Omat arvomme suojaavat meitä argumentaatioon perustuvalta opetukselta ja keskustelulta. Arvot aikaansaavat tunnereaktioita, jotka herättävät pelkoa tai muuttavat keskustelun sekasortoiseksi rähinäksi. Tämä keskustelukyvyttömyys voi ilmetä yhtä hyvin televisiossa kuin yksityiselämässäkin.
Tyypillinen arvokeskustelu on kaukana oikeaoppisesta filosofisesta debatista, mutta historialliset elokuvat saattavat esittää erilaisen yhteiskunnan uskottavasti, ja jopa tehdä eri tavoin ajattelevista ihmisistä sympaattisia. Harvoin ne kuitenkaan paljastavat perusteluja ajatusten takana. Kenties kaikkien ajatusten takana ei edes ole perusteluja, kuten Ylen hiljattain esittämässä sarjassa, jossa Stephen Fry oli homofobian jäljillä ja kiersi ympäri maailmaa haastattelemassa mitä eriskummallisimpia ääliöitä.
Pidän suuressa arvossa Stephen Fryeta ja uskon hänen olleen vilpitön, kun hän kertoi dokumenttinsa alussa pyrkimyksekseen löytää todellisia perusteluja vastapuolelta. Hän löysi vain ahdasmielisyyttä ja typeriä, tunneperäisiä pakkomielteitä. Ehkä tässä kysymyksessä väärällä mielipiteellä ei ole esittää rationaalisia perusteluja, tai sitten tuottajat jättivät jotain näyttämättä - mutta on hassunkurista, miten itsekin saatan tuntea vetoa sellaiseen ajatteluun, että nykyään arvomme ovat oikeat ja ennen ne olivat väärät.
Nykyään olemme valistuneita ja tiedämme paremmin.
Ja kuitenkin myös nykyajassa hallitsevia arvoja usein omaksutaan ja perustellaan ainoastaan tunneperäisillä reaktioilla - koska sillä tavoin totta kai kuuluu ajatella.
Olen itse aina väsymättä kysellyt miksi? - miksi? - miksi?, ennen kuin olen suostunut tottelemaan käskyjä tai pitämään yhtä mielipidettä toista parempana. Kyseenalaistava luonteeni on tehnyt mahdottomaksi tieteellisen uran, mutta toisaalta se on mahdollistanut sellaisten kysymysten esittämisen, jotka eivät ole valmiiksi puresteltua, kirjasta opeteltua filosofiaa.
Arvokeskustelussa argumentit on usein piilotettu visusti. Niitä saa oikein kaivamalla kaivaa väittelijöistä, eikä välttämättä sittenkään löydä etsimäänsä, eli hyvin perusteltua, harkittua vakaumusta, jota tutkittu tieto tukee. Miksi olemme asioista jotakin mieltä jo ennen kuin tiedämme miksi?
Arvomaailma kollektiivisena korkeamman tason entiteettinä
Miksi sitten arvojen taustalla tulisi olla argumentaatiota? Eivätkö arvot ole itseisarvoisia? Kenties yhteiskunnan voi nähdä eräänlaisena itsestäänorganisoituvana neuroverkkona, jossa hallitseviksi nousevat ne arvot, jotka tarjoavat sille parhaan kilpailukyvyn suhteessa muihin yhteiskuntiin.
Arvoja ei valita rationaalisesti, vaan ne valikoituvat - sen mukaan miten kukin arvo edistää niiden kanssa symbioosissa olevan ihmisen selviytymistä. Yksilö, joka menestyy elämässä, pääsee välittämään eteen päin omia arvostuksiaan ja ihanteitaan - ja sitä kautta kyseiset arvot kasvattavat yhteiskunnassa suosiotaan.
Emme esimerkiksi arvosta ahkeruutta, koska sitä olisi jossain erityisesti perusteltu. Me arvostamme ahkeruutta, koska näemme ja kuulemme toistettavan, että ahkerat ihmiset pärjäävät paremmin elämässä. Tämä on helppo ymmärtää terveyden, kauneuden, rohkeuden tai vastaavien antiikin hyveiden kohdalla, mutta päteekö vastaava mekanismi myös sellaisiin arvoihin, joita pidämme sivistyneen ihmisen ja edistyneen yhteiskunnan merkkinä?
Arvostetaanko esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa koulutusta, luovuutta ja tasa-arvoa, koska ne ovat 1900-luvulta alkaen viitoittaneet tietä kansakunnan vaurastumiselle? Ovatko korkeat ihanteemme vain välikappaleita siinä unelmassa, että voisimme elää leveämmin? Saako tällaista kysymystä edes esittää? Eikö korkeammilla arvoilla ole kulttuurista koskemattomuutta?
Tai ehkä vain itse olen ollut naiivi. Olen sortunut ajattelemaan, että sellainen korkea, filosofinen ihanne, kuten totuus - tai jo mainitsemani taipumus kyseenalaistaa totuuksia - olisivat tärkeämpiä kuin raha tai yhteiskunnallinen asema. Kaikki muut ovat kaiken aikaa ymmärtäneet aivan oikein, että he kouluttautuvat vain, jotta tienaisivat enemmän - ja puolustavat naisten tasa-arvoa, jotta myös nainen voisi olla työelämässä ja tienata enemmän... koska raha, that's why.
Argumentaation kaivaminen esille arvokeskustelusta
En nyt salli vajoamista masentaviin ajatuksiin, vaan tartun tomerasti siihen haasteeseen, josta tässä kirjoituksessa piti olla kyse. Sovellan argumentaation arkeologiaa - ja pyrin myös näyttämään miten sitä ei tulisi tehdä. Ensin siis koominen, varoittava esimerkki.
Edellisen kirjoitukseni pikaista taustatyötä tehdessäni eksyin ihmeellisille liberalismi-sivuille, joilla näennäisesti esitellään GMO vapaa Suomi -kampanjaa ja geenimuuntelun vastustajien perusteluja:
"Kampanjan aktiivit ovat yleensä tieteenvastaisia hörhöjä, jotka uskovat Äiti Maahan, vastustavat rokotuksia tms. Motiivit kuitenkin vaihtelevat... Maharishi-kultti ja joogalentäjät ovat GMO-vapaa Suomi -kampanjan moottoreita."
Tärkeimmätkään kampanjan "asiantuntijat" eivät ole kasvinjalostuksen eivätkä geenimuuntelun asiantuntijoita: esim. Päivi Mattila, sosiologian kandi.http://liberalismi.net/wiki/GMO-vapaa_Suomi
Vasemmistoliitto ja Vihreät järjestivät mm. vuonna 2008 GMO-vapaa Suomi -kampanjan kanssa seminaarin eduskunnassa ja bioteknogia.info uutisoi sen neutraalisti kuin se olisi ollut tieteellinen."
Tällaiset sivustot ovat minulle kuin Linnanmäellä kävisi. Paljon hattaraa. Laitteita, joissa mennään pää alaspäin. Hauskanpitoa sekoittuneena lievään matkapahoinvointiin. Nautin joka hetkestä.
Liberalismi-net on nimennyt tekstinsä wikiksi, mutta ainakaan kyseiseltä sivulta ei löydy minkäänlaista tietoa - ainoastaan mustamaalaavaa propagandaa, joka kaiken lisäksi perustuu mielikuvituksekkaisiin oletuksiin. Heti alkupäässä esimerkiksi tehdään oletuksia siitä, mihin kanpanjan aktiivit uskovat - tai ylipäänsä ketkä tahot ovat sen takana. Kyse on lähinnä salaliittoteoriasta - ikään kuin kaikki erimieliset tahot maailmassa olisivat liittoutuneet yhdeksi suureksi epätiteellisyyden möykyksi.
Artikkelin kirjoittaja on myös langennut samaan käsitykseen tiedeyhteisöstä kuin Skepsis ry. Geenimuuntelun asiantuntijat voivat olla vain biologeja, koska koko kysymys on vain biologinen - ikään kuin mainitut poliittiset puolueet ja sosiologian asiantuntija eivät millään tavoin viittaisi siihen, että geenimuuntelun vastustamisen syyt voisivat olla myös poliittiset tai taloudelliset. Kirjoittaja elää kuplassa, jossa vain luonnontieteelliset kysymykset ovat relevantteja - ja ennen kaikkea kirjoitus paljastaa, ettei koko keskusteluun ole lainkaan perehdytty.
Sivu väittää esittelevänsä GMO kriittisyyttä, mutta se esittelee vain ja ainoastaan asenteellisen ihmisen ignorantteja mielikuvia vastapuolesta, ja lähes koko sisältö on mielikuvituksen tuotetta. Tässä suhteessa Liberalismi-info on silkkaa timanttia. Tilannetta vain parantaa se, että loppuun on kasattu viitteitä, ikään kuin kirjoittaja olisi tehnyt jotain taustatyötä. Juuri tällaiset tahot nykyään esiintyvät tieteen profeettoina siinä mitassa, että koko sana "tiede" alkaa jo tuntua likaiselta ja kulahtaneelta.
Artikkelin väliotsikot ovat hulvatonta viihdettä:
"Uskokaa mieluummin tiedettä
Älkää uskoko astrologiajärjestöjen mustamaalauskampanjoja..."
Mitä jos arvokeskustelun argumentit olisivat samalla tavoin helposti löydettävissä kuin eksyklopediseksi ymmärretty tieto?
Olen monesti kaivannut sivustoja, joiden päämääränä olisi filosofinen tiedonhankinta, joka eroaa luonnontieteellisestä monin tavoin. Luonnontiede teettää kokeita ja sitten julkaisee kokeiden tulokset, kun taas filosofia aikaansaa keskusteluja, mutta jäsennöi hyvin heikosti tuon keskustelun argumentteja.
Mielestäni filosofisen keskustelun päämääränä ei ole todistaa kuka on oikeassa tietyssä kysmyksessä, vaan kartoittaa teeman ympäriltä löytyviä mahdollisia näkökulmia. Kutsun tällaista humanistista tutkimusta relativistiseksi tieteenfilosofia, mutta taidan toistaiseksi olla maailmassa ainoa henkilö, joka tunnustautuu relativistiksi. (Saa nähdä milloin saan valmiiksi filosofisen suurteokseni Verraton relativismi, jossa esitellään humanistinen tieto-oppi, siinä suhteessa miten se eroaa luonnontieteellisestä kysymyksenasettelusta.)
Jos akateeminen filosofia toimisi edes lähespitäen mielekkäästi, se tuottaisi enemmän dialogipohjaista aineistoa, ja vähemmän perinteisiä väitöskirjoja. On hassua, että Platonin dialogit tavallaan aloittivat länsimaisen filosofian, mutta kukaan ei ole osannut sen jälkeen hyödyntää dialogimuotoisia tekstejä - tai edes kunnollista dialektiikkaa, jossa lopputulosta ei olisi ennakkoon määritelty, vaan päätelmät olisivat avoimia.
Osaan kuvitella maailman, jossa voisin hakea wikipedia-artikkelin tietystä periaatteesta ja sen ohessa esiteltäisiin argumentteja puolesta ja vastaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka usein kiistanalaisissa asioissa esitellään liikkeitä tai henkilöitä, jotka tunnetaan mielipiteistään. Varsinaisia argumentteja ei kuitenkaan esitellä kuin harvoin, sillä niitä ei ehkä mielletä tiedoksi - ja kuitenkin mielipiteet esitetään, mutta ei niiden perusteluja, jotka ehkä koetaan jotenkin vaarallisiksi?
Yhteiskunnassamme vallitsee siis mielipiteenvapaus, mutta ei perustelunvapautta. Perusteluille ei koskaan anneta tilaa - ja jälkikäteen, kun tietty keskustelu on laantunut, vastapuolen ristiriitaisia tunteita herättävät perustelut pyyhítään pois aikakirjoista - jonka jälkeen muistamme vain mitä meidän kuuluu ajatella, ja kenties osaamme lyhyesti perustella miksi - mutta vastakkainen mielipide on harhaoppisuutta, eikä vastapuolen päteviäkään perusteluja esitellä tietosanakirjoissa.
Kaikki yhteiskunnat tietenkin perustuvat sille, että kun asioista on kerran päätetty, sen jälkeen päätöksen kanssa täytyy elää. Muutoin ristiriitaiset paineet jäisivät elämään ja häiritsisivät arkea. Abortti ei voi olla samaan aikaan laiton ja laillistettu. Eutanasia ei voi olla samaan aikaan laiton ja laillistettu. Jos toinen osapuoli voittaa, saa vapaasti olla eri mieltä, mutta mielipidettään ei saa julkisesti perustella. Näinhän toimitaan politiikan uutisoinnissa. Kustakin linjapuheesta esitetään kansalle vain päällimmäinen mielipide ja sitten mielipidettä äänestetään.
Mitä jos politiikka toimisi siten, että anonyymisti esitettäisiin perusteluja, mutta heidän tulisi itse muodostaa niiden pohjalta mielipide? He eivät tietäisi mikä perustelu kuuluisi heidän omalle puolueelleen. Mitä jos väärän puolueen perustelu olisi paras? Enää ei voisikaan johdonmukaisesti vihata Perussuomalaisia, Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa. Oma ideologinen asemamme saattaisi muuttua ahdistuttavan relativistiseksi.
Juuri tästä syystä rakastamme mielipiteitä ja vihaamme perusteluja. Argumentit ovat liian objektiivisia, eivätkä suoraan yhdisty tiettyyn henkilöön. Argumentti voi olla epämukavalla tavoin pätevä ja silti tukea väärää mielipidettä, mikä haalistaa mustavalkoisen maailmamme tylsän harmaaksi.
Esimerkiksi kannatan tiukkaa asekontrollia, mutta silti kykenen ymmärtämään monia metsästäjien argumentteja. Jopa golffaajien argumentit saattavat olla ihan päteviä, mutta mielipide tuntuu väärältä, koska kyse ei ole tietyn argumentin ylivertaisuudesta, vaan lukumääristä. Useampi pieni ongelma voi kallistaa vaakakupin yhtä erittäin kivaa piirrettä vastaan. Golf on varmaan oikein mukavaa ja ehkä edistää terveyttäkin, mutta on se silti aika perseestä, jos rutikuivassa maassa diktaattori käyttää kaiken makean veden oman golfkenttänsä kastelemiseen. Myönnän, että argumentti ei ehkä päde täällä Suomessa, mutta minä olenkin relativisti - voin myöntää, että totuuksissa on lähes aina kyse prosenteista ja suhteellisista painoarvosta, jotka vaihtelevat kontekstin mukaan.
Kun on kyse yhteiskunallisista kysymyksistä, emme ole oikeassa tai väärässä, mutta saatamme olla hakoteillä oikeista suhdeluvuista - ja antaa äänemme mielipiteelle, joka tuottaa hieman enemmän haittaa kuin hyötyä. Erehtyminen on relativistisesti määriteltynä sitä, että ihastumme mielipiteeseen ja kadotamme suhteellisuudentajumme. Tämä ei ole klassisen tiedekäsityksen mukaista tiedon määrittelyä, mutta siitä huolimatta määrittely on monessakin tilanteess relevantti. Myös asenteita ja mielipiteitä tulisi voida arvioida kriittisyydellä ja siihen tarvitaan humanistinen tietoteoria, jota puolestaan ei voi ollenkaan kirjoittaa ilman relativistista mielenmaisemaa. Relativismi ei tee humantisesta tieteestä epätieteellistä, vaan se päin vastoin mahdollistaa humanistisen tiedon itsekriittisyyden.
Rakastan sitä, että voi vaipua syvälle synkkiin mietelmiin, koska seurauksena on usein tuoreelta tuntuvia oivalluksia. Ne tuntuvat tuoreilta ainakin omassa elämänpiirissä, vaikka mikään ei tietenkään todista, että ne olisivat maailmassa ennennäkemättömiä.
"Sen, joka valitsee ihmisen tutkimuskohteekseen, on varauduttava siihen että saa ihmisen vihollisekseen.”
- La Mettrie
PS. Jäi vielä tekemättä perustava tapaustutkimus tietyn kiistan järjellisten osapuolten järjellisistä argumenteista irrationaaliseksi väitettyjen olkinukkien takana, mutta jätän sen suosiolla toiseen kertaan. Kyllähän sellaisiakin väitöskirjoja on olemassa, joissa ei etsitä totuutta, vaan kartoitetaan mielipiteitä. Uskontotiede ja antrolopogia ovat siinä suhteessa esimerkillisen humanistisia oppiaineita, vaikka niiden tieteenfilosofiaa ei ole ainakaan toistaiseksi kirjoitettu sellaiseen muotoon, joka tekisi humanismista käsitettävää umpikalloisille luonnontieteilijöille.
Ai jumaleissön miten pitkä teksti. Myönnän, etten jaksanut keskittyä kuin puoliväliin, ja sittenkin jo unohdin, mihin piti tarttua. =D Ei moitteena, vaan puolustuksena. Siltä varalta, että lopussa oli jotain keskeistä sen suhteen, mitä seuraavassa itse kirjoitan.
VastaaPoistaArvot. Ne lienevät opittuja. Hatusta vetäisin, että niiden täysin ulkopuolisesta lähteestä sisäistäminen vaatii paljon aikaa. Villinä veikkauksena toteaisin, että suurehkossa määrin ne opitaan omista kokemuksista. "Minä olen kasvanut heteroperheessä, ja se oli hyvä. En tunne yhtään sateenkaariperhettä, joten en voi mitenkään olla vakuuttunut, että se olisi hyvä." Suunnilleen näin. Arvaisin, että arvot ovat luonteeltaan tunneperäisempiä ja pysyvämpiä, kuin looginen ajattelu, joka taipuu toiseksi siinä oivalluksen hetkessä.
En ehkä lähtisi hakemaan ymmärrystä sille, miksi niin monilla on väärin syntyneet arvot. Vaan ennemminkin sille, miksi arvot muodostuvat niin tunnepainotteisesti, ja mitä se merkitsee. Luultavasti sillä on ollut merkityksensä lajillemme. Arvottamatta sitä hyväksi tai huonoksi.
Supervarovainen olisin sen suhteen, mitä ovat tieto, oikea ja väärä. Tunnetason ulkopuolelta tarkasteltuna oikeaa ja väärää ei ole. Meille kyse on empatiasta, mutta luonnontieteessä ei sellaisia termejä kaiketi tunneta.
Paraskin tieto on vain paras arvaus, kunnes saadaan aikaan uusi parempi arvaus. Eikä mikään ole niin petollista, kuin tarkoitushakuinen, tai muuten vaan puutteellinen tutkimus. Tai etenkin siitä suoraviivaisesti johdetut johtopäätökset. Ja se, että näihin varauksettomasti nojataan.
Mitä taas tulee mielipiteiden, arvojen ja muiden näkemysten perusteluun, niin on ihailtavaa, jos kykenee siihen. Enpä kuitenkaan menisi sanomaan, ettei saa olla mielipidettä, jos sitä ei osaa perustella vastapuolta miellyttävällä tavalla. Ei kyllä taitaisi jääädä keskusteluun kovin montaa osallistujaakaan, jos vaatimuksena on luotettavan tutkimustiedon pohjalta argumentointi.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että nämä suuret arvokeskustelut ovat usein logiikaltaan puutteellisia, niidenkin osalta, jotka näennäisesti pukevat mielipiteensä järjen ja logiikan verhoon. Näissä keskusteluissa harva lähtee muuttamaan omaa kantaansa keskustelun pohjalta, tai edes hyväksymään vastapuolen argumentteja tai näkemyksiä. Niissä on lähinnä kyse toisen osapuolen murskajaisista. Ehkä juuri siksi, että arvot ovat niin vahvasti tekemisissä tunteiden kanssa.
Keskustelussa minulle mielenkiintoista on pohtiminen, näkökulmien löytäminen ja syvemmälle kaivautuminen. Näkemysten haastaminen. Itse prosessi. Totuuteen en usko, mutta näkemyksen laajentumiseen ja syventymiseen kyllä.
Tällaisia ajatuksia nousi tuosta kirjoituksestasi. Kiitos ja kuulemiin.
Kiitoksia kommentista. Nostit esiin hyviä näkökulmia. Yleensä tartun johonkin näin pitkässä palautteessa, mutta olen melko lailla samaa mieltä kaikesta mitä sanoit.
VastaaPoistaJa joo, kirjoitukseni tuppaavat yleensä venymään liian pitkiksi. :)