitä niin tarkasti, että olisi saattanut tehdä tätä eroa. Olin haltiossani. Vihdoin joku oli kuvaillut sanasta sanaan sitä kokemusta, jolle en ollut itse osannut antaa muuta nimeä kuin "se". Nyt sillä oli täsmällinen nimi kensho ja saatoin etsiä netistä uutta materiaalia, uusia kuvauksia, uusia tapauskertomuksia, suuren joukon tulkintoja ja selityksiä.
Jotkin muistelmista olivat niin voimallisia, että he neti palauttivat mieleeni alkuperäisen oivalluksen ja laukaisivat onnellisia jälkiväreitä, suuren huojentuneisuuden aallon.
Pian löysin tutkijoita ja meditaation harjoittajia - jopa suomalaisia - jotka sanoivat, ettei se, mistä puhuin ehkä sittenkään ollut "kensho". Se saattoi olla klassisempi "moksha" tai hetkellinen "samadhi", jolla ei ollut syvempiä vaikutuksia. Olin innoissani. Olin tavoittanut joukon ihmisiä, jotka tunsivat molemmat käsitteet ja hahmottivat niiden välillä eron.
Entä mitä mieltä olin itse? Oliko se kensho vaiko satori?
- Ihan sama, sehän on vain sana. Sanat tarjoavat mahdollisuuden kohtaamiselle tai väärinymmärrykselle.
- Miten omasta mielestäsi ne sitten eroavat, kensho ja satori?
Wau. Olin innoissani, että joku ensi kertaa kysyi minun mielipidettäni.
- Ne eroavat siten, että joku käyttää ennemmin sanaa kensho ja joku toinen suosii sanaa satori. Joku tuntee niistä vain toisen. Jos määrittelisin ne itse, se olisi alku väärinymmärrykselle.
- Mutta onhan varmaankin myös virallisella tasolla tehty jonkinlainen erottelu. Kyllä kai täytyy löytyä luokittelu, joka on alan asiantuntijoiden, pitkälle edistyneiden mestarien miltei yksimielinen näkemys.
- Olen varma että mestarit käyttävät oikeaa sanaa oikeassa yhteydessä. Mutta jos joku käyttää edes väärää sanaa oikeassa yhteydessä, tai oikeaa sanaa väärässä yhteydessä, siinä riittää jo aihetta maksimaaliselle innostumiselle.
Nopeasti löysin monenmonta yllättävää kohtaamista tuon täysin yksityiseksi luulemani ilmiön äärellä. Olin olettanut sen kuvailua mahdottomaksi ja tuskin olisin edes uskaltanut hapuilla sanoja sen suojaksi, ellei sitä jo olisi joku edesmennyt runoilijamystikko, toisessa maassa ja kulttuurissa, niin elävästi ehättänyt hehkuttaa. Hän puhalsi kokemukseensa leiskuvaa väriä ja nimeten joukon erikoisia tunnusmerkkejä, joista ei saattanut erehtyä.
Pian tapasin joukon kirjoittajia, jotka yhä elivät ja toimivat netissä. Muutamat heistä arvelivat, ettei se mistä puhuin suinkaan voinut olla satori. Sen täytyi ennemminkin olla "kensho". Alkuperäinen kirjoittaja, johon viittasin, tuskin oli tuntenut käsitteitä niin tarkasti, että olisi saattanut tehdä tätä eroa. Olin haltiossani. Vihdoin joku oli kuvaillut sanasta sanaan sitä kokemusta, jolle en ollut itse osannut antaa muuta nimeä kuin "se". Nyt sillä oli täsmällinen nimi kensho ja saatoin etsiä netistä uutta materiaalia, uusia kuvauksia, uusia tapauskertomuksia, suuren joukon tulkintoja ja selityksiä.
Jotkin muistelmista olivat niin voimallisia, että he neti palauttivat mieleeni alkuperäisen oivalluksen ja laukaisivat onnellisia jälkiväreitä, suuren huojentuneisuuden aallon.
Pian löysin tutkijoita ja meditaation harjoittajia - jopa suomalaisia - jotka sanoivat, ettei se, mistä puhuin ehkä sittenkään ollut "kensho". Se saattoi olla klassisempi "moksha" tai hetkellinen "samadhi", jolla ei ollut syvempiä vaikutuksia. Olin innoissani. Olin tavoittanut joukon ihmisiä, jotka tunsivat molemmat käsitteet ja hahmottivat niiden välillä eron.
Entä mitä mieltä olin itse? Oliko se kensho vaiko satori?
- Ihan sama, sehän on vain sana. Sanat tarjoavat mahdollisuuden kohtaamiselle tai väärinymmärrykselle.
- Miten omasta mielestäsi ne sitten eroavat, kensho ja satori?
Wau. Olin innoissani, että joku ensi kertaa kysyi minun mielipidettäni.
- Ne eroavat siten, että joku käyttää ennemmin sanaa kensho ja joku toinen suosii sanaa satori. Joku tuntee niistä vain toisen. Jos määrittelisin ne itse, se olisi alku väärinymmärrykselle.
- Mutta onhan varmaankin myös virallisella tasolla tehty jonkinlainen erottelu. Kyllä kai täytyy löytyä luokittelu, joka on alan asiantuntijoiden, pitkälle edistyneiden mestarien miltei yksimielinen näkemys.
- Olen varma että mestarit käyttävät oikeaa sanaa oikeassa yhteydessä. Mutta jos joku käyttää edes väärää sanaa oikeassa yhteydessä, tai oikeaa sanaa väärässä yhteydessä, siinä riittää jo aihetta maksimaaliselle innostumiselle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)