Iloitsemisen haasteellisuudesta

Olen tätä kirjoittaessani flunssassa, joten en ole koko päivään saanut suoritettua juurikaan mitään luvattua tai aiottua. Vasta nukkumaanmenon hetkellä iski häilyvä motivaatio-olo, johon yhdistyi hauras jaksamisen tunne.

Paljon pitäisi totta kai ahertaa, jotta todellinen paperisuikaleille kirjoitettu tehtävälista ei paisuisi mahdottoman pitkäksi. Asuntoni muistuttaa lounaspaikkaa, jossa tarjoilija jättää kokille asiakkaan tilaukset - paitsi, että itse olen kokki, tarjoilija ja erittäin nälkäinen asiakas. Joka päivä täytyy määritellä ja selättää muutama urakka, ja perisuomalaisen työmoraalin mukaisesti kerjätä armopalaa omalta superegolta.

Aikuista arkea ikään kuin varjostaa sellainen tunne, että jos pysähtyisin edes hetkeksi, se merkitsisi tuskaista kuolemaa. Koko universumin tasapaino järkkyisi.

Kyse on totta kai myös rahasta. Selvitäkseen ilman vakituista työtä on tehtävä 12 tunnin työpäiviä, mukaan lukien viikonloput.

Olen kuullut ja pistänyt muistiin monta kirjailijoiden taloutta koskevaa viisautta (tai nokkeluutta, jos ollaan tarkkoja). Tavallisinta on verrata kirjailijaa on yksityisyrittäjä, mikä varmaan monella tasolla pitää kutinsa. Tarvitaan paljon työtä ja monia onnekkaita sattumuksia, ennen kuin kirja/firma alkaa tehdä positiivista tulosta.

Käytännössä tuhansia tunteja täytyy raataa ilman varmuutta minkäänlaisesta palkasta. Täytyy keräillä kontakteja, haalia asiakaskuntaa, rakentaa imagoa, lisätä tunnettavuutta, luoda pitkäjänteistä ja kestävää perustaa menestykselle, joka sittenkin on häilyvä.

En tiedä onko aikuisuus vain sitä, että mielikuvat köyhtyvät sille asteelle, jossa ne kohtaavat reaalimaailman. Joka tapauksessa suhtautumiseni tulevaisuuteen on muuttunut pelottavan vakavamieliseksi, lähestulkoon ilottomaksi.

Välillä jopa tuntuu kuin osaisin samaistua Jutta Urpilaiseen, joka ei ole julkisesti hymyillyt kohta kolmeen vuoteen.

Hänellä ei ole unelmia, vain vastuuta.

Minulla on vastuuta vain unelmiani kohtaan, mikä on miltei sama asia.

Parikymppisenä saatoin sulkea silmäni ja haaveilla kaikista kirjoista, jotka tulen kirjoittamaan. Näin ne jo silmieni edessä: niiden kannet ja otsikot.

Nykyään näen enemmänkin kaiken sen helvetillisen työn, jonka jokaisen kirjan kirjoittaminen ja editoiminen vaatii.

Mietin mitä tapahtuu kaikille niille juonille ja päähenkilöille, jos minä en syystä tai toisesta jaksa. Jos tunnen oloni uupuneeksi, jos kadotan motivaationi. Kuinka sitten käy kaikille niille maailmoille, jotka on suljettu uniini?

Haaveilen siitä, että voisin listata ranskalaisin viivoin mitä kaikkea kirjassa kuuluisi olla ja jättää loput muiden työksi. Tai ei, edes siitä en osaa haaveilla. Tiedän vallan hyvin, ettei ranskalaisilla viivoilla ole mitään arvoa. En itsekään välillä tiedä mitä olen tarkoittanut muistiinpanoillani. Suuret suunnitelmat ja mielikuvituksekkaat juonet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos ja kun niitä ei kumminkaan ehdi lavastaa, puvustaa ja kuvata.

Kirjassa on niin monta eri työvaihetta ja osaamisen tasoa, että se on oikeastaan typerää. Kirjoittamisen vastuuta pitäisi kyetä jotenkin jakamaan ja koordinoimaan. Joskus muinoin siihen peräti oli varaa: runoilija kirjoitti runoja ja sitten renessanssineroa muistuttava kustannustoimittaja käytti laajaa kokemusta koostaakseen niistä teoksen.

Vikaan mentiin siinä, että kirjan kanteen merkittiin vain alkuperäiskäsikirjoittajan nimi, ei ohjaajan tai leikkajan - siis kustannustoittajan.

Jos vuosikymmeniä sitten olisi toimittu toisin, saatettaisiin kaunokirjallisen toimittajan työtä arvostaa enemmän: mikä puolestaan tarkoittaisi, ettei kirjailijan ei itse tarvitsisi tuntea ja suorittaa jokaista työvaihetta. Ammattimaisia lukijoita ja omaperäisen kaunokirjallisen vision omaavia editoijia ei olisi potkittu pihalle kustantamosta, vaan he antaisivat kirjalle oman panoksena. Nuoret lahjakkuudet haluaisivat toimia runoteoksen ohjaajina ja työstää runoilijan raakamateriaalia. Heillä olisi aikaa paneutua. Joku saisi palkkaa sellaisesta työstä ja kirjat tarjoaisivat lukijalle laadukkaampia elämyksiä.

Runoilija joutuisi toisaalta kovemmalle ja toisaalta hän pääsisi vähemmällä. Hän voisi keskittyä siihen, minkä hän osaa. Hänen ei tarvitsisi olla oman luovuutensa vittumainen alikersantti.

Tarkoitukseni ei ollut päätyä tälle polulle. Halusin sanoa, että tunnen huolta ajan riittämisestä ja omasta jaksamisesta. Olen kasvanut aikuiseksi. En ole Pikku Myy vaan enemmänkin Muumimamma. Minulla on hillokellarin aaimet, mutta en kajoa hilloon. Olen iloton valtiovarainministeri, taloudellisesta tulevaisuudesta huolestunut Jutta Urpilainen.

Olen iloton ja tylsä tyyppi. En ehkä ihan aina ulos päin ja kaikille, mutta omat unelmani olen jo ehtinyt suoriin riveihin. Priorisoin ideoita. Valitsen tietyn projektin ja pitäydyn siinä. Haluan saada asioita saatettua valmiiksi, vaikka todellisuudessa se ei ole minun vahvinta alaani.

Vahvinta alaani ovat aikomukset. Voisin aikoa täydellä sydämellä ainakin kymmenen kertaa päivässä. Minulla riittäisi aikomuksia vaikka sadalle tulevaisuudelle. Monet aikomuksistani ovat aivan fantastisia. Harmi vain, ettei minulla ole resurseja niiden loppuunsaattamiseksi.

Ilottomuuteni tulee siitä, että kun katson Antoni Gaudin rakennusta, en mieti sitä mitä hän ehti saada valmiiksi. Mietin mitä kaikkea mieletöntä hän olisi saattanutkaan aikoa, jos ei olisi tuhlannut aikaansa niiden toteuttamiseen.

Miksi kuvittelijoilla on niin usein pakkomielle tuoda omat unelmansa näkyviin, jakaa ne muille? Miksi minulle ei riitä se, että kukaan maailmassa ei näe niin värikkäitä unia ja koe niin upeita aistielämyksiä?

Miksi runoilijan tarvitsee runoilla tai maalarin maalata, kun kaikki aikomuksensa voisi kohdata vain sulkemalla silmänsä?

Siksipä tietenkin, ettei siitä kukaan maksa palkkaa.