Räp-Riimien Epätäydellisyydestä

Pyörittelin näitä ajatuksia gradun alkuvaiheissa, mutta sitten tämä osuus jäi kokonaan pois lopullisesta työstä. Julkaisen jotain tässä blogissa, jos aiheesta vaikka syntyisi keskustelua.

Mielestäni on oleellista, että akateeminen tutkimuskenttä omine puutteelliseen määritelmineen ei sotkisi ihmisten kykyä vastaanottaa taidetta - ja juuri tällä hetkellä yksi jos toinenkin runousopillinen käsite on kielialueellamme määritelty tavalla, joka on kiistatta arvottava (vastoin hyvän tieteen ihanteita) ja leimaa kelvottomiksi monia runoilijoita ja muusikoita, jotka eivät tällaista tuomiota ansaitsisi.

Assonanssi on räp-musiikin riimien kantava voima, koko jutun juju. Jos ihmisen sisäinen assonanssi-skeema on viritetty väärin, hän joko inhoaa räpin riimejä tai tuottaa huonoa räppiä. Itsekin pidin vuosikausia räppäreitä lähinnä myötähäpeää herättävinä lökäpöksyisinä ääliöinä, kunnes tajusin että varsinainen ongelma oli oman pääni kulttuurisesti sisäistetyissä suodattimissa.

Väärinymmärryksen ydin oli se, että perinteisissä runousopeissa assonanssi toistuvasti määritellään - tai suomennetaan - osapuilleen seuraavasti:

ASSONANSSI = persiilleen mennyt riimi, puolisointu

Joitakin esimerkkejä netistä:
"Puolisointu = Epätäydellinen loppusointu eli assonanssi."
(Tele-Topelius)

"Puolisointu eli assonanssi tarkoittaa epätäydellistä loppusointua. Nykyisessä runokielessä sitä ei yleensä arvosteta tai hyväksytä sen alkeellisuuden vuoksi."(Kielikompassi)

Kaikkialla siis toistuu sana "epätäydellinen", "puolinainen"...

Tämä virallinen totuus assonanssista ei tietenkään räp-skeneen vihkiytyneiden mielestä ole alkuunsakaan pätevä, eivätkä yllä olevat nuivat määritelmät vastaa assonanssia muuten kuin tietyn vanhentuneen hahmotusmallin läpi katsottuna, joka sekin perustuu virheelliseen analyysiin.

Ei assonanssin idea tietenkään ole epätäydellisyydessä: siihen pyrkimisessä tai sen ihannoimisessa (vaikka vastaliikkeet usein tietoisesti rikkovatkin sääntöjä ja luovat tarkoituksellisesti "huonoa" herättääkseen reaktiota). Ajatus assonanssin lähtökohtaisesta virheellisyydesta on pelkkä keski-iän ylittäneiden tutkijoiden ylimielinen aivopieru. Ainakaan nykyaikaisessa, murrosvaiheensa ohittaneessa suomiräpissä epäonnistumisella ei ole mitään tekemistä assonanssiin viritettyjen riimien kanssa, vaikka imprivisoitu freestyle räp salliikin tiettyjä vapauksia, ja vaikka monet amatööri-räp-viritykset todellakin ovat aika heikkoja - myös räppäreiden itsensä mielestä... ja vaikka monet räppärit leikittelevät itseiroalla.

Pointtini on se, että myös assonanssi voi olla onnistunutta tai epäonnistunutta. Sen hienouksia vain ei ymmärretä, koska teoriakirjamme ovat vanhentuneita - ja koska akateeminen diskurssi luottaa liikaa karkeisiin määritelmiin, ja liian vähän intuitioon.

Tyrmäävä assonanssin määritelmä on elossa vain siksi, että perinteisten runokriitikoiden ja tutkijoiden korvassa assonanssi on kuulostanut virheelliseltä - ja kuulostaa yhä. He ovat nopeasti määritelleet assonanssin epätäydelliseksi, koska eivät ole hiffanneet jutun jujua. Heidän päässään elää klassinen loppusointu-skeema, joka antaa heille virheellisen kartan paperilla olevista sanoista. Ongelma piilee akateemisen mielen sisäistämästä riimi-paradigmassa, joka täytyisi päivittää.


VANHA RIIMI VASTAAN UUSI

Graduni aiheena olivat määritelmät - niiden monet käyttötavat ja niihin piilotettu puolueellisuus ja valta. Määritelmät hyvin usein antavat suosituksia – tai suorastaan määräävän jonkin tietyn johtopäätöksen.

Räpissä puhutaan usein "riimittelystä", mutta peliä pelataan erilaisin säännöin. Räp-riimien epätäydellisyydestä puhuva akateemikko on hieman kuin jalkapallotuomari, joka on eksynyt jääkiekkokaukaloon ja viheltää pillillään paitsioita miten sattuu.

Koska assonanssi on räpin sielu, mennään aika pitkälle, kun se määritellään epätäydelliseksi riimiksi. Nykysuomen sanakirjan perusteella sanalla "täydellinen" on rinnakkaiset merkitykset: 1) kokonainen, eheä, 2) moitteeton. Epätäydellinen siis täysin suoraan vihjaa, että tutkittava asia olisi jotenkin epäkelpo. Tässä kohtaa diskurssianalyysissä ei ole mitään hämäryyttä. Määritelmä on arvottava.

Korostan, että olen itsekin lapsesta saakka vieroksunut räppiä. Monet räppäreiden riimit ovat mielestäni kömpelöitä. Kaverini, jotka kuuntelevat enemmän hip-hoppia, kykenevät tietenkin paljon hienoimpiin analyyseihin ja heillä on esimerkkejä sellaisista räppäreistä, jotka eivät tee runo-opillisia virheitä – tai ainakaan virheitä, jotka särähtäisivät heidän paremmin virittäytyneissä korvissaan.

Josta ymmärtäisimme mistä vanhassa ja uudessa runouskäsityksessä on kyse, verrataan keskenään perinteistä ja uutta riimiä, kahdelta suomirunouden klassikolta:

"Minä laulan sun iltasi tähtihin
ja sun yöhösi kuutamoita,
minä laulan sun aamuhus, armahin,
kevätkiuruja, purppuroita."
(V. A. Koskenniemi)

Yllä on esimerkki perinteisestä loppusoinnusta. Säkeistön riimipari on muotoa ABAB, minkä lisäksi säkeissä on toisiaan vastaava määrä tavuja.

"No poika mikä nyt pännii
taas yhet kotibileet eikä yhtää ämmii
Päivä kerrallaan niinku kaikki muutki
kiinni kaikki ikkunat ovet suutki
Turhaan enää kierellä
pohjaan palanutta soppaa liedellä"(Asa)

Paremmistakin rap-lyriikoista löytää lähes poikkeuksetta riimejä, jotka eivät pärjää vertailussa klassisten runojen rinnalla - ainakaan jos mittareina käytetään perinteisiä skeemoja.

Tässä pätkässä on kolme riimiparia, yksinkertaisesti peräkkäin muodessa AABBCC. Riimipareista vain keskimmäisessa on kokonaisia loppusointuja: muutki/suutki, vaikka niissäkin toki venytetään sääntöjä puhekielisyydellä. Viimeisessäkin säeparissa on -LLÄ/-LLÄ.

Asan tekstin ensimmäinen säepäri ämmii/pännii luokiteltaisiin Auli Viikarin Runousopin perusteiden tai minkä tahansa muunkin wikipediasta löytyvän määritelmän pohjalta armotta ”epätäydelliseksi riimiksi”.

Tässä kohtaa on kuitenkin huomattava, että räpissä ei edes pyritä samaan, vaikka puhuttaisiin ”riimittelystä”. On kyseenalaista käyttää luokitteluja, jotka perustuvat virheelliseen teoriakehykseen, vääriin skeemoihin.

Epätäydellisyys on aina suhteessa odotuksiin ja pelin sääntöihin. Perinteisen lyriikan tutkijat saattavat määritellä uuden ilmiön epätäydelliseksi, vaikka kyseessä olisi kokonaan eri laji. He nojaavat oman alansa mielikuviin ja luokitteluihin. He ovat kulttuurinsa sokaisemia.

Koko asetelma voidaan kääntää nurin niskoin, kun käytetään toista kriteeriä: assonanssia. Assonanssi täytyy sitä ennen määritellä tavalla, jonka se ansaitsee.

ASSONANSSI = riimittelyn muoto, joka ei perustu loppusointuun, vaan vokaalien toistoon. Sanalla "vokaalisointu" on valitettavasti jo toinen merkitys, joka perustuu fonetiikkaan. Näin ollen olisi parempi puhua vokaaliriimeistä tai yksinkertaisesti käyttää sanaa käännössanaa "assonanssi".

Itse en ole kovin ihastunut assonanssi-sanaan, koska myös se on tavallaan halventava. Se vihjaa ikään kuin siihen, että räpin riimeissä olisi vain jonkinlainen "assosiaatioyhteys", ei sen kummempaa (tämä voi nyt ehkä vain olla minun yksilöllinen sanaan yhdistyvä assosiaatio).


TESTATAAN UUTTA MÄÄRITELMÄÄ KÄYTÄNNÖSSÄ

Assonanssissa ei siis tuijoteta riimiparin loppusointuisuutta vaan pelkkiä vokaaleja koskevaa vastaavuutta. Erotan nyt yllä olevien kahden runon riimiparien vokaalit:

Koskenniemi:
tähtihin -> ÄII
kuutamoita -> UUAOIA
armahin, -> AAI
purppuroita -> UUOIA

Asa:
Pännii -> ÄII
Ämmii -> ÄII
Muutki -> UUI
Suutki -> UUI
Kierellä -> IEEÄ
Liedellä -> IEEÄ

Huomaamme, että assonanssin valossa itse asiassa Koskenniemen runous on epätäydellista, kun puolestaan Asan riimit ovat täysin moitteettomat. Jos käyttäisimme assonanssin skeemaa, voisimme määritellä suurimman osan klassisesta runoudesta epätäydelliseksi.

Sadan vuoden kuluttua tietosanakirjasta saattaisi löytyä määritelmä, joka olisi kääntänyt asetelman päälaelleen:

V.A.Koskenniemi = Suomalainen runoilija, joka urallaan sortui toistuvasti epätäydelliseen riimittelyyn, mutta jota siitä huolimatta palkittiin monilla tunnustuksilla. Kaikki tämä ilmeisesti johtui kulissien takaisesta juonittelusta ja läheisistä suhteista vallanpitäjiin, koska voimme 2000-luvun runoanalyysillä nähdä hänen assonanssikykynsä kauttaaltaan varsin kömpelöiksi. Monissa runoissaan hän ei saa ensimmäistäkään vokaaliriimiparia muodostettua taiteen sääntöjen mukaisesti.

Maailma muuttuu, ja muuttuvan maailman mukana meidän olisi syytä tarkistaa myös ne kognitiiviset vimpaimet, jotka olemme asentaneet aivoihimme. Taiteet arvottamisessa on taustalla monenlaisia piilomääritelmiä ja epäselviä tai aikansa eläneitä luokittelutapoja.

Nykyaikaisen räp-kulttuurin ymmärtämistä helpottaisi se, että suostuisimme omaksumaan ne arvosteluperiaatteet, joita alakulttuuri itse käyttää, emmekä vain ylhäältä käsin (tai menneisyyden haamujen suulla) sanelisi riimittelylle "oikeaoppisia", ymmärtämättömiä ja dogmaattisia sääntöjä.

Päätän kirjoitukseni räp-tekstiin, jossa assonanssi ei ulotu vain viimeiseen sanaan vaan kulkee koko säkeen pituudelta. Assonanssi mahdollistaa monenlaista uutta taituruutta, ja oivaltavaa sanailottelua, jota vanhat runousopilliset kehykset eivät olisi sallineet.

Tää on pikkupaikka, --> ÄÄ O IUAIA
Tääl on vittumaista. --> ÄÄ O IUAIA
(Joutsenolaisen hiphop-bändin kotiseutulyriikkaa)