Etsijät (1956)

REAKTIOITA KLASSIKKOELOKUVASTA.

Etsijät (The Searchers 1956) on John Fordin ohjaama länkkäri, jonka pääosaa esittää John Wayne. Myönnän, että vielä kymmenen vuotta sitten katselin vastaavia leffoja haukotellen, ja naureskelin koko Bonanza-sukupolvelle. Tykkäsin kyllä alusta asti Sergio Leonen elokuvista, kuten Hyvät, Pahat ja Rumat (1966) - mutta kukapa ei niistä tykkäisi. Nehän ovat silkkaa sokeria aisteille (ja optimoitua toimintaviihdettä verenhimoisille vaistoillemme).

Etsijät on jotain ihan muuta kuin klassiseen revolveri-sankaruuden kaavaan nojaava toimintaelokuva (vaikka toki se hyvin usein löytyy parhaiden "klassisten" länkkäreiden listoilta). Tarinan syvälle ulottuva synkkyys ja John Waynen sarkastinen roolisuoritus tuovat enemmän mieleen Stanley Kubrickin Tohtori outolemmen tai Lars von Trierin Dogvillen. Se ei ole niinkään toimintaviihdettä vaan kivulias psykologinen analyysi ihmisluonnon demonisista puolista.

John Ford onnistuu todistamaan vääräksi uskomuksen, joka on perua antiikista ja yhä nykyäänkin kehnon dramaturgian kulmakiviä: että komedia ja vakava draama eivät sekoitu. Itse asiassa harva edes huomaa elokuvan käyttävän suurimmaksi osaksi lähinnä komedian keinoja. Se on täynnä koomillisia sivuhahmoja ja one-linereita - jopa suoranaista slapstick-huumoria, jossa kaatuillaan tuoleilla ja paiskotaan naamaan kermakakkuja.

Juuri nämä koomiset sivujuonteet ovat yleisin närkästyksen aihe esimerkiksi imdb:n kritiikeissä. Mielestäni koomillisuus on kuitenkin täysin perusteltua - tai suorastaan koko elokuvan oleellisin asia. Sen taiteellinen sanoma ja psykologinen uskottavuus perustuvat siihen, miten ihminen (niin elokuvan roolihahmo kuin katsojakaan) ei kykene käsittelemään epämukavia asioita muuten kuin nauramalla niille. Etsijät asettaa jatkuvasti keskushenkilönsä tilanteisiin, joissa ei ole muita vaihtoehtoja kuin karnevalistinen nauru tai henkinen luhistuminen.

JUONIPALJASTUS:
Lyhyesti kuvattuna Etsijöiden lähtökohta on tämä: sotajalalla olevat comanche-intiaanit hyökkäävät Texasilaiselle maatilalle, tappavat kaikki miehet, poikalapset sekä aikuiset naiset, mutta ottavat vangeiksi nuoret kauniit tytöt. Päähenkilö lähtee jäljittämään intiaaneja siinä toivossa, että hän voisi pelastaa edes jonkun tytöistä. Matkan edetessä hän löytääkin heitä raiskattuna ja tapettuna, kunnes lopulta jäljet peittyvät lumeen...

Voiko masentavampaa juonikuviota olla? Ja kuitenkaan elokuvan ihmiset eivät menetä toivoaan. He ehkä menettävät uskonsa maailman oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten hyvyyteen, mutta kertaakaan he eivät menetä huumorintajuaan - koska juuri sillä tavoin ihminen selviää läpi vaikeuksien.

Nähdessäni leffan tulin niin vaikuttuneeksi sen luoneiden taustavoimien draamallisista kyvyistä, etten muista milloin viimeksi taide olisi iskenyt minuun samanlaisella mykistävällä laadulla (ehkä joskus elo-syyskuussa, tai ainakin siitä on jo viikkoja). Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että John Ford olisi ratkaisevasti nerokkaampi kuin nykyajan ohjaajat - hän vain on onnistunut tiivistämään elokuvaansa sellaista oivallusta, joka 2000-luvulla on etääntynyt taiteen keskiöstä ja jonka esittämisen taito on selkeästi taantunut.


Sotamuistoja ja pullamössöä

Miksi sitten menneen aikakauden perustavat oivallukset niin pian väistyvät unohduksiin? Varmaan suurin syy on koko elämäntapaamme ja elämän haasteellisuutta koskettanut muutos. Me olemme pullamössösukupolvea ja Etsijät tuntuu kuin kohottavan kasvojemme eteen peilin, joka osoittaa juuri sen. Elokuva ammentaa viisautensa sodan kokeneiden sukupolvien elämänkertymästä - tai jopa kahden sodan läpi selvinneiden ihmisten kokemuksesta, joten totta kai se tietää sanoa enemmän ihmisen selviytymisen psykologisista ehdoista.

Sekä tekijäkaarti että yleisö ovat tuohon aikaan olleet paljon vaativampia arvioimaan ihmistä tukalassa paikassa. Mitä me muka tietäisimme sellaisista kauhusta, että koti poltetaan, veljet ja vanhemmat tapetaan ja sisaret raiskataan? Etsijät tuntuu kuitenkin ymmärtävän jotakin, mikä on samalla kiehtovaa ja vaivaannuttavaa: että kovan paikan tullen tragedia kääntyykin komediaksi - että helvetin syvimmissä syövereissä ihmiset nauravat, ja että heidän naurunsa saa heitä vainoavat jumalat perääntymään. Jopa kohtalo tuntuu hetkeksi hellittävän otteensa valjaista.

Elokuvan lukuisat koomiset kohtaukset ja koominen perusvire on varmaankin opittu Toisen Maailmansodan kotirintamalla. Sotien aikana tuotetaan paljon musikaaleja ja viihteellistä hömppää, koska elokuvien ei tarvitse korostaa elämän realiteettaja. Vakava taide muuttuu tarpeettomaksi, kun elämä on kyllin vakavaa ja päivittäin muistuttaa ihmistä kaiken katoavaisuudesta.

Etsijät ei ole viihteellistä hömppää, mutta se tuntuu tietävän kaiken ihmisen viihteellisen hömpän kaipuusta. Elokuvan taiteellisten keinojen ei tarvitse olla kuolemanvakavia, jos tarinassa kuolema on muuta kautta läsnä. Taiteellinen laatu syntyy juuri sitä kautta miten syvällisesti tämä koko kuvio on ymmärretty: Etsijät ei yliarvioi tai aliarvioi katsojiaan. Se tietää mitä he kestävät ja mitä he eivät kestä. Kitkerimmat jaksot se pehmittää sokerilla niin kuin jo tuttu sanalasku kertoo lääkkeistä.

Jokaisella sukupolvella näyttäisi olevan oma ammattitaitonsa - jokin ihmisyyden osa-alue, joka on parhaiten hallussa. En tiedä pystyykö taide aidosti välittämään viisauttaan, siten että se muuntaisi elämämme suuntimet jotenkin kaukonäköisemmiksi, mutta ainakin taide kykenee muistuttamaan meitä siitä, että joistakin asioista me emme ymmärrä paskan vertaa, vaikka kuinka luulisimme lukeneemme siitä teoriakirjoista.

Rankan ja pysäyttävän elokuvan jälkeen satuin lukemaan Ilta-Lehdestä presidenttiehdokkaiden kouluajan kokemuksista. Tällainen on Sari Essayahin ikävin koulumuisto:

"En ole kokenut kouluajoista häpeäntunnetta, mutta kotitaloustunnillta muistuu mieleen nolo tilanne, kun työparini kanssa perunoiden keitinvesiä lavuaariin kaataessa kattilan kansi lipsahti otteesta ja kuoritut, keitetyt perunat putosivat multaisten kuorien päälle. Hätäisesti kaavimme perunat takaisin kattilaan ja toivoimme, ettei syödessä hiekka paljon narskuisi hammasväleissä"

(IL 12.11.2011)
Niin, lapsuuteen mahtuu kaikenlaista. Toiset poimivat perunoita lavuaarista ja toiset menettävät sodassa kotinsa ja tulevat raiskatuksi. Kummassakin tapauksessa ei voi paljon muuta kuin nauraa elämän irvokkaalle koomisuudelle.

Sari Esayahin tarjoaman esimerkin laimeus ei tietenkään välttämättä kerro mitään hänen lapsuutensa tosiasiallisesta helppoudesta. Todennäköisemmin "perunat ja keitinvesi" on vain muistojen pintarakenteesta nopeasti löytyvä symbolinen avain, joka analyysissä johdattaisi paljon kipeämpään, torjuttuun muistoon.

Minua suorastaan kiehtoo tarinan äärimmilleen viety naivius. Se tuntuu jättävän niin paljon sanomatta lapsuusajan pelosta ja inhimillisen nolouden mahdollisuuksista, että aihetta tekisi mieli lähestyä täydellä mielikutuksen voimalla - esimerkiksi kirjoittamalla siitä kauhunovellin.

Mahdollista on toki sekin, että Sari Esayah on toiminut kuten kunnon kristityn kuuluu, eli hän on kaiken aikaa tiedostanut lapsuusaiheen kiperyyden ja halunnut ensi sijassa tarjota vaikeiden talousnäkymien alla kituvalle kansalle koomisen kevennyksen. Hän on siis lopulta paljon minua paremmin oivaltanut John Fordin elokuvien dramaturgillisen sanoman.

Himopelaajan päiväkirja: Oleminen, aika ja Fallout

Kaikki fantasiamme eivät suinkaan ole seksuaalifantasioita. Erootiset päivähaaveet ovat vain parhaiten tiedostettuja fantasioiden joukossa, koska niiden jatkuvasti hoetaan olevan normaali asia. Seksuaalifantasioistaan saa sekä vaieta että puhua. Niitä ei suinkaan tarvitse torjua mielestä tai unohtaa - ellei sitten koe jotain uskonnollista ahdistusta ajatustensa tähden.

Seksuaalisia tarinoita ja kuvitelmia julkaistaan estoitta sekä miehille että naisille suunnatuissa lehdissä. Tietyt seksuaalisuuden muodot saattavat olla rohkeampia kuin toiset, mutta joka tapauksessa on täysin luvallista tunnustaa itselleen, jos märkiin päiväuniin uppoutuu päivin ja öin, aamuin ja illoin.

Nyt en aion kuitenkaan puhua seksistä sen enempää, vaan pohtia niitä kaikkia muita fantasioita, joita tuosta vain ilmaantuu mieleen, velloo siellä hetken ja sitten taas katoaa jonnekin vaistojen ja unien hallitsemalle aivojen suljetulle osastolle. Kuten sanoin, ei-seksuaalista fantasioista on paljon vaikeampi puhua. Niistä ei tunnu saavan otetta.


Fantasiamme vaietut huoneet

Kaikki tietävät kosto-fantasiat. Ne ovat seksuaalifantasioiden ohella toinen ryhmä, jolla on oma valmis terminsä ja selkeät kulttuuriset vastineensa. Varmaan kaikilla on ollut kostofantasioita muodossa tai toisessa. Vaikka lapsuuteni oli selkeästi rikkaampi koston ajatusten suhteen, tunnustan yhä silloin tällöin ajautuvani jonkinlaisen köyhän kostofantasian liepeille.
En kuvittele niinkään, että suoranaisesti tappaisin jonkun, mutta saatan esimerkiksi haaveilla siitä, että jokin epämiellyttävä henkilö tai minut jottenkin päihittänyt ihminen saisi "ansionsa mukaan". Saatan esimerkiksi tuskastua ihmisryhmän, kuten amerikkalaisten tai töölöläisten ääliömäisyydestä ja toivoa että he joutuisivat kosketuksiin todellisuuden kanssa - hyvinkin rankasti.

Kostofantasioitteni tyypillisiä kohteita ovat esimerkiksi karppaajat - mutta tämä on hyvin laimea esimerkki, koska karppaaja on niin ilmeisesti myynyt sielunsa paholaiselle. Muistan myös kuinka Syyskuun yhdentenätoista kaksoistornien romahtaessa minun ällistykseeni ja syttyvän sodan pelkoon sekoittui selkeitä kostofantasian elementtejä. Kykenin monellakin tunteen tasolla ymmärtämään terroristien motiiveja, koska tiesin, että maailma oli jo pitkään odottanut jonkinlaista Robin Hoodia, joka taistelisi vaurauden maiden ahneita raharuhtinaita vastaan. Ja olihan tosiaan kyseessä World Trade Center - lännen rikkauden ja mahtavuuden symboli.

(Nyt hyppäsin siis laimeasta esimerkistä suoraan siihen oman aikamme kaikkein käytetyimpään ja kuluneimpaan.)

Luulen, että kostofantasioiden suhteen olen kuitenkin melkoinen amatööri. Olen ehkä liian hyväosainen repiäkseni niistä kaiken ilon irti. Lapsena asiat olivat toisin, kun minulla oli selkeitä vihollisia - tyypillisiä peruskoulun kusipäitä, joiden päänmenoksi suunnittelin kaikenlaista luovaa, vaikka harvoin kuitenkaan uskalsin toteuttaa mitään vastaiskuistani. Ehkä päästin ilmat jonkun pyöränrenkaista, siinä kaikki.


Fantasioilla rahastaminen

Kostofantasiat on seksuaalifantasioiden ohella myös tehokkaimmin kyetty muuntamaan rahaksi. Melkein joka toinen supersankari on jonkinlainen "kostaja". Kuuluisin heistä on tietenkin Batman, joka kostaa Gotham Cityn alamaailmalle omien vanhempiensa kuoleman - tosin hän toimii usein epäuskottavan armeliaasti.

Kirjallisuudessa kostofantasiat ovat suorastaan klassinen genre. Monte Criston Kreivi on kostofantasia. Shakespearen Hamlet on kostofantasia. Homeroksen Odysseia huipentuu kostofantasiaan, kun Odysseus saapuu kotiin ja tappaa vaimonsa kilpakosijat.
Kaikkein kuuluisin kostofantasioiden lähde on tietenkin Raamattu. Sodomman ja Gomorran tuho on kostofantasia. Noan rakentaa arkkinsa, koska Jumala tahtoo kostaa ihmiskunnalle. Kun juutalaiset pakenevat Egyptin vankeudesta, esitetään yhdeksän kostofantasiaa sammakoiden, heinäsirkkojen ja esikoislasten kuoleman muodossa. Jep, Mooseksen kirjat koonneilla henkilöillä todella taisi olla traumoja Egyptin orjuudesta.

Raamatun kostofantasiat eivät kuitenkaan rajoitu vain Vanhaan Testamenttiin. Myös kristityt kokivat vainoja liikkeen ensimmäisinä vuosisatoina ja niinpä pyhiin teksteihin on liitetty täysin tuulesta temmattu ja mieletön kostofantasia nimeltään Johanneksen ilmestys, toiselta nimeltään Ilmestyskirja.

Johanneksen ilmestyksen kirjoittaneella Johanneksella ei tiettävästi ole edes mitään tekemistä sen Johanneksen kanssa, joka tunnetaan apostolina tai sen Johanneksen kanssa, jonka mukaan on nimetty Johanneksen evankeliumi - saati sitten Johannes Kastajan, mutta Johannes on kai varhaisella keskiajalla ollut riittävän vakuuttava nimi, jotta täysin randomi huumehoureinen visio meni läpi kustannustoimittajien syynistä ja päätyi osaksi Uutta Testamenttia. Miten monelta hullulta lahkolta olisimme ehkä välttyneet, jos Ilmestyskirja olisi tunnustettu siksi mitä se on - eli hourupäisen henkilön kostofantasiaksi.


Päiväunelmien supermarket

Ei huolta, aion kyllä puhua Fallout-pelisarjasta, tämä alustus vain tuntuu venyvän järjettömiin mittoihin. Minulla on varmaan vain d-viamiinin puutetta tai jotain, kun en osaa pysyä aiheessa. Olen kyllä ottanut AD-HD-lääkkeeni. Tämä fantasia-aihelma täytyy vain kartoittaa perin pohjin ennen kuin uskallan kommentoida maailman täydellisintä Scifi-Fantasia-Rooli-Seikkailu-peliä sanallakaan.

Joillekin päiväunelmillemme ei kielestämme ja kulttuuristamme löydy käsitteellistä ilmiasua. Ne vain tapahtuvat, mutta eivät jää muistiin. Niille ei ole sanaa, eikä niitä ehkä siksi osata myöskään kaupallistaa peliteollisuudessa.

Yksi pelien tarjoama etu elokuviin ja kirjoihin nähden on SAVE/LOAD -mahdollisuus. Jonkin haastavan kohdan ohittamista voi yrittää lukuisia kertoja - mutta aivan yhtä hyvin jonkin kohdan voi tallettaa, koska se oli helppo ja mukava, siinä on jotain hienoa, jonka vuoksi on syytä palata - jos nyt sitten koskaan sellaiselle sattuu aikaa ja tarvetta.

Olen huomannut elämässäni usein haaveilleeni juuri tuosta samasta kyvystä tallettaa ja loudata. Jos vain voisin ottaa uusiksi jonkin epäonnistuneen vaiheen - tai elää uudestaan läpi parhaita hetkiä. Itse asiassa tällaiset fantasiat eivät suinkaan ole peliteollisuuden keksintöä. Ihmiset ovat varmaan koko olemassaolonsa ajan sekä jossitelleet epäonnistumisiaan että kaihonneet hyviä vanhoja päiviä. Aivojemme unelmoimassa LOAD/SAVE -toiminnossa ei ole mitään uutta. Muistimme jo valmiiksi tallettaa ja loudailee mitä sattuu. Hyvien hetken muistamiseen ei tarvita digitaalikameraa tai edes valokuvamuistia - menneiden tapahtumien muistot seuraavat meitä siunauksena tai sirouksena, miten sen nyt kulloinkin tahtoo nähdä.

Odota vain niin huomaat jo seuraavan parin päivän aikana ajautuneesi rutiininomaisten seksifantasioiden lomassa myös jos-vain tai kumpa-voisin-palata-siihen-hetkeen -fantasiaan. Jossittelu on yhtä arkipäiväinen synti kuin himo tai katkeruus.


Entä ne vaikeammin hahmoteltavat fantasiat

Mistä kaikesta ihminen voi haaveilla? Eivätkö mahdollisuutemme ole rajattomat? Voisin esitellä tuhat päiväunelmien lajia, mutta mitkä niistä kertoisivat mitään ihmisestä tai maailman parhaasta pelisarjasta. Mehän haaveilemme auringosta silloin kun on kylmä ja viileästä tuulesta silloin kun on liian kuuma. Meidän mielemme jatkuvasti pakenee jonnekin muualle, jossa asiat ovat paremmin - vaikka emme kovin täsmällisesti edes osaisi määritellä mitä se kaikista parhain edes olisi.

Ihmistä lajina leimaa se, että hän ei ole läsnä. Muistaakseni Risto Ahti on sanonut jotain sen suuntaista, että "synti on puutteellista läsnäoloa." Tähän havaintoon liittyy se hieno teologinen ikuisuusongelma, että synti itse asiassa astuu maailmaan vasta silloin, kun ihminen alkaa haaveilla Paratiisista ja Jumalasta - sekä tietenkin Jumalan kaltaiseksi tulemisesta. Hän haaveilee kaikesta hyvästä ja parmmasta ja sitä myöten luo perustan omalle pahuudelleen - huomaamattomuudelle, ohitse kävelemiselle.

Ehkä laupias samarialainenkin pysähtyi auttamaan muukalaista vain siksi, ettei hän sillä hetkellä sattunut pohdiskelemaan omaa eettistä erinomaisuuttaan.

Pahuushan arkisimmissa muodoissaan on vain sitä, että emme kohtaa todellisuutta ja lähimmäisiämme kasvoista kasvoihin. Sen sijaan pakenemme menneisyyteen ja tulevaisuuteen - ja peleihin, kuten Fallout 2 tai Fallout 3, jotka ovat siinä suhteessa omaa luokkaansa. Pahuuden syntyyn sanotaan riittävän, että hyvät ihmiset katsovat muualle. Mihin he sitten katsovat? Ehkä syvälle itseensä, ehkä he kurkottavat kohti Jumalaa - tai ehkä he ovat liian uppoutuneita kirjoittamaan utopistisia julistuksia hyvyyden voitosta.

Seksuaalinen tantra, joka on erikoinen länsimaisiin tarpeisiin luotu yksinkertaistus buddhalaisesta vajrayana-perinteestä, etsii ratkaisuja intimiteettiin siitä, että ollaan intiimisti. Siis suljetaan televisio, suljetaan jääkaapin ovi, katsotaan toisia silmiin. Jotenkin on hullua kuinka on tultu siihen, että läsnäoloa varten täytyy käydä kursseja - mutta niin se vain on nykyään, myönnän koko skenaarion todeksi ja tutuksi.

Luulen, ettei Heidegger Olemista ja aikaa kirjoittaessaan edes tajunnut mihin moderni maailma oli menossa - että häntä luettaisiin niinkin paljon lähinnä siksi, että ihmiset ovat unohtaneet olemisen perusteet, vieraantuneet oman maailmassa olemisensa sietämättömästä sellaisuudesta, kuhan-vaan-jossain-ja-jonkinlaisena-olemisesta, olemisesta ilman, että se kaiken aikaan suuntautuisi joksikin toisenlaiseksi tulemiseen tai jonkun elokuvan roolihahmon elämään samaistumiseen. Oleminen sellaisena kuin se sattuu olemaan on kokemassa jonkinlaisen rajun inflaation, kun kaikki oleminen on tehostunut suorittamiseksi ja totiseksi eksistoimiseksi, eli elämysten sekä "olemusten" metsästämiseksi. Mutta nyt aloin puhua jo Heideggeria vastaan. Olkoon niin.


Lopuksi

Palaan vielä Fallout-peleihin yksityiskohtaisemmin toisessa kirjoituksessa. Tahtoisin vielä luetella useampia fantasian lajeja, mutta lista täydentyy kaiken aikaa, kun bongaan uusia. Toisaalta en haluaisi pilata päiväunelmiani olemalla niistä liian tietoinen - paitsi tietenkin buddhalaisena minun on harjoiteltava negatiivisten tunteiden tiedostamista, ja tyynnyttmistä, jotta jonakin päivänä voisi haastaa Dalai Laman kaksintaisteluun tyyneydessä. Ah, siinä vasta klassinen buddlainen fantasia: minä versus Buddha - kumpi räpsäyttää silmiään ensimmäisenä, kumman otsalla hikipisarat kiivaammin valuvat! It's on!

Sellaista samsarista pläjäystä odotellessa on pakko asettaa toivonsa pienemmille fantasioille: televisioon pääsemis -fantasioille, Finlandia-palkinnon voittamis -fantasioille, avaruuskävelyfantasioille ja muille ehkä jonakin päivänä toteutuville in your dreams -fantasioille, kuten sille epätodelliselle sattumalle, että kukaan koskaan lukisi näin pitkää blogivuolatusta loppuun saakka.


Loppujen lopuksi

Ihminen ei eroa muista eläimistä ehkä niinkään väitetyn rationaalisuutensa vaan juuri kuvittelukykynsä vuoksi. Mielessään hän ennakoi tulevaa, käy läpi menneitä virheitä ja ennakoi toisten ihmisten reaktioita. Juuri suunnittelu antaa ihmiselle etulyöntiaseman, vaikka suunnitelmamme joskus olisivatkin aivan järjettömiä.

Tuotantoeläinten kärsimystä kuulee usein oikeutettavan sillä, että eläimet eivät kykene samaan kuin ihmiset - mutta eikö eläinten kokema kärsimys ole paljon pahempi asia juuri siitä samaisesta syystä! Eläimet eivät häkissään voi uppoutua unelmiinsa ja paeta vallitsevia olosuhteita tulevaisuuteen, menneisyyteen tai silkkaan kuvitelmaan. Ne joutuvat ottamaan kärsimykset vastaan sellaisenaan, olemaan läsnä, tuntemaan tilanteen koko toivottomuuden.

Halutessamme me ihmiset osaamme kyllä kuvitella että sika ei viihdy, mutta mielikuvituksemme sallii yhtä hyvin myös sen, että me kuvittelemme pois koko ongelman. Kykenemme myötätuntoon, mutta juuri empatiakykymme vuoksi me emme halua nähdä tai kuulla koko asiasta. Eettisyys kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytännössä siitä tulee ikävä tunne vatsanpohjaan. Samaistumme ennemmin vaikka elokuvan tai kirjan tai pelin hahmoihin, koska sillä ei ole oikeasti niin väliä kuinka heille käy. Hehän ovat vain keksittyjä hahmoja.

Rajaton kuvittelukykymme on mahdollistanut sen, että ylipäänsä suostumme elämään pienissä betonisissa asunnoissa, istumaan monta tuntia aloillamme bussissa ja sietämään melua, saasteita ja fyysistä epämukavuutta. Kuvittelukykymme on antanut meille teknologian ja uskontojen siivet, mutta pahimmillaan se kyykyttää meidät yhteiskunnallisiin oloihin, joissa jopa ruukkukasvi saattaisi nahistua.

11-11-11

Numerot voivat ajaa ihmisen hulluksi. Tiedän siitä ihan liikaa, koska matemaattiset ongelmat ovat valvottaneet minua lukuisina öinä elämäni varrella. Nytkin olen miettinyt pääni puhki, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa blogiini tällaisen tylsämielisen ihmisen numeromystiikkaan vetoavan otsikon alle.

Tämä on vielä pientä verrattuna siihen, kun reilu vuosi sitten aivan sattumalta lähdin ratkaisemaan Goldbachin hypoteesia, matemaattista ongelmaa, jota lukuisat nerot Gaussista lähtien ovat yrittäneet ratkoa jo yli sadan vuoden ajan. Hypoteesista on kirjoitettu jopa romaani ja jonkin aikaa sen todistajalle tarjottiin kirjan myyntiniksinä kahden miljoonan dollarin palkkiota.

Tuskani oli sitäkin suurempi, kun kaiken pahan päätteeksi onnistuin ratkaisemaan sen pirun ongelman. Mietin mitä helvettiä minä nyt teen? Ahdistuneena vatvoin uskottavan tieteellisen artikkelin vaatimaa työtä ja vaivannäköä. Nukuin levottomasti monta yötä putkeen: Miten minä julkaisen ratkaisun? Miten saan ihmiset ottamaan sen vakavasti? Mitä jos joku professori varastaa sen ja ottaa omiin nimiinsä?

Eikä tämä ole mikään vitsi. Soitin isälleni, joka on matematiikan opettaja. Puhuin puhelimessa ja esitin ratkaisut ääneen. Hän ei löytänyt siitä mitään moitittavaa. Kun muutama viikko myöhemmin kävin kotona, esitin samat ratkaisut paperilla - tosin tällä kertaa olin jo kehittänyt sille hieman edistyneempiä muotoiluja. Myös kummisetäni on insinööri ja tähtitieteilijä - minkä lisäksi haka pelaamaan shakkia. Niinpä esitin ratkaisuni myös hänelle, siinä toivossa, että hän löytäisi niistä loogisia ristiriitoja. Mutta valitettavasti ratkaisuni vääräksi todistaminen ei vieläkään edennyt.

Lisäksi ratkaisua varten kehittämistäni osaratkaisuista alkoi löytyä yllättäviä sovelluksia muiden alkulukuja koskeviin ongelmiin. Koko alkulukujen mysteeri alkoi purkautua ja minulla oli pian syli täynnä uusia matemaattisia käsitteitä ja metodeja. Kirjoitin viikon aikana yli 60 sivua niistä puutteista, joita olin löytänyt aiemmasta alkuluku-tutkimuksesta. Keksin muun muassa todistuksen alkulukuparien äärettömälle lukumäärälle.

Kehitin kaiken päätteksi algoritmin, joka antoi huomattavasti tarkempia likiarvoja kuin vanha logaritmiin perustuva Alkulukulause. Pienensin sen noin 2-prosentin virhemarginaalin ensin alle yhteen prosenttiin ja sitten alle promilleen - missä vaiheessa olisin tarvinnut tehokkaampia laskuohjelmia kaavani tarkistamiseksi.

Mikään ei viitannut siihen, että lähtökohdissani olisi virheitä. Kaikki jo ratkaistut ja ratkaisemattomat lukuteoreettiset ongelmat, joita käytin teoriani tarkistamiseksi osoittivat, että laskutoimitukseni pätivät. Vain Riemannin hypoteesia, matematiikan kuningas-ongelmaa, en saanut ratkaistuksi, koska en lukuisista yrityksistäni huolimatta tajunnut edes mistä siitä pohjimmillaan on kyse. Minulta näytti puuttuvan jokin käsitteellinen aparaatti, joka liittyi imaginaarilukuihin tai koodikieleen - tai sitten Riemannia ei vain pysty lähestymään kynän ja paperin avulla, pelkän lukion pitkän matematiikan pohjalta.

Lähetin myös sähköpostia muutamille suomalaisille matematiikan professoreille eri yliopistoissa. Kerroin ratkaisseeni Goldbachin hypoteesin, mutta valitettavasti kukaan heistä ei kutsunut minua minkäänlaiseen matemaattiseen turnajaiseen, jossa totuus olisi selvinnyt.

Mitä helvettiä yksittäinen ihminen edes tekee jollain matemaattisen ongelman ratkaisulla, jos hänellä ei ole sosiaalisia suhteita matematiikan eliittiin tai edes työelämän sovelluksia, joissa hän voisi ratkaisuaan hyödyntää. Luulen, että monikin ihminen on historian varrella ratkaissut erinäisiä mukamas vaikeita ongelmia, mutta sitten vain jättänyt asian sikseen. Niin ainakin minä olen tehnyt ja tunnen siitä outoa syyllisyyttä.

En pelkää niinkään, että joku ehättäisi esittämään saman ratkaisun minua ennen. Mitä sitten? Ei se kahden miljoonan palkkio ole enää edes voimassa? Eniten minua häiritsee se, että tiedän jonkun mahdollisesti tuhlaavan energioitaan Goldbachin hypoteesiin, vaikka ratkaisuni olisi jo voitu julkaista kansainvälisissä alan lehdissä. Jos saattaisin ratkaisuni julkisuuteen, voisi se vapauttaa monta älykästä mieltä pohdiskelemaan paljon tärkeämpiä ongelmia.


Pii ja kaikki siihen liittyvä hulluus

Kaiken lisäksi en edes ole yhtään kiinnostunut numeroista. Minusta on esimerkiksi silkkaa mielipuolisuutta laskea jotain Piin likiarvoja - saati sitten opetella ulkoa yhtään pidempiä rimssuja. Koko tehtävä on järjetön, koska ympyrä ja neliö eivät koskaan kohtaa. Insinööritkin ovat jo aikaa sitten saaneet riittävän tarkat likiarvot käytännön laskutoimituksia varten, miksi vaivautua?

Piin koko mysteerin varsinainen ydin on siinä, että "ympyrä" on mielikuvituksen tuotetta. Ympyrä on antropomorfismi, ihmisen tajunnan luomusta. Todellisuudessa esiintyy kyllä spiraaleja sekä ovaaleja, monikulmioita, aaltoja ja monenlaisia käyriä muodostelmia, mutta ei koskaan täydellisiä ympyröitä.

Ympyrä on pakkomielteinen idea. Sitä ei voi laskea, koska se ei ole matemaattinen olio. Fysikaalinen luonto ei noudata ympyrän muotoisia reittejä tai synnytä täysin symmetrisiä ympyröitä. Planeetat eivät kierrä ympyrärataa, eikä esimerkiksi kehämäinen bentseeni-rengas ole ympyrä vaan kuusikulmio. Yksikään helmi ei ole täysin sileä tai täysin symmetrinen.

Ympyrän laskeminen ei koskaan saavuta päätepistettä, minkä voi todistaa esimerkiksi suhteellisuusteorian avulla. Ympyrän kaari piirretään aina siten, että kehä kulkee samalla etäisyydellä suhteessa keskipisteeseen. Jos ympyrä määritellään kehän tai kaaren pisteen mukaan, se sijaitsee eri kohdassa, koska kaaresta katsottuna keskipiste on se mikä liikkuu - kuten maasta katsottuna aurinko näyttää liikkuvan taivaanrannan poikki.

Jos taas määritelmä luodaan systeemin ulkopuolelta, on huomattava kaksi asiaa: ensinnäkään maailmassa ei ole kiinteää pistettä. Vaikka keskipiste olisi äärimmäisen massiivinen, saa kehän liike siinä aikaan mikroskooppisia värähdyksiä. Esimerkiksi oma planeettamme saa aurinkoa kiertäessään siinä aikaan pientä liikettä. Toiseksi: ympyrä on kaksiulotteinen käsite kolmiulotteisessa avaruudessa, eikä ole mahdollista katsoa koko ympyrää, jokaista sen pistettä suoraan samassa yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Tarkkailijan etäisyys ympyrän keskipisteeseen ja reunoihin on tällöin epäsuhteinen ja eri pituinen, jolloin ne havaintoon nähden vääristyvän - tosin aistimme eivät havaitse niin pieniä vääristymiä tai aivomme korjaavat ne.

Kaikki ympyrään liittyvä on pelkkää abstraktiota, koska avaruus ei ole kaksiulotteinen ja koska se taipuu sekä fysiikan teorioissa että aistimyksessa: ympyrät vääntyvät ja litistyvät, eikä mitenkään tarkka piin likiarvo mahda mitään sille asialle, että koko ympyrä olikin pelkkää lumetta.


Puurtakaa ja vauhkotkaa vaan

Oikeasti ympyrä ei kuuluisi lainkaan matematiikan alaan vaan psykologiaan. Se on häiriintyneen mielen luoma yksinkertaistus paljon monimutkaisemman maailman käsittämättömistä taustailmiöistä. Ympyrä on näköharha. Jokainen ympyrä paljastuu epätäydelliseksi: navoiltaa litistyneeksi, avautuvaksi tai sulkeutuvaksi. Piin metsästäminen on vain monikulmion pakottamista kohti täydellista platonisen ideamaailman haamua. Työ ei koskaan valmistu. Koko projekti on vain numeromystikkojen teologista hurmosta.

Mutta Goldbachin hypoteesi - se saatanan paska on nyt ratkaistu ja jos joku tahtoo kuulla miten se menee niin olen valmis kertomaan... mutta se vaatiikin sitten monen tunnin puuduttavaa keskustelua tuopin ääressä tai 60 sivun tylsän artikkelin lukemista.

Onko kukaan muka valmis sellaiseen piinaan? Numerot ovat tylsiä ja matematiikka ihan perseestä. Lupaan, että Goldbachin hypoteesista riittää, kun tietää, että se on tosi. Sen tarkempia selityksiä ei kukaan ole kaivannut vuosikymmeniin. Enintään kyse on matemaatikoiden turvallisuuden tunteesta: naurettavasta luulosta, että koko heidän käsitteellinen maailmansa voisi luhistua, jos klassiseen hypoteesiin löytyisi pieni poikkeama.

Sitä sinun ei enää tarvitse pelätä. Goldbachin hypoteesi pätee loppuun saakka. Jos olet viisas niin uskot yhdestä sanasta. Minun käy sääli niitä hulluja, jotka yrittävät tietokoneella laskea aina vain suurempia alkulukuja ikään kuin jokin muuttuisi. Toivoisin, että voisin pelastaa heistä muutaman, mutta olen sellaiseen akateemiseen palastustyöhän aivan liian laiska.

Oh, be a fine girl, Kiss Me!

Jostain olin saanut sen käsityksen, että oma aurinkomme olisi tähtien joukossa vähäpätöinen, vain vaatimaton hiekanjyvä todellisten super-aurinkojen rinnalla.

Osittain se onkin totta, sillä tunnetusta maailmankaikkeudesta on löydetty tähtiä, jotka ovat todellisia jättiläisiä - tuhansia, ellei miljoonia kertoja omaa aurinkoamme kookkaampia.

Kuten helposti käy, ihmisen mieli vääntää tällaisen havainnon vähättelyksi ja itsesyytökseksi. Me olemme vain pieniä muurahaisia, emmekä ansaitse sen enempää, koska aurinkommekin on muiden aurinkojen joukossa niin vähäpätöinen. Voi meitä mitättömiä, jotka erehdyimme luulemaan joskus jumalaksi tuota pikku tähtöstä vain koska se on lähellä ja siksi näyttää niin suurelta. Todelliset titaanit ovatkin ihan muualla ja nyt meidän täytyy suunnata kumarruksemme toiseen suuntaan. Miten me saatoimmekin olla niin tyhmiä?! Tunnen itseni likaiseksi ja häpäistyksi?

Mutta, mutta... koko juttu on ihan täyttä paskaa! On nimittäin väärää tietoa, että aurinkomme olisi keskivertoa pienempi. Itse asiassa, jos uusimpia tilastoja katsotaan niin oma aurinkomme on suurempi kuin 90% tähdistä. Aurinkomme pienuus on täysi myytti ja tieteen vanhentunut olettamus - aivan kuten olettamukset penikseni pienuudesta. Kaikki johtui vain siitä, että tapasin yhden tytön, jonka edellinen rakastaja oli ollut hevosen sukulainen ja sitten vuosia elin ihan väässä luulossa siitä mikä on normaalia - mutta ei siitä nyt enempää.

Varmaan parempi jos aloitan ihan alusta ja kerron miten koko väärinkäsitys on syntynyt.


Pieni vai suuri?

Niin, siis jossain vaiheessa keksittiin, että tähdet ovat tosi kaukana - tosi, tosi, tosi kaukana. Siitä on nyt varmaan jo sata vuotta tai enemmänkin. Jotkin tähdet ovat tuhansien valovuosien päässä ja silti ne näkyvät paljaalla silmällä. Syy on yksinkertaisesti se, että ne ovat aivan helvetin isoja ja jumalattoman valovoimaisia.

Esimerkiksi Betelgeuze, joka löytyy Orionin tähtikuvion vasemmasta yläkulmasta, on itse asiassa yli 600 valovuoden päässä, mutta silti vain näyttäytyy silmälle vain hieman himmeämpänä kuin Sirius, joka on ainoastaan 8 valovuoden päässä. Sirius, eli Koirantähti on lähin tähti, jonka voi nähdä pohjoiselta pallonpuoliskolta.

(Varsinaisesti Alfa Centauri on meitä kaikkein lähimpänä oleva tähtijärjestelmä, mutta sen voi nähdä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Sirius ja Alfa Centauri ovat kuuluisia paitsi kirkkaudestaan, myös lukuisista tieteiskirjoista, elokuvista ja peleistä. Tähtitieteestä innostunut aloittelija huomaa aivan aluksi, että lähitähdistä puhuminen on monimutkaista, koska Sirius ja A.C. ovat kumpikin itse asiassa useamman tähden järjestelmiä ja täytyy erottaa tähdet ja tähtijärjestelmät, Rigil Kentauri, Proxima, Canis Majoris jne. jne. - kaikki menee nopeasti kovin sekavaksi.)

Betelgeuze on jättiläinen, mutta Sirius ja Alfa Kentauri ovat kumpikin jokseenkin meidän aurinkomme kokoisia - ainakin kosmisissa mittasuhteissa katsottuna. Meidän auringollamme ei ole siis mitään hävettävää sen naapureiden rinnalla. Jättiläiset asuvat ihan muilla nurkilla.

Ongelma on pitkälti siinä, etteivät tiedeuutisista kirjoittavat päivämediat koskaan tee juttua siitä, jos jonkin tähden havaitaan olevan omaa aurinkoamme pienempi. Vain todella suuren luokan starat kelpaavat lööppeihin.

Kuitenkin viime vuosina on havaittu, että avaruus on tulvillaan pieniä, himmeitä tähtiä. Niitä kutsutaan ruskeiksi kääpiöiksi, eikä niitä voi edes erottaa paljain silmin. Jopa tarkimmilla kaukoputkilla pienimpiä tähtiä on kyetty paikallistamaan vain lähiavaruudesta.
Relative Star Sizes (Wikipedia)

Parin viime vuosikymmenen aikana luettelo lähimmistä tähdistä on mennyt uusiksi, sillä joka suunnalta lähiavaruudesta, 5-20 valovuoden säteellä, on löytynyt lukematon joukko tummia ja mitättömiä pikkutähtiä. Jotkin niistä eivät edes loista näkyvää valoa vaan ainoastaan lämpösäteilyä, joka havaitaan infrapunakameroilla. Pienimmät uusista tähtilöydöistä ovat vain hieman Jupiteria suurempia.

Viimeisten tietojen pohjalta on syytä olettaa, että koko galaksimme on tulvillaan ennen havaitsemattomia kääpiötähtiä. Tilastollisesti ottaen oma aurinkomme onkin siis reilusti keskivertoa suurempi - ja nämä tilastot kaunistuvat kaiken aikaa, sillä kaikista pienimmät tähdet löytyvät vasta tieteen edistyessä.

(Huomattakoon nyt, että aurinko sijoittuu kokovertailussa aivan eri kohtaan riippuen siitä, kysytäänkö tähtien "keskiarvoa" vaiko "mediaania" - mutta tämä on tilastomatematiikkaa ja tylsä aihe. Samoilla kikkailuilla saadaan esimerkiksi kaksi aivan eri suuruista lukua, kun halutaan ilmaista vaikkapa kansalaisten keskipalkka.)


Olympus-syndrooma

Auringon luultu pienuus on psykologinen harha, jota jo 1900-luvun lopun tutkijat kutsuivat nimellä Olympus-syndrooma. Termin kehittäneistä tutkijoista ei valitettavasti tullut kovin kuuluisia, sillä heidän pahaksi onnekseen samana vuonna lanseerattiin myös Tukholma-syndrooma, josta tuli valtaisa hitti. Se jätti varjoonsa monta muuta, paljon oleellisempaa syndroomaa, vain koska ihmiset menevät ihan villeiksi panttivankidraamoista.

Itse en halua koskaan katsoa elokuvia, jotka kuvaavat panttivankitilanteita, koska niissä aina mainitaan Tukholma-syndrooma ja silloin muistan sen julman ja epäoikeudenmukaisen kohtalon, joka Olympus-syndroomaa sai osakseen. Tahtoisin puhdistaa sen ja monen muunkin unohdetun syndrooman maineen, mutta pelkään, ettei siihen pysty yksi ihminen blogillaan, jolla parhaimmillaankin on vain pari lukijaa.

Nyt ekstyin taas aiheesta. Olympus-harha on ehkä hienoin koskaan esitetty teoria ihmismielestä. Se on miltei Maslowin tarvehierarkian veroinen psykologinen kapistus.


Kübler-Rossin tähtisumu

Anteeksi, mutta nyt minun on pakko tehdä vielä pieni hyppäys sivupolulle. Psykologisista teorioista puhuttaessa täysin voittamaton on tietenkin surun käsittelemisen ja tosiasioiden kohtaamisen viisiportainen Kybler-Roos-malli, jonka esitteli Elisabeth Kybler-Ross vuonna 1969.

Jos psykologiassa myönnettäisiin Nobelin palkintoja niin Elisabeth Kübler Rossille niitä olisi pitänyt jakaa kokonainen sylillinen. Niin täydellisesti teoria kuvaa valheessa elämistä, olivat kyseessä sitten karppaajat, aisankannattajat tai ihan kuka vaan.

Jos teoria ei vielä ole tuttu niin tässä se tulee:
1. torjunta
2. Viha
3. Kaupankäynti
4. Masennus
5. Hyväksyntä.

Jos siis esimerkiksi karppaajalle yrittää selittää, että hänen koko elämäntapansa on epäeettinen, epäterveellinen ja kaikin puolin väärä, niin aivan ensimmäiseksi hän vain ohittaa koko asian, vaihtaa keskustelua tai peittää korvansa ja hyräilee "laa-laa-la-laa!"

Toinen vaihe on se, että karppaaja saa vitummoiset raivarit, kuten kuka tahansa lihansyöjä, jolle on esitelty kuvia pieniin karsinoihin tungetuista sioista tai ketuista, joilta puuttuu toinen korva.

Kolmas vaihe on kaupankäynti: "jos minä karppaankin niin mitä jos sovitaan, että syön lihan ohessa vaikka pari kaalinlehteä tai pähkinää - mutta papuja en syö, koska niistä tulee ilmavaivoja."

Neljännessä vaiheessa karppaaja saa ahdistuskohtauksen kun ketoosi on vaihtunut nääntymykseksi. Valitettavasti totuuden hyväksyntään karppaaja ei yleensä koskaan ehdi, sillä masennuksesta hän palaa alkuruutuun, eli siihen tilaan, jossa hän vain ahmi pullaa ja joi limuja ja voi pahoin sekä fyysisesti että henkisesti.

Pieni toivo tietenkin olisi, että karppaaja huomaisi lihan vain aiheuttavan ummetusta ja päätyisi kasvissyöjäksi, mutta se on pieni toivo - koska julma totuus on se, että viisiportaisen asteikon kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin on toivoa totuuden hyväksymisestä.
Homouden hyväksynnän vaiheet graafisesti. Thanks to
gaylaughing.blogspot.com
/2011/07/after-5-phases-of-coming-out-i-finally.html

Minunkin täytyi käydä läpi ainakin viisi parisuhdetta ennen kuin viimein hyväksyin sen, että penikseni on ihan sopivan kokoinen, itse asiassa jopa hieman keskivertoa suurempi. Se vaati paljon vihaa ja kaupankäyntiä, mutta lopulta löysin partnerin, jolla onnekseni oli kokemuksia vain paljon pienemmistä peniksistä. Hänen käsityksensä suhteellisuudesta saivat minut viimein vakuuttuneeksi.

(Miten ihmeellinen sattuma olikaan, että sama nainen oli tapaillut yli kymmentä miestä, joiden kaikkien kalu oli alle 9-senttinen? No, joskus ihmeitä vain tapahtuu. Today I am the heppiest man alive.)


Citius, Altius, Fortius

Mutta mitenkä Olympia-syndrooma siis liittyy tähtijärjestelmiin tai peniksen kokoon?

Olympus-syndrooma nimensä mukaisesti viittaa antiikkiin ja sen aikaisiin patsaisiin, joille oli tyypillistä mittava ruumiin koko, mutta pieni penis. Antiikin jumalhahmot, keisarit ja myyttiset sankarit kuvattiin kolmen tai neljän metrin korkuisina, koska sitä kautta patsaiden luoma vaikutelma on tietenkin vaikuuttavampi.

Psykologit havaitsivat, että nykyaikainen media toimii aivan samoin: se keskittyy esimerkiksi urheilussa vain ennätyksiin. Televisio on täynnä missejä ja karismaattisia tähtiä, jotka täydellisesti puettuina ja meikattuina esittävät ylimaailmallisia akrobaattisia temppuja ja saavat tavallisen ihmisen tuntemaan olonsa kovin pieneksi ja mitättömäksi.

Olympialaisten motto: "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" on kasvattanut sadassa vuodessa normaaliksi koetun ihmisyyden standardit aivan käsittämättömiin mittoihin. Tavallinen erinomaisuus ei merkitse enää mitään, koska mediat esittelevät meille aina vain erikoisinta erikoisuutta. Esimerkiksi suomen-mestaruus ei usseimmissa lajeissa enää merkitse mitään. Myös kansallisten tähtien on oltava kansainvälisiä menestyjiä ennen kuin heidät huomioidaan kansallisessa mediassa.

Olympia-syndrooma kuvaa siis piirimestareita tai paikallisten kauneiskisojen voittajia, jotka ahdistuvat omasta riittämättömyydestään. On suorastaan kirous pärjätä jollain alalla niin hyvin, että pääsee koettelemaan taitojensa rajoja. Monet kansalliset huiput joutuvat miltei häpäisemään itseään MM-kisoissa, joissa heille vain satelee syytöksiä viimeisestä pistesijasta, vaikka todellisuudessa he ovat yksi miljoonasta - ja päihittäneet sadoittain kilpailijoita lukuisissa karsintakilpailuissa.

Syndroomasta tulee tietenkin vakava ongelma vasta kun menestyvät ihmiset tuhoavat elämänsä itsesyytöksillä ja yliyrittämisellä - mutta saman vääristymän pienempiä tapauksia näkee kaikkialla. Ihmiset ovat menettäneet suhteellisuutensa ja pilkkaavat vaikkapa Jarkko Niemistä siitä, että hän on pudonnut ATP-listalla pari sijaa, vaikka kyse on ehkä maailman vaativimmasta yksilölajista ja hienosta urheilijasta, joka on saavuttanut lajissaan enemmän kuin kukaan toinen suomalainen.

Olympia-harha on massamedian kirous, joka kutistaa ihmisten saavutukset, ja saa heidät vertailemaan itseään Akhilleukseen, Afroditeen, MacGyveriin tai muihin jumaltarujen myyttisiin hahmoihin.

Photoshopattujen tähtikuvien ansiosta kolmimetriset antiikin patsaat ovat heränneet eloon ja nyt ne tallovat meidän itsetuntomme. Jopa tärkein, eli oma Aurinkomme on saatu meidän silmissämme tuntumaan pieneltä - ja miksi? Koska emme voi vastustaa houkutustamme katsoa. Jos jossain on jotain maagisen suurta, me kurkistamme ja muutumme suolapatsaiksi. Tahdomme katsoa, vaikka tiedämmekin että emme kestäisi nähdä.

PS. On hyvinkin mahdollista, että syndrooman keksivät jo keskiajan ihmiset, sillä antiikin jälkeensä jättämiltä patsailta toisinaan hakattiin pois sukuelimet. Olympia-syndrooman valossa syyt ei ehkä suinkaan olleet siveelliset vaan pelkkää käytännön psykologista viisautta. Mitä sitten, jos joku on kolmemetrinen, jos sillä ei ole munia?! Yksinkertainen vandalismi antoi varmaankin monelle ihmisella mahtavan synninpäästön, ja siten patsaiden häpäisemistä voisi nimittää suorastaan kristilliseksi teoksi.