KIRJA-ARVIO:
Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. ntamo 2010.
Aluksi teen pienen ennustuksen:
On vain ajan kysymys milloin joku keksii kerätä yhteen lehtien toimitusten hylkäämät rasistiset yleisönosastokirjoitukset ja julkaista ne taiteena.
Jäävätkö lyyrikkomme jääviydessä jälkeen poliitikoista?
Käsissäni on "esikoisteos, josta kaikki kohisevat". En tiedä missä määrin tämä pitää paikkansa tänään tai huomenna, mutta luonnehdinta on kiintoisa siksi, että sen antoi Karri Kokko Suomen kuvalehden blogissaan, ennen kuin kukaan muu oli kirjasta kuullutkaan - ja taatusti ennen kuin siitä oli kohistu yhtään missään muualla paitsi ehkä kustantamon sisällä.
Kirjoitukseni tuli alkujaan keskittyä yksin kirjaan, mutta sen jälkeen kun googlasin tekijän ja teoksen, oli minun pakko laajentaa ihmetystäni koskemaan myös nykykirjallisuuden moraalia, kulissien takaisia kytköksiä ja maamme kriitikkojen jääviyttä.
Karri Kokko on totta kai vapaa iloitsemaan kirjasta, mutta mietin missä määrin hän kelpaa Suomen Kuvalehden edustajana, Suomen Kuvalehden sivuilla, mainostamaan (vieläpä ilmeisen propagandistiseen tyyliin) teosta, jonka on julkaissut hänen oma kustantamonsa - ja ennen kuin sitä on edes julkaistu?
Harkitsin pitkään missä määrin uskallan puhua tästä omalla nimelläni, koska sekä Leevi lehto (kirjan kustaja) että Harri Kokko ovat myös minun omia Facebook-kavereitani. Kirjailijan on julkisesti vaikea kritisoida ketään toveriaan, koska pienissä piireissä se saatetaan kokea heti jonkinlaiseksi ryhmäkurin rikkomiseksi tai veljesmurhaksi.
Tunsin kuitenkin, että joku raja on nyt ylitetty, kun Aki Salmela julkaisi puoltavan arvostelun Helsingin Sanomissa - sillä myöskin hän sattuu olemaan ntamon kirjailija. Salmelan kritiikki kyllä sivulauseissa tiedostaa kirjan ilmeiset puutteet, mutta päällimmäisenä on taaskin sinisilmäinen takakansi-superlatiivien myötäily.
(Sattumoisin Aki Salmela on myös raadissa, joka pian valitsee Helsingin sanomien esikoiskirjaehdokkaat, vink vink. Saas nähä kuinka käy?)
Trollaajan paljastukset
Kirjan ensimmäisellä sivulla Janne Kortteinen omistaa teoksensa "Nisteille, spurguille, rikollisille, raiskaajille... jne. jne."
Listasta puuttuvat trollit, nuo ihanat nettiforumeilta tutut ilonpilaajat. Se olisi mielestäni ollut osuva lisäys, koska kirja on täynnä tahallista provosointia ja lapsekasta huomion kerjäämistä.
...kikkelistä pimpsaan, räntystä slegeen, molosta räiskäleeseen, slerssistä pilluun, letusta kulliin, pippelistä pimppiin, emättimestä siittimeen, kyrvästä vittuun...(s.51)
Ja sama jatkuu sivutolkulla: ...nussia pillua mä haluun kusta sun tuttitisseille pillua nussia pillua mä haluun nuolla sun likaisia... (s62)
Mainitsinko muuten jo, että kirjassa on 391 sivua?
Anarkistinen sekoilu saattaa tuntua ihan hauskalta idealta aluksi, mutta teos ei anna mitään uutta ihmiselle, joka on yhtään seurannut esim. tositeeveeohjelmia, South Parkia tai on muutenkaan perillä internet-elämästä ja nykyviihteestä. Ajastamme on liiankin helppo löytää tyhmiä mielipiteitä ja nimimerkkien takaa lauottua avoimmuutta.
Kirja on selvästi aikansa tuotos, mutta en osaa sanoa onko se minkäänlainen edelläkävijä runoudessa, kuten kustantajan leiskutuksissa luvataan. Kirjan runokeinot on jo koettu muissa viimeaikaisissa teoksissa, kuten "Varjot astronauteista", "Teksas, sakset" tai "Valikoima asteroideja". Niissä vain kaikki vastaava kokeilullisuus (esim. minimalismi ja vuolaus, kuvarunous tai flaffi) on toteuttu astetta paremmin. Kortteisen kirjassa ennennäkemätöntä on lähinnä sen räikeä keskenkasvuisuus.
Takakannessa kirjaa mainostetaan "viattomuuden manifestiksi." Ymmärrän, että sillä viitataan kirjan rohkeisiin, omaelämänkerrallisiin teemoihin. Kirjailija sivuaa sellaisia aiheita kuten koulusurmia, pedofiliaa, runkkaamista ja pettymyksiä rakkaudessa.
Vilpittömyyden ja rehellisyyden pyrkimys törmää kuitenkin provokatiivisuuden seinään. Kirjailijan asenne on niin kärjistetty ja leikkisän ailahteleva, ettei lukija saa hänestä otetta. Vilpittömyyden nimissä tapahtuvasta tilityksestä, öykkäröinnistä ja liiottelusta tulee naamio. Kirjailija on ottanut itsensäpaljastajan ja epäonnistumiseen heittäytyvän rohkelikon roolin - ja lopulta ainoa asia, mikä lukijalle tulee selväksi on se, että hän kaipaa huomiota niin kuin lapsi, joka tahallaan meuhkaa ja rikkoo sääntöjä.
Vastaavalla tavalla julkisuudenkipeys saa monet ihmiset ilmoittautumaan Idolsiin tai Talenttiin. Heillä on surkuhupaisan vääristynyt käsitys kyvyistään ja koko kansa saa katsella kuinka he nolaavat itsensä "realityn" nimissä. On masentavaa nähdä, jos samaa realismia yritetään tulevaisuudessa tuoda myös kirjallisuuteen.
Kun "aitous" hallitsee, onko aidolle ammattitaidolle enää kysyntää? Miksi maksaa taidoista, kun taidottomuus menee niin hyvin kaupaksi - tai niin voisi ehkä luulla, ainakin silloin, kun muoti määrää tätä, ja kun kyseessä on jokin toinen väline kuin kirja? Uskon kuitenkin, että kirjallisuuden lukijakunta osaa yhtä edelleen odottaa kirjailijalta sitoutumista paitsi vilpittömyyteen, myös työn laatuun ja vastuuseen siitä mitä on tehty ja sanottu. Kortteisen hajanaiset tunnustukset suorastaan huutavat, että "no se nyt oli tsoukki, ettekö te tajunneet?!"
Yhtenä etuna tositeeveessä on se, että tuottajan ei tarvitse palkata käsikirjoittajia ja näyttelijöitä, joilla on ammattiliitonsa, ammattiylpeytensä ja lain suomat oikeutensa (kuten se, että he saavat palkkaa, toisin kuin tositeeveen tähdet, jotka elävät lähinnä lupauksista). Kun totuuden areenalla show menee överiksi, unohtuvat helposti moraaliset kysymykset.
Mietin missä määrin pitkään julkisuutta kaivannut kustantaja käyttää hyväkseen nuorta kirjoittajaa, jonka teoksesta olisi saanut paljon paljon paremman - jos pyrkimyksenä olisi yksin kirjallinen laatu, eikä pelkkä julkisuudenkipeä skandaali.
Laiskuuden oikeuttava nerous
Muistan kun olin itse 19-vuotias ja kirjoitin runoja, jotka olivat silkkaa neroutta. Olin erittäin huono kuuntelemaan kritiikkiä, enkä suostunut tekemään teksteihini mitään muutoksia. Ne olivat neron tuotoksia, valmiita sellaisenaan. Tahdoin säilyttää kaiken kirjoittamani, jotta myöhemmät sukupolvet voisivat hyötyä tinkimättömyydestäni. Hyvä etten jopa pakastanut nenäliinoja, joihin olin runkannut, koska niissä oli nerouden siemen.
Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on mitä ilmeisimmin neron kirjoittama. Jos itse kokoaisin vuoden aikana kirjoittamani tekstiviestit, päiväkirjamerkinnät, sekalaiset muistiinpanot, keskeneräiset esseet, novellit ja romaanikatkelmat sekä runoaihiot yhdeksi nipuksi - editoimatta mitään - olisi lopputuloksena ehkä juuri 400-sivuinen sekamelska.
Kirjassa on siellä täällä on oivia kohtia, sitä en kiellä - mutta se on vain groteski luonnos, jonkinlainen äärimmäiselle hutiloinnille alistettu käsikirjoitus, jonka keskeneräisyyden vain nerous voi oikeuttaa.
Kirjassa on esseitä, jotka alkavat ilman otsikkoa ja jäävät kesken. Ne muistuttavat jonkinlaisessa kiihkossa laadittuja, puoliksi mietittyjä manifesteja tai yleisönosastokirjoituksia. Kirjassa on myös proosakatkelmia, jotka eivät mitenkään yhdisty muuhun tekstiin - ja jotka ovat vieläpä tylsiä ja sekavasti kirjoitettuja. Siinä on kirjeitä, joiden vastaanottajasta tai lähettäjästä emme saa tietää juuri mitään.
Sikäli kuin kirjasta löytyy niitä paljon mainostettuja vilpittömyyden hetkiä, ne vesittää muihin ihmisiin kohdistuva töykeys ja pahantahtoisuus. Vastaavasti kirjan monet oivallukset näyttäisivät kumpuavan lähinnä inhimillisestä lyhytnäköisyydestä ja epäkypsistä tunteenpurkauksista.
On tyypillistä, että nuori nero saa kirjallisen inspiraation ja kirjoittaa pari sivua hyvää vuodatusta - mutta sitten into laantuu ja katkelma jää pöytälaatikkoon. (Vähän niin kuin laukeamisen jälkeen miehen kaikki mielenkiinto lemmiskelyyn saattaa kadota ja pitää kiirehtiä suihkuun. Ei yhtään tee mieli suoristaa lakanaa tai vastata seurauksista.)
Kansanopistossa näitä sekalaisia pätkiä voi näyttää koko luokalle ja kaikki esittävät ehdotuksia siitä, miten tekstiä mahdollisesti voisi jatkaa. Nerolle tietenkin tekstin täydellistyminen on toisisijaista, koska kaikki mitä hän hutiloiden tekee on parempaa kuin keskivertokirjoittajan loppuun asti hiottu teksti.
Ei nerojen tarvitse alistaa töitään nihkeälle analyysille, koska pahimmillaan hänen synnynnäinen luovuutensa vain kärsisi siitä. Ei. Hänen tehtävänsä on olla räjähtävää voimaa. Editoinnin vastuu jääköön kiitollisille jälkipolville, jotka voivat kasailla erinäisiä valittuja teoksia.
Joogalentäjien Kevätpörriäinen
Joillekin ihmisille runous on miltei kuin uskonnollinen kultti. He ovat niin hurahtaneita taiteensa kutsumukseen, että ovat tulleet sokeiksi muille näkökannoille. He ovat siinä määrin vieraantuneet tavallisesta elämästä, etteivät tunnista ihmisten oudoksuntaa. Ideologia on aina etusijalla.
Kun yhden hurahtaneen luokse saapuu toinen, joka hyväksyy samat esteettiset ihanteet ja nimeää samat esikuvat, se johtaa kollektiiviseen hurmaan, joka ylittää kaiken ja oikeuttaa kaiken. Nuori runoilija toistelee puheissaan ja tekstissään lakkaamatta suuria nimiä kuten Rimbaud, Joyce, Beckett, Whitman. Hän kiistatta pitää itseään heidän veroisenaan ja kaipaa välitöntä tunnustusta miltei narsistisella kiihkolla. Samaan aikaan kustantaja on ehkä haaveillut olevansa juuri se taho, joka tuo ihmisten tietoisuuteen jotain mullistavaa, jotain kuolematonta. Kun nämä kaksi motivaatiota kohtaavat yhtäläisessä megalomaanisuudessa, mikään ei enää pidättele heitä. Koko julkaisuprosessi on yhtä uskonnollista huumaa.
Kirjailija ei halua typistää teostaan, eikä kustantajalla edes olisi resursseja editoida koko sotkua - niinpä vedotaan nerouteen. Lopputuloksena on 400 sivua ilmeistä hutilointia ja jonkinlaista itsetuhoisaa narsismia, jonka täyttä tarkoitusta vain joku tahallaan nivelvikaisuutta ja hengitysvaikeuksia suosiva koiranjalostaja saattaisi ymmärtää.
Jos lukijaa ei ole indoktrinoitu nykyrunouden salaisuuksiin, hänen silmissään kirja muistuttaa ehkä jonkinlaista tarkkailuluokan vuosikirjaa, Kevätpörriäistä, jossa kuka tahansa on saanut mahdollisuutensa päästä ääneen. Samoihin kansiin on liimattu huonolla kännykkäkameralla napsittuja kuvia, lehtileikkeitä, juoruja ja ties mitä puolihuolimattomia oikkuja.
(Itsekin nuorena rebelinä asetin kondomin monistuskoneen väliin ja kuva päätyi koulumme vuosijulkaisun kanteen. Se oli jo silloin vanha vitsi, jota kukaan ei jaksanut kauhistella. Se oli enemmänkin ikiaikaisen riitin toistamista kuin mikään tuoreeksi julistettu idea.)
Onneksemme keskeneräisyys ja sekasotkuisuus ei koskaan haittaa teoksessa, joka on aitoa taidetta, sillä parhaassakin tapauksessa vain nero voisi ymmärtää toista neroa. Kirjan valtavasta sillisalaatista aikamme älyköt saavat nyt löytää omat hienot kohtansa, omat totuutensa. Ja koska vain he näkevät mikä kirjassa on hyvää, mikä huonoa, herättää se heissä valtaisan vallan sekä yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja vahvistaa heidän mielikuviaan väärinymmärretyinä neroina, kirjallisten aarteiden mersästäjinä (tai vastaavasti antaa heille tilaisuuden esiintyä varmaäänisinä tyrmääjinä, jotka ainoina näkevät mayan hunnun huojuvan muiden silmien edessä ja vapauttavat koko kansakunnan hypnoottiesta illuusiosta).
* * *
Lopuksi tahdon vielä kehua Tuomas Kortteista (Jannelle sukua?), joka on vastuussa teoksen graafisesta asusta. Kirjan kansi on mielestäni erittäin tyylikäs.
Mielestäni Juhon vaikute, syy miksi hän kirjoitti tämän blogiartikkelin, saattaisi myös olla kirjailijakateus tai ammattiylpeys tai molemmat? Harmittaako tässä ehkä vähän vielä se, että vaikka on oppinut taitavaksi kirjoittajaksi, ei itsestä tullutkaan neroa (vapautunutta ihmistä), vaan elämä tarjosi aikuisuuden lavastuksen, kirjoitustaidon, jolla saattaa (aivan liian) helposti peittää oman alastomuuden ja kustantamon käytävillä ei tunnu saavan laulaa nuotin vierestä edes xerox-paperilla... ja sitten joku nuori saa äkkiväärät muistiinpanonsa julki hetimiten ja kirjoittaa päättömyyksiä ja taidottomuuksia ja kun siellä kustantamoja kärkkyessäkin meni tarpeeksi aikaa, ja yksi vaan pääsee heti läpi...
VastaaPoistaJa nämä ajatukset ovat saattaneet käydä läpi siis jo ennen kirjaan tarttumista ja leimanneet koko lukukokemuksen.
Ammattiylpeys taasen on luonnollinen toinen puoli asiaan, tunne siitä, että oma käsityö jää kertakäyttökulttuurin varjoon. Da.
En tarkoita olla tällä kirjoituksellani ilkeä, olematta myös ilkeä itselleni, sillä aivan tuulesta en tempaa noita edellisiä rivejä, vaan olen joutunut tarkistamaan omia asenteitani. En ole lukenut vielä ko. teosta ja havahduin toivoessani, että se olisi huono, eikä semmoisen toivominen vaan ole kivaa. Suomen kirjallisuuden kalamaljakkoon vahingossa verkkoutuneena pohtia jotain niin epäolennaista, kun on omakin kirjoittaminen. Onneksi on aivot annettu ajatellapa. Jokaisen runo on hänen oma karkaava lintunsa, eikä katkeruudelle lopulta ole sijaa. Ja jos teos on syvästi ärsyttänyt Juho Niemistä kirjoittamaan tämän jutun, mieleeni juolahtaa, että ehkä se on todella hyvä. Yksinomaan huono kirja ei vaatisi toimenpiteitä.
Mutta kritiikkinä tähän kaikkeen kohuun, että onkohan se vähän tekemällä tehty ja jatkopohdintana, että enpä tiedä, kun en ole yhäkään kirjaa lukenut.. Se nyt tässä näkyy, että tietynlainen kirjallisuusmaailman konservatiivisuus ja elämältävieraus tunkee esiin hyvin suomalaisittain änkyttäen.
Loppukanoottina haluan laskea kaikkeen tähän liittyen, että kaikissa meissä on myös vapautunut ihminen, se lienee se viaton.
"joku nuori saa äkkiväärät muistiinpanonsa julki hetimiten ja kirjoittaa päättömyyksiä ja taidottomuuksia ja kun siellä kustantamoja kärkkyessäkin meni tarpeeksi aikaa, ja yksi vaan pääsee heti läpi..."
VastaaPoistaOmasta puolestani en niinkään tunne huolta tällaisesta kateudesta... kun nyt ylipäänsä olen saanyt kirjan julki, mistä olen kiitollinen... mutta pelkään, että tällaiset tapaukset ehkä ärsyttävät monia, joille runous jo valmiiksi on merkinnyt käsittämättömien ihmisten käsittämättömiä ratkaisuja.
Taidetta vihataan tässä maassa pitkälti ihan taiteilijoiden omasta syystä. Taiteilijat eivät kunnioita yleisöään, eivätkä osaa kommunioida pienten piirien ulkopuolelle. Nykytaiteen näyttelyt ovat joskus vaikeudessaan silkkaa provokaatiota ja vihanlietsontaa.
"En ole lukenut vielä ko. teosta ja havahduin toivoessani, että se olisi huono, eikä semmoisen toivominen vaan ole kivaa."
Hyvin sanottu.
"...ei itsestä tullutkaan neroa (vapautunutta ihmistä)"
No ainakaan ei tullut ruumista 27-vuotiaana.
Vapautuminen aika usein taiteessa tarkoittaa vain sitä, että ahdistaa niin vitusti, että on pakko jotenkin terapiana purkaa itseään. Se on kaikkea muuta kuin harmonista luomista.
Varmaan suurimmat nerot ovat jääneet historialta piiloon, kun he ovat vapautuneet tarpeestaan olla kirjallisia besserwissereitä tai häirikköjä.
"Taidetta vihataan tässä maassa pitkälti ihan taiteilijoiden omasta syystä. Taiteilijat eivät kunnioita yleisöään, eivätkä osaa kommunioida pienten piirien ulkopuolelle."
VastaaPoistaJanne kortteisen tapauksessa on lienee selvää, että hän ainakin kommunikoi kirjallisen maailman ulkopuolelle, itsekin syytit häntä yhden miehen bb-taloksi aivan otsikossa jo, joten koen vaikeaksi seurata ajatuksen juoksuasi, tai tuntuu, että kritiikkisi fokus on nyt hukassa, puhut muiden ihmisten puolesta välttämättä tietämättä mitä he nyt haluavat lukea ja mitä eivät ja kritiikki siksi jotenkin subjektiivisen raivokasta/ärtynyttä.
Koen myös, että näin pienellä kielialueella kenen tahansa käsittämättömän tai helposti käsitettävän on hyvä saada puhua omaa kieltään, matkalla kohti mahdollista kommunikaatiota ulkomaailman kanssa -mutta eihän tarvitse katsoa kuin kaikkea kommunikointia ja keskustelun yleistä tasoa kaikessa elämässä, niin koen, että vaatimuksesi runoilijoille kommentoida "pienten piirien ulkopuolelle" jotenkin vähemmän käsittämättömästi ja silleen kiltisti ja ettei kukaan vaan ärsyynny, on absurdi.
Mitä tulee "Käsittämättömien ihmisten käsittämättömiin ratkaisuihin" ja koko suomi-kulttuurikuvioon, niin en usko, että Suomen yleinen taidejuntteus selittyy ihan niin helposti. Maailma on täynnä käsittämättömiä taiteilijoita, jotka tekevät käsittämättömiä ratkaisuja ja ihmisiä jotka elämässä myös, mutta en rinnastaisi sitä Suomen kulttuurielämän tilaan sitten millään, en syyttäisi käsittämättömin perustein toimivaa taiteilijaa, jonka pyrkimys toiminnallaan usein on tehdä luultavasti tätä ahdasta kenttää vähän avarammaksi (ja usein myös saada narsismi-kicksit, kuten tekstisi pohjavirtauksena olen ymmärtäväni sinun oikein huomanneen). Mutta tämä on pieni maa, joka yhä jollain tasolla taistelee kielestään. Eikö siinä tilanteessa kannata olla suvaitsevainen erilaisia kommunikointiyrityksiä kohtaan?
Mitä ei-kielelliseen taiteeseen tulee, koen, että se taide, joka voisi olla juuri mikä muuttaa ihmistä, ei usein pinnalle pääse ja joudumme katselemaan kaikenlaista turruttavaa ja etäistä ja juopa todellisen elämän ja taiteen välillä kasvaa.. Ja tässä vaiheessa miettisin myös missä määrin taiteen tarvitsee malliintua muka joksikin käsitettäväksi? Miksi julkisena puheenvuorona sellaista vaatia? Eikö taiteenvapaus ole kuitenkin ihan hyvä asia?
"Janne kortteisen tapauksessa on lienee selvää, että hän ainakin kommunikoi kirjallisen maailman ulkopuolelle, itsekin syytit häntä yhden miehen bb-taloksi aivan otsikossa jo..."
VastaaPoistaTämä keskustelu uhkaa nyt haarautua vähän liian moneen suuntaan. Muutenkin niin monta eri keskustelua meneillään ja kaikki keskittyvät eri teemoihin. Sinun ehkä kannattaisi myös lukea se kirja, jotta voisit osallistua keskusteluun muutenkin kuin spekuloimalla minun motiivejani.
Kortteisen kirjan monet kappaleet eivät sinänsä ole vaikeaselkoisia. Se on vain kirjallisesti niin raakile, että on "vaikea saada selkoa" miksi se on ehdokkaana esikoiskirjaksi. Kirjan monet jaksot voi kuka tahansa täysin selkeästi ymmärtää paskaksi, kuten kirjoittaja itsekin myöntää.
"...puhut muiden ihmisten puolesta välttämättä tietämättä mitä he nyt haluavat lukea ja mitä eivät."
Myönnetään. Mutta kulissien takana jo melkoinen määrä ihmisiä on tullut kiittelemään kirjoituksestani. On vain helpompi ääneen puolustaa Hesarin valintaraatia kuin jotain "kateellista kollegaa".
No, hesarista ja siitä koko puljusta minulla ei kyllä ole mitään hyvää sanottavaa. Ehkä tekstisi olisi pikemmin saavuttanut maalin minussa, mikäli olisit keskittynyt juuri tuohon palkitsemis-asiaan, ilman tarvetta haukkua toisaalta sitten runoilijaa.
VastaaPoistaNo, tämä blogiteksti on kirjoitettu ennen kuin Hesari julkaisit ehdokkaat, joten siitä olisi minun ollut aika mahdoton kirjoittaa - ja se vasta olisikin ollut kateutta herättävä lisämauste. :)
VastaaPoistaTosin blogini alkuosassa jo etukäteen leikittelin myös sillä mahdollisuudella.
Lukenut Janne Kortteista ja tykkään paljon! Kaikki hölöttäminen asian vierestä, myös tuo omani, on yhtä tyhjän kanssa.
VastaaPoistaKiitos arvostelusta, vaikuttaa kiinnostavalta, elämänmakuiselta, inspiroivalta teokselta. Aion lukea.
VastaaPoista