Etsijät (The Searchers 1956) on John Fordin ohjaama länkkäri, jonka pääosaa esittää John Wayne. Myönnän, että vielä kymmenen vuotta sitten katselin vastaavia leffoja haukotellen, ja naureskelin koko Bonanza-sukupolvelle. Tykkäsin kyllä alusta asti Sergio Leonen elokuvista, kuten Hyvät, Pahat ja Rumat (1966) - mutta kukapa ei niistä tykkäisi. Nehän ovat silkkaa sokeria aisteille (ja optimoitua toimintaviihdettä verenhimoisille vaistoillemme).
Etsijät on jotain ihan muuta kuin klassiseen revolveri-sankaruuden kaavaan nojaava toimintaelokuva (vaikka toki se hyvin usein löytyy parhaiden "klassisten" länkkäreiden listoilta). Tarinan syvälle ulottuva synkkyys ja John Waynen sarkastinen roolisuoritus tuovat enemmän mieleen Stanley Kubrickin Tohtori outolemmen tai Lars von Trierin Dogvillen. Se ei ole niinkään toimintaviihdettä vaan kivulias psykologinen analyysi ihmisluonnon demonisista puolista.
John Ford onnistuu todistamaan vääräksi uskomuksen, joka on perua antiikista ja yhä nykyäänkin kehnon dramaturgian kulmakiviä: että komedia ja vakava draama eivät sekoitu. Itse asiassa harva edes huomaa elokuvan käyttävän suurimmaksi osaksi lähinnä komedian keinoja. Se on täynnä koomillisia sivuhahmoja ja one-linereita - jopa suoranaista slapstick-huumoria, jossa kaatuillaan tuoleilla ja paiskotaan naamaan kermakakkuja.
Juuri nämä koomiset sivujuonteet ovat yleisin närkästyksen aihe esimerkiksi imdb:n kritiikeissä. Mielestäni koomillisuus on kuitenkin täysin perusteltua - tai suorastaan koko elokuvan oleellisin asia. Sen taiteellinen sanoma ja psykologinen uskottavuus perustuvat siihen, miten ihminen (niin elokuvan roolihahmo kuin katsojakaan) ei kykene käsittelemään epämukavia asioita muuten kuin nauramalla niille. Etsijät asettaa jatkuvasti keskushenkilönsä tilanteisiin, joissa ei ole muita vaihtoehtoja kuin karnevalistinen nauru tai henkinen luhistuminen.
JUONIPALJASTUS:
Lyhyesti kuvattuna Etsijöiden lähtökohta on tämä: sotajalalla olevat comanche-intiaanit hyökkäävät Texasilaiselle maatilalle, tappavat kaikki miehet, poikalapset sekä aikuiset naiset, mutta ottavat vangeiksi nuoret kauniit tytöt. Päähenkilö lähtee jäljittämään intiaaneja siinä toivossa, että hän voisi pelastaa edes jonkun tytöistä. Matkan edetessä hän löytääkin heitä raiskattuna ja tapettuna, kunnes lopulta jäljet peittyvät lumeen...
Voiko masentavampaa juonikuviota olla? Ja kuitenkaan elokuvan ihmiset eivät menetä toivoaan. He ehkä menettävät uskonsa maailman oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten hyvyyteen, mutta kertaakaan he eivät menetä huumorintajuaan - koska juuri sillä tavoin ihminen selviää läpi vaikeuksien.Nähdessäni leffan tulin niin vaikuttuneeksi sen luoneiden taustavoimien draamallisista kyvyistä, etten muista milloin viimeksi taide olisi iskenyt minuun samanlaisella mykistävällä laadulla (ehkä joskus elo-syyskuussa, tai ainakin siitä on jo viikkoja). Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että John Ford olisi ratkaisevasti nerokkaampi kuin nykyajan ohjaajat - hän vain on onnistunut tiivistämään elokuvaansa sellaista oivallusta, joka 2000-luvulla on etääntynyt taiteen keskiöstä ja jonka esittämisen taito on selkeästi taantunut.
Sotamuistoja ja pullamössöä
Miksi sitten menneen aikakauden perustavat oivallukset niin pian väistyvät unohduksiin? Varmaan suurin syy on koko elämäntapaamme ja elämän haasteellisuutta koskettanut muutos. Me olemme pullamössösukupolvea ja Etsijät tuntuu kuin kohottavan kasvojemme eteen peilin, joka osoittaa juuri sen. Elokuva ammentaa viisautensa sodan kokeneiden sukupolvien elämänkertymästä - tai jopa kahden sodan läpi selvinneiden ihmisten kokemuksesta, joten totta kai se tietää sanoa enemmän ihmisen selviytymisen psykologisista ehdoista.
Sekä tekijäkaarti että yleisö ovat tuohon aikaan olleet paljon vaativampia arvioimaan ihmistä tukalassa paikassa. Mitä me muka tietäisimme sellaisista kauhusta, että koti poltetaan, veljet ja vanhemmat tapetaan ja sisaret raiskataan? Etsijät tuntuu kuitenkin ymmärtävän jotakin, mikä on samalla kiehtovaa ja vaivaannuttavaa: että kovan paikan tullen tragedia kääntyykin komediaksi - että helvetin syvimmissä syövereissä ihmiset nauravat, ja että heidän naurunsa saa heitä vainoavat jumalat perääntymään. Jopa kohtalo tuntuu hetkeksi hellittävän otteensa valjaista.
Elokuvan lukuisat koomiset kohtaukset ja koominen perusvire on varmaankin opittu Toisen Maailmansodan kotirintamalla. Sotien aikana tuotetaan paljon musikaaleja ja viihteellistä hömppää, koska elokuvien ei tarvitse korostaa elämän realiteettaja. Vakava taide muuttuu tarpeettomaksi, kun elämä on kyllin vakavaa ja päivittäin muistuttaa ihmistä kaiken katoavaisuudesta.
Etsijät ei ole viihteellistä hömppää, mutta se tuntuu tietävän kaiken ihmisen viihteellisen hömpän kaipuusta. Elokuvan taiteellisten keinojen ei tarvitse olla kuolemanvakavia, jos tarinassa kuolema on muuta kautta läsnä. Taiteellinen laatu syntyy juuri sitä kautta miten syvällisesti tämä koko kuvio on ymmärretty: Etsijät ei yliarvioi tai aliarvioi katsojiaan. Se tietää mitä he kestävät ja mitä he eivät kestä. Kitkerimmat jaksot se pehmittää sokerilla niin kuin jo tuttu sanalasku kertoo lääkkeistä.
Jokaisella sukupolvella näyttäisi olevan oma ammattitaitonsa - jokin ihmisyyden osa-alue, joka on parhaiten hallussa. En tiedä pystyykö taide aidosti välittämään viisauttaan, siten että se muuntaisi elämämme suuntimet jotenkin kaukonäköisemmiksi, mutta ainakin taide kykenee muistuttamaan meitä siitä, että joistakin asioista me emme ymmärrä paskan vertaa, vaikka kuinka luulisimme lukeneemme siitä teoriakirjoista.
Rankan ja pysäyttävän elokuvan jälkeen satuin lukemaan Ilta-Lehdestä presidenttiehdokkaiden kouluajan kokemuksista. Tällainen on Sari Essayahin ikävin koulumuisto:
"En ole kokenut kouluajoista häpeäntunnetta, mutta kotitaloustunnillta muistuu mieleen nolo tilanne, kun työparini kanssa perunoiden keitinvesiä lavuaariin kaataessa kattilan kansi lipsahti otteesta ja kuoritut, keitetyt perunat putosivat multaisten kuorien päälle. Hätäisesti kaavimme perunat takaisin kattilaan ja toivoimme, ettei syödessä hiekka paljon narskuisi hammasväleissä"(IL 12.11.2011)
Niin, lapsuuteen mahtuu kaikenlaista. Toiset poimivat perunoita lavuaarista ja toiset menettävät sodassa kotinsa ja tulevat raiskatuksi. Kummassakin tapauksessa ei voi paljon muuta kuin nauraa elämän irvokkaalle koomisuudelle.
Sari Esayahin tarjoaman esimerkin laimeus ei tietenkään välttämättä kerro mitään hänen lapsuutensa tosiasiallisesta helppoudesta. Todennäköisemmin "perunat ja keitinvesi" on vain muistojen pintarakenteesta nopeasti löytyvä symbolinen avain, joka analyysissä johdattaisi paljon kipeämpään, torjuttuun muistoon.
Minua suorastaan kiehtoo tarinan äärimmilleen viety naivius. Se tuntuu jättävän niin paljon sanomatta lapsuusajan pelosta ja inhimillisen nolouden mahdollisuuksista, että aihetta tekisi mieli lähestyä täydellä mielikutuksen voimalla - esimerkiksi kirjoittamalla siitä kauhunovellin.
Mahdollista on toki sekin, että Sari Esayah on toiminut kuten kunnon kristityn kuuluu, eli hän on kaiken aikaa tiedostanut lapsuusaiheen kiperyyden ja halunnut ensi sijassa tarjota vaikeiden talousnäkymien alla kituvalle kansalle koomisen kevennyksen. Hän on siis lopulta paljon minua paremmin oivaltanut John Fordin elokuvien dramaturgillisen sanoman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti