Luonnollisen vaihtelun kollaasi

Joulukuu on ollut taas poikkeuksellisen lämmin. Suuressa osassa Suomea on vietetty perinteistä mustaa joulua ja New Yorkissakin lämpötila kohosi melkein hellelukemiin. Voimmeko jo myöntää, että kyse on ilmastonmuutoksesta? Emme tietenkään, sehän ei olisi tieteellistä. On pitäydyttävä pitkän aikavälin keskiarvoissa ja kauhisteltava 0,7 asteen globaalia lämpenemistä, mikä ei kuulosta yhtään niin pahalta kuin kuudennen asteen hurrikaani viisiportaisella asteikolla, eikä se olekaan, koska se on alle yhden.

Saunassa 0,7 astetta ei edes huomaa, joten tiedän, että se on jotain täysin vaaratonta.

Hirmumyrskyt ja tulvat ovat selitettävissä luonnollisella vaihtelulla. Ne ovat vain harvinaisia poikkeuksia, jotka vain sattumalta iskevät nyt. Otetaan nyt vaikka tämä joulukuu, jossa elämme. YLE tiedottaa siitä näin:

"Sääolot menevät vielä luonnollisen vaihtelun piikkiin eikä niistä voi syyttää suoraan esimerkiksi ilmastonmuutosta. Esimerkiksi jouluissa on takavuosina ollut sekä kylmiä että lauhoja.

Ei tarvitse palata kuin vuoteen 2011, kun joulukuussa oli lämmin sää."

YLE2013 "joulukuu oli harvinaisen lämmin"

Nyt koettu lämmin joulukuu on pitkässä juoksussa aivan normaalia, koska kauan kauan sitten, jo vuonna 2011 oli vastaavia lämpimiä jaksoja. Silloin ilmastonmuutoksesta ei oltu vielä kuultukaan. Olemme vain unohtaneet millaista ennen vanhaan oli, koska mielikuvamme joulusta ovat aina romanttisia ja perustuvat mummolaan, jossa lumiukko lentää kauniin musiikin soidessa. Tilastofaktat kuitenkin kertovat, että omassa lapsuudessani, vuonna 2011, oli elämä yhtä kurjaa kuin nytkin.

metro.fi 2011 - helsingissa_rikottiin_joulukuun_lampoennatys

Niinkin varhain kuin 2006 vietettiin Suomessa ennätyslämpimiä jouluja:

"Menneen ennätysleudon joulukuun kaltainen korkea keskilämpötila saavutetaan Ilmatieteen laitoksen ääriarvolaskelmien mukaan nykyilmastossa vain pari kertaa vuosituhannessa" http://ilmatieteenlaitos.fi/tiedote/1167729310

On täysin epätieteellistä väittää, että muutama poikkeus merkitsisi vielä mitään. Yhteen vuosikymmeneen mahtuu helposti kolme sellaista joulukuuta, jotka ovat mitään aiempaa joulukuuta lämpimämpiä, tai yksi tuhannesta.

"Joulukuu 2006 oli lämpimin koskaan Suomessa mitattu, Ilmatieteen laitos kertoo" Iltalehti 2007 tammikuu

Sitä paitsi meidän ei sovi luottaa muistiimme, joka on petollinen kuin vettynyt paperikassi. Katsotaan esimerkiksi hakukoneella, miten normaalia se oikeasti on, että jokin tietty kuukausi on ennätyksellinen - universumihan on alkuräjähdyksestä alkaen vain tähdännyt ennätyksiin. Olympiaennätyksetkin on aina rikottu, joten miksi ei terve ekosysteemi suuressa viisaudessa pyrkisi samaan. Todellisuus on tyypilliseen tapaansa alkanut matkia ihmistä, vaikka ihminen haluaisi matkia todellisuutta esim. olemalla pitkäikäinen ja ulottuvainen.

Tässä muutamia arkisia ennätyksiä, vertailun vuoksi. Aloitetaan tammikuusta:
2010 - Tunnettu ilmastoskeptikko pohtii tammikuun lämpöennätystä

"tammikuu 2010 oli lämpimämpi kuin yksikään aikaisempi tammikuu."

Ja entäs sitten helmikuu?
Helmikuu ennätyslämmin eteläisellä pallonpuoliskolla

Eteläinen pallonpuolisko, pyh! Ei sitä lasketa.

Ei meillä Suomessa ole ollut kuin muutama ennätyslämmintä helmikuuta tällä vuosituhannella.

"Helmikuu oli Etelä- ja Keski-Suomessa 5-6 astetta ja Lapissa 2-5 astetta 1960-luvulta alkaen mitattuja pitkäaikaisia keskiarvoja lämpimämpi. Pääkaupunkiseudulla lämpötila oli plussan puolella 11 perättäisenä päivänä."

Tämä uutinen on peräti niinkin kaukaa kuin vuodelta 2002. Linkki: http://yle.fi/uutiset/helmikuu_oli_poikkeuksellisen_lammin/5135374

Entä maaliskuu?
2007 www.hs.fi/kotimaa - Maaliskuun lämpöennätys taas rikki

2013 http://www.tiede.fi/keskustelu/17067/ketju/lampoennatys

"Ilmatieteen laitoksen alustavien tietojen mukaan Helsinki-Vantaalla mitattiin tänään maaliskuun kaikkien aikojen lämpöennätys 16,9 astetta."

No niin, nyt jo alkaa hahmottua kokonaiskuva. On ilmeistä, että ilmastonmuutos ei johdu ilmastosta, vaan siitä, että kuukaudet ovat alkaneet nokittaa toinen toisiaan. Se on niiden tehokkain keino päästä uutisiin. Kuukausiin on tarttunut ajan henki - koko ajan täytyy olla lööpeissä tai muuten ei tunne elävänsä.

2007 - "Suuressa osassa Länsi-Eurooppaa on koettu ennätyslämmin huhtikuu"

Huhtikuu on kuukausista julmin, koska se ajoi autolla kissani päältä ala-asteella. Huhtikuulle ei riittänyt murha, vaan lisäksi se nauroi ja narskutti hampaitaan. Katupöly maistui suussa kaikilla ja silmät punottivat itkusta ja siitepölystä.

Entä toukokuu, kesäkuu, heinäkuu?

2013 - Toukokuu2013
"Toukokuu oli Ilmatieteen laitoksen mukaan poikkeuksellisen lämmin erityisesti Lapissa. Kesäkuunkin lämpöennätystä hallitsevalla Utsjoen Kevolla mitattiin sekä toukokuun yli (30,5) että alin (-9,7) lämpötila. Pohjois-Suomessa saavutettiin toukokuu aikana useita uusia lämpöennätyksiä."

2013 - "Kesäkuu oli ennätyslämmin"

2010 - "heinäkuu ennätyslämmin"
2011 - "heinäkuu lähes ennätyslämmin"

Tässä on todiste! 2010 oli ennätys, mutta 2011 ei yltänyt ihan samaan, joten ilmastonmuutos on peruttu! Ergo1 ja ergo2 on yhdessä Cogito, minkä todistaa premisitio!

Elokuustakin löytyy uutinen vuodelta 2008, vaikka suurin osa ennätyksistä sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen: ennatyslammin-etela-suomessa

"Kotka-Vaasa-linjan lounaispuolella vuoden 2008 keskilämpötila oli jakson 1961 – 2008 korkein. Lämpöennätykset rikkoutuivat elokuussa huolimatta siitä, että kesä oli keskimääräistä viileämpi."

Ainahan sitä nyt jossain päin Suomea nähdään näitä ennätyksiä. Ennätyssuuria haukiakin näkyy uutisissa, kalmareitakin ja vaikka mitä syvyyksien jättiläisiä.

Syyskuu näyttää olleen lämmin ainakin 2006, 2009, 2011 ja 2013. En jaksa linkittää koska näitä uutisia löytyy tuhansittain - pelkkä määrä on todiste siitä, että ilmastoennätysten rikkominen on lasten leikkiä ilmastolta, eikä siihen tarvita mitään muuta kuin luonnollista vaihtelua ja auringonpilkkuja tai jotain. Sitä paitsi auringon aktiivisuus on ollut viime vuosina tavallista hiljaisempaa ja meillä on oikeasti nyt uusi jääkausi meneillään, se vain on saatu piilotettua valheellisella uutisoinnilla ja hypnoosilla.

Lokakuu ennätyslämmin 2000, 2005, 2011... ei merkitse mitään, koska vanhentunut ennätys ei merkitse mitään tilastollisesti ja "There can be only one!" sanotaan Highlanderissa.

Ennätyslämmin marraskuu 2000 ja 2010... LINKKEJÄ OIS JAKSAIS VAAN LAITTAA ja jos kiinnostaisi enää tässä kohtaa, kun olen todistanut jo aikaa sitten, että ilmasto on kupla, jonka sisällä on vettä ja kiinteää maata.

Nyt on päästy ennätyksissä kaikki kuukaudet ympäri ja sillä tavallahan vuodenajan vaihtuvat ja maa pyörii ympäri, mikä vain todistaa, ettei mikään ole muuttunut ja valhetta kaikki. Yhdenkään kuukauden kohdalla ennätyksiä ei ole jätetty rikkomatta, mikä kertoo kiistatta, että poikkeukselliseksi väitetty luonnollinen vaihtelu on täysin luonnollista. Luonto vaihtelee tahallaan todistaakseen, että tiedemiehet ovat väärässä ja tiedemiehet itsekin tietävät sen, mutta haluavat tienata kerrankin elämässään melkein yhtä paljon kuin jalkapalloilija ja siksi he haaveilevat valheellisella ilmastonmuutoskauhistelulla saavutetusta Nobelin-palkinnosta. Tässä on uutinen kaikille tiedemiehille: Al Gore voitti sen jo. Ei sitä voi kahta kertaa voittaa samalla asialla.

Vielä kun saisi tammikuun vierähtämään ennätysnopeasti ja tulisi taas juhannus. Voi pojat, kun pääsisi Saimaalle uimaan! Aina kun näen norpan niin heristän sille nyrkkiä! Tyhmät viikset heilahtaisivat jos olisi ihmenelosista tuttu venyvä nyrkki millä mottaista. Tietäisi olla varastamatta kaloja meikäläisen katiskasta!

Viinien tunnistus ja arvostaminen

Haluan kerralla kommentoida useampia viiniuutisia, joita olen nähnyt linkitetynä Facebookiin. Niissä on ihmetelty viinimaistamisen tieteellisyyttä ja ulkoviinillisiin mielikuviin, kuten (joskus aika poskettomaankin) hintaan tai miellyttävään etikettiin perustuvia makuelämyksiä.

Esim.
YLE - Prisma - Onko viininmaistelu roskatiedetta?

Joitakin vuosia sitten minulla oli aikomuksena käynnistää oma viiniblogi, koska olen toistuvasti osallistunut erilaisiin pruuveihin ja järjestänkin niitä. Harrastuskenttäni on kuitenkin niin monimutkainen, ettei useammille blogeille riittänyt aikaa. (Työlääksi osoittautui etenkin pullojen etikettien kuvaaminen ja kuvien siirtäminen blogiin. Minulla ei ollut kotona nettiä, joten kuvat olisi täytynyt siirtää muistitikulla kirjaston koneelle jne. - olettaen, että haluaa näyttää juomiensa viinien etiketit, eikä vain tällaisia geneerisiä lainakuvia...)

Internetissä olen kohdannut esimerkiksi tällaisia viinipsykologisia väitteitä, joista on herännyt mielenkiintoisia keskusteluja:

1) Viini maistuu paremmalta hyvässä seurassa
voice.fi - Viini maistuu paremmalta hyvassa seurassa

Tämän ehdottomasti allekirjoitan. Sosiaalisuus tuo moneen muuhunkin asiaan lisäulottuvuuksia. Ryhmässä on myös helpompi analysoida viiniä ja löytää sille osuvia luonnehdintoja. Harvoin sitä muutenkaan yksin avaisi kallista viinipulloa.

Sosiaalisen kokemuksen näkökulmasta on tavallaan harmi, että viiniä on alettu julkaista pikkupulloissa ja tölkeissä. Ison pullon avaamisessa on enemmän yhdessä tekemisen henkeä.

Myös kierrekorkit ovat arveluttavia, koska ne poistavat tarpeen monimutkaiselle avaamisrituaalille. Perinteisen korkkiruuvin kanssa säätämistä voi seurata vierestä ja kommentoida korkin katkeamista: tulisiko loppupätkä työntää sisään pulloon? Erinäisistä haasteiden äärellä keittiöön syntyy iloinen kisastudio. Mitä vaikeampi esimerkiksi suolakurkkupurkki on saada auki, sen paremmalle pikkelsit maistuvat.

2) Sokkona voi mennä sekaisin puna- ja valkoviini
NYT viinituntijat sekaisin testissä "en-osaa-sanoa-onko-puna-vai-valkoviini"

Tällaisissa otsikoinneissa ja uutisissa on käytännössä aina taustalla jokin yksittäinen tapaus. Tässäkään uutisessa kolmen viiniasiantuntijan raati ei todellisuudessa sekoita puna- ja valkoviinejä, vaan kaikki kuusi viiniä menevät värin puolesta oikein. Kyse on vain huudahduksesta, joita yhden illan aikana lentelee moneen suuntaan. Sokkopruuvissa on hyvä kyseenalaistaa ja tehdä rohkeita ehdotuksia. Kun muut reagoivat niihin, yleensä heikot aavistukset karsiutuvat pois.

On totta, että asiantuntijoita on silloin tällöin onnistuttu huijaamaan esimerkiksi värjäämällä valkoviini punaiseksi. Tällaiset huijausyritykset kuitenkin uutisoidaan epätieteellisen yleistävästi, koska yhden asiantuntijan huijaaminen on eri asia kuin toistuva ja järjestelmällinen sekaannus. Minuakin on monesti yritetty huijata vaikka millä tavoin ja toisinaan se menee läpi. Kyse on tarkkaavaisuudesta ja sen herpaantumisesta, mikä on tilannesidonnaista. Tiettyjen odotusten rakentumisen jälkeen on vaikea hetkessä purkaa koko havaintokokemusta ja lähestyä asiaa uudelta kantilta, vaikka saisikin toisen ilmeestä vinkin, että jokin huijaus tässä nyt on.

Useimmat valko- ja punaviinit on helppo erottaa toisistaan, mutta vaikeitakin tapauksia tarvittaessa löytyy. Syynä on juuri se, että viinien aromimaailma on hyvin laaja ja yllättävä.

Vertailun vuoksi todettakoon vielä, että minut on haastettu sokkona erottamaan toisistaan myös CocoCola, Pepsi ja marketin kolmas random halppiskola. Tämä testi meni läpi helposti. Lisäksi olen joutunut erottamaan viskin, konjakin ja jaloviinan. Tässäkään ei ollut ongelmia, vaikka en ole erikoistunut väkeviin juomiin. Luulen, että kukaan viskiharrastaja tuskin ihan äkkiä erehtyisi näin helpoissa kysymyksissä.

Asiantuntijaa kyllä huijataan, mutta menisikö diletantti halpaan?
Eräs asiantuntijoiden huijaamiseen liittyvä probleema on asiantuntijuus itse. Nykyään saatetaan antaa liikaa arvoa koulusuorituksille, vaikka kurssit pääsisi läpi pelkällä pänttäämisellä.

Jos minulta kysytään, niin luotan enemmän intohimoiseen harrastajaan kuin "viralliseen asiantuntijaan". Harrastajien joukossa on todellisia friikkejä, joilla on ällistyttävä kyky aistia vivahteita. He ovat ehkä perineet geenejä, joiden ansiosta haistavat muita paremmin. Heillä ei ehkä ole halua, varoja tai kärsivällisyyttä tutkintojen suorittamiseen, mutta he tietävät valtavasti ruoanlaitosta, viskeistä, viineistä, historiasta, taiteista, autoista jne. Aistiherkkyys, intohimo ja vahva intuitio merkitsevät joskus enemmän kuin tutkinnot ja arvonimet.

3) Kohtaavatko viineissä hinta ja laatu?
Taloussanomat-kallis-etiketti

Nyt päästään aiheeseen, johon liittyy eniten kulttuurisia vääristymiä ja ilmeistä epätieteellisyyttä. Keskimäärin kallis viini voi olla halpaa viiniä parempi, mutta viiniharrastamisen suola on mielestäni se, ettei luoteta tilastoihin, vaan omiin aisteihin.

Olen monesti juonut alle 10 euron viinejä, jotka maistuvat paremmalle kuin yli 30 euron viini. Jos en tietäisi tarjotuista viineistä mitään ja saisin ilmaiseksi kumman tahansa, ottaisin kuitenkin kalliimman, koska mahdollisuudet nautinnolliseen elämykseen ovat suuremmat.

Viinien hinnoittelu perustuu enemmän traditioon ja mielikuviin kuin laatuun. Tämä johtuu jo ensinnäkin siitä, että vuosikerroissa on suuria eroja. Alko ei hinnoittelussaan huomioi mitenkään viinisadon epäonnistumista. Onnistuneen vuosikerran jälkeen hyllyyn tuodaan toista vuosikertaa, joka on kaikkien mielestä kehnompi - jopa tuottaja itse saattaa myöntä sen, että vuosi oli vaikea: tuli hallaa, kuivuutta, rakeita ja heinäsirkkoja. Kaikki meni mönkään, mutta tässä tämä nyt on. Vähän maistuu kitkerältä, minkäs teet, sori.

Koska hinta on sama, kiinnittää viiniharrastaja ensimmäiseksi huomiota vuosikertaan ja sen laatuun. Jopa täysi amatööri voi huomata eron, kun tuttu viini ei maistukaan yhtään samalle. Oma luottoviini tuottaa pettymyksen. Joskus havaittavia eroja voi olla myös saman vuoden tuotantoerissä.

Kaikkein kalliimpien viinien hinta perustuu usein tarhan sijaintiin ja historiaan. Kun viini voittaa kyllin paljon kilpailuja ja niittää mainetta, sen hinta kohoaa asteittain tietylle tasolle. Vaikka omistaja vaihtuisi ja laatu heikkenisi, kestää kauan ennen kuin mielikuvat viinin erinomaisuudesta murenevat ja hinta tulee alas. Konservatiivisesti ajattelevat ravintoloitsijat ja heidän rikkaat asiakkaansa eivät ehkä välitä. Viiniä menee kaupaksi kalliilla niin kauan kunnes uskolliset ostajat ovat haudassa. Viinin juominen tunnetusti pidentää ikää, joten siihen voi helposti mennä puoli vuosisataa. Lisäksi on nousukkaita, jotka eivät ymmärrä viineistä mitään, mutta mielellään matkivat itseään rikkaampien kulutustottumuksia.

Hyvien viinien löytäminen

Viinimarkkinoilta löytyy arvosteluja vertaamalla ja pruuveja sekä messuilla harrastamalla monia edullisia, mutta silti erinomaisia viinejä. Ne pärjäävät toistuvasti sokkovertailuissa kalliimpien viinien kanssa. Jos laatu pysyy tasaisena, niiden hinta saattaa hitaasti kohota, kuten Alkossakin on muutaman viinin kohdalla käynyt. Oman suosikkiviinin parempaa vuosikertaa kannattaa ostaa varastoon, jos on luottoa siihen, ettei viinivarasto saa aikaan kulutuksen huomattavaa lisääntymistä.

Helsingin Sanomien vaikutus viinien suosioon on häkellyttävä. Kun Hesarin pruuvissa julistetaan jokin viini muutaman vertailuviinin joukosta voittajaksi, se myydään loppuun muutamassa tunnissa. Saman päivän iltana koko maan Alkoista ei löydy ainuttakaan pulloa.

Hesarin vaikutusvalta on naurettava, koska kyse on niin pienestä otoksesta. Voittajaviini ei ole Alkon valikoiman paras, vaan se on voittanut ainoastaan saman vertailun 6-7 muuta viiniä. Silti kuulee sanottavan, että "tämä on se asiantuntijoiden valitsema Alkon paras viini". Alkossa on satoja viinejä, joita ei testissä lainkaan maistettu ja kaiken lisäksi kyse on vain jonkun asiantuntijan mielipiteestä.

Tärkeintä olisi oppia löytämään viini, joka maistuu hyvälle omassa suussa. Tutkimus kannattaa aloittaa edullisemmasta päästä, koska kalliimpien viinien omaperäinen luonne voi mennä ohi, jos ei ole vertailukohtia. Kalliit viinit eivät välttämättä ole kaikilta osin parempia, mutta niillä on tietty persoonallisuus. Ne toteuttavat tietynlaiset spesifimmät odotukset. Niihin voi jopa liittyä eräänlainen aromifetissi, jota kaikilla ihmisillä ei ole. Ne ovat erittäin nahkaisia, äärimmäisen kuivia tai uhkeita kuin Willendorfin Venus.

4) Mielikuvien vaikutus viineissä ja muuallakin

Tutkimusten mukaan korkea hinta vaikuttaa useimmiten positiivisesti ihmisten odotuksiin. Kuluttajat saavat suurempia elämyksiä kalliimmasta viinistä jo pelkästään siksi että ovat luottavaisempia illan onnistumiseen ja maksamisen jälkeen myös sitoutuneet tykkäämään. Useimmilla on korkeampi kynnys myöntää pettymystä, jos panoksena on enemmän enemmän rahaa.
 (Itse saatan tosin olla poikkeus, sillä olen herkkä valittamaan, enkä epäröi antaa asiakaspalautetta. Yleensä en uskalla väittää, että olisin psykologisesti poikkeava, koska juuri sillä tavalla ajattelemalla menee helpoiten halpaan. Totta vain on, että kun ärsyynnyn jostain, niin annan sen kuulua).

Tässä linkki juttuun, jossa referoidaan tutkimusta hintatietojen vaikutuksesta viinikokemukseen:
Pölli Tästä - Hinta kertoo laadun
(Oheisen blogikirjoituksen perässä on muuten hyvää keskustelua.)

Etsimme elämyksiä, toivomme hyväksyntää ja välttelemme pettymyksiä. On mukavampi kokea tehneensä oikea valinta, koska se vahvista minäkuvaa. (Toisaalta jos sattuu olemaan erimielinen tiedostaja, voi rakentaa itsetuntonsa myös sen varaan, että on maistanut Bollingeria sokkona ja arvioinut sen 35 euron perussamppanjaksi.)

Köyhät mutta ylpeät ja luokkatietoiset työläiset omaksuvat helposti suojakeinokseen sen asenteen, että kalliit viinit ovat aina huijausta. Asenne on rationaalinen, koska vähävaraiselle rahan haaskaus olisi suurempi henkilökohtainen riski, eikä hienosteleva viinituntemus tuota sosiaalista lisäarvoa, vaan pikemminkin vaivaantuneen olon. Ei ole viisasta saada vieraitaan tuntemaan itseään sivistymättömiksi tai nostaa yhteiskunnallinen eriarvoisuutta pöydälle. Akateeminenkaan vasemmistolainen ei halua antaa tukeaan systeemille, joka on osana "paremman väen" symbolista kerrostumaa. Jos vasemmistopiireissä haluaa tuntea itsensä miehekkääksi, on helpompi laittaa kainaloon James Bond -dödöä kuin ostaa Bollingeria.

Työväen keskuudessa ihanteena on usein suoraviivainen toiminta, eli tartutaan alahyllyn pulloon. Parempi on olla edes kokeilematta hienostelun eleitä - ja muistaa jälkikäteen vain huonot kokemukset, sellaisesta elämänpiiristä, johon ei ole varaa.

Täältäkin löytyy hyvää keskustelua mielikuvien vaikutuksesta maistelukokemukseen:
Näkökulma.net - Hyvältähän se kallis maistuu

"hienostunut maku" saattaakin olla siis olla tärkeä ryhmäkoheesion ylläpidon väline. Kun vaikkapa kalliit tuotteet tutkimuksen osoittamalla tavalla helposti määritellään myös maultaan parhaiksi, voivat ne joilla on kalliisiiin tuotteisiin varaa määritellä itsensä näiden tuotteiden arvostamisen avulla "hienostuneiksi" eli samalla jotenkin ihmisenäkin paremmiksi kuin ne, joilla ei ole näihin hienostuneiksi määriteltyihin kalliisiin tuotteisiin varaa.

Jopa asiantuntijoita voidaan huijata tykkäämään jostakin tuotteesta uskottelemalla että se on kallista ja korkeasti arvostettua. Silloin he arvioivat sen yksilölliset piirteet "persoonallisuudeksi" ja yleiset piirteet "hienoksi osoitukseksi uskollisuudesta lajityypille". Halvan viinin kohdalla persoonallisuus voisi olla "omituisia makuvirheitä" ja tavallisuus "tylsää geneerisyyttä".

Hieman samalla tavoin voi ihmisen luonteen erilaisuutta diagnosoida "neroudeksi" tai vaikkapa "oireyhtymäksi", sen mukaan löytyykö kyseiselle tempperamentille arvostusta.

5) Entä sitten taide, onko se mielikuvamarkkinoiden taitavaa hallintaa vai todellisuuden kohtaamisen tiedettä?

Viinikokemuksen analysoiminen on tietenkin vain vertauskuva paljon laajemmille inhimillisen kulttuurin lainalaisuuksille. Esimerkiksi myös runoudessa lukijakokemukseen vaikuttaa suuresti se, millainen kansi ja taitto kirjassa on - sekä tieto mahdollisista palkinnoista.

Yhtä hyvin voisi järjestää runonmaistajaisia sokkona ja tutkia sitä, millä tavoin lukijat analysoivat runoa, jos sen on kerrottu voittaneen palkintoja. Varmaankin he löytävät siitä enemmän piilomerkityksiä ja tulkitsevat sen tyylillisiä virheitä tietoisiksi kokeiluiksi. Vastaavasti sama runo luetaan nopeasti ja tulkitaan tylsämieliseksi yritelmäksi, jos sen on kerrottu olevan peräisin lukiolaisen kynästä tai halvasta omakustanteesta.

Itse ajattelen, että runouden tehtävä olisi edistää kulttuurikriittisyyttä ja itsereflektiota, tuoda näkyväksi meitä ohjaavat rakenteet ja tarjota mahdollisuuksia havahtumiseen ja emansipaatioon. Runouskäsitykseni on melko vasemmistolainen: pidän arvokkaampana sitä, jos puretaan runoksi tunistettavan tekstin poeettisuutta ja tietoisesti poistetaan monikerroksisuutta ja eteeristä lyyrisyyttä. Pyrkimyksenä on demokraattinen teksti, jonka lukeminen ei edellyttäisi taistatietoja tai kompetenssia. Oivallus lähtee arjesta, eikä rakennu kirjallisen tradition päälle. Tällöin oivalluksen ehtona ei ole koulutus tai kokemus runotekniikoista, vaan eläminen tässä ajassa ja yhteiskunnassa. Runo ei keskustele runouden, vaan kaiken muun median kanssa. Pohjana voivat olla kaljapullon eriketit, uutiset, DVD-boksin lisämateriaalit, mainokset tai tuoteselisteet.

Tässä suhteessa tunsin pitkään olevani kirjallisella kentällä melko yksin - ja ehkä "kirjallisella" kentällä yhä olenkin. Helsinki Poetry Connectionin tarjoamat Open Mic -tilaisuudet ovat monella tavalla mahdollistaneet runouden tehokeinojen ja päämäärien uudellenarvioimisen. Ne myös tarjoavat minulle mahdollisuuden lukea tekstejni tavallisen baariyleisön edessä ja aistia niiden herättämiä reaktioita. Tämäkin on eräänlainen "sokkoarviointi", jossa teksti tarjoillaan ilmoittamatta sen hintaa. Julkaisen runojani myös aukea.netissä, mikä on hieman samanlainen reality check.

Joillekin korkeakulttuuri yhä merkitsee etupäässä sofistikoitunutta eskapismiä tai sisäänlämpiävää leikkiä, pyrkimystä osoittaa omaa sivistyneisyyttä ja tyylitaituruutta vertaisilleen - päästä piireihin sen sijaan että piirit lakkautettaisiin ja runouden portit avattaisiin kaikille. Korkeakulttuurissa on tietenkin kyse kompetenssista, jota ei voi ostaa rahalla - mutta silti ollaan kerhon jäseniä, suunnataan sanat niille, joilla on ymmärrystä ja valmiiksi myönteinen asenne. Vältellään tilanteita, joissa omat tekemiset pitäisi altistaa tavallisen kansan arvioinnille. Ei välitetä haastaa kenenkään ennakkoluuloja. Kerätään apurahoja, vaikka kirjoilla olisi koko maassa sata lukijaa, kymmenen ymmärtäjää. Tärkeintä on, että kriitikot ja kollegat tykkäävät, eli ne ihmiset joilla jo valmiiksi on samaa symbolista pääomaa - vaikka juuri heillä periaatteessa olisi vähiten tarvetta kielellisille oivalluksille tai positiivisille kirjallisille kokemuksille.

Helppo runokirja voi jättää kirjailijan köyhäksi, mutta muuttaa jonkun elämän, jos hän on aiemmin pitänyt runoutta mahdottomana ymmärtää. Apurahoja tulisi suunnata yös kirjoittajille, jotka rakentavat runoudelle perustaa, eikä vain niille akrobaateille, jotka nostavat sen harjakorkeutta. Lukijan positiivisen mielipiteen tulisi merkitä jotain, myös siinä lukijakunnassa, joka normaalisti ei runoja lukisi. Runouteen ei pääse sisälle, ellei julkaista kompetenssineutraaleja kirjoja. Poetry for Dummies. Pitkäripaisen alahyllyn perjantairunoutta. Lyhyempikin yltää poimimaan, eikä maksa liikaa, kun mitataan aivojen turhauttamisvaluutassa.

Runoteosten palkitsemisessa olisi myös hauska joskus soveltaa objektiivisia sokkoarviointeja, jolloin aiemmat meriitit eivät ole tukemassa lukijan mielikuvia ja glorifioimassa tekstiä. Kirjan julkaisijaa tai kirjoittajaa ei ilmoitettaisi. Olisi vain teksti, kuten kirjoituskilpailuissa. Tällainen sokkotesti olisi vaikea toteuttaa, mutta ajatusleikkinä se antaa ajateltavaa.

Linnan juhlat on Suomen Hunger Games

Kerran vuodessa pieni joukko ansioituneita kansalaisia saa osallistua vakiohahmoista muodostuvan eliitin juhlintaan. Äiti katsoo televisiosta ja itkee onnesta.

Samaan aikaan kaduilla kansa näkee nälkää ja mellakoi. Poliisi pamputtaa ja ratsastaa väkijoukon yli hevosilla.

Pääuutisissa poliisijohtaja julistaa, että kansa on "roskajoukkoa", joilla ei ole oikeutta kaataa aitoja ja kolisuttaa rikkaampien omatuntoa.

Linnanjuhlat on suomen hunger games, eikä tämä ole runo, vaan arkinen raportti.

Mediassa ei pääse näkyville se, jolla on parhaat mielipiteet, vaan se jolla hienoin iltapuku.

Nykysuomi on Hunger Games, Helsinki sen Capitol.

Jos koetetaan juhlia jossain muualla, kansalaisten katkeruus pääsee vilahtamaan kameroissa.

Viesti täytyy sensuroida ja katse siirtää toisaalle haastattelemalla humalaisia ääliöitä ja näyttämällä videokuvaa, jossa hajotetaan ikkunoita.

Linnanjuhlat olisi melkein Suomen Juokse tai kuole, mutta sitä osaa esittää tavallinen arki.

Juokse tai kuole.

Minä ainakin juoksen niin vitusti, että tuskin henki kulkee.

Linnan juhlat on hunger games, koska siellä ei tarjoiltu mustaa makkaraa.

Linnan juhlat vieraille annetaan kullekin 15 sekunttia kuuluisuutta, mutta sen voi merkitä ansioluetteloonsa. Kun on kätellyt presidenttiä, se vaikuttaa enemmän työmahdollisuuksiin kuin insinööritutkinto.

Työtä ei ole, ellei tunne oikeita tyyppejä, ja vallankumoutta ei televisioida, ellei se tapahdu Linnan juhlissa.

On täysin päivän selvää miten linnan juhlat on hunger games, mutta sitä ei heti tajua, koska me eletään siinä maailmassa, jossa hunger games tuntuu heppoiselta sekä muodin että julmuuksien osalta.

District Suomi. Kolmen A:n turvavyöhyke.

Aika huonohan meidän on mitään huudella, kun Capitol on Brysselissä, jossa väitetään, että se on Sveitsissä, jossa väitetään että se on Peking, jossa kerrotaan että se on Burger King.

Jutta Urpilaisen väsyneistä kasvoista paistaa miten tää koko planeetta on Hunger Games.

Mielenosoittaja, joka hakkaa jääkiekkomailalla ikkunoita, on vain sika joka puree toisen sian saparoa, koska sen elämä on niin rajoitettua ja ympäristö haisee paskalle.

Mutta sekin tunnekuohu kertoo aika osuvasti, miten Linnan juhlat on pienen Suomen suurin Hollywood-fantasia, joka tarjoaa mahdollisuuden kateelliselle unelmoinnille.

Linnan juhlat on myös Suomen Kauniit ja rohkeat, koska kaikki mummot on siihen koukussa.

Keskustellaanko kirjallisuuden tilasta?

Kirjamessujen alla ilmestyi Suomen Kuvalehdessä kirjoitus, joka välittömästi jo ilmestymispäivänään todisti oikeaksi yhden keskeisen väitteensä.

Kansijutun nimi oli Romaani sairastaa ja se alkoi näin:

"Keskusteluun kotimaisesta kirjallisuudesta liittyy paljon hymistelyä. Kriitikot kehuvat kirjoja, kirjablogeissa hehkutuskulttuuri on vielä pahempaa. Kun joku uskaltaa epäillä, ”keskustelu kilpistyy torjunnan kivimuuriin”

Linkki: SK-romaani-sairastaa

Jo samana päivänä hyssyttelykulttuuri sai varmistuksen kirjamessuilla. Otavamedia veti messuille tarkoitetut Suomen Kuvalehden näytenumerot pois osastoltaan. Messukävijöiden osalta uutinen siis sensuroitiin.

Näin Suomessa. Juuri tällä tavalla meillä sopii kritisoida romaania. Saa yrittää.

Tällä viikolla Helsingin Sanomien raati ikään kuin jatkoi alkanutta keskustelua. Käytännössä keskustelu oli tälläkin kertaa asetettu turvallisiin uomiin ja se eteni tyypillisellä hyssyttelyn kaavalla. Tuntui kuin enin osa raatilaisista ei olisi edes kuullut kuvalehden kirjoituksesta tai ainakaan lukenut sitä.

Kyllä-vastaukset olivat enemmistönä (3/4) ja niitä leimasi juuri sellainen tylsämielisen ihastelun kulttuuri, josta meitä varoitettiin Kuvalehden kirjoituksessa. Juttu siis jo toistamiseen todisti pointtinsa. Ensireaktiona sensuuria, sitten muutamiin suosikkikirjailijoihin kohdistuvaa ihastelua, joka ohittaa kritiikin ytimen.

Monet EI-ääniä antaneet raatilaiset tarjosivat hyviä perusteluja ja nostivat esiin todellisia ongelmia. Kyllä-äänien antajista monet eivät tienneet mistä keskustellaan. Itse asiassa keskustelun rajoja on vaikea määritellä, vaikka siihen olisi tutustunut tarkoin. Kirjailijat, kustannustoimittaja ja muut alalla työskentelevät tietävät, että suomalaiseen julkaisutoimintaan liittyy tällä hetkellä monia ongelmia, eivätkä muutamat tylsät romaanit tai samanaikainen ntamo-gate ole kuin pieni osa kokonaiskuvaa.

Ntamogate A: Luu-tii: Laatua kustannustoimittamalla
Ntamogate B: Pikkujättiläinen: Kustannustoimittamisesta


Kuinka järkevää on puhua runoudesta ja romaaneista samassa keskustelussa?

Ongelmallisinta HS-raadin palautteessa oli, ettei se yhden väärän sanavalinnan takia edes perustu aiempaan keskusteluun. Keskustelu alkoi romaaneista ja kuitenkin kysyttiin "kirjallisuudesta". Johtopäätös oli arvatun mitäänsanomaton:

"Suomalainen kirjallisuus voi HS-raadin mielestä hyvin, vaikka asiasta on syksyn mittaan esitetty toisenlaisiakin arvioita."

Linkki: HS: Julkaistaanko Suomessa riittävästi hyvää kotimaista kirjallisuutta?

Raadille esitetyn kysymyksen muotoilu on suorastaan nerokkaan huono, sillä se ohittaa molemmat syksyn tärkeät kirjallisuuskeskustelut tai ainakin tekee niihin vastaamisen mahdollisimman vaikeaksi.

Ntamogaten pointti ei ollut se, että julkaistaanko ollenkaan hyvää, vaan että julkaistaanko liikaa huonoa! Suomen kuvalehdessä taas haluttiin nostaa esiin useimpien romaanien keskinkertaisuus ja tyylien tavanomaisuus, huolimatta myös monista kiinnostavista teoksista.

Hesarin kysymykseen on mahdollista vastata kyllä, vaikka samaan aikaan allekirjoittaisi kaiken mitä kuvalehdessä väitettiin. Valtava kyllä-äänien enemmistö peittää kokonaan varjoonsa ongelmat, joista haluttiin keskustella.

Tuntuu kuin Hesarissa joku suorastaan haluaisi vaientaa keskustelun tällaisella kysymyksenasettelulla. Tiedän, että tämä on vain oman  mieleni vainoharhaista kuvitelmaa ja kyse on sattumasta. Minulle usein tulee vähän skitso olo kirjamessujen ja W/ord-festivaalien jälkimainingeissa, kun olen ollut neljä päivää hereillä amfetamiinin voimalla (...tai ainakin kolme päivää ...ja olen vähintäänkin juonut enemmän kahvia kuin terveys sallii).

Tommi Melender on aiemmin kritisoinut valtavirtaromaaneja, mutta nyt hänen vastauksensa on täysin korrektisti EN OTA KANTAA. Heti alkuun Melender toteaa, että "Varmaan koko kysymys on väärin asetettu." Sen jälkeen hän nostaa esiin muutamia aiheita, joista hänen mielestään voisi keskustella.

Monet raatilaiset kyllä tietävät mitkä ovat aikamme kustannusalan keskeiset ongelmat:

EI. "kustannustoimittamisesta on tingitty liikaa" - Matti Wiberg

EN OTA KANTAA. "suurempia ongelmia ovat keskittyneen kirjakauppabisneksen esillepanon pullonkaula ja mediahuomion ulkokirjallinen ohjautuminen." - Tuomas Rantanen

Myös kyllä-vastausten takaa löytyy paljon kriittisiä huomioita.

KYLLÄ. "Palkinnot, kohut, ulkokirjalliset seikat ja samat, tutut, varmasti myyvät nimet nostetaan joka ikisessä lehdessä esille. Julkisuus yksipuolistuu... Myös kustantajat tuntuvat hyväksyneen sen, että vain muutamalla nimikkeellä tehdään koko kirjakauden tuotto." - Tiina Pystynen


Kustantamot säästävät yritysmaailman logiikalla, joka ei sellaisenaan sovellu taiteisiin, mutta minkäs teet...

Eniten oikeassa on tapansa mukaan Ville Ranta:

Ei. "Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon."

Muutamat vastaajat osuvat omituisen sinisilmäisesti täysin ohi maalin:

Kyllä. "Suomalainen kustannustoiminta on jaksanut vaikeinakin aikoina satsata laatuun, ja se näkyy. On hämmästyttävää, että myös runous on säilynyt kustannusohjelmissa." - Osku Pajamäki

Suomalainen kirjallisuus on laadukasta muun muassa siksi, että rohkeaa ja valovoimaista runoutta julkaistaan. Siinä olen samaa mieltä. Runoutta eivät kuitenkaan julkaise perinteiset kustantamot, vaan pikemminkin hyväntekeväisyystyötä tekevät yhdenmiehen hikipajat ja osuuskunnat.

Suurten ja keskisuurten kustantamojen julkaisuohjelmassa runoteosten määrä on vuosituhannen vaihteen jälkeen vähintään puolittunut, koska päätökset sanellaan yritysportaissa myynnin ja tuottavuuden ehdoilla.

Esimerkiksi tänä vuonna WSOY, Tammi ja Otava eivät julkaisseet ainuttakaan esikoisrunokokoelmaa. Tällaista ei varmaankaan ole tapahtunut sitten jatkosodan. Vastuu runouden julkaisesta on 2000-luvulla asteittain siirtynyt toisten tahojen vastuulle.

Kuluneella viikolla Hesarin esikoispalkinnon voitti 20-vuotias runoilija Erkka Filander hienolla teoksellaan Heräämisen valkea myrsky. Alkukeväästä 2013 Runeberg-palkinnon voitti Olli-Pekka Tennilä teoksella Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. Molemmat kirjat on julkaissut osuuskunta Poesia.

Tämän kevään Tanssiva karhu -palkinto meni myöskin pienkustantamolle, kun sen pokkasi Ntamon runoilija Maria Matinmikko. Talvella Savukeidas-kustantamon Mikko Myllylahdelle myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto.

Savukeidasta, Poesiaa ja Ntamoa yhdistää se, että ne eivät ole WSOY, Otava ja Tammi.

Ei ole mikään yrityssalaisuus, että suuret kustantamot ovat myös vähentäneet jopa kolmanneksen henkilöstöstään. Samalla julkaistujen nimikkeiden määrä on pysynyt ennallaan tai jopa kasvanut.

Henkilöstövähennykset nostavat yrityksen tuottavuutta hetkellisesti ja tehotoimet ehkä ovat tässä taloustilanteessa perusteltavissa, mutta se ei voi olla näkymättä kustannustoimittamisen laadussa.

Ja se myös näkyy kustannustoimittamisen laadussa.

Erkka Filander kertoi syksyllä valinneensa kirjansa julkaisijaksi Poesian, koska siellä hänen tekstiinsä suhtauduttiin vilpittömällä innostuksella. Lisäksi hän sai sen vaikutelman, että poesialaiset kykenisivät tarjoamaan myös parempaa ammattitaitoa.

Näyttää siltä, että Erkka Filander valitsi oikein.
Yle - Uuutiset - Kirjallisuuspalkinto 20-vuotiaalle runoilijalle

Suomalaisella kirjallisella kentällä on kiistämättä tapahtunut monia hienoja asioita. Romaanikirjailijoita esittelevä Prosak-klubi täytti juuri 5 vuotta, samoin runotapahtumia järjestävä Helsinki Poetry Connection.

Kiinnostavia kirjallisuusblogeja on ilmestynyt jo kymmenittäin ja monesta blogikirjoittajasta voi odottaa myöhemmin kehittyvän uden sukupolven ammattikriitikkoja, joita maahan on pitkään peräänkuulutettu. Olisi toivottavaa myös, että heitä useammin huomioitaisiin apurahoilla, sillä lehtipalkkiot ovat pienentyneet ja kriitikon tulonlähteet ovat vähässä. Nettijournalisti Maaria Pääjärven palkitseminen vuoden apurahalla on hyvä merkki siitä, että ansioiden ei enää odoteta "löytyvän paperilta".


Mistä kaikesta muusta voisi keskustella paitsi lopputuotteesta, eli laadukkaasta kirjasta?

En väitä, ettei Suomessa julkaistaisi hyviä kirjoja. Niitä julkaistaan siitäkin huolimatta, että työolot kustantamoissa tai kirjailijoiden taloudelliset edellytykset voisivat olla paremmat. Harvat yhteiskunnat ovat kyenneet estämään sen, että parhaat kirjoittajat kirjoittaisivat hyvin - ja myöskin tärkeistä asioista.

Meillä on onneksi melko laajamittainen apurahajärjestelmä, jossa valtaa ei ole keskitetty. Valtion, maakuntien ja kaupunkien myöntämien tukien lisäksi monet yksityiset säätiöt (Koneen, Kordelinin, Olvin, Wihurin yms.) mahdollistavat useiden kirjailijoiden työrauhan. Myös Otavan ja WSOY:n säätiöt toimivat hieman eri pelisäännöillä kuin samannimiset taloudellista voittoa tavoittelevat yritykset.

"Tammi teki viime vuonna historiansa parhaan tuloksen. + Tammi vähentää henkilöstöään rankemmalla kädellä kuin julkisuuteen on kerrottu." Linkki: HS2009 - Tammi antaa lähtöpassit joka kuudennelle

Myös: Yle 2010 - WSOY vähentää väkeä
Sekä: HS2011 - Otavamedia vähentää 80 työntekijää
(2011 Manu Haapalainen julkaisi rajun kirjoituksen potkuistaan Kaupunkisissi-blogissaan, mutta valitettavasti uljas ja aggressiivinen avautuminen on sittemmin siirretty katsojilta piiloon.)

Kustannusalan toimintaa useita vuosia läheltä seuranneena minun täytyy sanoa, että monilla on aika viheliäiset oltavat. Virkoja on vähennetty joka suunnalla ja tehtävät on useimmiten vain jaettu jäljelle jääneelle henkilökunnalle. Osaavaa henkilökuntaa on korvattu opiskelijoilla ja harjoittelijoilla. Ylitöitä kertyy paljon ja usein niistä ei makseta mitään korvauksia. Esimerkiksi kirjamessuille työntekijöiden odotetaan osallistuvan ilman lisäkorvausta.

Kustannustoimittamisen laadun ei voi odottaa olevan parasta mahdollista, kun työntekijöitä vaivaa uupumus ja pelko työpaikan menettämisestä. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi esikoiskirjailijoiden keski-ikä on noussut. Kustannustoimittajilla ei ole aikaa kouluttaa 20-vuotiaasta, mutta potentiaalisesta kirjailijasta menestyjää.

Se tehtävä jätetään pienemmille kustantamoille, joilta sitten tarvittaessa varastetaan menestystuotteet. Heli Laaksonen esimerkiksi julkaisi ensin kaksi kirjaa pienellä Sammakolla, kunnes hänet kaapattiin Otavalle. (Prosaistien keskuudessa tällainen toiminta on varmasti yleisempää, sillä runoilijat harvemmin myyvät niin hyvin, että heitä kannattaisi jahdata. En ole kuitenkaan seurannut esimerkiksi dekkarikirjailijoiden liikkeitä. Kerro toki jos tiedät aiheesta paremmin.)


Summa summa, rumrum

Ongelmia voisi yrittää tiivistää esimerkiksi seuraavanlaiseen listaan:
1) Kustantamoissa asioista nykyään päättävät ihmiset, joilla on talousalan koulutus ja joiden ensisijainen tehtävä on tehostaa yhtiön tuottavuutta.

2) Työntekijöillä on liikaa töitä ja lisäksi heitä varjostaa pelko työpaikkansa menettämisestä. Tiedetään varsin hyvin, ettei tällainen työilmapiiri edistä luovuutta.

3) Kustantamoissa panostetaan muutamiin bestsellerkirjailijoihin ja talon muut kirjailijat usein tuntevat, ettei heitä markkinoida riittävästi tai heidän mielipiteitään edes kuunnella. Muutamilla kustannustoimittajilla ei ole aikaa auttaa heitä teostensa editoimisessa. Hyvä kirjaidea voidaan torjua, koska sille ei markkinointipuolella osata löytää sopivaa kohderyhmää.

4) Kustannuspäällikön on erikseen perusteltava omistajille miltei jokainen sellainen julkaisupäätös, joka on tuottanut tappiota. Riskejä ei saisi ottaa, eikä runoutta julkaista muuten kuin imagosyistä. Teoksen täytyy vähintään voittaa jokin palkinto tai herättää keskustelua. Lisäksi suurempien kustantamojen julkaisemat esikoisrunoilijat ovat lähes aina voittaneet jo sitä ennen jonkin kirjoituskilpailun. Tuntemattomiin lupauksiin ei ole turvallista satsata, eikä sadoista lähetetyistä käsikirjoituksista ehdi seuloa tulevaisuudenlupauksia. Esimerkiksi Miki Liukkonen on hieno runoilija, mutta varmuuden vuoksi hänkin kelpasi WSOY:lle vasta kun voitti J.H.Erkon palkinnon. (Sekään ei varmaan haitannut, että haastatteluissa hän paljastui komeaksi.)

5) Kustantamoissa on töissä yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, joilla olisi omaa näkemystä, laaja-alaista kaunokirjallista kokemusta sekä aikaa. Niinpä kirjailijan täytyy nykyään itse huolehtia käsikirjoituksensa kaikista puolista, jopa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoisesta persoonasta ei tule kirjailijaa, ellei hän ole myös kyllin pedantti (ja osaa myös arogantisti markkinoida itseään).

Kirjoittajakoulutusta saanut 35-vuotias tylsä tyyppi on kustantamolle helpompi ratkaisu kuin nuori lahjakkuus, joka teettäisi työtä sekä asennepuolella että teosten viimeistelyssä. Niinpä keskivertoromaanit ovat tyylillisesti epäkiinnostavia ja aiheiltaan keskiluokkaisia, mutta sentään sujuvasti luettavia ja rakenteellisesti melko eheitä. Nuoret kirjoittajat, laiskurit, taloudellisesti ahtaalla olevat henkilöt tai muuten vain vinksahtaneet tyypit eivät pääse läpi, koska he eivät saa kustantamolta tukea. Ralliin on osallistuttava ilman kartanlukijaa. Varikolla on itse tankatta auto ja vaihdettava renkaat.

6) Isommat kustantamot ovat nykyään kadottaneet oman identiteettinsä, koska ne yhteistuumin tavoittelevat suurten lukijakuntien suosiota. On jotenkin unohdettu sekin, että Sofi Oksanen oli kiinnostava esikoiskirjailija, koska hän pukeutui erikoisesti, vaikutti vihaiselta ja kirjoitti angstisella tyylillä syömishäiriöistä sekä omasta suhteestaan viron lähihistoriaan. Stalinin lehmät saattaisi nykymentaliteetin valossa jäädä julkaisematta, koska sen ajateltaisiin kiinnostavan vain gootteja ja anorektikkoja. Ei kai sellainen romaani sovi isänpäivän tai äitienpäivän myyntilistoille?

Kustannuspäälliköt sanovat haastatteluissa, ettei menestysteoksen osatekijöitä voi ennalta määritellä, eikä ilmiöiden syntyä voi ennustaa, mutta silti he ammatissaan joutuvat määrittelemään ne myyntiodotukset, joiden valossa julkaisupäätökset useimmiten tehdään. He tietävät itsekin, että tässä on ristiriita, mutta intuition sijaan päätöksiä täytyy perustella laskelmilla.

Samaan aikaan pienemmät erityiskustantamot, kuten Basam Books, Terra Cognita tai jo mainittu Poesia voivat melko vapaasti säilyttää oman tyylinsä ja luottaa vaistoonsa. Kiinnostavimmat kirjat tulevatkin usein erityiskustantamoista ja esimerkiksi itse tartun lähes aina kirjastossa tai kirjakaupassa tiettyjen pienkustantamojen teoksiin. Lukijana voi luottaa siihen, että myös uudet kirjat liippaavat läheltä kiinnostuksenkohteitani - tai jopa esittelevät aivan uusia aihealueita, joista en ole aiemmin ollut tietoinen.

7.) Kirjojen elinkaari on lyhyt ja median muisti sitä lyhyempi. Kirjoja täytyy julkaista kovalla tahdilla, jos haluaa tuntea olevansa elossa. Tämä on tietenkin henkinen haaste, joka kirjailijan itse täytyisi ylittää.

8) Edellisestä seuraa. että julkaistaan ennemmin sellaisia kirjoja, joiden aihe on muodikas tai kirjoittaja entuudestaan julkisuudenhenkilö. Tällöin varmistetaan se, että media edes jotenkin huomioi teoksen ja sitä myydään edes muutama tuhatta kappaletta. Kaunokirjallinen laatu tai se, että kirja kestäisi aikaa, ovat toissijaisia asioita, koska ne eivät lyhyellä tähtäimellä lisää kiinnostusta ja myyntiä.

9) Laaduntarkkailu tarkoittaa myös sitä, että rajallisesti myyvän laatukirjallisuuden määrää tietoisesti rajoitetaan. Jos kustantamossa jo valmiiksi on ansioituneita kirjailijoita, joiden toivotaan tavoittelevan Finlandia-ehdokkuutta, tämä rooli on ikään kuin täytetty, eikä laadukkaita käsikirjoituksia etsitä, ellei kyse ole esikoiskirjailijasta. (Gummeruksessa oli vuosia sellainen tilanne, ettei nuoria runoilijoita juurikaan julkaistu, koska Tommy Taberman täytti sen ekologisen lokeron.) Nuoren kirjoittajan toinen, jopa edellistä parempi käsikirjoitus saattaa jäädä julkaisematta, koska se ei aivan täytä Finlandia-palkinnon vaatimuksia, eikä se enää voi kilpailla myöskään esikoiskirjailijan huomiosta. Kirjalle ei ole tilausta. Kirjallisen laadun sijaan kirjailijan ehkä tulisikin ennemmin kehittää julkisuuskuvaansa, mikä ei ole ihan tervettä.

Olen huomannut, että klassinen sanonta "toisesta vaikeasta kirjasta" ei usein sittenkään tarkoita kirjailijan korkeaa itsekritiikkiä tai luovuuden tyrehtymistä, vaan sitä, että kustantamo ei ole enää keksinyt hänelle sopivaa käyttöä. Häntä ei talossa ole osattu brändätä, eikä hänelle myöskään löytynyt omaa selkeää lukijakuntaa, joten hänen uusi käsikirjoituksensa torjutaan yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on ainoastaan yhtä hyvä kuin edellinen, eikä se enää riitä.

Kirjailijat itse hyvin harvoin tuovat esiin tällaista tilannetta, koska a) he kokevat häpeää siitä, että eivät ole kyenneet kehittymään ja syyttävät itseään, sekä b) koska heiltä EI ILMESTY uutta kirjaa ja näinollen he eivät saa haastatteluja tai muitakaan mahdollisuuksia puhua mediassa suutaan puhtaaksi. Lisäksi kirjoittajaa ei pidetä varsinaisena kirjailijana, ellei hän ole julkaissut useampia teoksia. Yhden teoksen julkaisseella henkilöllä ei ikään kuin ole oikeutta valittaa, jos häntä ylenkatsotaan.

Kustannustoimittaja irtisanotaan suuren kohun saattelemana, mutta kustantamonsa hylkäämä kirjailija vain kaikessa hiljaisuudessa unohtuu. Häntä ei sido tai suojaa työsopimus, vain etiketti ja alan yleinen käytäntö, jotka vaikeina aikoina on helppo mitätöidä. Kirjailija ei julkaise ja me teemme sen helpon oletuksen, että hänen luovuutensa tyrehtyi tai että hän muuten vain on laiska. Ehkä kansan silmissä kirjailija on vielä siinä määrin kunnioitettu, ja vahva persoona, että on vaikea kuvitella, kuinka hänet vain voisi sivuuttaa.

(Olisi mielenkiintoista jotenkin kartoittaa julkaisseiden kirjailijoiden julkaisematta jääneitä teoksia, mutta se on toinen aihe.)

10) Kirjakauppojen omistuskytkökset ja muutenkin kauppojen kyseenalainen myyntipolitiikka, joka ilmenee mm. siten, että muutamia teoksista on korkeita pinoja heti ovensuussa, kun taas esimerkiksi runot on piilotettu jonnekin nurkkahyllyyn. Tällainen markkinoinninedistämiskulttuuri edistää muutamien teosten myyntiä, mutta tekee sen vaikeaksi kaikille muille. Monet hienot kirjat voisivat yltää parempiin tuloksiin, ellei niiden mahdollisuuksia sabotoitaisi kaupoissa.

(Tätäkään aihetta en nyt käsittele sen enempää. Kannattaa katsoa seuraavan linkin takaa löytyvä video: Ruoja - Onko Suomalaisessa Kirjakaupassa vielä runoutta?)


Syrjäytyneiden keskuudesta ei nosteta kirjailijoita

Tähän postaukseen kasautui nyt hieman enemmän kuin yhden viikkokolumnin verran ajatuksenvirtaa, mutta lopuksi haluan vielä esitellä erään kirjan syntytarinaa, koska sekin liittyy Hesarin keskusteluun.

Julkaisin itse tänä keväänä romaanin, ja perustin sitä varten jopa kustantamon, koska mielestäni kyse oli sellaisesta kirjasta, joka piti julkaista, mutta jota kukaan ei halunnut julkaista.

http://monrepoo.blogspot.fi/ - Tomi Rantala
 (Anteeksi, minulla ei ole ollut voimia panostaa sivujen ulkoasuun. Kirjaa on kyllä muutamissa kirjastoissa sekä nettikaupoissa Adlibris.com - Kuuletko kuinka ne huutavat?, CDON.fi - Kuuletko kuinka ne huutavat?)

Tomi Rantalan pienoisromaani Kuuletko kuinka ne huutavat? kertoo skitsofteniasta ja nuoren miehen syrjäytymisestä. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä voi odottaa - ja silti on yllättävän vaikea kokemus, kun joku viimein johdattaa tähän maailmaan. Näkökulma on kaikkea muuta kuin ulkopuolinen ja otos kaikkea muuta kuin tilastollinen.

Tyylillisesti tai rakenteellisesti kirja ei suinkaan ole Finlandia-romaanien tasoa, mutta se puhuu asioista, joista muut kirjat eivät puhu, ja käyttää ääntä, joka on vaenettu. Kiinnostavista aiheistaan huolimatta kirja on liian lyhyt ja liian repaleinen (siinä on tavallaan yksi kertomus ja kuitenkin tavallaan myös irrallisia novelleja) ylittääkseen perinteisen julkaisukynnyksen.

Muutamista käsikirjoituksen luvuista ei ollut olemassa kuin yksi paperille tulostettu kappale, sillä Tomi ei ollut ottanut varmuuskopiota tekstitiedostoistaan. Yksi tietokone oli vanhuuttaan hajonnut, minkä lisäksi hän oli hävittänyt levykkeitä tai vahingossa pyyhkinyt niiden yli. Paperit olivat hujan hajan, ja niissä oli ruoka- ja kahvitahroja. Lukujen järjestys ei ollut yksiselitteinen ja aikamuodot sekä perspektiivit vaihtelivat. Minun täytyi itse naputella osa liuskoista uudelleen tekstitietostoksi ja myös muuttaa kokonaisten lukujen aikamuoto ynnä muuta. Kustantamoissa kukaan ei olisi tarttunut tällaiseen projektiin.

Hesarin raadissa Osmo Soininvaaran toteamus on nostettu otsikkoon:

"Kirjallisuus on keskiluokkaistunut niin kuin lukijatkin. Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole poistuneet – ne ehkä jopa syvenevät – mutta syrjäytyneiden keskuudesta ei nouse kirjailijoita niin kuin nousi työväenluokan parista. Kun yhteiskunnallisia kysymyksiä eivät oikein osaa käsitellä tutkijat eivätkä poliitikot, miten kirjailijat siihen pystyisivät."

Kyllä kirjailijat pystyvät kuvaamaan uskottavasti masennusta, yksinäisyyttä tai köyhyyttä, kun ovat sellaista kokeneet, mutta ongelma on, ettei syrjäytynyt ole tervetullut kustantamoon sen enempää kuin muillekaan työpaikoille, joissa on kova tahti ja kovat odotukset. Kiireiset ja hyväosaiset eivät jaksa kuunnella väsynyttä ja arkaa ihmistä. Hän suorastaan pilaa tunnelman.

Syrjäytyneen odotetaan pystyvän kirjoittamaan 200 sivua koherenttia proosaa ja toimittamaan sen oikeaan kustantamoon, minkä lisäksi hänen odotetaan olevan nuori, kaunis ja energinen sekä edustavan itseään tarmokkaasti median edessä. Jos vähäosainen, lupaava kirjoittaja kutsutaan kustantamoon kahville, hän mokaa tilanteen sillä, että on arka ja epäsosiaalinen. Hän saattaa kirjoittaa mielenkiintoisella tyylillä, mutta ei sovellu ammattiin, jossa täytyisi olla määrätietoinen, karismaattinen ja sopivasti mediaseksikäs.

Jos kukaan ei ole kiinnostunut siitä, että marginaaliväestön edustaja avaa suunsa bussipysäkillä, miksi se olisi yhtään sen kiinnostavampaa, kun hän kirjoittaa? Täytyy olla kyse äärimmäisestä tragediasta tai jonkinlaisesta skandaalista.

Ja sitä paitsi: eiväthän köyhät ja masentuneet ihmiset osta kirjoja. He enintään lainaavat niitä kirjastoista. Miten kummassa me voisimme muuttaa rahaksi toisen ihmisen näkymättömyyden?

Pitäisi olla, osa 5

No niin, mitäs kaikkea meillä vielä pitäisi olla? Mitä sellaista ei ole vielä keksittykään, mille kyllä keksisin käyttöä.

A) Innovaatioministeriö

Innovaatioiden, uusien sovellusten ja startup-yritysten merkityksestä puhutaan kaiken aikaa, mutta käytännössä hallitus tekee vähän asioiden eteen. Jos meillä olisi ikioma innovaatiominteri, tilanne saattaisi muuttua.

Mitä innovaatioministeri sitten tekisi? Hän tuskin ainakaan heittelisi ideoita, sillä siihen hommaan tehokkaat ja totuotetut poliittiset broilerit aika huonosti soveltuvat. Pikemminkin innovaatioministeriin tehtävänä olisi suhtautua vakavasti siihen, kun kansalaiset hihkuisivat, että hei mitäs jos meillä olisi tällainen?! Voisko tää toimia?

Innovaatioministeriössä minunkin blogiani luettaisiin innolla. Kerrankin saisi tuntea itseni tärkeäksi.

Innovaatioministeriö eroaisi muista ministeriöistä, koska siellä olisi pallomeri. Innovaatioministeriöön olisi kiva vain kävellä sisään ja tehdä olonsa mukavaksi. Heti tulisi joku virallinen innovaattoriassistentti kuuntelemaan aktiivisen, mutta ah-niin-tavallisen kansalaisen mullistavia ideoita.

Vaikka innovaatio osoittautuisi vähemmän omaperäiseksi ja toimivaksi, taputettaisiin vierasta kannustavasti selkään ja kiitettäisiin hyvästä yrirityksestä. Kaikki vieraat toivotettaisiin uudestaan tervetulleeksi, heti kun tulee uusia ideoita, vaikka päältä näkisi, että tuo yrittelijäs kansalainen on saapunut paikalle vain kahvikupillisen toivossa.

Innovaatioministeriön määrärahat olisivat totta kai vähäisemmät kuin muilla ministeriöillä, mutta se ei haittaisi koska kaikki haluaisivat tehdä siellä töitä. Innovaatioministeriön virkamiesten kannustimena ei olisi raha, vaan maailmaa parantavan luovuuden kukoistaminen.

Innovaatioministeriön ansiosta Suomesta tulisi kertaheitolla maailman innovatiisisin valtio, jota kaikki kadehtisivat. Pian me salaviisaat, yksityisissä mullistavissa aikomuksissamme ansioituneet ideanikkarit olisimme yhtä arvostettuja kuin Spede - joka ei ollut niin arvostettu kuin olisi ansainnut - tai Pekka Himanen - joka ei ole kovin arvostettu hänkään, eikä edes kovin kummoinen ideanikkarina.. Toisin sanoen me kaikki saisimme tuntea itsemme melkein Linus Torvaldsin veroisiksi ja Suomeen tulisi ainakin joka toinen innovaatio-Nobel, joka sekin myönnettäisiin vain siksi, että ministeriömme olisi ensiksi kehittänyt sellaisen (eikä se mitenkään liittyisi Millenium-palkintoon, vaan me oltaisiin ylipuhuttu muut Pohjoismaat maksamaan siitä).

Innovaatioministeriö ampuilisi ympärivuotisesti patentteja ja start-up-yrityksiä kuin uuden vuoden ilotulitusraketteja ja ilma olisi sakeana savusta, kun kaikki luovuuden säkenöivä työntövoima olisi päästetty valloilleen. Patenteista kesrtyneistä tuloista valtio pitäisi leijonanosan, mutta keksijöitä kiitettäisiin kunniataululla, mikä riittäisi ainakin minulle, vaikka keksintöjä minulla on ainakin tuhat.

Kaikkihan tietävät, että yksillä on isoja ideoita (TM) ja toisilla on toteuttamisen tarmoa (R), mutta nämä kaksi puolta harvoin kohtaavat samassa ihmisessä. Siksi kaiken maailman keksinnöistä 99% jää pelkäksi raapustukseksi ruutuvihkoon, ja myös siksi olen päättänyt kuuluttaa omat ideani maailmalle, jo ennen kuin olen niitä kehitellyt sen pidemmälle, eli ennen kuin olen ehtinyt täydellisesti unohtaa koko asian ja innostua jostain ihan uudesta, eli todeta ajatuksen ihan typeräksi.


B) jorpakko.fi

Suomi on jorpakkojen luvattu maa. Meiltä löytyy pöpelikköjäkin melkein enemmän kuin järviä, mutta niitä ei koskaan mainosteta matkaoppaissa. (Ihan varma en kyllä ole tästä asiasta, koska eräs matkaopas oli japaninkielinen, ja kuvassa oli suloisen merkityksetön hetteikkö).

Varmaan meille suomalaisille on tullut liiankin ilmiselväksi, että aina tarvittaessa läheltä löytyy edes pieni ja vaatimaton ryteikkö. Oikaistessaan sen läpi saa naarmuja käsivarsiinsa, jos on pelkässä t-paidassa, ja muutenkin ehkä viiltoja kasvoihin, jos on kiire bussille joka näkyy jo horisontissa. Monenmoisista jorpakoista muistaa harvemmin mainita mitään, kun on puhe niistä mainioista vesialueista, jotka soveltuvat uimiseen ja kalastukseen.

Mihinkäs sitten jorpakot soveltuvat? No tietenkin vaikka mihin!

Tähän risukasaan päivä paistoi.

Täytyisi vähintään olla kännykkäsovellus, joka näyttäisi lähimmän jontkan tai umpeenkasvaneen ojanpohjan. Jos alkaa urbaani elämänmeno ahdistaa, voi sisätiloissa tapahtuvan paniikkihäiriöimisen sijaan etsiä netistä lähimmän jorpakon ja juosta sinne hatustaan kiinni pitäen, hihkuen ja karjahdellen.

Olen jo rekisteröinyt tätä tarkoitusta varten domain-osoitteen jorpakko.fi, mutta minulla ei ole aikaa ohjelmoida sen koodia tai kartoittaa maastoa. Tarvitsen sinun ja sinun ja sinunkin apuasi. Käsi ylös vapaaehtoiset! Sain EU:lta tätä hanketta varten 42.000 euroa, joten aion palkata muut hommiin ja keskittää omat meinaajantaitoni ihan uusien projektien ideoimiseen.

PS.
Jos tykkäät ryteikköjen ohella myös oksanpätkistä, kannattaa lukea tämä pitkällinen selvitys keppien mahdollisista käyttötarkoituksista: Aukea.net: Kivaa kepeistä!

Harkittu kirjallisuuspalkinto

Pitäisi olla, osa 4.

Kirjallisuuspalkinnot ovat keskeinen instituution, jonka kautta kirjallisuutta arvotetaan ja kanonisoidaan. Palkinnot takaavat kirjoille julkisuutta ja lisäävät niiden myyntiä.

Mutta ovatko palkitut kirjat aina ilmestymisvuotensa parhaita - ja jos ovat niin mistä näkökulmasta? Mitä jos eräät teokset todellakin ovat edellä aikaansa, eikä niitä osata arvostaa muutoin kuin vasta jälkikäteen? Ne löytävät yleisönsä hitaasti, mutta aikaa myöten saavuttavat pienen piirin kulttimaineen tai jopa yleisen klassikon aseman.

Olisiko syytä perustaa palkinto, joka myönnettäisiin yli 10 vuotta vanhalle kirjalle? Se olisi siis tunnustus teokselle, joka on todistanut itsensä kestävyyslajissa. Palkinnon myötä kirjasta otettaisiin  uusi painos ja se saisi uuden yrityksen tulla laajasti luetuksi.

Olisi suuri houkutus mennä syvemmälle kysymykseen, mitä tarkoittaa "alla edellä aikaansa", mutta vältän innostumasta liikaa. Kirjojen ajankohtaisuutta ohjaa paljon muun median reaktio. Joskus kirja voi olla muita laadukkaampi juuri siksi, että se ei ollenkaan puutu ajankohtaisiin teemoihin. Sen teho on harkitumpaa ja vähemmän provokatiivista. Kirja sivuutetaan, koska se ei yhdisty laajempaan debattiin, joissa siihen voitaisiin toistuvasti viitata. Se on mielenkiintoinen ainoastaan kirjana, ei kuohuttavana paljastuksena ja julkisena skandaalina.

Myös omassa ajassaan luoviva laadukas kirja voi hukkua muun keskustelun joukkoon, silloin kun muu keskustelu on puolueellista ja röyhkeää. Vasta kun melu on hetkeksi laantunut, nähdään että teos puhui aiheesta maltillisesti ja viisaasti. Se ei huutanut. Siksi sitä ei kuultu huutoäänestyksessä. Palkintoraadit huomasivat kyllä, että teos on taitava ja viisas, mutta sen esiinnostaminen olisi tuntunut siinä ajassa turhalta. Johan kaikki suureen ääneen ehtivät vouhkata samoista asioista.

Ideologinen aikaansa edellä oleminen edellyttäisi sitä, että historialla on jokin tietty ennaltamääriteltävissä oleva kehityssuunta, jonka edelle voisi tehokkaalla ajattelulla rientää. Todennäköisempää on, että nykytaiteilijan uusi tuleminen tulevaisuudessa on riippuvainen myös siitä, ketkä tulevaisuudessa pitävät valtaa ja millainen elämäntapa selviytyy voittajana.

Huolellisesti toimitetut ja vaivalla markkinoidut teokset ovat useimmiten sellaisia, joiden odotetaan myyvän. Kirjan ulkoasuun ja medianäkyvyyteen panostetaan enemmän, jos se on suunnattu suurille lukijakunnille. Marginaalisemmat, pienempiä kohderyhmiä puhuttelevat teokset saapuvat maailmaan vähemmän toitotuksen saattelemina. Jos ne puhuttelevat laajoja lukijakuntia ja menestyvät taloudellisesti, se on suuri yllätys kustantajalle - joka kuitenkin on nähnyt kirjan niin tärkeäksi, että se kannattaa julkaista.

Kilpailuraatien jäsenten pitäisi viis veisata kirjan myyntipotentiaalista. Heidän päätöstensä siis ikään kuin kuuluisi olla subektiivisempisempia, mutta myös rehellisempiä. He palkitsevat sitä, mistä itse tykkäävät, eivät sitä, mistä olettavat muiden tykkäävän.

Ja silti palkittu teos voi kadottaa viehätyksensä. Silti ei-palkittu teos voi säilyttää viehätyksensä tai sen lumovoima voi jopa kasvaa. Siitä löytyy uusilla lukukerroilla uusia tasoja. Se tuntuu ennakoineen jotakin, mikä yhteiskunnassa oli vasta aluillaan.

Jotenkin tuntuu oudolta, ettei se omana aikanaan saanut sen suurempaa huomiota.

Voiko harkittua kirjallisuuspalkintoa jakaa mitenkään muuten kuin odottamalla kärsivällisesti ja katsomalla mitä aika tuo tullessaan? En halua teorisoida syitä sille, miksi kirjat voivat kypsyä kuin viini ja paljastaa potentiaalinsa vasta viiveellä.

Ongelman voi ratkaista empiirisesti: perustamalla sellaisen palkinnon ja myöntämällä tunnustuksen kirjalle joka jostakin syystä on nyt puhuttelevampi kuin ilmestyessään.

Miten se sitten käytännössä tapahtuisi?

Parasta ehkä olisi, että kirjastohenkilökunta saisi tehdä aloitteita. Hehän sen parhaiten tietävät, mitkä kirjat lukijoita kiinnostavat, vaikka ne eivät löydykään uutuus-hyllystä.

Vuoden 2014 kypsän kirjallisuuspalkinnon esiraatina toimisivat Suomen kirjastot, jotka kaikki saisivat halutessaan asettaa ehdolle yhden teoksen vuosilta 1984-2004. Teos ei saisi olla aeimmin palkittu. Kirjailija saisi olla sittemmin menestynyt, mutta teos ei saisi olla hänen läpimurtoteoksensa tai muutenkaan selkeästi kanonisoitu esim. elämäntyöpalkinnolla. Ehdokkaaksi eivät myöskään kelpaa kirjat, joista on tehty menestyselokuva tai tv-sarja.

Varsinainen raati lukee nämä teokset ja valitsee niiden joukosta voittajan sekä pari kunniamainintaa.

Lisäksi suoraan omassa kategoriassaan palkitaan teos, joka on saanut kirjastoilta huomattavan määrän nostoja, olettaen että jokin teos selkeästi nousee esiin.

Kirjastoista koostuva esiraati ei saisi asettaa ehdolle voittaneet kirjailijan muita teoksia, ainakaan seuraavan kolmen vuoden aikana.

Kilpailussa mahdollisesti olisi fiksua käyttää kiertävää genre-jakoa, joka tarkoittaisi sitä, että tiettyinä vuosina saisi nimetä vain dekkareita, toisina vain runoutta, scifiä ja fantasiaa jne. Tällä tavoin useamman lajityypin kirjat saisivat tasapuolisen kohtelun ja myös tuomaristo voisi paremmin keskittyä työhönsä, kun kirjat edustaisivat samaa genreä.

Järjestetäänkö muissa maissa jo vastaavia patinoituneen kirjallisuuden kilpailuja? Siitä en tiedä mitään. En myöskään osaa sanoa, kenen tällaisesti prjektista tulisi ottaa vastuuta? Olisi varmaan parempi, että päämääränä ei olisi myynninedistaminen ja että raati koostuisi kohtalaisen nuorista jäsenistä, joilla ei olisi aiempia asenteita ehdokaskirjoihin tai niiden kirjoittajiin.

No, välittämättä yksityiskohdista, tällainen palkinto pitäisi olla.

Kustannustoimittamisen merkillinen merkityksellisyys

Tämä kirjoitus ottaa löyhästi kantaa viimeaikaiseen runouskiistaan, joka sai alkunsa YLE:n Kultakuume-ohjelmassa. Kipinä heräsi jo varhaisemman lähetyksen sivuhuomautuksesta.
Kiista runouden julkaisemisesta - ke 9.10

Keskustelun varsinaista sisältöä en referoi, koska Aleksis Salusjärvi on jo tehnyt sen Luutiissa:
Luutii: Harri-Nordell-on-vaarassa (tietääkseni ei kumminkaan vaarassa.) Luutiista löytyy myös Maaria Pääjärven kirjoitus, joka ei niinkään esittele aiemmin tapahtunutta, vaan vie aihetta enemmän uuteen suuntaan. Kirjoituksessa herätetään Olli-Pekka Tennilän johdatuksella hyviä kysymyksiä siitä, onko runoudessa kyse kirjallisesta laadusta vai jostain paljon sitä kiinnostavammasta.

(Btw olin itsekin viikkoa aiemmin Kultakuumeessa puhumassa lavarunoudesta, mutta siitä ei herännyt kohua: Runoa lavalla!)


Ei ole kenellekään eduksi vähätellä kustannustoimittajien työtä

Uskon toimittamiseen, vaikka tämän blogin perusteella sitä ei ehkä heti uskoisi. Ajattelen vanhakantaisesti, että blogitekstien ja paperille painetun kirjan välillä on tietty ero.

Usein julkaisen blogitekstini saman tien, tarkistamatta oikeinkirjoitusta tai nukkumatta yön yli. Haluan, ettei häveliäisyys, laatutietoisuus tai muunlainen superegon väliintulo estäisi ajatusteni vapaata jäsentymistä.

Saatan myöhemmin todeta: tuota ei ehkä olisi pitänyt ollenkaan julkaista. Möhläyksillä ei kuitenkaan ole väliä, koska tarkoitukseni ei ole esitellä valmista tuotetta, vaan purkaa itsestäni ulos ideoiden raakamateriaalia. Haluan nähdä ajatukseni toisesta perspektiivistä ja se tapahtuu parhaiten lukemalla. Palaan kirjoituksiini vasta kuukausien tai vuosien jälkeen, sikäli kuin tunnen että ne edes ansaitsevat toista kierrosta.

Runoja työstän lähes samalla metodilla. Kirjoitan ensin vihkoon tai aukea.net -kirjallisuusyhteisöön. Saatan myös kokeilumielessä lausua runojani lavalla, jotta tietäisin miltä sanat maistuvat suussa ja millainen on säkeiden luonnollinen rytmi - joka ehkä täytyy harkitummin editoida esiin.

Kirjoitan paljon ja hautaan suuren osan pöytälaatikkoon. Myöhemmin palaan paikalle lukijana, ja katson, onko niissä potkua. Kirjaan päätyvät vain ne runot, joiden viehätys on säilynyt kaikissa vaiheissa.

Kirja on harkittu valikoima, jolla on ollut monia esilukijoita. Se edustaa kolmatta tai neljättä käsikirjoitusversiota, joka on joskus vaatinut miltei täydellistä uudelleenkirjoittamista. Tämä on tietenkin vain lapsuuden sinnikäs kiiltokuva kirjailijantyön moraalista, joka ei aina vastaa todellisuutta. Toistaiseksi olen kyllä pitänyt siitä kiinni, enkä kadu. Ensimmäiset käsikirjoitusversiot ovat aina olleet heikosti jäsennettyjä ja täynnä sekundaa, jonka olen suostunut karsimaan vasta, kun vähintään kolme ihmistä on vakuuttanut minut. Aina löytyy runoja, jotka eivät vastaa muiden tasoa tai kuulu kyseiseen teoskokonaisuuteen.

Samaan aikaan minua houkuttaisi ajatus nopeammasta kirjojen julkaisutahdista. Olisin iloinen siitä, että minulle suotaisiin vapaus ispiraatioon ilman perspiraatiota ja perseenpuutumista. Keskittyisin kirjoittamiseen ja joku toinen hoitaisi toimittamisen. En tiedä onko ihmiselle aina hyväksi se, että hänen haaveensa toteutuvat.

Työtä on jonkun aina tehtävä selkeän kommunikaation eteen: se voi olla kirjoittaja, toimittaja tai lukija. Monet runokirjat olisivat lukijalle vähemmän työläitä, jos kustannustoimittajalla olisi uskallusta haastaa kirjoittaja ja vaatia häneltä enemmän. Tämäkin on totta kai kiiltokuva, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei suurissa kustantamoissa nykyään ole runouteen erikoistuneita kustannustoimittajia. Runous ei ole kaupallisesti kannattavaa, joten siitä päästä sivistystoimintaa on laman aikana rajusti karsittu.

Mainittakoon siis asia, joka ntamogatessa on jäänyt taka-alalle: olen kuullut myös isompien kustantamojen kirjailijoiden valittavan sitä, ettei heiden teoksilleen anneta riittävästi huomiota toimitusvaiheessa tai markkinoinnissa. He kokevat jäävänsä marginaaliin ja olevansa eriarvoisessa asemassa suhteessa kollegaan, jonka edellinen romaani oli best-seller. Runoteosten toimittamisessa isoin puute liittyy siihen, ettei runoilijalle yksinkertaisesti suoda aikaa. Niinpä he päätyvät olemaan epävarmoja teoksensa merkittävyydestä ja arvosta, eivätkä uskalla vaatia ankarampaa syyniä - ja saamaan aikaan ehkä vaativat itseltään jopa liikaa, mikä rajoittaa luovuutta.

Harri Nordell sanoin:

"Ntamon kirjojen toimittamisessa on paljon parantamisen varaa, kuten myös isojen kustantamojen..."

Vanhoina hyvinä aikoina

Legenda kertoo, että muinaisina yltäkylläisyyden vuosina runoilija vain kirjoitti runoja. Hän kokosi ne salkkuunsa tai muovikassiin ja kiikutti kustantamoon. Siellä sitten juotiin vahvat kahvit ja tartuttiin toimeen. Runoilija siemaili viskiä, ja hänen pian mukahdettuaan talon toimitusväki jatkoi uutterasti työtä varhaiseen aamuun kuin Korvatunturin väsymätön tonttuarmeija.

Runoja luettiin, tulkittiin, revittiin ja korjailtiin. Koko henkilökunnan intohimo kohdistui pian julkaistavaan uuteen mestariteokseen. Paperit levitettiin maahan ja jopa siivoojat päästelivät niiden äärellä ihastuneita huokauksia. Yhdessä hetkessä koko toimisto muuttui puuhakkaaksi lastentarhaksi, kun runoilija tuli kylään. Kaikkien luovuus ja paras osaaminen pääsi valloilleen, ja paperin marginaalit kukkivat monen värisistä kirjanmerkeistä kuin ojanpenkat mökkitien varrella.

Sohvalla runoilija käänsi kylkeään. Hän nukkui onnellisesti pois humalaansa kuin ylikasvanut sylivauva, tiedostaen, että kustantamo oli onnellisten katulasten turvakoti, jossa vaikeita luonteita ymmärrettiin. Runoilija oli taiteellisen raakamateriaalin pulppuava lähde, rikas metaforien kultasuoni, jonka tuottamasta malmista taottiin pitkälle vietyjä kirjallisia tuotteita. Alkutekstiä jatkokäsiteltiin ja jalostettiin, mutta silti kannessa luki vain runoilijan nimi. Niin paljon luovaa alkuneroutta arvostettiin, ettei kukaan muu raaskinut pyytää työstään tunnustusta.

Ja sama tarina kertoo myös, kuinka runoilijan saama arvostus lopulta kääntyi hänen turmiokseen. Sukupolvien saatossa kuva runoilijantyöstä vääristyi. Kun kirjoissa ei mainittu sanallakaan kustannustoimittajaa, oletettiin oikopäätä, että runoilija oli tehnyt koko valmiin teoksen alusta loppuun itse. Kustannustoimmittajat irtisanottiin tarpeettomina - ja sen sijaan, että nuori runoilija olisi iloisesti vastaanotettu talossa, häntä katsottiin kuin valheellista profeettaa. Tuohan oli vain puolinainen runoilija: tarjosi kyllä runoja, mutta sellaisia jotka vaatisivat editointia.

Eihän Kalevalaakaan kukaan editoinut! Ei sen runoja kukaan koonnut ja muokannut! Se laulettiin kertaheitolla valmiiksi. Missä ovat sellaiset runoilijat nyt? Kunhan yksikin tosi runoilija astuu tuosta ovesta, kantaen kolmea valmista käsikirjoitusta, niin tottahan toki me sen julkaisemme!


Toimittaminen muokkaa tekstin ohella myös kirjoittajaa itseään

Olen iloinen siitä, että saarikoskelainen runoilijanelämä on enimmäkseen vain sepitettä, eikä ole koskaan koskettanut laajempaa runoilijakuntaa. Silti haaveilen ulkopuolisesta avusta ja kohtaamisista ammattitaidon ja kokemuksen kanssa. Toimittaminen merkitsee minulle paitsi parempia kirjoja, myös parempaa kirjoittamista. Se ei tarkoita työn lykkäämistä muille, vaan työtä omassa itsessä. Haluan palautetta, jotta tuntisin eteneväni ammatillisesti. Jos jokin yksittäinen runo paranee, se on tietysti kivaa, mutta toissijaista. Palaute auttaa minua paremmin ymmärtämään kirjoittajan ja lukijan suhdetta. Ilman lukijoiden tai kuulijoiden reaktiota en osaisi kehittää omaa kommunikaatiotani.

Ankara editointi oman (tai jonkun toisen) tekstin äärellä opettaa välttämään tiettyjä virheitä jo kirjoittamisvaiheessa. Editoiminen on syventyvää lukemista, jonka aikana voi oppia uusia kielekäyttötapoja ja kokea oivalluksia. Jos nuoreen kirjailijaan panostetaan kustannusportaassa paljon työtä, hän saattaa nopeasti ottaa huimia harppauksia, koska ympärillä on yhtäkkiä valtavasti sosiaalista pääomaa.

On tärkeä kohdata kasvotusten esimerkkejä, joista ottaa oppia. Yhtäkkiä on tosi kyseessä. Koko asennemaailma muuttuu itsevarmaksi ja ammattimaiseksi.

Kirjoittajaryhmillä on aina ollut tärkeä rooli laatukirjailijoiden kehittämistyössä. Monet oman sukupolveni ammattikirjoittajista tunnen alun perin jostain koulusta tai sosiaalisesta verkostosta, kuten Oriveden opistolta tai Nobelistiklubilta. Lisäksi tunnen puolentusinaa ryhmää, joiden nimi ei kertoisi mitään ulkopuoliselle. Läpimurtoprosentit ovat huikaisevia. Voidaan puhua julkaisukynnyksen ylittymisestä jopa puolella aktiivijäsenistä.

Kustannustoimittamisen tulisi olla pitkäjänteistä ja keskittyä henkilöön, ei niinkään teokseen. Nykyaikainen talousajattelu on niin hätäistä ja henkilöstöresurssit niukassa, että ennemmin etsitään valmista käsikirjoitusta kuin potentiaalia.


Mitä tästä kohusta sitten pitäisi ajatella?

Ntamon panosta ei voi yksiselitteisesti kiittää tai tuomita. Kyse on kymmenistä kirjoittajista, joista eräät hyötyvät ja toiset ehkä kokevat pettymyksen, kun odotettua mainetta ei heltiä. Keskustelussa en ole vielä kuullut ainuttakaan kommenttia, joka tavalla tai toisella ei hipaisisi totuutta. On kuultu paljon hyviä pointteja.

Ntamon julkaisema teos voi olla kirjoittajalle vasta alkua, kuten Leevi on itsekin sanonut. Kirjoittaja vapautuu tiettyä elämänvaihetta määrittävästä projektista ja voi edetä seuraavaan. Vaikka kirja olisi puolihuolimattomasti toimitettu, seuraava voi osoittautua paremmaksi. Kirjoittaja oppii varmasti jotakin prosessin aikana ja ehkä myös tapaa uusia ihmisiä, joilta saa arvokkaita neuvoja.

Eräs moraalinen ongelma liittyy Hesarin esikoiskirjapalkintoon. Olisi ehkä syytä harkita siihen joitakin poikkeussääntöjä, sillä esikoisia korostetaan maassamme aivan liikaa. Ntamolta julkaistu raakile voi olla suuri este myöhemmän mediahuomion saamiselle, vaikka seuraava kirja olisi kuinka hyvä. Niin paljon painaa ensivaikutelma. Se ei ole Leevi Lehdon vika, vaan liittyy esikoiskirjailijan määritelmään. Sanomalehdissä esikoiskirjailijat huomioidaan herkemmin ja heille ollaan suopeampia.

Historiallisesti katsottuna esikoisteos ei useinkaan ole kovin kummoinen saavutus verrattuna muuhun tuotantoon.

Muisti on lyhyt. Esimerkisi Eeva-Liisa Mannerin kaksi ensimmäistä teosta jäivät lähes huomioimatta. Vasta kolmas kirja, Tämä matka (1956), joka ilmestyi peräti 12 vuotta (!) esikoisen jälkeen, oli kriittinen menestys ja läpimurto.

Tove Janssonin ensimmäinen muumi-kirja tai pikemminkin muumien edeltäjä Suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin (!) ilmestyi Muumipeikko ja pyrstötähti (1955). Aihe siis hautui vuosikymmenen, eikä edes suurin sankarini ollut valmis syntyessään. Myös Tove Janssonin täytyi oppia ja kehittyä. Pyrstötähdestä kului taas 10 vuotta ennen kuin ilmestyi aikuisempi teos Muumipappa ja meri (1965).

Nykyään kustannusmaailma on huomattavasti kärsimättömämpi... ja ehkä suuret kustantamot myös liiaksi luottavat siihen, että voivat varastaa pienten kustantamojen kirjailijat, jos nämä lyövät läpi.

Leevi Lehto on oikeassa siinä, että kirjailijoiden uraa täytyy joskus edistää myös vähemmän valmiiden välietappien kautta. Se ei kuitenkaan saisi olla mikään perustelu huolimattomalle kustannustoimittamiselle. Kaikki kustannustoimittamiseen laitettu aika ja vaiva kehittää kirjoittajaa, vaikka työ parantaisi kyseistä teosta vain kosmeettisesti. Jos ntamon tallissa on liikaa kirjoittajia ja heiltä julkaistaan kirjoja liian helposti, se ei ole hyvä asia sekään. He jäävät yhtä lailla yksin kuin isossa kustantamossa.

Jos Ntamon toimintatapoja vertaa Poesiaan, tilanne on siellä aivan toinen. Poeasian kirjoittajat saavat toisiltaan paljon arvokasta kustannusapua. Kirjoista näkee, että ne ovat valmiimpia. Sanon suoraan - ja uskoakseni ketään loukkaamatta - että Poeasissa tehty työ realisoituu kirjojen laadussa, ja syyt on helppo mainita: siellä on enemmän leveitä hartioita. Toimitusvastuu jakautuu tasaisemmin, eikä myöskään julkaisutahti ole yhtä hektinen.


Voisiko tästä kohusta seurata muutoksia toimintatavoissa, sen sijaan, että todistellaan tietyn osapuolen olevan enemmän oikeassa?

Jokin kulttuurisäätiö voisi nyt havahtua ja spontaanisti palkata Leevi Lehdolle kokopäiväisen, kokeneen kustannustoimittajan määräajaksi - ja vaikka sivarin siihen päälle. Aputyövoima ei tulisi kalliiksi, kun puhutaan about puolesta maassamme julkaistusta runoudesta!

Leevi voisi myös itse tunnustaa, että hänen sinällään jo arvokas työnsä tulisi paremmin tehdyksi, jos hänellä olisi apuvoimia. Kirjojen ulkoasu on selkeästi kehittynyt viime vuosina, joten ainakin sillä alueella jotain on jo tapahtunut. Nyt mitataan myös sitä, missä määrin L.L. on jääräpäinen suomalainen yksityisyrittäjä, joka tahtoo itse pitää kaikki langat käsissään?

Saman kritiikin voi kohdistaa Savukeitaaseen, joka oudosti on säästynyt koko keskustelulta. Olen joskus suoraan sanonut Ville Hytöselle, että joiden hänen julkaisemiensa kirjojen kannet näyttävät aivan kamalilta. Yhtään häpeilemättä ville myönsi tehneensä ne itse. Kannet eivät ole tärkein asia, kun samaan aikaan kirja on niin hyvä... se kyllä löytää lukijansa... ja kääntäen: miksi niin hyvällä kirjalla ei voisi olla kunnollisia kansia? Miksi ne pitää tehdä itse?

Eikö Turusta löydy graafisen suunnittelun oppilaitosta? Miksi jokin koulun opettaja ei olisi jo 2000-luvun alussa spontaanisti lähestynyt Savukeidasta ja sopinut, että niin muuten tästä lähdin hänen oppilaansa tekevät kirjojen kannet, veloituksetta, lopputyönä... koska eikös siinä ole aika hyvä aihe lopputyölle. Samalla syntyy kontakteja eri taiteenalojen välille. Win-win ja sitä rataa.

Sama pätee Ntamoon: eikö Helsingistä löydy oppilaitosta, jossa... Eikö kirjallisuuden opiskelijoille voisi tarjota lisää harjoittelupaikkoja? Tässähän kaikki yhteen ääneen myöntävät, että työtä on tarjolla, aikana jolloin kulttuurialan työt ovat harvassa.

Ntamo voisi myös selkeämmin lainalla Osuuskunta Poesian toimintatapoja, ja verkostoida tehokkaammin omat kirjailijansa: järjestää talon sisäisiä koulutuspäiviä tai pidempiäkin seminaareja, joiden aikana kirjoittajat kouluttaisivat toinen toisiaan ja editoisivat toistensa tekstejä. Myös kokonaisten teosten kustannustoimittamisessa voisi harrastaa ristipölytystä, varsinkin kun nykyään mukana on pitkän linjan kirjoittajia, joilla on vuosien kokemusta teostensa toimitustyöstä.

Lisäksi Hesari voisi muuttaa linjaansa siten, että ansiokas toinen tai kolmas teos voisi päästä mukaan esikoiskirjakilpailuun, jos se on selkeästi aivan uudella tasolla verrattuna varsinaiseen esikoisteokseen... sillä verukkeella, että sitä ei ehkä olisi koskaan pitänyt julkaista.

Sopimustodellisuus ja tiedostajan kurja arki

Ideoita on kohtuullisen helppo testata mielikuvituksen voimalla. Riittää vain, että sulkee silmänsä. On eri asia, missä määrin kuvitelmissa on mitään realistista tolkkua. Jos idea koskee teknistä laitetta ja ajattelija on pätevä insinööri, hän voi mahdollisesti luoda hyvinkin toimivan prototyypin. Se on vasta alkua.

Valtava määrä aikaa ja rahaa kulutetaan siihen, että teknisiä (ja miksei myös taiteellisia) innovaatioita testataan ja parannellaan. Samaan aikaan yhteiskunnat käyttävät varsin vähän voimavaroja yhteiskunnallisiin kokeiluihin - ja nimen omaan tämän tehtävän katsotaan olevan yhteiskunnan, eikä niinkään yritysmaailman vastuulla. Psykologiset ja sosiaaliset kokeilut ovat marginaalinen osa verorahoista ja yliopistojen toiminnasta.

Platonin kerrotaan haaveilleen siitä, että hän pystyisi koettelemaan yhteiskunnallisia ideoitaan todellisessa kaupunkivaltiossa. Lukuisat romaanit ja tieteiselokuvat maalailevat vaihtoehtoyhteiskuntia, mutta kyse on tietenkin vain fiktiosta ja draaman vaatimista kärjistyksistä. Varsinaisia yhteiskuntakokeiluja on nähty harvoin, ja vielä harvemmin valvotuissa olosuhteissa. On vaikea esimerkiksi nimittää leninismiä tai stalinismia yhteiskuntakokeiluksi, koska kukaan ei tieteellisesti valvonut sen toimeenpanoa. Kyse ei ollut laboratoriossa tapahtuvasta vertailusta tai protyypin kehittämisestä, vaan siitä, että sidottiin siivet käsiin ja hypättiin alas kalliolta.

Vallankumoukset ovat usein pyrkineet siirtymään ideasta suoraan valmiiseen tuotteeseen. Kommunistit puhuivat omasta sosialistisesta yhteiskunnastaan "välivaiheena kommunismiin", mutta jos välivaihe kykenee sotaan ja teloituksiin, sillä on valmiin yhteiskunnan voima ja legitimiteetti. Myös kokeilut tulokset jäivät suurelta osin propagandan ja peittelyn varjoon. Pravda olisi voinut kertoa myös totuuden, niin kokeilu olisi ollut opettavaisempi.

Sopimustodellisuuden haasteista

Toisenlainen yhteiskuntakokeilujen ongelma on se, että ideoita on helpompi testata mielikuvituksen piirissä kuin sopimuksia.

Kun tein graduani määritelmistä, havaitsin että kuviteltavissa olevien ajatusrakennelmien (ideoiden maailman) ja fyysisen todellisuuden välillä on kolmas maailma, joka rakentuu sopimuksista. Kutsuttakoon sitä vaikkapa nimellä sopimustodellisuus.

Filosofit ovat kautta aikojen yrittäneet kohdella sopimuksia kuten muitakin ideoita, mutta se on paljon vaikeampaa. Tavalliset ihmiset, jopa lapset, ovat viekkaita keksimään sopimuksista omia versioitaan ja löytämään porsaanreikiä. Sopimukset täytyy määritellä erityisen tarkoin, ja niiden olemassaoloon täytyy aikuistenkin uskoa lujasti, toisin kuin Joulupukkiin. (Diktaattori on joulupukki, johon aikuisetkin uskovat.)

Lapset osoittavat kiinnostusta kuviteltuihin olioihin sopimusten kautta. Suhde hammaskeijuun rakentuu siten, että keijun täytyy pitää oma puolensa sopimuksesta. Jos hammas ei yön aikana vaihdu rahaksi tai karamelliksi, lapsi purkaa oman puolensa sopimuksesta lakkaamalla uskomasta. Joulupukin ja Jumalan kanssa menetellään samoin: joulupukki toteuttaa lahjalistan, sikäli kuin lapsi on ollut kiltti. Jumala vastaa rukouksiin, tai hänet pyyhitään olemassaolosta.

Sopimukset ovat sitä vahvempia mitä useampi niihin uskoo. Kun sopimuksiin uskotaan kyllin laajalti, ne jähmettyvät miltei fysikaalisiksi faktoiksi. Rokkitähti kykenee hyppäämään lavalta ja liitämään ilman siipiä, koska sosiaalinen sääntö sanelee, että yleisön käsivarsien on kannateltava häntä ilmassa.

Kyse on eräänlaisesta oman aikamme ihmeestä, johon kykenevät vain kansan valitsemat messiaat. Kun usko rokin ihmeitätekevään voimaan lakkaa, katkeaa myös lento.

Finanssitalouden voittajat, jotka käärivät satoja miljoonia tekemättä todellista työtä, ovat aivan samalla tavoin sopimustodellisuuden messiaanisia hahmoja. Heillä ei olisi mitään ilman kansalaisten laajamittaista uskoa rahan ja omistuksen voimaan. Jos 99% kansasta lakkaisi uskomasta dollariin, rikkaat putoaisivat jalustalaan. Tutun ja turvallisen elämän jatkuminen ehkä kuitenkin edellyttäisi jonkin uuden valuutan keksimisen, mitä sitten alettaisiin haalia dollarin kuvat silmissä.

Rahan fiktiivisyys on tiedostetaan nykyään melko laajalti. Tiedetään, että pankit luovat rahaa myöntäessään velkoja. Mutta kuinka kauan kansalaiset vielä kunnioittavat sopimuksia, joiden sisällöstä he eivät ole olleet sopimassa? Miksi miljoonien kuohunta ei kykene mitätöimään sopimusta, jonka on allekirjoittanut ehkä vain kaksi henkilöä - joilla kummallakaan ei ole takanaan kansan tukea?

Määritelmien pätevyydestä

Määritelmillä ei ole yhtä yleistä pätevyyden mittaria. Jotkin määritelmät voivat perustua tutkimustuloksiin, toiset puhtaasti mielikuviin. Kolmannet ovat lähempänä sosiaalisia sopimuksia. Monesti nämä kaikki kolme aspektia limittyvät.

Tiedemiesten pitkällisen neuvonpidon jälkeen Pluton asema planeettana määriteltiin uudelleen. Pluton asema oli vain looginen seuraus siitä, että "planeetan" käsite jouduttiin määrittelemään uudelleen. Tieto aurinkoamme kiertävistä kappaleista oli lisääntynyt, eikä Plutoa pelastanut se, että monet tunsivat sen planeettana.

Kaikesta huolimatta olisi voitu toimia myös toisin. Olisi voitu esimerkiksi luoda uusi käsite sanan "planeetta" tilalle. Nyt luotiin uusi käsite "kääpiöplaneetta", joka koskee Plutoa ja muita sen kaltaisia heiveröisiä kiertolaisia. Olisi voitu myös luoda sana "tosiplaneetta" tai "itsevaltainen planeetta", ja Pluto olisi ollut pelkkä poloinen "planeetta".

Kyse on sanoista, mutta silti monet suhtautuivat muutokseen tunteellisesti. Ehkä ongelma oli se, ettei asiasta oltu keskusteltu. Itsekin koin vääräksi, että tiedeyhteisö oli toiminut kysymättä mitään minulta. Olisin ehkä kannattanut muutosta, mutta olisi halunnut antaa ääneni.

Kansalaiset eivät pidä siitä, että asioita valmistellaan heiltä salassa ja niistä päätetään ilman heidän lupaansa. Älkää minua syyttäkö, en minä antanut lupaa Stephen Elopin jättipalkkioille!

Nykyisen demokraattiseksi kutsutun sopimusyhteiskuntamme ongelma on se, ettei suurtakaan osaa sopimuksista laadita demokraattisin metodein. Esimerkiksi hallituksella on vähän valtaa asioihin. Monet suuryritykset ovat suurempia kuin valtio, eikä niiden päätöksistä keskustella avoimin ovin. En minä edes tiedä kenen idea se oli, että niin paljon piti maksaa Nokian pääjohtajalle. Joku siitä silti päätti. Olisi varmaan saatu halvemmallakin ihan hyvä toimitusjohtaja? Kyllä varmaan joku ihan älykäs ja pätevä tarttuisi hommaan 20 euron tuntipalkalla, vain saadakseen CV:hen merkinnän "Nokian pääjohtaja". Moni voisi johtaa Nokia vaikka ilmaiseksi ja olla sataprosenttiset motivoitunut!

Miksi johtajia pitää motivoida aina rahalla, kun muille ihmisille riittää itsensä kokeminen tärkeäksi ja merkitykselliseksi?

Mitä sitten vaikka kaikki olisi kaikkien tiedossa?

Mitä jos roistojen ja sankarien nimet olisivat julkista tietoa, eikä kukaan tekisi mitään? Ketään ei olisi nimitetty siihen virkaan, jossa tehtävänä on korjata epäoikeudenmukaisuuksia? Tuhannet ihmiset paheksuisivat asiaa kotisohvaltaan, mutta tunne vaihtuisi pian voimattomuudeksi.

Miksi meillä ei ole epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen ministeriötä? Miksi ei ole ministeriä, joka menee rikkaan yritysjohtajan luo ja sanoo, että "nyt sinulle on annettu ihan riittävän monta pinaattilettua, jono on pitkä ja muidenkin pitää saada! Tätä menoa viimeisenä tuleville ei jää mitään!"

Tiedostajien osa on sikäli surkea, että he tahtovat tietää myös sellaisista asioista, joihin eivät voi vaikuttaa. He tahtovat kuvitella moraalisen vaihtoehdon sinnekin, missä sitä normaalisti ei ole tarjolla. He tahtovat uskoa, että eettinen toimintatapa on kaikkien hyväksi, vaikka "kaikilla" ei normaalisti tarkoiteta "heitä kaikkia", vaan ennemmin "meitä kaikkia".

Tavallinen ihminen, jolla on tervettä järkeä, ehkä tästä syystä säälii ja halveksii tiedostajaa. Mitä muuta syytä halveksinnalle voisi olla, paitsi se, ettei tiedostajan elämä ole ruusuinen? Siihen liittyy ahdistusta, jolta ei-tiedostajat säästyvät. Ei tarvitse ajatella kärsivää sikaa syödessään nakkia, jos sen taidon hallitsee... että osaa olla ajattelematta, siis. Ei tunne, eikä välitä. Ei välitä tietää.

Tiedostajien etujärjestö Greenpeace luulee, että sen poliittinen kapina olisi merkityksellistä, vaikka poliitikoilla ei ole mitään valtaa suuryritysten toimintaan. Jos ministeri - kuten Heidi Hautala - olettaa, että poliitikko voisi moraalisin perustein vaikuttaa yritysmaailmaan, hän menettää virkansa. Ei poliitikoilla ole valtaa sanoa mielipidettään. Voi olla, että Putin on ainoa ihminen, joka on poliitikko ja silti kykenevä mielitekoihin sekä oikkuihin. Kaikki muut ovat elinkeinoelämän etujärjestöjen pelinappuloita. Myös Putin on, mutta ei pelkästään.

Yhteiskuntaamme hallitsevat sopimukset ovat ulottumattomissamme. Ne määrittyvät kansanvälisen kilpailun pelikentällä, jota ei hallitse kukaan. Tilanne on pelottava ja siksi harva haluaa leikkiä tiedostajaa.

En minäkään tätä asiaa tänään halua sen pidemmälle ajatella, vaikka moni aiottu kysymys jäi esittämättä.

Onko viihdeteollisuuden ja kirjailjoiden vika, että me luulemme nähneemme vaihtoehtoisten yhteiskuntien mahdottomuuden? Mitä jos kuvitellut utopiat ja dystopiat eivät paljasta todellisuutta, ja kuvitelmien sijaan pitäisi rakentaa enemmän sosiaalisia laboratorioita?

Mitä jos yhteiskuntakokeilun kautta löytyisi parempi yhteiskunta? Mitä jos se nykyteknologian ansiosta löytyisi pelottavan helposti? Mitä jos meidänkin täytyisi jotenkin ihmisinä muuttua?

Kävelyvauhtia tähtiin -trilogia

Päätin viimein koota luettelon kaikista kapteenin avaruusseikkailun jaksoista, mukaan lukien kaksi spesiaalia. (Päivitän tätä sivua myöhemmin, kunhan uudet osat valmistuvat). Kyse on scifi-trilogiasta, jonka kaksi ensimmäistä "kirjaa" on julkaistu Aukea.net -sivustolla. Kolmannen ja viimeisen osan olen ajatellut päässä valmiiksi jo pari vuotta sitten, mutta sen työstäminen valmiiksi on vienyt tuhottomasti aikaa.

Kokonaisuus on tarkoitus aikanaan julkaista myös paperiversiona, radiokuunnelmana, teatterisovituksena, animoituna TV-sarjana (Pasilan tyyliin ehkä?) sekä kuutena täyspitkänä elokuvana, mutta tähän kaikkeen menee vielä pidempi aika.

Lisäksi tarinat voisivat toimia sarjakuvana, ken ties? Piirtäjien sopii ilmoittautua.

Samoin voisin tarvita meseneetin apua, koska toistaiseksi tähän on mennyt neljä vuotta elämästäni, ilman penninkään palkkaa. Apurahojakaan en ole scifin kirjoittamiseen saanut, joten ehkä siksi nämä ovat niin hiton hyvää kamaa. Kaikki tulee omasta kirjoittamisen pakosta. Sydänverella nopeasti hutaistua; satasen kärkiajalla juosten kustua. Scifi-gonzo-eepos, avaruussaippuaooppera, moninkertaisella äänennopeudella kulkeva valaistumiskertomus Bhagavad Gitan, Mahabharatan ja Timanttisutran kosminen uudelleenkirjoittamisprojekti Douglas Adamsin ja Gene Roddenberryn hengessä.

Avaruudessa ei ole suuntia, mutta planeetat on aina down. Avaruuden tositeeveessä puoli ihmiskuntaa kuulee sinun huutavan, muutaman minuutin viiveellä.

1. Kirja (2009 - 2010):

Luku 1 - Kapteenin lokikirja henkimatkalle (20 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=22643

Luku 2 - Kävelyvauhtia tähtiin (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=23278

Bonus-jakso: Kaikkien ulottuvilla, hyvässä järjestyksessä (17 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=26558

Luku 3 - Shamanism for Dummies (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=25097

Luku 4 - Pieni kylä, suuri kertomus (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=28692

2. Kirja (2011 - 2013):

Luku 5 - Deep Space, Deep Shit (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=29128

Luku 6 - Puolimatkassa ikuisuuteen (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=32722

Luku 7 -  Kvalifysiikka (15 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=34964

Bonus-jakso: Seksikkäät avaruusolennot bikineissä (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=40074

Luku 8 - The Book of Saab
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=38282

Luku 9 - Valovuosikertomus
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=42866

3. Kirja (2013 - ????)

Luku 9 - Elämän läpipeluuohje

Luku 10 - Väkivaltaisesti katkennut aamupiirretty

Luku 11 - Luuserigrafia

Luku 12 - Kapteenin avaruusmatkojen esseet

Seuraava jakso ilmestyy pian!

Vähänkö mie otan tän rievun messiin!