Kokeellinen runous, osa 3

Edellisen kirjoituksen jälkeen mieleeni muistui monia Kiiltomadon keskusteluja, joita käytiin foorumin anonyymeinä ja villinä vuosina. Jotkut kirjailijat kuulemma kirjoittivat useammalla nimimerkillä ja loivat yksinään keskusteluja niiden välille - kun taas joidenkin nimimerkkien takana oli useampien henkilöiden kollektiivi.

Ne olivat taianomaisia aikoja itselleni, koska muutoin en olisi voinut kuvitellakaan, että väittelisin (2001 asuin Haminassa ja 2002-03 Kauniaisissa) Tapani Kinnusen, Pauliina Haasjoen, Kirsti Ellilän ja monien muiden ympäri Suomea asuvien oikeiden kirjailijoiden kanssa. Harmi ettei niitä keskusteluja enää pääse tutkailemaan, kun Kiiltomatoon asetettiin ensin liiallisen trollaamisen takia kirjautumispakko ja sitten myöhemmin se muuttui asteittain pelkäksi kritiikki-palvelimeksi - tosin Suomen parhaaksi sellaiseksi.


UUDET PAIKKAKUNNAT OVAT KOKEILU JO SINÄNSÄ

Olen kasvanut Lappeenrannan Joutsenon-kaupunginosassa ja vähän päälle 20-vuotiaana suhtautumiseni Helsingin tai Turun meininkiin oli aika erilainen. Minua ylipäänsä ahdisti olla liian pitkään kaupungissa - pidin helsinkiläisiä kopeina ja ylimielisinä. Kesäisin kaipasin Saimaan rannalle. Ikävöin hiljaisuutta ja hitaampaa elämänmenoa. Viikonloppuisin matkustin kotiin tapaamaan kavereitani. Olin onnellinen, kun sain ekana yliopistovuonna asuinpaikan Kauniaisista, sillä muuten olisin saattanut angstailla jossain Itä-Helsingin opiskelijaslummissa.

Kiiltomadossa kritisoin runouden turkukeskeisyyttä ja helsinkikeskeisyyttä 90-luvulla. Suurin ongelma oli mielestäni se, ettei maaseudun ja pienten kaupunkien runoilijoilla ollut juurikaan mahdollisuuksia päästä julkisuuteen - ja sitä myöten kirjoittaa auki pikkupaikkakuntien ihmisten vaiettu elämä. Maailman paras elokuva tuohon aikaan oli mielestäni Luukas Moodyssonin F*cking Åmål, koska se tuntui olevan ainoa minkäänlainen yritys taistella Tokion, New Yorkin ja Pariisin mahtavuutta vastaan.

Ymmärrän yhä edelleenkin perussuomalaisten vitutusta siltä osin, että maaseutu esitetään maamme valtamedioissa lähinnä vain ankeitten uutisten kautta. Pikkupaikkakunta pääsee lööppeihin, jos siellä tapahtuu rasistisia rikoksia, auto-onnettomuus tai syntyy kaksipäinen vasikka. Vaikka joku kuvaisi runossaan kuinka hienosti kokemuksiaan pellon laidalla, se harvoin kiinnostaa suurten kaupunkien runopiirejä.

Nyt kun muistelen kulunutta vuosikymmentä niin voin nähdä miten johdonmukaisesti olen - lähes tiedostamatta koko asiaa - seurannut Kiiltomadossa 2001-2003 asettamaani tavoitetta. Suurin unelmani oli, että muuallakin Suomessa tapahtuisi jotakin ja että muuallakin annettaisiin lahjakkaille ihmisille mahdollisuus - ja poetry slam oli täydellinen ilmiö tähän tarkoitukseen. On ilmeistä että halusin mukaan.

Osallistuin slämeihin Helsingin karsinnoissa 2003 ja vaikka en heti voittanutkaan niin pääsin kuitenkin Turun finaaliin. Sittemmin olen käynyt finaaleissa myös Kuopiossa ja Kotkassa - ja tavannut runoilijoita Oulusta, Lahdesta, Tampereelta ja Jyväskylästä.

En usko että slam antaa ihan oikeaa kuvaa maamme runouden tyypeistä ja tyyleistä. Lavalle valikoituvat ja siellä pärjäävät vähän erilaiset temperamentit. Kaikilla ei ole pokkaa osallistua ja tulkita tekstiä sillä voimalla jonka se ansaitsisi. Myöskään baariyleisöstä valikoitu raati ei aina tajua kaikkien tekstien jujua. Pisteet saattavat erota hyvinkin radikaalisti ja usein voittajaksi valikoituu hyvä esiintyjä, jonka tekstit ovat sopivanlainen ketään ärsyttämätön kompromissi. Olen nähnyt monien hienojen tekstien tuhoutuvan joko runoilijan omaan ujoon muminaan tai tuomareiden ymmärtämättömyyteen - mutta slameissä onkin hienointa se, että siellä saa halutessaan huutaa buuata myös tuomareille - ja runoilijaa voi käydä erikseen jututtamassa väliajalla.


MUOVIN KUKKIA URBAANIN SELVIYTYMISEN KOKEILUNA

Kirjoittamieni runojen pinnan alta löytyy hyvinkin kokeellisia pyrkimyksiä. Olen halunnut löytää keinoja, jolla kaupunki avautuisi maaseutulaiselle tai toisin päin. Ennen Muovin kukkia, vuosina 2002-2007 tein kolmekin eri runokäsikirjoitusta, joista eniten on jäänyt kaivelemaan Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa, toiselta nimeltään Hiidenkirnu. Olen säännöllisesti esittänyt kokoelman runoja ja haluaisin vieläkin julkaista sen jossakin muodossa. Saa nähdä keksinkö jotain ratkaisua.

Lainatut kumisaappaa lonksuvat jalassa(2006) on nimensä mukaisesti runollinen matka syrjäseutusuomen jalanjäljissä. Kokoelman runoissa nostalgisoidaan järvenrantamökkejä, hyttysiä ja lannan tuoksua. Mielestäni löysin hyvän balanssin vilpittömyyden ja ironian välillä ja ihmettelin miksei mikään kustantamo tarttunut siihen. Uskon että se olisi runokirjaksi myynyt ihan kiitettävästi - mutta sehän ei ole päätarkoitus runojen julkaisemisessa.

Muovin kukkia oli vasta myöhempi yritykseni löytää yhdistävä näkökulma urbaanin ja agraarin välille. Kirjoitin runoja tällä kertaa Helsingistä, mutta pienen, yksinäisen ja ahdistuneen ihmisen silmin. En väitä, että näkökulma olisi yhtään sen onnistuneempi - todennäköisesti vain ehdin kehittyä kirjoittajana niin että sain sen paremmin toimimaan. Päädyin tekemään juuri sitä mitä olin vastustanut, eli pömpöttämään Helsingin asemaa ainoana relevanttin runoilemisen aiheena.

Asuinhan nyt Helsingissä, eli miksi en kirjoittaisi siitä? Minkä lisäksi olin pieni, yksinäinen ja ahdistunut.


INTERNET YHDISTÄÄ

Suomen paras julkaisematon runoilija asuu Kokkolassa. Tiedän sen, koska seuraan mitä internetissä tapahtuu. Nykyään runous ei ole enää niin helsinkikeskeistä, koska siitä on tullut internetkeskeistä.

Internetistä voi löytää samanmielisiä uusia kavereita, mutta kaikkein tärkeintä on se että internetistä kohtaa myös erimielisiä tuntemattomia.

Kuvitellaan pikkupaikkakunnan runoilija, jota kaverit ymmärtävät, mutta jonka runoille kustantamot kaukana Helsingissä eivät lämpene. Hänkin tarvitsisi tiukkaa palautetta kehittyäkseen kirjoittajana.

Ainahan kaverit ymmärtävät. Heillä on samat taustatiedot, samat puheenaiheet, sama puhetapa ja yhteinen kokemusmaailma. Totta kai pienen paikkakunnan kaveriporukka tahtoisi korottaa jalustalle henkilön, joka tulkitsee heidän tunteitaan.

Mutta valitettavasti vain suuren kaupungin pienellä kaveriporukalla on suoria yhteyksiä kustantajiin ja he tulkitsevat kustannusliikkeille likeisiä tunteita.

Runoilijoiden kaveripiirit... valtaisa ongelma. Kukapa ei olisi jäävi sanomaan yhtään mitään kenenkään runoista, kun kaikki istuvat perjantaisin saman tuopin ympärillä ja päivittävät iPhonella Facebook-statuksiaan niin että ne hauskasti rimmaavat keskenään.

Julkaisseen runoilijan pitäisi tarkoituksellisesti muuttaa Pihtiputaalle tai Kiteelle kuvatakseen todellisen suomalaisen elämän sisältöjä - ottaa etäisyyttä kaikkiin kehuskelijoihin ja koko siihen elämäntapaan, joka ajaa kirjoittamaan vain kirjoittamisesta ja runoilemaan vain runoteknisiä kokeiluja.


EI-KOKEELLISUUDESTA

Kokeilullisuudestaan huolimatta - tai juuri sen tähden - runoudesta on tullut hyvin itseriittoinen diskurssi. Mistä kokeellinen runoilija runoilee? Mitä hän yrittää ilmaista? Yleisen tulkinnan mukaan Esim. Esa ja Teksas, Sakset ovat runokirjoja, jotka tahtoivat sanoa: näinkin voi kirjoittaa! Tämäkin voi olla runoutta!

Niin kai. Mutta samaan aikaan vaietaan niin monesta ei-kirjallisesta aiheesta, että se tekee kipeää. Kokeilu tahtoo epäsuorasti sanoa että äidinkielessä on jotain vialla. Jokainen parisuhteessa elävä tietää, että pelkkä "keskustelun" nostaminen keskustelun aiheeksi tarkoittaa, että nyt tulee moitteita.

Kielen voi myös häivyttää niin että muut aiheet pääsevät esiin. Parhaimmillaan ei-kikkaileva kieli on niin sujuvaa, että kielen olemassaoloa pistä merkille. Omien ihanteitteni runokirja olisi sellainen, jota lukiessaan ei edes huomaisi sanoja ja lauseita. Kirjasta vain välittyisi juttujen ja ilmiöiden sellaisuus.