Osittain se onkin totta, sillä tunnetusta maailmankaikkeudesta on löydetty tähtiä, jotka ovat todellisia jättiläisiä - tuhansia, ellei miljoonia kertoja omaa aurinkoamme kookkaampia.
Kuten helposti käy, ihmisen mieli vääntää tällaisen havainnon vähättelyksi ja itsesyytökseksi. Me olemme vain pieniä muurahaisia, emmekä ansaitse sen enempää, koska aurinkommekin on muiden aurinkojen joukossa niin vähäpätöinen. Voi meitä mitättömiä, jotka erehdyimme luulemaan joskus jumalaksi tuota pikku tähtöstä vain koska se on lähellä ja siksi näyttää niin suurelta. Todelliset titaanit ovatkin ihan muualla ja nyt meidän täytyy suunnata kumarruksemme toiseen suuntaan. Miten me saatoimmekin olla niin tyhmiä?! Tunnen itseni likaiseksi ja häpäistyksi?
Mutta, mutta... koko juttu on ihan täyttä paskaa! On nimittäin väärää tietoa, että aurinkomme olisi keskivertoa pienempi. Itse asiassa, jos uusimpia tilastoja katsotaan niin oma aurinkomme on suurempi kuin 90% tähdistä. Aurinkomme pienuus on täysi myytti ja tieteen vanhentunut olettamus - aivan kuten olettamukset penikseni pienuudesta. Kaikki johtui vain siitä, että tapasin yhden tytön, jonka edellinen rakastaja oli ollut hevosen sukulainen ja sitten vuosia elin ihan väässä luulossa siitä mikä on normaalia - mutta ei siitä nyt enempää.
Varmaan parempi jos aloitan ihan alusta ja kerron miten koko väärinkäsitys on syntynyt.
Pieni vai suuri?
Niin, siis jossain vaiheessa keksittiin, että tähdet ovat tosi kaukana - tosi, tosi, tosi kaukana. Siitä on nyt varmaan jo sata vuotta tai enemmänkin. Jotkin tähdet ovat tuhansien valovuosien päässä ja silti ne näkyvät paljaalla silmällä. Syy on yksinkertaisesti se, että ne ovat aivan helvetin isoja ja jumalattoman valovoimaisia.
Esimerkiksi Betelgeuze, joka löytyy Orionin tähtikuvion vasemmasta yläkulmasta, on itse asiassa yli 600 valovuoden päässä, mutta silti vain näyttäytyy silmälle vain hieman himmeämpänä kuin Sirius, joka on ainoastaan 8 valovuoden päässä. Sirius, eli Koirantähti on lähin tähti, jonka voi nähdä pohjoiselta pallonpuoliskolta.
(Varsinaisesti Alfa Centauri on meitä kaikkein lähimpänä oleva tähtijärjestelmä, mutta sen voi nähdä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Sirius ja Alfa Centauri ovat kuuluisia paitsi kirkkaudestaan, myös lukuisista tieteiskirjoista, elokuvista ja peleistä. Tähtitieteestä innostunut aloittelija huomaa aivan aluksi, että lähitähdistä puhuminen on monimutkaista, koska Sirius ja A.C. ovat kumpikin itse asiassa useamman tähden järjestelmiä ja täytyy erottaa tähdet ja tähtijärjestelmät, Rigil Kentauri, Proxima, Canis Majoris jne. jne. - kaikki menee nopeasti kovin sekavaksi.)
Betelgeuze on jättiläinen, mutta Sirius ja Alfa Kentauri ovat kumpikin jokseenkin meidän aurinkomme kokoisia - ainakin kosmisissa mittasuhteissa katsottuna. Meidän auringollamme ei ole siis mitään hävettävää sen naapureiden rinnalla. Jättiläiset asuvat ihan muilla nurkilla.
Ongelma on pitkälti siinä, etteivät tiedeuutisista kirjoittavat päivämediat koskaan tee juttua siitä, jos jonkin tähden havaitaan olevan omaa aurinkoamme pienempi. Vain todella suuren luokan starat kelpaavat lööppeihin.
Kuitenkin viime vuosina on havaittu, että avaruus on tulvillaan pieniä, himmeitä tähtiä. Niitä kutsutaan ruskeiksi kääpiöiksi, eikä niitä voi edes erottaa paljain silmin. Jopa tarkimmilla kaukoputkilla pienimpiä tähtiä on kyetty paikallistamaan vain lähiavaruudesta.
Relative Star Sizes (Wikipedia)Parin viime vuosikymmenen aikana luettelo lähimmistä tähdistä on mennyt uusiksi, sillä joka suunnalta lähiavaruudesta, 5-20 valovuoden säteellä, on löytynyt lukematon joukko tummia ja mitättömiä pikkutähtiä. Jotkin niistä eivät edes loista näkyvää valoa vaan ainoastaan lämpösäteilyä, joka havaitaan infrapunakameroilla. Pienimmät uusista tähtilöydöistä ovat vain hieman Jupiteria suurempia.
Viimeisten tietojen pohjalta on syytä olettaa, että koko galaksimme on tulvillaan ennen havaitsemattomia kääpiötähtiä. Tilastollisesti ottaen oma aurinkomme onkin siis reilusti keskivertoa suurempi - ja nämä tilastot kaunistuvat kaiken aikaa, sillä kaikista pienimmät tähdet löytyvät vasta tieteen edistyessä.
(Huomattakoon nyt, että aurinko sijoittuu kokovertailussa aivan eri kohtaan riippuen siitä, kysytäänkö tähtien "keskiarvoa" vaiko "mediaania" - mutta tämä on tilastomatematiikkaa ja tylsä aihe. Samoilla kikkailuilla saadaan esimerkiksi kaksi aivan eri suuruista lukua, kun halutaan ilmaista vaikkapa kansalaisten keskipalkka.)
Olympus-syndrooma
Auringon luultu pienuus on psykologinen harha, jota jo 1900-luvun lopun tutkijat kutsuivat nimellä Olympus-syndrooma. Termin kehittäneistä tutkijoista ei valitettavasti tullut kovin kuuluisia, sillä heidän pahaksi onnekseen samana vuonna lanseerattiin myös Tukholma-syndrooma, josta tuli valtaisa hitti. Se jätti varjoonsa monta muuta, paljon oleellisempaa syndroomaa, vain koska ihmiset menevät ihan villeiksi panttivankidraamoista.
Itse en halua koskaan katsoa elokuvia, jotka kuvaavat panttivankitilanteita, koska niissä aina mainitaan Tukholma-syndrooma ja silloin muistan sen julman ja epäoikeudenmukaisen kohtalon, joka Olympus-syndroomaa sai osakseen. Tahtoisin puhdistaa sen ja monen muunkin unohdetun syndrooman maineen, mutta pelkään, ettei siihen pysty yksi ihminen blogillaan, jolla parhaimmillaankin on vain pari lukijaa.
Nyt ekstyin taas aiheesta. Olympus-harha on ehkä hienoin koskaan esitetty teoria ihmismielestä. Se on miltei Maslowin tarvehierarkian veroinen psykologinen kapistus.
Kübler-Rossin tähtisumu
Anteeksi, mutta nyt minun on pakko tehdä vielä pieni hyppäys sivupolulle. Psykologisista teorioista puhuttaessa täysin voittamaton on tietenkin surun käsittelemisen ja tosiasioiden kohtaamisen viisiportainen Kybler-Roos-malli, jonka esitteli Elisabeth Kybler-Ross vuonna 1969.
Jos psykologiassa myönnettäisiin Nobelin palkintoja niin Elisabeth Kübler Rossille niitä olisi pitänyt jakaa kokonainen sylillinen. Niin täydellisesti teoria kuvaa valheessa elämistä, olivat kyseessä sitten karppaajat, aisankannattajat tai ihan kuka vaan.
Jos teoria ei vielä ole tuttu niin tässä se tulee:
1. torjunta
2. Viha
3. Kaupankäynti
4. Masennus
5. Hyväksyntä.
Jos siis esimerkiksi karppaajalle yrittää selittää, että hänen koko elämäntapansa on epäeettinen, epäterveellinen ja kaikin puolin väärä, niin aivan ensimmäiseksi hän vain ohittaa koko asian, vaihtaa keskustelua tai peittää korvansa ja hyräilee "laa-laa-la-laa!"
Toinen vaihe on se, että karppaaja saa vitummoiset raivarit, kuten kuka tahansa lihansyöjä, jolle on esitelty kuvia pieniin karsinoihin tungetuista sioista tai ketuista, joilta puuttuu toinen korva.
Kolmas vaihe on kaupankäynti: "jos minä karppaankin niin mitä jos sovitaan, että syön lihan ohessa vaikka pari kaalinlehteä tai pähkinää - mutta papuja en syö, koska niistä tulee ilmavaivoja."
Neljännessä vaiheessa karppaaja saa ahdistuskohtauksen kun ketoosi on vaihtunut nääntymykseksi. Valitettavasti totuuden hyväksyntään karppaaja ei yleensä koskaan ehdi, sillä masennuksesta hän palaa alkuruutuun, eli siihen tilaan, jossa hän vain ahmi pullaa ja joi limuja ja voi pahoin sekä fyysisesti että henkisesti.
Pieni toivo tietenkin olisi, että karppaaja huomaisi lihan vain aiheuttavan ummetusta ja päätyisi kasvissyöjäksi, mutta se on pieni toivo - koska julma totuus on se, että viisiportaisen asteikon kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin on toivoa totuuden hyväksymisestä.
Homouden hyväksynnän vaiheet graafisesti. Thanks togaylaughing.blogspot.com
/2011/07/after-5-phases-of-coming-out-i-finally.html
Minunkin täytyi käydä läpi ainakin viisi parisuhdetta ennen kuin viimein hyväksyin sen, että penikseni on ihan sopivan kokoinen, itse asiassa jopa hieman keskivertoa suurempi. Se vaati paljon vihaa ja kaupankäyntiä, mutta lopulta löysin partnerin, jolla onnekseni oli kokemuksia vain paljon pienemmistä peniksistä. Hänen käsityksensä suhteellisuudesta saivat minut viimein vakuuttuneeksi.
(Miten ihmeellinen sattuma olikaan, että sama nainen oli tapaillut yli kymmentä miestä, joiden kaikkien kalu oli alle 9-senttinen? No, joskus ihmeitä vain tapahtuu. Today I am the heppiest man alive.)
Citius, Altius, Fortius
Mutta mitenkä Olympia-syndrooma siis liittyy tähtijärjestelmiin tai peniksen kokoon?
Olympus-syndrooma nimensä mukaisesti viittaa antiikkiin ja sen aikaisiin patsaisiin, joille oli tyypillistä mittava ruumiin koko, mutta pieni penis. Antiikin jumalhahmot, keisarit ja myyttiset sankarit kuvattiin kolmen tai neljän metrin korkuisina, koska sitä kautta patsaiden luoma vaikutelma on tietenkin vaikuuttavampi.
Psykologit havaitsivat, että nykyaikainen media toimii aivan samoin: se keskittyy esimerkiksi urheilussa vain ennätyksiin. Televisio on täynnä missejä ja karismaattisia tähtiä, jotka täydellisesti puettuina ja meikattuina esittävät ylimaailmallisia akrobaattisia temppuja ja saavat tavallisen ihmisen tuntemaan olonsa kovin pieneksi ja mitättömäksi.
Olympialaisten motto: "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" on kasvattanut sadassa vuodessa normaaliksi koetun ihmisyyden standardit aivan käsittämättömiin mittoihin. Tavallinen erinomaisuus ei merkitse enää mitään, koska mediat esittelevät meille aina vain erikoisinta erikoisuutta. Esimerkiksi suomen-mestaruus ei usseimmissa lajeissa enää merkitse mitään. Myös kansallisten tähtien on oltava kansainvälisiä menestyjiä ennen kuin heidät huomioidaan kansallisessa mediassa.
Olympia-syndrooma kuvaa siis piirimestareita tai paikallisten kauneiskisojen voittajia, jotka ahdistuvat omasta riittämättömyydestään. On suorastaan kirous pärjätä jollain alalla niin hyvin, että pääsee koettelemaan taitojensa rajoja. Monet kansalliset huiput joutuvat miltei häpäisemään itseään MM-kisoissa, joissa heille vain satelee syytöksiä viimeisestä pistesijasta, vaikka todellisuudessa he ovat yksi miljoonasta - ja päihittäneet sadoittain kilpailijoita lukuisissa karsintakilpailuissa.
Syndroomasta tulee tietenkin vakava ongelma vasta kun menestyvät ihmiset tuhoavat elämänsä itsesyytöksillä ja yliyrittämisellä - mutta saman vääristymän pienempiä tapauksia näkee kaikkialla. Ihmiset ovat menettäneet suhteellisuutensa ja pilkkaavat vaikkapa Jarkko Niemistä siitä, että hän on pudonnut ATP-listalla pari sijaa, vaikka kyse on ehkä maailman vaativimmasta yksilölajista ja hienosta urheilijasta, joka on saavuttanut lajissaan enemmän kuin kukaan toinen suomalainen.
Olympia-harha on massamedian kirous, joka kutistaa ihmisten saavutukset, ja saa heidät vertailemaan itseään Akhilleukseen, Afroditeen, MacGyveriin tai muihin jumaltarujen myyttisiin hahmoihin.
Photoshopattujen tähtikuvien ansiosta kolmimetriset antiikin patsaat ovat heränneet eloon ja nyt ne tallovat meidän itsetuntomme. Jopa tärkein, eli oma Aurinkomme on saatu meidän silmissämme tuntumaan pieneltä - ja miksi? Koska emme voi vastustaa houkutustamme katsoa. Jos jossain on jotain maagisen suurta, me kurkistamme ja muutumme suolapatsaiksi. Tahdomme katsoa, vaikka tiedämmekin että emme kestäisi nähdä.
PS. On hyvinkin mahdollista, että syndrooman keksivät jo keskiajan ihmiset, sillä antiikin jälkeensä jättämiltä patsailta toisinaan hakattiin pois sukuelimet. Olympia-syndrooman valossa syyt ei ehkä suinkaan olleet siveelliset vaan pelkkää käytännön psykologista viisautta. Mitä sitten, jos joku on kolmemetrinen, jos sillä ei ole munia?! Yksinkertainen vandalismi antoi varmaankin monelle ihmisella mahtavan synninpäästön, ja siten patsaiden häpäisemistä voisi nimittää suorastaan kristilliseksi teoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti