Pop-Runous ja Runo-Pop

Olen jo pidemmän aikaa halunnut tarttua tähän käsitesekamelskaan: kun puhutaan populaaritaiteesta tai taiteen popularisoinnista, puhutaan helposti kahdesta ihan eri asiasta. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, politiikkaan tai mihin tahansa: on populismia ja popularisointia.

Miten ne sitten eroavat toisistaan? Populisti vaistoaa intuitionsa avulla tai tutkimustietoon perustuen ihmisten taipumuksia sekä mieltymyksiä - ja sitten käyttää niitä hyväkseen. Populismi on mielistelyä ja vedättämistä, joka tähtää levikin kasvuun joko ideoiden tai tavaroiden markkinoilla.

Populisti toimii kuin matkamuistokauppias suurten väestöjen ajattomalla turistirannalla: aina löytyy joku joka on ensimmäistä kertaa tällä saarella, eikä tunne huijareiden metkuja. Hintaa voi kyniä tuplasti ja Rolexin kopio menee täydestä. Toinen populismin muoto on se, että kysytään ihmisiltä mitä he tahtovat ja sitten myydään heille juuri sitä - vaikka unelma osoittautuisikin aivan joksinkin muuksi kuin mitä he luulivat tahtoneensa.

Popularisointi taas merkitsee aivan vastakkaista asiaa - että ihmisille tarjotaan tietty rokotteen kaltainen vastalääke humpuukia ja sumutusta vastaan. Popularisoinnin ei kuitenkaan tarvitse olla vain epämukavaa valistusta vaan oppimisesta on osattava tehdä myös jännittävää ja oivaltavaa. Pupularisoinnin tavoitteena (tosin nyt puhutaan jo varsin utopistisista tavoitteista) on se, että mahdollisimman suuri osa ihmisistä kykenisi tunnistamaan eroavaisuuden laadun ja rihkaman välillä.

Kuten valistusajan klassikko Immanuel Kant sen sanoi: Filosofia tähtää ihmisen vapauttamiseen itse aiheutetusta "alaikäisyydestä". (Kant tosin oli varsin skeptinen sen suhteen, että kovinkaan moni ihminen aidosti kiinnostuisi tieteestä, politiikasta ja itsensä kasvattamisesta ylipäänsä. Syynä lienee yhä sama hybris kuin tuolloin: ihminen kokee olevansa riippumaton Tahto, jonka kohdalla mainonta, hypnoosi tai psykologia ylipäänsä eivät päde.)


Runouden populismista

Runoudessa ei liiku sellaisia rahoja, että se kovin helposti houkuttaisi suoranaista populismia. Taiteet myös monin keinoin pyrkivät suojaamaan itsensä liialta rahvaanomaisuudelta. Yleisöön uppoavien tyylien kopioimisesta rankaistaan nopeasti, sillä taidepiirit kyllästyvät nopeasti ja etsivät kaiken aikaa uusia ilmaisukeinoja. Heti kun jokin tyyli tulee määriteltyä muodikkaaksi, se tuomitaan vanhentuneeksi - aivan kuten tapahtuu muusikissa ja muotimaailmassa.

Jatkuva uudistuminen vaikeuttaa rihkamakauppiaiden työtä. Runoja ei voi tuottaa samalla muotilla vuodesta toiseen kuten turistille kaupattavia pieniä Eiffel-torneja. Tommu Taberman on hyvä esimerkki siitä, mitä liika tuotteliaisuus ja liika näkyvyys teettävät. Hänen kirjojaan ei juurikaan arvosteltu runouslehdissä, eikä kukaan vakava runoilija edes tahtonut mainita hänen nimeään.

Runouden kovin kärki on jo aikaa sitten luopunut 2000-luvun kahdesta kuumimmasta myyntiartikkelista: proosarunosta ja murrerunosta. Ne ovat muutamassa vuodessa siirtyneet osastolle TOTAALISEN OUT! Niitä saatetaan yhä julkaista, mutta on hyvin epätodennäköistä että ne herättävät minkäänlaista keskustelua.


Runouden popularisoimisesta

Jos populismi on runoudessa vaikeaa niin miten sitten popularisoiminen? Mitä se edes voisi tarkoittaa?

Ehkä parhaan pedagogisen määritelmän popularisoimisesta olen lukenut eräältä L. Ron Hubbardilta. Kyllä vain. Kyseessä on sama henkilö, joka on perustanut scientologian.

L. Ron Hubbard oli ehkä keskinkertainen tieteiskirjailija ja melkoinen sekopää, mutta kaikilla erikoisilla ihmisillä on paremmat hetkensä. Ennen kuin Hubbard perusti uuden uskonnon, hän kirjoitti pohdintoja siitä, mitä uskonnon perustaminen vaatisi - ja miten ihmisen voisi saada kiinnostumaan asioista, kuten romaanista, tietestä - tai esimerkiksi uskonnosta.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, oli L. Ron Hubbard eräässä mielessä World of Warcraftin ja muiden vastaavien erittäin koukuttavien pelien pioneeri. Hän nimittäin kehitti filosofis-psykologisen pohjan levelien nousemiselle. Scientologiassa, aivan kuten WOW:issa tai muissa roolipeleissä noustaan leveliä - ja tällainen systeemi hyvin helposti koukuttaa. Jokainen uusi leveli tarjoaa uusia ominaisuuksia, etuoikeuksia ja aiemmin kiellettyjä alueita, joita tutkia.

Tarjolla oleva maailma ikään kuin laajenee sitä mukaan kun omat tieto-taidot kehittyvät. Utelisuus pakottaa katsomaan millaista on seuraavalla levelilla ja taas seuraavalla. Myös sosiaalinen status kehityy levelien myötä. Systeemi on tuttu jo karatesta, jossa kuljetaan valkoisesta vyöstä eri värien kautta mustaan.


Runouden levelit

L. Ron Hubbardin kasvatusfilosofia oli nimeltään dianetiikka. Se tähtää yksilön kehittymiseen ja siinä on tiettyjä ihan toimivia lähtöoletuksis. Tämän kirjoituksen kannalta tärkein metafora on "portaat" tai "puolapuut". Hubbard aivan oikein totesi, että oppimisen flow edellyttää sitä, että henkilö opiskelee oikealla portaalla - että haaste ei ole liian helppo tai liian vaikea.

Kyseessä on tietenkin täysi itsestäänselvyys, mutta usein se unohtuu. Taitavan oppilaan on yhä hyvin vaikea päästä ikäisiään vaativampaan ryhmään, eikä monissakaan kouluissa ole tasoryhmiä. Itseopiskelijat ovat aina hyötyneet siitä, ettei heidän ole tarvinnut hidastella massojen mukana.

Scientologiassa tämäkin lähtöajatus on tietenkin käännetty joksikin aivan muuksi, ja kokelaiden "henkistä lähtötasoa" koetetaan mitata täysin mielikuvituksellisilla venpeleillä. Edistymisen mittana on myös huomioitu ensi sijassa lompakon paksuus.

Hubbardin varhaisin pointti portaikosta (silloin kun hän vielä oli järjissään) oli se, että yksilö kadottaa motivaationsa kohota askelmilla, koska hän tasolleen väärässä kohdassa tai koska yhteiskunta ei ole huoltanut portaita ja tietyt puolat tai askelmat puuttuvat - ja niiden yli täytyisi hypätä melkoisella surmanloikalla.

Ja tästä pääsemmekin runouteen. Tärkeintä runouden popularisoimisessa olisi mielestäni se, että lukijoilla olisi mahdollisuus löytää runoude tarjonnasta sellaisia kirjoja, jotka parhaiten vastaavat heidän kielellistä kehitysvaiheittaan. On nimittäin kohtuutonta, jos lukiolaisille yritetään tuputtaa tekstejä, jotka ovat täysin käsittämättömiä.

Kaikille runoilijoille on suuri palvelus se, jos yksikin lukija löytää runokirjan, josta hän tykkää. Se muuttaa hänen ennakkoluulonsa, ja ajan myötä hän saattaa löytää muitakin runoilijoita, jotka koskettavat häntä. Siksi ei ole syytä halveksia ketään, jolla on lukijoita - vaikka hän kirjoittaisi eri tavalla kuin itse. Heli Laaksonen ja Arno Kotro ovat tarjonneet monelle runouden portaita vaeltavalle lukijalle se ensimmäinen tukevan jalansijan.

Toinen pointti on se, että portaikon täytyy olla ehjä. Tällä hetkellä palkinnot ja runouslehtien palstatila, kritiikit sekä muut huomionosoituksen keskittyvät runouden uudistavaan ja haasteelliseen kärkeen. Monet olettavat palkittujen teosten olevan jotenkin objektiivisesta vuoden parhaita ja pelkään, että Henriikka Tavi tai Harry Salmenniemi ovat olleet monelle ensimmäinen ja viimeinen kosketus runouteen. Okei, onhan heillä ansionsa, mutta valtaväestölle kokeelliset tekstit menevät täysin yli hilseen. Liian haastava ensivaikutelma voi traumatisoida varomattoman ihmisen, eikä hän vuosiin kestä edes olla samassa huoneessa runokirjan kanssa.

Portaiden olisi oltava eheät - mikä tarkoittaa sitä, että julkisia tunnustuksia tulisi osata antaa myös kirjoittajille, jotka tuottavat sisällökästä ja sillä tavalla taidokasta tekstiä, että se avautuu myös vasta-alkajille, ei vain lajin nikseihin perehtyneille spesialisteille.

Ja kyllähän tällaisia runoilija jo löytyy (ja kyllä heitä myös on palkittu aina silloin tällöin), esimerkkinä mainittakoon Tomi Kontio, Ilpo Tiihonen tai Vilja-Tuulia Huotarinen, jotka koskaan eivät ole tuottaneet mitään maailman haasteellisinta matskua, mutta sen sijaan laadukkaasti soveltaneet perinteisempiä runokeinoja (kuva, metafora) uudessa ajassa ja tulkinneet niillä tuoreita ja aitoja kokemuksia.

Sokeudumme omille edistyneille skeemoilemme ja olemme huonoja arvioimaan minkään asian haasteellisuutta oman kokemuksellemme kautta. Tekstin ilmiselvyys tai haastettomuus voi johtua vain oman kognitiivisen kalustomme, eli omaksumamme lähtötietomme valossa suoritetusta automaattisesta tulkintaprosessista, jota emme tiedosta.

Minulla tai sinulla voi olla päässämme codex, joka avaa pakatun tiedoston, mutta jonkun toisen kohdalla sama joukko sanoja voi merkitä ylipääsemätöntä kommunikaatiokatkosta. Se puolestaan lietsoo käsitystä taidepiirien elitismistä. Vaikeustasolle sokeutumisen vuoksi on kyseenalaista, jos runouden arvioiminen jätetään vain asiantuntijoille, kuten professoreille, kriitikoille ja runoilijoille itselleen. Tavallisen ihmisen sanaa tulisi arvostaa aivan yhtä paljon, koska jokaisen lukijan kokema elämys (tai antikliimaksi) on aivan yhtä autenttinen ja sitä myöten myös aivan yhtä arvokas.


PS. Minulla oli muistilapulla kolme eri näkökulmaa runouden popularisointiin, mutta nyt ehdin käsitellä niistä vain yhden (kiitos L. Ron Hubbardin).

PPS. Miksikö muuten olen kiinnostunut L. Ron Hubbardista? Se johtuu vain siitä, että seuraavaa kirjaprojektiani (kapteenin henkimatkoja ja avaruusseikkaíluja) laatiessani olen tahtonut ymmärtää millä tavoin joku voi harkitusti suunnitella uskonnon... sekä myös sitä, kuinka ihminen voi lopulta hurahtaa omaan fiktioonsa ja alkaa luulla sitä todeksi.