Geenimuuntelu, Skepsis, raha ja tieteellinen itsekritiikki

Muutaman viikon lomailu on antanut taas voimia pohtia omaa elämää laajempia kysymyksiä. Tämä kirjoitus olisi varmaan pitänyt räätälöidä johonkin ylevään julkaisuun, kuten Kulttuurivihkoihin tai Hesarin kuukausiliitteseen, mutta en vieläkään osaa asennoitua kirjoittamiseen, jos samalla täytyy pyristellä läpi jonkinlaisista laatujournalismin porteista.

Kyse on mielipidekirjoituksesta, mutta aihe on vakava. Kuten minulle on tyypillistä, viittaan keskusteluun, joka päättyi aikoja sitten tai ei ole vielä alkanutkaan.

Vuonna 2013 Skepsis ry. myönsi Huuhan-palkinnon GMO-vapaa Suomi -kampanjalle. Myös Kari Enqvist on äänekkäästi monessa lehdessä puolustanut geenimuuntelua ja luokitellut kaikki kriittiset äänenpainot tietämättömyyteen perustuvaksi uskonnolliseksi hysteriaksi.

En väitä, että kyseisellä kampanjalla olisi puhtaat jauhot pussissa, mutta valinta kertoo myös siitä, miten johdonmukaisesti tietyt vapaa-ajattelija-skeptikot erkaantuvat tieteellisestä itsekriittisyydestä. Toistuvasti he tieteen nimissä ohittavat vastapuolen argumentit ja kuvittelevat, että kyse on taas jostain Spagettihirviöstä, jossa ei voi olla taustalla mitään järkiperäistä.

Skepsiksen tiedotteessa esitetään palkinnon tärkeimmäksi perukseeksi:

"kansalaiskampanja jättää huomiotta tutkimukset, joiden tulokset eivät sovi sen tarkoituksiin." Tiedote 2013

Öö, eikö politiikassa ja taloudessa aina toimita näin? Millä tavoin suuryritykset, jotka toivovat geenimuunnelluista lajikkeista itselleen rahasampoa, eivät omassa markkinoinnissaan jättäisi huomioimatta tutkimuksia, joiden tulokset eivät sovi sen tarkoituksiin?

On pelottavaa, miten Skepsis ry. näkee kapitalistisessa voitontavottelussa käytetyn mielikuvien väristämisen luonnolliseksi ja vähemmän pahaksi asiaksi kuin kansalaisten varoittamisen (epätodennäköisestä, mutta silti) mahdollisesta vaarasta, ja hyökkää kansalaisliikettä kohtaan, jos se käyttää iät ajat tunnettuja retorisia keinoja. Kaiken lisäksi Skepsis itse jättää huomioimatta argumentteja, jotka eivät sovi sen kuvittelemaan yksinkertaiseen tarinaan, jossa geenimuuntelun vastustajat ovat epärationaalisia hihhuleita.

Skeptikkojen mukaan kiistassa on kyse yksinkertaisesti siitä, että geenimuunneltujen vihannesten syömisessä ei ole osoitettu terveysriskejä, eikä ihmisiä turhan päiten saisi pelotella.

Useiden GMO-ruoan vastustajien mukaan ongelma on aivan toinen: GMO-vilja voi esimerkiksi mahdollistaa suuryritysten patentit, jotka antavat niille erityisaseman markkinoilla. Geenimuuntelun vastustajien päähuolenaiheena toisin sanoen on ihmisen arvaamattomuus ja ahneus.

Miksi Skepsis ei ole tehnyt taustatyötä? Miksi se ohittaa vastapuolen vaarallisimmat argumentit, eli jättää huomiotta sen osan keskustelusta, joka ei sovi sen omiin tarkoituksiin?

Siksi että skeptikkojen jäsenkunta haluaa olla tätä mieltä jo ennen kuin keskustelua on edes aloitettu. Luonnontieteilijät haluavat sallia geenimuuntelun, koska se oletettavasti edistää tiedettä, vaikka se nostaisi ruoan hintaa tai kurjistaisi viljeilijöiden asemaa. Siksi he poimivat vastapuolelta jonkin mahdollisimman pöljän kampanjan ja tekevät siitä varoittavan esimerkin.

En tunne skepsiksen johtohenkilöitä, mutta muutamia Kari Enqvistin kirjoja lukeneena tiedän, että mies ei ymmärrä yhteiskunta- tai ihmistieteistä yhtään mitään. Hän hädin tuskin edes hyväksyy niitä tieteeksi. Sama näyttäisi pätevän skepsiksen hallitukseen: yhteiskunnalliset kysymykset ovat täysin toissijaisia kovien tieteiden rinnalla.

Tiedotteessa todetaan:

"Palkinnolla Skepsis ry haluaa kiinnittää erityistä huomiota tiedeyhteisön laajaan konsensukseen..."

Tiedeyhteisöllä ilmeisesti tarkoitetaan tässä yhteydessä pienen eritysalan biokemistejä, jotka ovat samaa mieltä siitä, ettei ole näyttöä myrkyllisyydestä? Mitä jos tiedeyhteisön laajentaisi kattamaan myös kansanvälisen oikeuden asiantuntijat tai poliittiseen läjihistoriaan perehtyneet kansalaisaktivistit, jotka tuntevat Monsanton sekä muiden vastaavien yritysten lukuisat petokset ja markkina-aseman eettiset väärinkäytökset? Mitä jos osaksi tiedeyhteisöä luettaisiin myös sellaiset tutkijat, joiden huoli ei sovi palkinnon myöntäjien omiin tarkoituksiin?

On huolestuttavaa, jos valtamediassa annetaan ymmärtää, että luonnontieteilijä edustaa kokonaisvaltaisesti tiedettä tai tiedeyhteisöä, ja voi tarjota vastauksia kysymyksiin, jotka ovat esimerkiksi poliittisia, lainopillisia, taloudellisia tai psykologisia. Sitäkin vaarallisempaa on, jos muutaman ihmisyydelleen sokean professorin voimin aletaan uskoa, että maailman ongelmat ratkeavat vain insinööritieteillä, eikä kansalaisjärjestöjen tai yhteiskuntatieteilijöiden ennakoima vaara ole todellinen.

Tchernobyl ei räjähtänyt, koska tekniikka olisi pettänyt. Inhimillinen valvonta petti. Tekniikka voi toimia ja silti homma kusee, koska ihminen on aina vaarallisin tekijä yhtälössä. Sama pätee geenimuunteluun ja silti Skeptikot eivät suostu ymmärtämään edes mistä keskustelussa on kyse.

Vihreät mielipiteet leimataan usein naiveiksi, koska vihreiden äänestäjät ovat usein humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. He ovat siis naiveja, koska he pelkäävät pahinta. Sitäkö sinisilmäisyys siis tarkoittaa, että suhtautuu epäilevästi ihmisten arvostelukykyyn ja luotettavuuteen, koska on lukenut historiaa?

Tiede-lehden barometrin mukaan Suomessa tieteen edustajiksi tunnistetaan lähinnä muutamat julkkiksen asemaan nousseet fyysikot ja tähtitieteilijät. Kourallinen erityisosaajia siis määrittelee suuren yleisön käsityksen siitä, mitä mieltä tiede on asioista. Tähän ryhmään kuuluu huolestuttavan vähän sellaisia tutkijoita, joiden erityisosaamisena olisi ihmisyys.

Epäilen, että kyse on omaa maatamme laajemmasta ongelmasta. Suuri enemmistö (ja ehkä lähtökohtaisesti melkein jokainen meistä) suhtautuu torjuvasti psykologiseen tai kulttuuriseen itsereflektioon. Homo Sapiensa haluaa ensin toteuttaa omia halujaan, ja ymmärtää niiden perusteluja vasta jos mikään muu ei auta. Itseanalyysit ovat merkki tappiosta ja kriiseistä. Jääkiekkostudiossa vain häviäjät joutuvat miettimään mikä meni pieleen. Voittoa ei tarvitse purkaa osiin, siitä voi pelkästään iloita. Menestyneen ihmisen tunnusmerkki on neuroottisen itsetarkkailulta säästyminen. Itsekritiittisyys ei horjuta itseluottamusta.

Opimme tuntemaan itsemme vain pakon edessä. Itsensä kohtaaminen on ahdistavaa ja vastenmielistä - kuten myös yleisen ihmisyyden tunnistaminen itsessään. Olemme vapaita toimijoita ja yleisen, ennustettavan pskologian tavoittamattomissa - kunnes toisin todistetaan.

Tässä epäkeskustelussa, humanistin yksinpuhelussa, joka suree ihmistieteiden asemaa yhteiskunnassamme, on vielä yksi, ehkä kaikkein synkin juonne. Humanismin vähättelyyn voi pääsyynä olla se, ettei alalla liiku yritysmaailman rahaa.

Havaintoja historiasta ei voi patentoida. Edes tekniikan alalla uudet oivallukset eivät synnytä rahaa, vaan lisenssit ja markkinaosuudet. Yliopistojen kasvavat kytkökset liike-elämään painottuvat aloille, joilla löydöksiä voi helpoiten vallata omiin nimiinsä, suojella kilpailijoilta ja kaupata eteen päin suurilla summilla.

Onko humanismi häviävänä osapuolena tieteiden välisessä nokittelussa vain siksi, että jossain vaiheessa historiaa on päätetty, että ainoastaan tekninen keksintö voi olla jonkun omaisuutta? Myös musiikkia ja muita taiteita suojelevat tekijänoikeudet, mutta esimerkiksi Freudin perikunta ei saa penniäkään siitä, jos Frasier hokee televisiossa sanoja, kuten "libido", "superego" tai "Oidipus-kompleksi".

Synnyttävätkö kytkökset rahatalouteen luonnontieteille sen ylivertaisuuden sädekehän? Onko lääketiede tieteistä suurin, koska potenssirohto voi tehdä keksijästään miljardöörin*?

Entä asettuvatko luonnontieteilijät ja sitä kautta myös skeptikot GMO-kiistassa suuryritysten puolelle, koska heidän tieteellinen itsekriittisyytensä ei ulotu mahdollisiin palkanmaksajiin?  Kelpaako Kari Enqvist esimerkiksi tieteellisen itsekriittisyytensä kadottaneesta liikemaailman huorastä? Tuskin sentään, mutta hän heijastelee puheissaan saman maailman arvoja, eikä huomaa kyseenalaistaa omia uskonnollisia vakaumuksiaan.**

Toivon, että nuoret haluavat päästä opiskelemaan psykologiaa ja kulttuuriantropolifiaa, siitä syystä he vaistoavat, että siinä on vielä tallella aitoa tieteellisyyttä. Ehkä tiedonjanoisten ylioppilaiden idealistinen viehätys ihmistieteisiin on yhä lähtöisin aavistuksesta, että kemistit ovat myyneet sielunsa lääkefirmoille ja että korkean aseman saavuttaneet tieteen äänitorvet eivät ylimielisyydessään ymmärrä mitään totuudentavoittelusta?


(*Viisaudeksi kutsumme tietoa, jota on tarjolla kaikille ilmaiseksi. Siksi hyvän elämän opit ovat jopa useimpien filosofien silmissä huuhaata. Viisas opettaja luennoi ilmaiseksi ja siksi hän pysyv viisaana, eli köyhänä. Hänellä ei ole eturyhmiä, joiden näkökulmille hän voisi sokeutua.)

(**Fundamentalismi, eli lukkiutunut uskomusjärjestelmä tuottaa pään sisäisiä ristiriitoja, koska oletukset maailmasta eivät mukaudu maailmasta tehtyihin havaintoihin. Enqvistin uskonto sanelee, että jokainen, joka on hänen kanssaan eri mieltä, on sitä vain irrationaalisista syistä. Tästä ristiriidasta syntyy ahdistus, joka pakottaa hänet kirjoittamaan yhä uusia esseeteoksia, joissa ihmetellään kaikkien muiden ihmisten käyttäytymisen irrationaalisuutta. Kirjoja ei tarvittaisi, jos hän kuuntelisi vastapuolen perusteluja, eikä keksisi niitä omasta päästään.

Kari Enqvistille oikeassa oleminen on uskonnollinen peruskokemus, jota ei tarvitse todistella empiirisesti. Hän on rationaalinen, koska kokee perustavansa väitteensä rationaalisiin päätelmiin - aivan kuten jotkut perustavat väitteensä ilmoitukseen. Hänellä on kuviteltu suora yhteys Rationaalisuuden Ääneen, kuten profeetoilla on yhteys Jumalaan. )