Koulukiusaajan Käsikirja, osa 1

Joskus projektit paisuvat niin, ettei niissä ole enää mitään järkeä. Yksi elämä ei riittäisi niiden kaikkien loppuunsaattamiseen. Tällä hetkellä työpöydällä on niin monta käsikirjoitusta, että joistakin täytyy osata luopua. Projektin lopettaminen ei ole kuitenkaan järjen asia. Tietoinen valinta ei estä sitä, ettei nukkumaan mennessä taas vyöryisi uusia ideoita ja uusia suuntia, jotka pakottavat tarttumaan muistivihkoon. Keskeneräiset työt sätkivät ja ponnistelevat päästäkseen huomion keskipisteeseen.

Kirjalliset projektit eivät kuole väkisin, vaan vasta sitten ne on kirjoitettu tai sanottu auki. Joskus riittää runo tai essee. Idea laantuu kun se on julkisesti esitetty. Yritän nyt jättääjäähyväiset yhdelle aivotakiaiselle tuomalla julkiseksi sen synapsiksen. Kun tarina on kerran kerrottu lyhyesti, sitä ei ehkä enää tarvitse kertoa pitkän kaavan kautta.

VAIMONHAKKAAJAN MANUAALI

Taiteilijat usein ponnahtavat julkisuuteen teoksella, joka ei suinkaan ole heidän parhaansa - se sattuu vain olemaan sopivan shokeeraava, tai osuu ajan hermoon. Myös minä olen vuosien varrella hahmotellut pöytälaatikkoon muutamia kyseenalaisia esseitä, jotka ottavat kantaa kärjistämällä ja sanomalla vastakkaisen... toisin sanoen ne ovat jonkinlaisia trolleja, typeryyden ja ahdasmielisyyden rooliharjoitelemia. Kyseessä on kuitenkin niin populistinen keino kalastella kirjallista huomiota etten ole viitsinyt saattaa niitä loppuun. On myös osoittautunut, että ne vaativat enemmän älyllistä vaivannäköä kuin luulisi.

Oletetaan siis vaikkapa, että tahtoisin julkaista teoksen nimeltään Rattijuopon tiekartta, jossa esiteltäisiin maanlaajuisesti kaikki tyypilliset paikat, joissa poliisit ovat kytiksellä puhalluttamassa autoilijoita. Teos tarjoaisi turvalliset, vaihtoehtoiset reitit, joita pitkin pääsisi ajelemaan vaikka kuinka tuiterissa - kunhan pysyisi tiellä. Tällaisen teoksen voisi tehdä monella tapaa - hyvin tai huonosti. Maksimaalisen efektin tietenkin saisi aikaan kirjoittamalla teoksen, joka oikeasti toimisi, ja vieläpä suorasanaisesti yllyttäisi rikokseen. Jos otsikko olisi pelkkä provokatiivinen sanaleikki, se tuskin herättäisi nykymaailmassa suurtakaan hälyä.

Koulukiusaajan käsikirja on sikäli haastava projekti, että olen siinä aikonut todellakin esitellä joukon keinoja, joilla koulukiusaaja voi salata tekonsa tai maksimoida vaikutuksensa. Lisäksi olen tahtonut selittää lajin historiaa ja perinteitä. Teosta varten olen lukenut joukon alan pedagogisia ja psykologisia tutkimuksia ja yrittänyt ymmärtää narsistisia ja jopa psykopaattisia persoonallisuuksia - unohtamatta tietenkään haitallisia kulttuurisia vaikutteita ja massapsykologiaa.

Ongelma on lähinnä se, että aika ei riitä ja muut projektit tuntuvat tällä hetkellä mielekkäämmiltä. Pöytälaatikossa minulla on esimerkiksi scifi-trilogia, sata pienoisnovellia, 30 filosofista esseetä, 50 pakinaa, yli 300 julkaisematonta runoa ja 400 katkelmaista sivua ADHD-romaanista. Menköön siis.

MISTÄ KOULUKIUSAAMISESSA ON KYSE?

Yleensä koulukiusaaminen tulkitaan vain häiriökäyttäytymiseksi ja ongelmaksi, joka koskettaa kaikkia osapuolia.

Oma lähestymistapani on hieman erilainen, ei kyse ole vain siitä, että tahtoisin tarkoituksella olla provokatiivinen. Uskon, että koulukiusaaminen on niin laajamittainen ilmiö kahdesta syystä:
a) se on luonnollista, lajityypillistä käyttäytymistä.
b) se on hyödyksi sitä harjoittavalle osapuolelle (tai yhteisölle) - tai ainakin tarjonnut etua jossakin ihmisen historiallisessa kehitysvaiheessa.

Vaarallisin ajatus on sijoitettu sulkeisiin: Voiko koulukiusaaminen missään olosuhteissa olla hyödyllistä yhteisölle?

Kohdat A ja B ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä, mutta jostain syystä niitä ei monikaan uskalla ottaa esiin julkisessa keskustelussa. Se, että koulukiusaaminen hyödyttäisi yhteiskuntaa tai jotain sen instituutioita, on tietenkin huomattavasti vaikeampi kysymys, eikä mielipiteeni sen suhteen ole aivan selkeä.

KOULUKIUSAAMISEN ARKEOLOGIA

Lähden argumentista, joka ei ole suoranaisesti omani. Se on variaatio useista viimeaikoina esitetyistä teorioista.

Ihmisen leviämistä lajina eri alueille on edesauttanut se, että ihmiset ovat perusluonteeltaan melko vittumaisia toisilleen. Kun ihmispopulaatio on saavuttanut tietyn rajan (yleensä 150-200 yksilö), se lähes itsestään jakautuu uskonnollisiin tai aatteellisiin ryhmiin, jotka taistelevat keskenään vallasta: rakennuksista, teistä, pelloista, metsästysmaista - alueista ja luonnonvaroista ideologioiden varjolla.

Varhaisissa yhteiskunnissa myös usein sovelletaan karkoitusta rangaistuksena. Harva tahtoo ottaa toisen henkeä vastuulleen, joten yhteisö yhteistuumin karkoittaa keskuudestaan rikolliset ja toisinajattelijat - tai sairaat tai muuten vain ärsyttävät tyypit.

Populaatioiden sotiminen, hajaantuminen sekä laajamittaiset karkoitukset ovat tietenkin usein seurausta siitä, että populaation kasvaessa ruoan hankkiminen tietyltä alueelta vaikeutuu. Ihmiset myös vierantuvat toisistaan suurissa ryhmissä, joissa eivät muista toistensa nimiä ja keskinäisiä sukusuhteita. Syntyy kuppikuntia ja klikkejä. Sisarusten ja serkkujen harvemmin sallitaan vuodattaa toistensa verta, mutta sitä kaukaisempia perhesiteitä ei kunnioiteta.

Ihmisen laajamittainen eripuraisuus ja vittumaisuus on toiminut tehokkaana yllykkeenä sille, että laji on kansoittanut nopeasti koko planeetan. Myytit kertovat hedelmällisistä puutarhoista, joista on jouduttu lähtemään maanpakoon. Historia on täynnä Egyptin orjuutta ja vaellusta erämaassa - koska kansat eivät löydä sijaa toisten kansojen keskuudessa. Ehkä meidänkin esi-isämme ovat saapuneet tänne Pohjolaan vainon ajamina.

Miten tämä nyt sitten näkyy nykyajassa? Ainakin siten, että koulujen päättäjäisten jälkeen suuri osa oppilaista tuntee tarvetta vaihtaa maisemaa. Kotiseutu tuntuu niin pieneltä ja vittumaiselta paikalta, että kaipuu on suuri jonnekin pois. Jos kotiseudun koulumuistot olisivat pelkkää hupia, ei valtakuntain sisäistä ja välistä kansainvaellusta tuskin tapahtuisi samassa mittakaavassa.

Yhä edelleenkin ihmisten keskinäine vittumaisuus sekoittaa pakkaa ja ajan kymmenet tuhannet suomalaiset ylös perseeltään - mukamas työn tai koulutuksen perässä - mutta myös siitä syystä että ihmapiiri on tulehtunut, eikä elämä kovin onnellista. Harmoninen kansakunta olisi ehkä staattinen kansakunta.

VÄKIVALLALLA UHKAAMISEN PALKKA

Mutta entä sitten ne koulukiusaajat? Väittäisin, että he useammin jäävät aloilleen. Tämä on tietenkin puhtaasti intuitioon perustuva oletus, joka vaatisi tutkimustietoa tuekseen. Tuntuu kuitenkin uskottavalta, että ihminen, joka on pelottelulla ja uhkailulla anastanut oikeutensa tiettyyn maahan, kokee sen omaksi voitonmerkikseen, eikä tunne halua luopua siitä. Vastavasti nuoret, jotka jo koko ikänsä ovat suunnitelleen vaihtavansa maisemaa, eivät edes välitä taistella reviirin symbolisesta herruudesta. He suosiolla väistyvät nyrkkien tieltä. (Kiusaajat eivät välttämättä edes ole niin kiinnostuneita alistamaan niitä, jotka ilmoittavat sanattomin elein, että he eivät halua osallistua peliin.)

Koulukiusaaminen on siis yhdeltä särmältää (selittäjiä on tietenkin useampia) jäänne ajasta, jolloin sisarusten ja ylipäänsä seudulla asuvien ihmisten tuli selvittää välinsä: kuka jää ja kuka lähtee? Seitsemässä veljeksessäkin Juhani ja Tuomas painivat siitä, kuka saa itselleen esikoisoikeuden ja perii talon. Vain yksi voi periä tuvan, toiseksi paras ehkä saunan tai muita ulkorakennuksia - nuorempien ja heikompien veljien on raivattava maatilkku läheiseen ryteikköön, naitava rikkaan talon tytär tai etsittävä onneaan muilta mailta.

Geenimme sanovat, että elämä on rankkaa ja nokkimisjärjestykset on selvitettävä varhain. Voittajat jäävät, luuserit pakkaavat kamppeensa. Nykyään tietenkin maaseutujen öykkärit voittavat itselleen lähinnä kuolevan pitäjän - mutta se on nykyaikaa se, eikä ihmisen vaistoja olekaan sovitettu nykyaikaa varten.