Työn vapauttaminen

Olen jo jonkun aikaa ihmetellyt sitä, kuinka paljon helpompaa rahan tuhlaaminen on kuin sen ansaitseminen. Syyt ovat yhteiskunnallisia. Työ on paljon tarkemmin säädeltyä kuin kuluttaminen.

Työttömyyden syistä ei juurikaan keskustella. Palkat on sidottu sopimuksiin, ei työhön. Mitä tämä tarkoittaa?

Annan esimerkin, joka on idioottimaisen selkeä. Oletetaan, että huomaan puiston ruohon olevan heinittynyttä ja täynnä roskia. Korjaan pois roskat ja ajan ruohon. Kaupungin puistotyöntekijä saapuu viimein paikalle ja huomaa työn tehdyksi. Hän menee kotiin katsomaan televisiota.

Palkkio työstä menee puistotyöntekijälle, koska sopimus määrittää niin. Minä en saa tehdystä työstä mitään palkkiota.

Työllisyyttä ja työn tehokkuutta voisi tehokkaasti parantaa, jos työn laatu olisi sopimuksia tärkeämpää. Voisin kävellä yliopistolle ja pitää luontoja filosofiasta. Jos tekisin työn paremmin kuin professorit, saisin sen palkkion, joka professoreille kuuluu.

Jos yhteiskunta toimisi siten, että työn voi "varastaa" toisen nenän edestä, tuhannet työttömät olisivat takuuvarmasti todistamassa kyvykkyyttään niissä taidoissa, joissa ovat hyviä. Samalla monet suojatyöpaikat katoaisivat tai ainakin virkaan nimitetyt ihmiset tekisivät työnsä paremmin.

Työn tekeminen on myös toisella tavoin tehty vaikeammaksi kuin rahan kuluttaminen. Kaikissa kaupungeissa on ostoskeskuksia, mutta missä ovat vastaavat työn keskukset?

Miksi ei voisi olla suurta rakennusta, jossa erilaiset työllistäjät pitäisivät kojujaan. Ihmiset - siis kuka tahansa - voisi vain kävellä paikalle tekemään työtä. Hän saisi palkkaa työajan ja laadun mukaan.

Tällä tavoin rahaa ansaitaan monissa videopeleissä. Tietyssä paikassa kaupungilla on sijainti: esimerkiksi oviaukko, jossa vilkkuu valo. Kun kohtaan astuu, alkaa tehtävä. Testävän saatuaan saa rahaa.

Jos todellisessa maailmassa työn löytäminen olisi yhtä helppoa kuin GTA:ssa tai monissa roolipeleissä, työttömät ja opiskelijat voisivat aamulla päättää omistavansa päivän työnteolle ja sitten kokeilla erilaisia haasteita.

Työtä pitäisi olla tarjolla ilman sopimuksia - niin kuin aikoinaan olikin: työläinen saattoi vain kulkea etsimässä töitä, kunnes tärppäsi. Yhteiskunta ei asettanut työlle rajoituksia.

Nykyaikaisessa sopimusyhteiskunnassa ei ole montaakaan työtä tuosta vain tarjolla. Aloin miettiä tätä, kun thaimaalaiset marjanpoimijat haastoivat ihmiskaupasta. Suomalaiset viranomaiset totesivat, ettei kyse voi olla työstä, koska työsopimusta ei ole.

Työ, jota tehdään ilman sopimusta, ei lainsäädäntömme mukaan ole työtä lainkaan. Jos asiaa miettii yhtään laajemmin, huomaa että kyse on kollektiivisesta hulluudesta. Luomme laajamittaista ulkopuolisuutta ja kurjuutta, kun laajennamme omistusoikeuden myös työhön. En voi haastaa professoreja, koska oikeuskäsityksemme mukaan virka ja myös siihen kuuluva velvollisuus ovat hänen omaisuuttaan.

Työtä ei ole tarjolla kaikille, koska pieni eliitti omistaa sen. Työ on aidattu. Työn ympärillä on sopimuksista ladottu muuri. Muutama ihminen kahmii itselleen kaiken työn ja julistaa sen omakseen.

Työn vapauttaminen edellyttäisi aiempaa parempia mahdollisuuksia työnteon kokemiseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus kokeilla erilaisia ammatteja, jo varhaisessa vaiheessa. Tätäkin varten tarvittaisiin työpuistoja tai työskentelykeskuksia, joissa voisi kokeilla miltä työn tekeminen tuntuu - mikä luistaa ja mikä ei.

On oikeastaan hullua, että jätämme ihmisen ammattiurasta päättämisen pelkkien mielikuvien varaan. Ehkä siksi nuoret ovat niin hukassa, kun tulee aika miettiä mihin ammattiin halua kouluttautua. Kuinka sen voisi tehdä oikein, kun mistään muusta ei ole kokemuksia kuin laajamittaisesta kuluttamisesta?

Toisenlaisessa yhteiskunnassa kuluttaminen saattaisi olla sopimuksilla rajoitettua. Mitään ei saisi ostaa, ellei olisi ammattitaitoa. Muuten kuluttaja saattaisi tehdä virheen, jolla on pitkäkestoiset seuraukset, esimerkiksi ostaessaan huonon auton tai hometalon.

Työ pitäisi ajatella kokonaan uusiksi: siihen tulisi suhtautua mahdollisuutena oppia jotain itsestään. Työharjottelun sijaan tulisi olla ammattimaisesti suunniteltu työn laboratorio, jossa työhön saisi todellisen kokemuksen: ei mitään surkeaa simulaattoria, vaan keskus, jossa tavoitteena olisi rahan ansaitseminen.

Esimerkiksi: ravintola, jossa voisi vain kävellä keittiöön ja kokata. Sen jälkeen ruoka tarjoiltaisiin asiakkaille - jos tykkäisit, saisit siitä palkkaa. Paikalle pitäisi totta kai olla pääkokki, joka valvoisi ettei kukaan varasta raaka-aineita, häiritse muiden työtä tai riko työkaluja.

Työ olisi yhtä vaivatonta kuin ostaminen: kävele sisään, näytä mitä osaat, kävele ulos. Jos tällainen malli toimisi edes muutamalla alalla, se mullistaisi koko tapamme ajatella työtä.

Samalla miltei maaginen uskomme sopimuksiin saattaisi rakoilla, ja voisimme oppia jakamaan työtä oikeudenmukaisemmin.