Zen-vitsi ja sen selitykset

Lapamato sanoi toiselle:
 "Hei! Oletko jo kuullut, että asumme täydellisesti valaistuneessa Buddhassa? Eikö ole mahtavaa!"

Mihin toinen lapamato vastasi:
"Äh, mitäs se muka merkitsee... Kaikki, jotka tunnen, asuvat Buddhassa."


Huinengin kommentaarista vuodelta 709:

...Tarinan juju on siinä, että lapamato on inhimillistetty: ikään kuin lapamadolle olisi merkitystä asuinalueen kunniallisuudella tai sillä, miten voi päteä suhteessa muihin lapamatoihin.

Yhtä hyvin ensimmäinen lapamato voisi sanoa, että "katso miten hieno kravatti", mihin toinen vastaisi: "hienoa, nyt tiedämme missä kohtaa sinun kaulasi sijaitsee."

Dōgenin kommentaarista vuodelta 1341:

Vitsi yrittää keskivaiheillaan olla salaviisas, mutta sitten se sortuu turhaan nokkeluuteen. Dialogi olisi valaisevampi, jos toinen lapamato päättäisi vuorosanansa (ja koko vitsin) kohtaan: "Äh, mitäs se muka merkitsee?"

Keizanin kommentaarista, vuodelta 1311:

Tästä vitsistä saisi hauskan lisäämällä siihen yhden sanan. Toinen lapamato voisi vastata: "Melkein kaikki, jotka tunnen, asuvat Buddhassa."

Hakuinin kommentaarista vuodelta 1740:

Jaahas. Että sellaista.

Iloitsemisen haasteellisuudesta

Olen tätä kirjoittaessani flunssassa, joten en ole koko päivään saanut suoritettua juurikaan mitään luvattua tai aiottua. Vasta nukkumaanmenon hetkellä iski häilyvä motivaatio-olo, johon yhdistyi hauras jaksamisen tunne.

Paljon pitäisi totta kai ahertaa, jotta todellinen paperisuikaleille kirjoitettu tehtävälista ei paisuisi mahdottoman pitkäksi. Asuntoni muistuttaa lounaspaikkaa, jossa tarjoilija jättää kokille asiakkaan tilaukset - paitsi, että itse olen kokki, tarjoilija ja erittäin nälkäinen asiakas. Joka päivä täytyy määritellä ja selättää muutama urakka, ja perisuomalaisen työmoraalin mukaisesti kerjätä armopalaa omalta superegolta.

Aikuista arkea ikään kuin varjostaa sellainen tunne, että jos pysähtyisin edes hetkeksi, se merkitsisi tuskaista kuolemaa. Koko universumin tasapaino järkkyisi.

Kyse on totta kai myös rahasta. Selvitäkseen ilman vakituista työtä on tehtävä 12 tunnin työpäiviä, mukaan lukien viikonloput.

Olen kuullut ja pistänyt muistiin monta kirjailijoiden taloutta koskevaa viisautta (tai nokkeluutta, jos ollaan tarkkoja). Tavallisinta on verrata kirjailijaa on yksityisyrittäjä, mikä varmaan monella tasolla pitää kutinsa. Tarvitaan paljon työtä ja monia onnekkaita sattumuksia, ennen kuin kirja/firma alkaa tehdä positiivista tulosta.

Käytännössä tuhansia tunteja täytyy raataa ilman varmuutta minkäänlaisesta palkasta. Täytyy keräillä kontakteja, haalia asiakaskuntaa, rakentaa imagoa, lisätä tunnettavuutta, luoda pitkäjänteistä ja kestävää perustaa menestykselle, joka sittenkin on häilyvä.

En tiedä onko aikuisuus vain sitä, että mielikuvat köyhtyvät sille asteelle, jossa ne kohtaavat reaalimaailman. Joka tapauksessa suhtautumiseni tulevaisuuteen on muuttunut pelottavan vakavamieliseksi, lähestulkoon ilottomaksi.

Välillä jopa tuntuu kuin osaisin samaistua Jutta Urpilaiseen, joka ei ole julkisesti hymyillyt kohta kolmeen vuoteen.

Hänellä ei ole unelmia, vain vastuuta.

Minulla on vastuuta vain unelmiani kohtaan, mikä on miltei sama asia.

Parikymppisenä saatoin sulkea silmäni ja haaveilla kaikista kirjoista, jotka tulen kirjoittamaan. Näin ne jo silmieni edessä: niiden kannet ja otsikot.

Nykyään näen enemmänkin kaiken sen helvetillisen työn, jonka jokaisen kirjan kirjoittaminen ja editoiminen vaatii.

Mietin mitä tapahtuu kaikille niille juonille ja päähenkilöille, jos minä en syystä tai toisesta jaksa. Jos tunnen oloni uupuneeksi, jos kadotan motivaationi. Kuinka sitten käy kaikille niille maailmoille, jotka on suljettu uniini?

Haaveilen siitä, että voisin listata ranskalaisin viivoin mitä kaikkea kirjassa kuuluisi olla ja jättää loput muiden työksi. Tai ei, edes siitä en osaa haaveilla. Tiedän vallan hyvin, ettei ranskalaisilla viivoilla ole mitään arvoa. En itsekään välillä tiedä mitä olen tarkoittanut muistiinpanoillani. Suuret suunnitelmat ja mielikuvituksekkaat juonet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos ja kun niitä ei kumminkaan ehdi lavastaa, puvustaa ja kuvata.

Kirjassa on niin monta eri työvaihetta ja osaamisen tasoa, että se on oikeastaan typerää. Kirjoittamisen vastuuta pitäisi kyetä jotenkin jakamaan ja koordinoimaan. Joskus muinoin siihen peräti oli varaa: runoilija kirjoitti runoja ja sitten renessanssineroa muistuttava kustannustoimittaja käytti laajaa kokemusta koostaakseen niistä teoksen.

Vikaan mentiin siinä, että kirjan kanteen merkittiin vain alkuperäiskäsikirjoittajan nimi, ei ohjaajan tai leikkajan - siis kustannustoittajan.

Jos vuosikymmeniä sitten olisi toimittu toisin, saatettaisiin kaunokirjallisen toimittajan työtä arvostaa enemmän: mikä puolestaan tarkoittaisi, ettei kirjailijan ei itse tarvitsisi tuntea ja suorittaa jokaista työvaihetta. Ammattimaisia lukijoita ja omaperäisen kaunokirjallisen vision omaavia editoijia ei olisi potkittu pihalle kustantamosta, vaan he antaisivat kirjalle oman panoksena. Nuoret lahjakkuudet haluaisivat toimia runoteoksen ohjaajina ja työstää runoilijan raakamateriaalia. Heillä olisi aikaa paneutua. Joku saisi palkkaa sellaisesta työstä ja kirjat tarjoaisivat lukijalle laadukkaampia elämyksiä.

Runoilija joutuisi toisaalta kovemmalle ja toisaalta hän pääsisi vähemmällä. Hän voisi keskittyä siihen, minkä hän osaa. Hänen ei tarvitsisi olla oman luovuutensa vittumainen alikersantti.

Tarkoitukseni ei ollut päätyä tälle polulle. Halusin sanoa, että tunnen huolta ajan riittämisestä ja omasta jaksamisesta. Olen kasvanut aikuiseksi. En ole Pikku Myy vaan enemmänkin Muumimamma. Minulla on hillokellarin aaimet, mutta en kajoa hilloon. Olen iloton valtiovarainministeri, taloudellisesta tulevaisuudesta huolestunut Jutta Urpilainen.

Olen iloton ja tylsä tyyppi. En ehkä ihan aina ulos päin ja kaikille, mutta omat unelmani olen jo ehtinyt suoriin riveihin. Priorisoin ideoita. Valitsen tietyn projektin ja pitäydyn siinä. Haluan saada asioita saatettua valmiiksi, vaikka todellisuudessa se ei ole minun vahvinta alaani.

Vahvinta alaani ovat aikomukset. Voisin aikoa täydellä sydämellä ainakin kymmenen kertaa päivässä. Minulla riittäisi aikomuksia vaikka sadalle tulevaisuudelle. Monet aikomuksistani ovat aivan fantastisia. Harmi vain, ettei minulla ole resurseja niiden loppuunsaattamiseksi.

Ilottomuuteni tulee siitä, että kun katson Antoni Gaudin rakennusta, en mieti sitä mitä hän ehti saada valmiiksi. Mietin mitä kaikkea mieletöntä hän olisi saattanutkaan aikoa, jos ei olisi tuhlannut aikaansa niiden toteuttamiseen.

Miksi kuvittelijoilla on niin usein pakkomielle tuoda omat unelmansa näkyviin, jakaa ne muille? Miksi minulle ei riitä se, että kukaan maailmassa ei näe niin värikkäitä unia ja koe niin upeita aistielämyksiä?

Miksi runoilijan tarvitsee runoilla tai maalarin maalata, kun kaikki aikomuksensa voisi kohdata vain sulkemalla silmänsä?

Siksipä tietenkin, ettei siitä kukaan maksa palkkaa.

Työn vapauttaminen

Olen jo jonkun aikaa ihmetellyt sitä, kuinka paljon helpompaa rahan tuhlaaminen on kuin sen ansaitseminen. Syyt ovat yhteiskunnallisia. Työ on paljon tarkemmin säädeltyä kuin kuluttaminen.

Työttömyyden syistä ei juurikaan keskustella. Palkat on sidottu sopimuksiin, ei työhön. Mitä tämä tarkoittaa?

Annan esimerkin, joka on idioottimaisen selkeä. Oletetaan, että huomaan puiston ruohon olevan heinittynyttä ja täynnä roskia. Korjaan pois roskat ja ajan ruohon. Kaupungin puistotyöntekijä saapuu viimein paikalle ja huomaa työn tehdyksi. Hän menee kotiin katsomaan televisiota.

Palkkio työstä menee puistotyöntekijälle, koska sopimus määrittää niin. Minä en saa tehdystä työstä mitään palkkiota.

Työllisyyttä ja työn tehokkuutta voisi tehokkaasti parantaa, jos työn laatu olisi sopimuksia tärkeämpää. Voisin kävellä yliopistolle ja pitää luontoja filosofiasta. Jos tekisin työn paremmin kuin professorit, saisin sen palkkion, joka professoreille kuuluu.

Jos yhteiskunta toimisi siten, että työn voi "varastaa" toisen nenän edestä, tuhannet työttömät olisivat takuuvarmasti todistamassa kyvykkyyttään niissä taidoissa, joissa ovat hyviä. Samalla monet suojatyöpaikat katoaisivat tai ainakin virkaan nimitetyt ihmiset tekisivät työnsä paremmin.

Työn tekeminen on myös toisella tavoin tehty vaikeammaksi kuin rahan kuluttaminen. Kaikissa kaupungeissa on ostoskeskuksia, mutta missä ovat vastaavat työn keskukset?

Miksi ei voisi olla suurta rakennusta, jossa erilaiset työllistäjät pitäisivät kojujaan. Ihmiset - siis kuka tahansa - voisi vain kävellä paikalle tekemään työtä. Hän saisi palkkaa työajan ja laadun mukaan.

Tällä tavoin rahaa ansaitaan monissa videopeleissä. Tietyssä paikassa kaupungilla on sijainti: esimerkiksi oviaukko, jossa vilkkuu valo. Kun kohtaan astuu, alkaa tehtävä. Testävän saatuaan saa rahaa.

Jos todellisessa maailmassa työn löytäminen olisi yhtä helppoa kuin GTA:ssa tai monissa roolipeleissä, työttömät ja opiskelijat voisivat aamulla päättää omistavansa päivän työnteolle ja sitten kokeilla erilaisia haasteita.

Työtä pitäisi olla tarjolla ilman sopimuksia - niin kuin aikoinaan olikin: työläinen saattoi vain kulkea etsimässä töitä, kunnes tärppäsi. Yhteiskunta ei asettanut työlle rajoituksia.

Nykyaikaisessa sopimusyhteiskunnassa ei ole montaakaan työtä tuosta vain tarjolla. Aloin miettiä tätä, kun thaimaalaiset marjanpoimijat haastoivat ihmiskaupasta. Suomalaiset viranomaiset totesivat, ettei kyse voi olla työstä, koska työsopimusta ei ole.

Työ, jota tehdään ilman sopimusta, ei lainsäädäntömme mukaan ole työtä lainkaan. Jos asiaa miettii yhtään laajemmin, huomaa että kyse on kollektiivisesta hulluudesta. Luomme laajamittaista ulkopuolisuutta ja kurjuutta, kun laajennamme omistusoikeuden myös työhön. En voi haastaa professoreja, koska oikeuskäsityksemme mukaan virka ja myös siihen kuuluva velvollisuus ovat hänen omaisuuttaan.

Työtä ei ole tarjolla kaikille, koska pieni eliitti omistaa sen. Työ on aidattu. Työn ympärillä on sopimuksista ladottu muuri. Muutama ihminen kahmii itselleen kaiken työn ja julistaa sen omakseen.

Työn vapauttaminen edellyttäisi aiempaa parempia mahdollisuuksia työnteon kokemiseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus kokeilla erilaisia ammatteja, jo varhaisessa vaiheessa. Tätäkin varten tarvittaisiin työpuistoja tai työskentelykeskuksia, joissa voisi kokeilla miltä työn tekeminen tuntuu - mikä luistaa ja mikä ei.

On oikeastaan hullua, että jätämme ihmisen ammattiurasta päättämisen pelkkien mielikuvien varaan. Ehkä siksi nuoret ovat niin hukassa, kun tulee aika miettiä mihin ammattiin halua kouluttautua. Kuinka sen voisi tehdä oikein, kun mistään muusta ei ole kokemuksia kuin laajamittaisesta kuluttamisesta?

Toisenlaisessa yhteiskunnassa kuluttaminen saattaisi olla sopimuksilla rajoitettua. Mitään ei saisi ostaa, ellei olisi ammattitaitoa. Muuten kuluttaja saattaisi tehdä virheen, jolla on pitkäkestoiset seuraukset, esimerkiksi ostaessaan huonon auton tai hometalon.

Työ pitäisi ajatella kokonaan uusiksi: siihen tulisi suhtautua mahdollisuutena oppia jotain itsestään. Työharjottelun sijaan tulisi olla ammattimaisesti suunniteltu työn laboratorio, jossa työhön saisi todellisen kokemuksen: ei mitään surkeaa simulaattoria, vaan keskus, jossa tavoitteena olisi rahan ansaitseminen.

Esimerkiksi: ravintola, jossa voisi vain kävellä keittiöön ja kokata. Sen jälkeen ruoka tarjoiltaisiin asiakkaille - jos tykkäisit, saisit siitä palkkaa. Paikalle pitäisi totta kai olla pääkokki, joka valvoisi ettei kukaan varasta raaka-aineita, häiritse muiden työtä tai riko työkaluja.

Työ olisi yhtä vaivatonta kuin ostaminen: kävele sisään, näytä mitä osaat, kävele ulos. Jos tällainen malli toimisi edes muutamalla alalla, se mullistaisi koko tapamme ajatella työtä.

Samalla miltei maaginen uskomme sopimuksiin saattaisi rakoilla, ja voisimme oppia jakamaan työtä oikeudenmukaisemmin.

Vihaisuuspuhe (ja vihan puolustus?)

Kun joku on niin vihainen, että käsi tärisee ja ääni väpättää, ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat häneen heti kuin ääliöön. Ei sen niin pitäisi mennä.

Joskus vihastus on rationaalista ja oikeutettua. Ongelma on pikemminkin se, että vihaa padotaan ja sitten se purkautuu johonkin aivan väärään kohteeseen. Itsetunto romahtaa ensin sisään päin voimattomuudeksi ja masennukseksi, jota voi kestää viikkoja tai vuosia. Vasta paljon myöhemmin tunteet nousevat pintaan ja näkyvät katkeruutena ja raivona.

Syyviha purkautuu syyttömiin.

Mies saa potkut, mutta hillitsee itsensä, kun pomoa pitäisi vetää kuonoon juuri siinä paikassa ja ilman mitään epäröintiä. Pitäisi antaa vain rehellinen potku perseelle, vastalahjaiksi potkuista. Sen sijaan mies nielee kiukkunsa, lähtee kotiin, juo kännit ja hakkaa vaimonsa.

Kun puhutaan netin vihapuheesta, asiaankuuluva reaktio on totta kai kauhisteleva ja tuomitseva. Kuitenkin kansalaisten pitäisi voida avoimesti ilmaista epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta. Suoraa tunneperäistä palautetta heti ja suoraan, oikeaan kohteeseen, eikä pyöritellä vihaa omassa päässään, kunnes se purkautuu sivullisiin, ihan minne sattuu ja minne sattuu eniten.

(Psykologinen "säiliö-metafora" on ongelmallinen. Se on väärä malli. Siitä ei ole kyse, että pitäisi saada purkautua - pikemminkin että viha tulisi aktikuloitua ennen kuin sen kohde ehtii vaihtua.)

En tarkoita sitä, että vihastumista pitäisi palkita tai pitää suuressa arvossa. Olisi vain syytä myöntää, että ihmisten viha on signaali jostakin. Usein se jokin on ihan muuta perua kuin mihin viha on kanavoitu. Ulkopuolinen mustaihoinen joutuu esimerkiksi kuuntelemaan solvauksia, koska ihmisellä on paha mieli jostain ihan muusta syystä.


Ajattelen rasistisesti, siis olen

Rasismi on tehokas keino luoda identiteettiä ja saada kuuluvuutta... ihmiselle jota ei muutoin ole olemassakaan. Oletetaan, että Matti on kaikessa tavallinen, yksinäinen ja työhön mies, joka ei saa rakkautta. Jos hän jatkaa elämäänsä, hän vain muuttuu näkymättömäksi ja hiipuu pois olemassaolosta.

Jos Matti haukkuu vastaan tulevaa maahanmuuttajaa neekeriksi, hän tietää, että joka ikinen kääntyy katsomaan. Kaikki huomaavat hänet. Rasismi voi olla ainoa ratkaisu, jos ihmisen koko persoona on aikeissa liuentua tyhjyyteen.

Niinhän lapsikin toimii. Jos äiti tai isä ei huomaa, lapsi heittää kiven ikkunaan tai satuttaa itseään tahallaan.

Olen pari kertaa nähnyt tavallisen suomalaisen riehuvan julkisella paikalla ja huutavan ohikulkijoita neekeriksi. Se on melkein sama kuin jos hän olisi kaatanut päälleen bensaa ja sytyttänyt itsensä palamaan. Se on sosiaalinen itsemurha, julkisella paikalla.

Kaikki pysähtyvät ja jäävät katsomaan. Yksi "vitun neekeri!" -huuto keskellä toria ja paikalle kokoontuu tuhatpäinen yleisö. Kaikki tahtovat nähdä kuinka ihminen on tullut hulluksi ja haluaa lopettaa päivänsä komeaan räjähdyksen.

Se on vähän kuin elokuvassa rankka päivä, mutta ilman komeita takaa-ajoja ja ammuskelua. Jos mies olisi aseistautunut, kaikki juoksivat piiloon. Rasisti ei ole aseistautunut edes sanoilla. Hän on pikemminkin jäänyt sanattomaksi. Hän ei hyökkää, vaan tunnustaa voimattomuutensa. Sana "neekeri" on itsetuhoinen avunhuuto: "armahtakaa minua tai tappakaa tähän paikkaan! En jaksa enää pelata tämän hevonvitun yhteiskunnan hevonvitun säännöillä."

Rotuajattelu, rasismi ja yhtenäisestä kansallisvaltiosta haaveileminen ovat mennyttä aikaa todella suurella mittakaavalla. Toisen ihmisen luokittelu ihonvärin tai ulkonäön perusteella ei ole koskaan ollut fiksua, eikä sitä kautta voida millään tavoin saavuttaa parempaa maailmaa, kenellekään. Jopa natsismi oli masokistinen hanke. Hitler suorastaan halusi että Neuvostoliitto ja USA vyöryisivät yhteinä raivon aaltona hänen niskaansa. Hän halusi elää kauhussa ja tuntea kuinka hänen lihaansa mankeloitaisiin. Hän epäonnistui taiteilijana ja janosi kuolemaa.

Takaisin aiheeseen: vihapuheen yksiselitteisessä tuomitsemisessa on taustalla se, että Suomi on muuttumassa taloudellissti yhä epätasa-arvoisemmaksi yhteiskunnaksi. Tuhannet joutuvat kohtaamaan vähättelyä ja esineellistävää kohtelua (tai asiakkaallistavaa). Työssä uupuminen tai työttömyys, se että muut eivät kuuntele ja mitenkään huomaa, johtaa ennen pitkää siihen, että yhteiskunnan kaikki arvot alkavat tuntua kyseenalaisilta. Rasismi on neuvottoman ihmisen antiteesi, kun ei ole sanavalmiutta ja tietotaitoa sen parempaan protestiin.

Minua itseäni vihastuttaa se, miten hyväosainen sivistyneistö näkästyy, tuhahtelee, kääntää selkänsä, sulkee korvansa, eikä halua kuunnella, jos jollain kiehuu yli ja hän alkaa ilmaista vihaansa. Enkä puhu nyt rasisteista, terroristeista tai vaimonhakkaajista - puhun siitä miten vähän meillä muutenkin on välineitä vihan käsittelyyn - omamme ja muiden.

Vihasta on kokonaisuudessaan tullut tabu. Se on osoitus kulttuurimme sairaudesta, eikä suinkaan osoita, että olisimme ymmärtäneet oikein Jeesuksen ja Buddhan opetuksia. Me emme vain halua käsitellä vihaa. Meillä ei ole vaadittavaa myötätuntoa ja varmuutta. Myös me tiedostajat olemme liian uupuneita oman työtaakkamme alla. Maailmassa on liikaa ongelmia, tulevaisuus valoton. Pitääkö vielä tuon saatanan rasistinkin olla olemassa!

Usein minussa kiuhuu ja pelkään, että ärähdys purkautuu esiin, jos joudun riittävän nihkeään tilanteeseen - jos joku povosoi minua ja alkaa tönimään. Paljastan hampaani. Olen sitä lajia, joka moralisoi herkästi, eikä pelkää käyttää vittumaista sana-arsenaalia.


Vihan ja myötätunnon vallankumous

Teknologinen kehityksemme mahdollistaisi enemmän hyvää kaikille, ellei yhteiskunnassamme työtä ja hyvinvointia jaettaisi epäoikeudenmukaisesti ja väärin perustein. Työ ei ole vapaasti otettavissa. Meillä on liikaa sopimuksia, joita kunnioitetaan kuin Jumalan sanana. On monenlaista virkaa ja asemaa, jota voisi kutsua suojatyöpaikaksi. Se tarkoittaa, ettei toinen voi vapaasti tulla ja näyttää olevansa parempi. Palkka on sopimuskysymys. Samoin työttömyys ei ole työntarpeen katoamista, vaan sopimuksen purkamista.

Elämme diplomi- ja sopimuskulttuurissa, jossa laki siirtää vastuun sopimuspuolille. Laki sallii lähes kaiken, ja samaan aikaan sopimuksen avulla ihminen voi luopua kaikissa oikeuksistaan. Big Brother -kilpailijat allekirjoittavat sopimuksen, joka sallii vaikka sen että heidät hakataan ja raiskataan.

Raha ei synny työtä tekemällä vaan solmimalla itselleen edullisia sopimuksia. Sopimukset ovat kaiken aikaa muuttuneet älyttömämpään suuntaan ja sisältävät pöyristyttävoä tulonsiirtoja yrityksille ja niiden omistajille, ylipäätään niille, joilla on parempi asema neuvottelussa. Sopimusyhteiskunnassa yritys on aina paremmassa asemassa kuin yksilö - tai edes valtio.

Yritysjohtajat ja jalkapalloilijat elävät maailmassa, jolla neuvotteluihin osallistuu suuri joukko asiantuntijoita ja pelkästään sopimuksen solmiseen kuluu kuukausia. Kukaan ei ymmärrä miksi siirtosumma ja tulospalkkio ovat sata miljoonaa. Niin lukee sopimuksessa, eikä sopimuksia voi purkaa. Sopimuksium on kovin tunnettu alkuaine.

Nuorisotyöttömyyden kasvaminen ennennäkemättömiin mittasuhteisiin johtuu pitkälti sopimuskulttuurista, mutta osaltaan myös teknologisesta kehityksestä. Enemmistö ihmisistä ei näe nälkää, joten he eivät ole vielä riittävän vihaisia. Viha on sopimuskulttuurin kryptoniittia. Viha pystyy repimään sopimuspaperia aivan eri tavalla kuin järki. Sopimukset repeytyvät kuin Bruce Bannerin t-paita. Hulk on noussut suosituimmaksi supersankariksi, koska hänessä nähdään toivoa pysäyttämättömästä vihasta, joka tuhoaa kaikki rakenteet.

Ongelmamme on vihan niukkuus. Viha tulisi myös investoida rakentavammin. Mitään suurta muutosta voidaan saavuttaa nykyisellä talouajattelulla. Tarvitaan paljon vihaisempia ratkaisuja. Ihmisten epätoivoisen raivon on päästävä kuuluville.

Vihan tabu-luonne tulee hyvin ilmi siinä, miten salaa rakastamme kaikkea vihaisuutta ja muunnamme sen markkinavoimaksi vihaisen siilin tai vihaisten lintujen muodossa.
Keskiluokat rakastavat ironista vihalla leikittelyä, koska siten he voivat erottautua sekä vihaa kammoavista rikkaista, että kirosanoja arjessaan viljelvistä köyhistä. Vihastakin yritetään pelien ja sarjakuvien kautta tehdä jotenkin pehmeää, viatonta ja turvallista vaikka pohjimmiltaan viha tähtää radikaaliin muutokseen.

Vihan viesti on: palikoiden kuuluu sortua.

Näin Suomessa: keskiluokkainen vihaisuuden lähettiläs.

Jos ihmiset olisivat kyllin vihaisia, he eivät sallisi kuntauudistuksia, yritysjohtajien miljoonapalkkioita tai poliitikkojen kähmäilyjä. Heidän vihansa ei olisi hetkellistä ja yksityistä, vaan sitä arvostettaisiin ja kanavoitaisiin oikeisiin kohteisiin.

Hyväosaiset luonnolliesti kauhistuvat kaikenlaisia vihanilmauksia, koska he pelkäävät, että nyt on tullut heidän aikansa. Viha herättää heissä omantunnonäänen ja moraalista kuohuntaa. He uneksivat säännöllisesti kansanjoukoista, jotka ovat havahtuneet unestaan ja saapuneet heidän portilleen tasaamaan hyvinvointia.

Kun kuulen kadulla sanan "neekeri", ensimmäisenä ajatukseni yhdistyvät suljettuihin tehtaisiin ja lopetettuihin työpaikkoihin. Ikään kuin lauseeseen "saatanan homo!" piiloutuisi katkera syytös pääministeriä kohtaan. Kun kadulla teinitytöt kutsuvat toisiaan "vitun huoraksi", osaan miettiä vain kansainvälisten suuritysten pukumiehiä, jotka eivät koskaan päästä suustaan harkitsematonta sanaa.

Jokainen kirosana tuntuu ikään kuin olevan suunnattu kohti koko sitä maailmaa, jossa elävät rikkaat, kauniit ja moitteettomat. Työläiset ovat tehneet kiroilusta oman tavaramerkkinsä. Kun kadulla kuulee toistuvia herjoja, tietää saapuneensa työläiskortteliin. Ymmärtääkseni niin on ollut aina ja nykyinen vihaisuuspuhe on lähinnä merkki siitä, että a) vihaisuus on kasvussa ja/tai b) köyhät saavat internetin ansioista viimeinkin oman äänensä kuuluville.

Haluaisin melkein vangita purkkiin jokaisen kirosanan sekä rasistisen huudahduksen ja viedä säiliön Espoon West Endiin. Avaisin kannen ja pahanolon ilmaukset sekä solvaukset kaikuisivat ympäri korkeasti aidattuja kujia. Pitkän aikaa ne muistuttaisivat ulkomaailman olemassaolosta.

Kaksi maailmaa sekoittuisivat: se jossa viha on arkipäivää ja se toinen, jossa viha on asetettu pannaan. Raivo, empatia, toivo ja kaikki muutkin väkevät tunteet, joilla voisi olla mahdollisuus herättää meidät välinpitämättömyyden harmaasta unesta.

Haluaisin nähdä edes sen, kun uutistentoimittaja raivoaisi itkisi ja hakkaisi nykeillään pöytää. Nyt hän vain kevyesti siirtyy sisällissodista säähän ja urheiluun. Btw. Network (1976) on nerokas elokuva. Linkki: Network - Kasvot kuvaruudussa

Hätkähdämme vihapuhetta, koska viallisista medioista on puhdistettu vihan tunteet. Vihapuheessa muistuvat mieleemme lapsuutemme pelko ja haavoittuvaisuus. Koululaiset eivät vielä kunnioita sopimuksia - ainakaan jos ne on tehty opettajan kanssa. Turvallisuudentunteemme katoaa  ja todellisuus alkaa huolestuttavasti sekoittua arkipäiväiseen fantasiaamme.

Pakotamme kasvoillemme hymyn ja pidämme kiinni yhteisestä sanattomasta sopimuksesta, joka kieltää pettymyksen ilmaisun. Emme halua paljastaa vihaamme, koska leimautuisimme köyhiksi luusereiksi. Vihan purkaukseen kaatuisi toivomme paremmasta sopimuksista.