"Fortat Strowski arveli, että Pascal aivan yksinkertaisesti oli keskenjättäjä."
- Valittujen Mietteiden saatesanoista.
Fyysikko Blaise Pascal jätti jälkeensä huomattavan määrän sekalaisia raapustuksia. Näiden keskeneräisten ajatusten joukosta ehkä kuuluisin on ajatusleikki, jota sittemmin on kutsuttu "Pascalin vedonlyönniksi":
Jos Jumala palkitsee uskovaiset ikuisella elämällä, mutta ateismi ei palkitse, kannattaa pelurin veikata Jumalan olemassaolon puolesta jo ihan sen takia, että se on ainoa kanta, jolla mitään voi voittaa.
Jos jostain syystä koko aihe on uusi, löytyy tarkempaa tietoa esimerkiksi täältä:
Vapaa-ajattelijoiden lehti 2003
Apologetiikkawiki: Pascalin peliteoria
Hikipedia: Pascalin vedonlyönti
Pascalin alkuperäinen ajatusleikki jää varsin keskeneräiseksi ja sitä on kritisoitu monin tavoin. Voi jopa olla, että koko teesin kuuluisuus perustuu lähes yksinomaan sen porsaanreikiin, eli suureen kritisoitavuuteen. Se esitellään filosofian perusteoksissa, jotta tarjoutuisi näyttävä mahdollisuus otella "suurta ajattelijaa" vastaan.
Postuumisti julkaistujen, keskeneräisten ajatusten etu on siinä, että niiden täydentäminen tarjoaa akateemikoille sopivasti puhdetöitä. Pascalin julkaistun filosofisen tuotannon voi nähdä eräänlaisena pikkuporvariston puuhavihkona.
Kaikkein kiinnostavinta Pascalin vedonlyönnissä on ehkä lopulta se, kuinka se onnistuu yhdistämään ateistit, agnostikot, buddhalaiset ja kristityt - kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä teorian suurista ongelmista. Pascal-kritiikki kokoaa erilaiset uskonnot ja filosofiset koulukunnat yhdeksi suureksi perheeksi.
Klassiset vasta-argumentit
1. KRISTILLINEN: Jumalan olemassaolon puolesta veikkamisen kritiikeistä ehdottomasti pätevin on kristittyjen itse muotoilema - ja varmasti hyvin moni luterilainen on itse sydämessään jo käsitellyt tätä kysymystä, täysin Pascalista riippumatta:
Onko Jumala muka niin yksinkertainen, ettei hän huomaisi milloin usko on vilpitöntä ja milloin ei? Pystyykö laskelmoiva peluri kuolinvuoteellaan veikkaamaan Jumalan olemassaolon puolesta ja siten itsekkäästi lunastamaan itselleen pelastuksen? Opettaako mikään kirkko oikeasti näin mustavalkoista pelastusteoriaa?
Eikö Jeesuksen määrittelemä usko ollut pikemminkin Jumalaan turvaamista tai lapsenkaltaista luottamusta Taivaalliseen Isään - eikä peliteoreettisella laskelmoinnilla ole mitään sijaa tulkittaessa uskon, toivon tai rakkauden suuria kysymyksiä?
(Hikipedian artikkeli käsittelee hauskasti juuri vedonlyönnin mahdollista vilpillisyyttä.)
2. AGNOSTINEN: Toinen tunnettu kritiikki liittyy enemmänkin uskon luonteen tai sen kohteen epämääräisyyteen. Mistä voimme tietää, että uskomme oikeaan Jumalaan tai oikealla tavoin? Edellyttääkö voitto siis sitä, että peluri veikkaa oikeaa hevosta, siis tunnustaa kaikista tulkinnosta sitä, johon Jumala on mieltynyt. Voimmeko edes olettaa, että kaikista uskontokunnista yksi ainoa vastaa Jumalan alkuperäistä ilmoitusta ja muut ovat harhaoppisia?
Pascalin vedonlyönnin taustaoletukset tuntuvat vaativan tarkistusta. Peliteoreettinen asetelma piirtää uskosta myös varsin ankean ja karkeistetun kuvan. Tästä syystä en osaa sanoa mikä ateistisista kritiikeistä olisi kaikkein keskeisin. Parempi, että luettelen niitä useampia.
Ateistien argumenteista näen vähiten kiinnostavaksi fatalistiseen vastalauseen, eli uskonnollisten ääri-ilmiöiden, kuten itsemurhaiskujen käyttämista esimerkkinä. Ne ovat totta kai seurausta uskon loikasta, eli eräänlaisesta veikkauksesta - mutta jos tarkkoja ollaan, aihe sijoituu agnostismin piiriin: emme voi peliteorian puitteissa suoraan olettaa, etteivät itsemurhaajat voittaisi heille luvattua taivaspaikkaa. Metafyysiin kysymyksiin ei Pascalin teema ota kantaa. Pascal vain rinnastaa hypoteeseja ja vertaa mitä niillä on tarjottavanaan.
Hänen virheensä on olettaa, ettei ateismi tarjoaisi mitään luontaisetuja - vain pelkkää tyhjyyttä.
Ateistiset vastalauseet
3A. YHTEISKUNNALLINEN: Pascalin asetelma esittää, ettei ateistilla ole mitään voitettavaa. En ole lainkaan samaa mieltä. Onko esimerkiksi yhdentekevää, jos ihmiset tavoittelevat elinolojensa parantumista jo tässä maailmassa tai vasta seuraavassa. Nietzche kutsui kristinuskoa orjamoraaliksi, koska se hänen mielestään kannustaa ihmisiä nöyrään alistumiseen vallanpitäjien edessä. Hänen mukaan kristityt odottavat kärsivällisesti tulevaa pelastusta, joten siksi he eivät niin äänekkäästi vaadi yhteiskunnallista muutosta.
Nietzschen näkökulma ei ole täysin uskottava sekään. Protestanttisen etiikan vaikutuksesta teollistumiseen ja talouskasvuun on puhuttu paljon - eikä Jeesus itsekään ollut suinkaan mikään politiikan ulkopuolinen hahmo, vaan selkeä vallankumouksen aktivisti, joka käytti Jumalalta saamaansa mandaattia (tai ainakin kutsumuksensa myötä tullutta rohkeutta) kansan muutosliikkeen voimistamiseen ja otti suoraan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
3B. PSYKOLOGINEN: Olemattomiin asioihin uskominen vain hauraan toivon tähden ei ole pelkästään yhteiskunnallisesti kyseenalaista - se saattaa vaikuttaa myös yksilön mielenterveyteen ja onnellisuuteen. Uskon korostamisen seurauksena esiintyy ainakin epävarmuutta ja toistuvia uskonkriisit; uskonsa menettänyt ja jälleen voittava pappi on mitä tyypillisin hahmo kristillisissä tarinoissa.
Uskon merkityksen korostaminen käytännössä automaattisesti liittää uskomiseen paineita - hieman samoin kuin seksin korostaminen lisää suorituspaineita parisuhteissa. Hyväkin kristitty joutuu punnitsemaan oman uskonsa riittävyyttä, mikä tuskin on mitään sellaista, mitä Jeesus seuraajiltaan toivoi. Toki Raamatusta löytyvät jo epäilevä Tuomas ja kolmasti kieltävä Pietari, mutta esimerkit epäuskosta ovat inhimillistäviä ja lopulta armeliaita. Tarkoitus tuskin on herättää ahdistusta.
Ateisti voi siis puolustella valintaansa sillä, ettei hän näe mitään syytä ahdistua koko asiasta - tai ei kykene ymmärtämään, miksi sisäisten ristiriitojen elätteleminen ja olisi jollekin kaikkivoipaiselle olennolle ensisijaisen tärkeää.
Buddhalainen näkökulma
4A. OIKEIDEN MIELIPITEIDEN KATOAVAISUUS: Tätä vasta-argumenttia en muista kohdanneeni ainakaan suomenkielisissä kommentaareissa. Buddhalaisuus ei anna kovinkaan paljon painoa "uskolle" - vaikka sen valat puhuvat kyllä "turvautumisesta Buddhaan, dharmaan ja sanghaan" - siis Buddhan esimerkkiin, pyhiin opetuksiin sekä buddhalaiseen yhteisöön.
Turvautuminen tarkoittaa toki uskoa ja luottamusta, mutta enemmänkin "harjoittamista" - jotta asiat tulisivat käytännössä tutuiksi. Buddhalaisuus on vähän kuin pyörällä ajaminen: sitä ei tarvitse liikaa teoretisoida, mutta tekemisen ja lukemisen kautta sen kanssa pääsee tutuksi. Ajan myötä asioita sisäistää ja tietyt näkökulmat on helpompi pitää mielessä.
Buddhalainen kritiikki osuu Pascalin peliteoriassa vedonlyönnin panokseen: Mitä varallisuutta voi ihminen muka asettaa rulettipöydälle? Onko ihmisellä muka jotain, mitä vastaan hän saisi moninkertaisen voittosumman? Mikä on se pelimerkki, jonka Jumala tunnustaa jonkin arvoiseksi? Eikö ihminen ole täydellinen tyhjätasku?
Kun paratiisin porteilla tutkitaan veikkaustositteita, saattaa jollakin ehkä olla voittava arvauksen sisältävä arpa - mutta lähtöpanos on nolla ja samaten jää nollaksi myös voittosumma. Jos Jumala on, ei hänen ohellaan kukaan omista yhtään mitään. Mitään kosmista valuuttaa ei ole. Pyhimysten pyhät teot (tai karma) ovat vain ihmismielen tuhruja. Joku kantaa pienempää syntitaakkaa ja jonkun silmät ovat puhdistetut harhoista - mutta mitään säilyvää varallisuutta ei kukaan omista, eikä tule omistamaan: ei voittavia, eikä häviäviä numeroita (paitsi merkityksessä "häilyvä" tai "häipyvä").
Jos Jeesuksella olisi kourassaan Pascalin arpajaisten voittavat numerot, hän varmaan antaisi lappunsa hyväntekeväisyyteen - ja taskut tyhjinä astuisi sisään taivaan portista.
4B. KUKA MIKÄ HÄ? Ateistia ja kristittyä yhdistää usein yksimielisyys myös tästä ääneen lausumattomasta taustaoletuksesta: että pelissä on joku minä, joka voi voittaa tai hävitä. Että on joku minä, joka pohtii kysymystä ja ottaa siihen kantaa - ja että tämä sama minä on jotenkin riippuvainen lopputuloksesta - että tuo minä on jotain ajallista, joka voi saapua historialliseen päätökseensä tai saada lisäaikaa veikkaamalla oikein - että minällä on jatkuvuutta: alkuperä - nykyisyys - ja tulevaisuus... kenties rajallinen tai kenties äärettömyyden lunastanut.
Ja silti se mitä Jeesus sanoi, asettaa kaiken tämän hyvin kyseenalaiseksi. Ikuisuus ei ole jotain ajassa, vaan ajan tuolla puolen. Ajalliset olennot eivät voi voittaa itselleen lisäaikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ajallinen tulisi säilymään.
Kuolemaa ei voiteta elämän pidennyksellä vaan luopumalla persoonallisen meitsiyden harhakäsityksestä. Silloin ymmärretään, että se minäkokemus, jota tahdomme vaalia, on jo todellinen lähimmäisessämme. Kuolema koskettaa vain ihmisyyden yksilöllistä ilmiasua, ei ihmisyyden kokemusta sinänsä. Ennemmin tai myöhemmin minän taival päättyy, mutta minuuden kokemus jatkuu sinussa ja hänessä, jotka itse itsellenne olette minä.
tiistai 31. tammikuuta 2012
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Merihirviöt
Rakastan merihirviöitä. Tai en tiedä onko tämä oikea ilmaus. Pikemminkin yritän sanoa, että merihirviöt herättävät minussa tietynlaista luottamusta. Jos merihirviö olisi puolue, saattaisin toistuvasti äänestää merihirviötä.
Merihirviöiden vakavamielinen fanittaminen on ensinnäkin melko aikuinen laji. Kuka tahansa 6-vuotias poika saattaa olla kiinnostunut dinosauruksista, ufoista tai ritareista, mutta tyypilliset syvänmeren asukit ovat liian rumia varastaakseen Disney-elokuvien pääosaa ja kohotakseen suosikkiunilelun asemaan. Merihirviöt ovat usein limaisia tai niillä on irvistävä ilme. Myöskään läpinäkyvyys ei ole toivottua. Jos esimerkiksi hemuli päätyisi aikuisella iällä tutkimaan merihirviöitä, voisi olettaa että hän olisi nuorempana ollut melkoinen punkkari.
En kuitenkaan innostu merihirviöistä vain sen vuoksi, että ne eivät ole muodikkaita tai istu porvarillisiin makutottumuksiin. Tärkeämpää minulle on se mitä merihirviöt edustavat ideologisesti: vapaata liikkuvuutta tieteellisten, uskonnollisten ja mytologisten kulttuurikenttien välillä.
Esimerkiksi jos verrataan keskenään merihirviöitä ja dinosauruksia, huomataan heti, että dinosaurukset kuuluvat enemmän tieteen piiriin. Uskonnoilla harvemmin on niistä mitään hyvää sanottavaa. Merihirviöistä sen sijaan puhutaan taajaan esimerkiksi Raamatussa: löytyy Leviathania ja Joonan nielaissutta valasta.
Entä sitten mytologinen aspekti? Esimerkiksi ufot ovat varsin uutta mytologiaa, ja on todennäköistä, että 100% muinaisista ufokulteista (Nazcan linjat jne) on pelkkää myöhempää virhetulkintaa. Myös tieteen suhde ufoihin on hyvin skeptinen, eivätkä valtauskonnot kommentoi niitä juuri mitenkään. Enkeleistä tai kummituksista ei edes kannata puhua.
Vaikka yleensä asettuisin lusikantaivutuksessa tai tarujen todenpitävyydessä epäilijöiden puolelle, olen oppinut tekemään merihirviöiden kohdalla poikkeuksen. Merihirviöt ovat toistuvasti onnistuneet näpäyttämään tiedettä - ja meren kyky tarjota yllätyksiä ei tunnu vuosien saatossa laantuneen, sillä joka vuosi tuntuu verkkoihin takertuvan jonkinnäköinen latimeria, plesiosaurus, merenneito tai muu elävä fossiili.
Pienimunaiset skeptikot ja tylsämieliset biologit ovat toistuvasti luokitelleet meren hirviöt lumimiehen, yksisarvisen ja tonttujen kanssa samaan kategoriaan, mutta aina meri on sylkäissyt syvyyksistään jonkin satukirjoissa kuvaillun taruolennon, minkä luultiin olevan pelkkää kuumehouretta.
Miltei väittäisin, että vaikka kyse ei ole "paranormaalista" ilmiöstä, ansaitsisi seuraava "mielikuvitusolento" James Randin miljoona dollaria järisytettyään luonnontieteiden ja mytologioiden välistä tasapainoa. Kisassa oli pitkään 6-0 tilanne ja enää oli kyse pikemminkin siitä pystyykö luonnontieteet pitämään nollapelin.
Pistä kasvot muistiinEipä pitänyt. Omassa päässä verkko heilui. Tämä kiltin näköinen kuikuilija saattaisi saada kalastajat pudottamaan sohjokauhansa ja juoksemaan vetten päällä kotisatamaan ja äidin syliin. Perästä päin nimittäin nousee avannosta sellaista hirviötä, ettei se ruokahalua herätä.
Tieteen tapa reagoida tällaisiin löydöksiin on tietenkin näennäisen rauhallinen ja kylmäverisen analyyttinen. Vaihdettuaan alushousunsa biologit alkavat kuumeisesti miettiä sopivan turvallista nimeä uudelle, "vasta löydetylle" lajille. Tässä vaiheessa tärkeintä on se, ettei kukaan ehtisi päivittää ensyklopediaan merihirviöitä käsittelevää lukua vaan ainoastaan hieman laajentaa olemassaolevia biologisia lajimääritelmiä.
Esimerkiksi kun jättiläismustekalojen jättimäisyydestä alkoi löytyä riittävästi todisteita, lisättiin vain mustekaloja koskevan artikkelin lukuihin muutama nolla perään - esimerkiksi lonkeroiden maksimipituus 5 metristä 15 metriin, tai elopaino 50 kilosta 500 kiloon. Tällä tavoin luonnontieteellisen maailmankuvan yhtenäisyys kyettiin turvaamaan vain hienovaraisella matematiikalla.
Jotta myös toinen aivopuoliskomme saataisiin rauhoittumaan, täytyy löytyneen merihirviön nimi saada muutetuksi siten, ettei se enää mitenkään vittaisi taruolentojen sukuun. Esimerkiksi esittelemäni "sea Serpent", eli "merikäärme?", on nyttemmin saanut jopa kaksi eri nimeä - kumpikin turvallisia ja vähätteleviä: oar fish, eli airokala, sekä king of herrings, eli kuningas-silli tai silakoiden kuningas.
Hävytöntä. Aivan käsittämätöttömän epäkunnioittava ratkaisu legendaarista tarukirjojen hirviötä ja vanhojen kartantekijöiden pelotetta kohtaan. Miksi sea serpent ei voisi paljastuttuaan säilyttää nimeä sea serpent? Miksi nimen täytyy olla uusi ja totaalisen vähättelevä?
Jos tultasyöksevät lohikäärmeet osoittautuisivat todellisiksi, saisivatko ne biologeilta viralliseksi nimekseen ylikasvanut sisilisko tai lentävä maxipaketti punasta mallua. Miksi tieteen täytyy kesyttää tylsyydellä kaikki, mikä olisi potentiaalisesti tarunhohtoista ja jännittävää? Kokeeko Himalayan Lumimies löytyessään sen kohtalon, että sen nimi vaihdetaan kahdella jalalla käveleväksi japaninpystykoiraksi?
Jos kuitenkin unohdetaan määrittelyvalta ja palataan alkuperäiseen kysymykseen, ei ole epäilystäkään siitä, kuka oli oikeassa: tarukirjat.
Katsotaan vaikka taruolennoksi oletetun merihirviön kasvokuvaa ja valokuvaa. Yhtäläisyydestä ei voi erehtyä: otsatöyhtö, niskasta alkava pitkä selkäevä, suuri pyöreä silmä sekä litteä naama, jolla eksynyt ilme. Tämä on se aito ja alkuperäinen tarujen hirviö, eikä mikään ylikasvanut muikku!
Vaikka tiede sulauttaisi sisäänsä kaikki syvänmeren kummitukset, se ei saa estää merihirviöitä saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Merihirviöt ovat merihirviöitä, vaikka niiden väitettäisiin kuuluvan silakoiden sukuun.
Ne ovat yhä hirviöitä, koska niillä on kyky kiihdyttää mielikuvitustamme ja säikytellä pikkulapsia silkalla olomuodollaan. Merihirviöt voivat tunkeutua ihmisten levottomiin uniin, vaikka niillä ei olisi tappajahain leukoja tai kotkankynsiä. Merihirviöt ovat täydellinen alitajunnan metafora, koska meri on syvä ja mittaamaton, suuri tuntematon.
Merihirviöt saavat kokea myös samaa välttelyä ja vähättelyä kuin kysymykset alitajuntamme vaikutusvallasta. Vaikka freudilaisuus olisi kuinka hoopo psykologinen suuntaus ja vakavien tieteentekijöiden vedätykseksi kiroamaa sohvatilan haaskausta, ei voi kiistää, etteikö tuolla jossain muhisi tukahdutettuja seksuaalisia haluja, jotka itsekurimme notkahtaessa ja normiemme lankkuseinien rakoillessa ulottavat lonkeronsa (tai lonkeropornonsa) uniimme ja aina jopa päivätajuntaamme asti.
Merihirviöt ovat kulttuurimme turvallisia ulkorajoja uhmaavia myyttisiä hirviöitä, vaikka ne paljastuisivatkin olemassaoleviksi, ja siksi minun parapsykologinen ja pseudotieteellinen ääneni menee aina merihirviöiden puolueelle.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Taivutusmuotoja
KOKEELLISTA RUNOUTTA.
Elintason kohoamisen taívutusmuotoja:
verenkierto --> verensokeri --> verenpaine
Vaurastumisen taivutusmuotoja:
äveriäs --> äveriäämpi --> äreä
* * *
Ihmiselämän taivutusmuotoja:
taipuisa --> taitava --> vaivainen
Riippumattomuuden taivutusmuotoja:
itsenäinen --> itsepäinen --> yksinäinen
Valaistumisen taivutusmuotoja:
Istun. --> Miksi istun?
--> Kuka istuu? --> Kuha istun.
* * *
Pahat tytöt taipuu:
huoleton --> huolimaton -->
huohotus --> huoltaja
Kiltit tytöt taipuu:
huolellinen --> huomaavainen -->
huolehtivainen --> huomaamaton
Tytöt jotka eivät taivu:
Huora!
* * *
Alepa taipuu:
alepa --> ylepä
--> välipä --> lapanen
Yty taipuu:
ponsi --> ponnekas
--> ponsikas --> ponnellinen
(Negaatio: ponneton)
Humpuuki taipuu:
pöty --> hölynpölyisempi
--> vedätys --> höttö
Kapteeni Haddock taipuu:
peijakas! --> rupikonnan silmärähmä!
--> trogdolyytti! --> alimmainen analfabeetti!
--> dipsomaanikuohilas! --> absolutisti!
Elintason kohoamisen taívutusmuotoja:
verenkierto --> verensokeri --> verenpaine
Vaurastumisen taivutusmuotoja:
äveriäs --> äveriäämpi --> äreä
* * *
Ihmiselämän taivutusmuotoja:
taipuisa --> taitava --> vaivainen
Riippumattomuuden taivutusmuotoja:
itsenäinen --> itsepäinen --> yksinäinen
Valaistumisen taivutusmuotoja:
Istun. --> Miksi istun?
--> Kuka istuu? --> Kuha istun.
* * *
Pahat tytöt taipuu:
huoleton --> huolimaton -->
huohotus --> huoltaja
Kiltit tytöt taipuu:
huolellinen --> huomaavainen -->
huolehtivainen --> huomaamaton
Tytöt jotka eivät taivu:
Huora!
* * *
Alepa taipuu:
alepa --> ylepä
--> välipä --> lapanen
Yty taipuu:
ponsi --> ponnekas
--> ponsikas --> ponnellinen
(Negaatio: ponneton)
Humpuuki taipuu:
pöty --> hölynpölyisempi
--> vedätys --> höttö
Kapteeni Haddock taipuu:
peijakas! --> rupikonnan silmärähmä!
--> trogdolyytti! --> alimmainen analfabeetti!
--> dipsomaanikuohilas! --> absolutisti!
maanantai 16. tammikuuta 2012
Sapatin herra
Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa katkoivat tähkäpäitä, hiersivät niitä käsissään ja söivät.
Muutamat fariseukset sanoivat: "Miksi teette sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?" Jeesus vastasi: "Papit tekevät temppelissä sapattinakin työtä mutta ovat silti syyttömiä? Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli. Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja', te ette tuomitsisi syyttömiä. Ihmisen Poika on sapatin herra."
(Luukas 6:1-8)
Raamatun kerronnassa on monia epätyypillisiä katkoksia. Joitakin niistä voisi kutsua suorastaan postmodernin narratologian tyyppiesimerkeiksi. Osa Uuden Testamentin katkoksista johtuu puutteellisista lähdetiedoista (esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kirjoittaja myöntää täysin suoraan rakentaneensa kirjoituksensa toisen käden tiedoista), mutta joidenkin tarinan aukkojen epäillään johtuvan kirkon myöhemmin harjoittamasta sensuurista.
Tunnetuimmat aukkokohdat Jeesuksen elämän "yhtenäisessä kertomuksessa" liittyvät hänen lapsuuteensa ja naissuhteisiinsa. Erityisen huomiota on kiinnittänyt Maria Magdalena, joka tuntuu usein ilmaantuvan paikalle ilman juonellista tehtävää. Usein tuntuu siltä kuin hänen läsnäolonsa motiiveista vaiettaisiin tietoisesti.
Jeesuksen seksielämä ja perhesuhteet ovat mitä suurin klisee, joten ei sen enempää siitä. Haluan kuitenkin tarttua erääseen vähemmälle huomiolle jääneeseen UT:n tarinan aukkoon.
Johanneksen evankeliumin 18. luvussa Jeesus viedään tapaamaan ylipappi Kaifasta. Jotta lukijan huomio saataisiin harhautumaan ylipapin luona käydyistä keskusteluista tai siitä, ettei kukaan opetuslapsista ollut paikalla niitä todistamassa, siirtyy kerronnan huomio Pietariin. Seuraava katkelma on kokonaisuudessaan lainattu Uudesta Testamentista
Jeesus saatetaan Kaifaksen luo ja seuraavassa käänteessä hänet jo tuodaan sieltä pois. Mitään muuta ei paljasteta. Koska viralliset evankeliumit ovat vaitonaisia Kaifaan ja Jeesuksen välisistä keskusteluista, olen itse pyrkinyt rekonstruoimaan ne sen mukaan, mistä aiheista Jeesus puhuu ennen ja jälkeen tarinan katkosta.
Jeesuksen ja ylipappi Kaifaan keskustelu
Kaifas:
- Oletko sinä se nuori mies, jonka kerrotaan uhmanneet sapattisääntöä ja tehneen työtä lepopäivänä?
Jeesus:
- Minä olen se, josta näin puhutaan, mutta minun työni ei katso kalenteria eikä minua askarruta auringon asema taivaalla. En odota sadetta enkä pelkää hallaa, kuten ne, jotka keväällä istuttavat siemeniä tai syksyllä korjaavat satoa. Myöskään tuulen lujuus ei huoleta minua kuten merenkävijöitä. Työkseni olen parantanut sairaita ja ajanut pois pahoja henkiä, eikä siinä ammatissa yksi päivä poikkea toisesta.
Kaifas:
- Mooseksen laki on tässä kohden hyvin selkeä: pyhitä lepopäivä! Etkö kunnioita Mooseksen sanaa?
Jeesus:
- Ihminen on sapatin herra, eikä edes Mooseksen laki saisi estää meitä osoittamasta rakkautta lähimmäisiämme kohtaan.
Kaiifas:
- Etkö usko, että Mooseksen laki on tullut suoraan Jumalalta? Etkö sinä usko Jumalaan?
Jeesus:
- Jos parannan sairaita niin enkö paranna heitä Jumalan suostumuksella. Jos Jumala sallisi sapatin rajoittaa rakkaudentyötämme, hän varmastikin sapattina rajoittaisi myös minun parantavia voimiani. Sairaat paranevat myös sunnuntaisin, ja eikö se kelpaa merkiksi Isämme suopeudesta.
Kaifas:
- Poika, annapa kun katson sinun käsiäsi. Niin arvasinkin. Sinä et ole tainnut vuosikausiin tehdä raskasta fyysistä työtä. Oletko vain kulkenut kaupungista toiseen ja puhunut itsellesi leivän ja majasijan?
Jeesus:
- Oikein arvasit: jalkani ovat rohtuneemmat kuin käteni. Mutta minun on miellyttävämpi laskea käteni ihmisten otsalle ja voidella sairaita, jos kämmeneni eivät ole kyntämisestä koppuraiset.
Kaifas:
- Epäilen, että monen kirjanoppineen huoli ei liity niinkään sapattiin, vaan siihen, että viet temppeleiltä heidän maksavat asiakkaansa. Jokainen sairas, joka paranee ilman rohtoa, vie hopearahan pois rohtokauppiaiden kukkarosta. Mutta vaikka en kaikessa kunnioittaisi niitä, jotka sinua vainoavat, näen silti syytä varoittaa sinua sapattirikkomuksesi seurauksista.
Jeesus:
- Mitä pahaa voisi muka olla siinä, että sunnuntaina harjoittaa ammattiaan, jos se muutoin on ihmisten hyväksi ja isämme mieleen?
Kaifas:
- Pelkään pahoin, etteivät fariseukset ole ainoita, joita sinun luvattomuutesi huolettavat. Sinun on helppo halveksia lepopäivää, koska et palvele maallista isäntää tai työssäsi uuvuta itseäsi niin loppuun, ettet seitsemäntenä päivänä enää pysy jaloillasi.
Luulet ehkä että sapatti on luotu vain kiusaamaan ihmistä ja rajoittamaan hänen kykyjään - mutta se johtuu vain siitä, että kävellessäsi kylästä toiseen et kanna raskasta taakkaa. Helppohan sinun on nousta sapattina ja ottaa yli sata askelta, yli tuhat. Orjatyön tunnit eivät kirvele reisissäsi eikä julma isäntä ole piiskannut hartioitasi voimattomiksi.
Sinun voi olla vaikea ymmärtää sapatin pyhyyttä, koska se merkitsee sinulle niin vähän. Mutta jos joudut oikeuteen ja kansan edessä saat vastata syytöksiin, pelkään pahoin, että kansa asettuu fariseusten puolelle tässä asiassa. Tuskin nimittäin orjista ja palvelijoista löytyy montaakaan, joka ei pelkäisi ainoiden ahertamisesta vapaiden hetkiensä puolesta.
Olet lähtenyt höllentämään vaarallisinta kaikista Mooseksen käskyistä. Vaikka varastaisit ja murhaisit, saattaisi kansa antaa sinulle sen anteeksi, mutta jos varastat heiltä lepopäivän, eli murhaat heidän sapattinsa, se tulee maksamaan sinulle sinun henkesi.
Et ymmärrä sapatin pyhyydestä sitäkään puolta, että se on alusta saakka ollut meidän kansamme pelastus. Jo Faaraon vankeudessa olisimme nääntyneet kuten muut kansat, ellemme olisi saaneet levätä yhtenä päivänä viikossa. Kymmenet tuhannet nuubialaiset kuolivat rahdatessaan palatsien kiviä erämaan läpi, ilman riittävää ravintoa ja riittävää lepoa. Mutta me pidimme kiinni uskontomme tärkeästä säännöstä. Saimme faaraolta sapatin verran armeliaisuutta, ja vain se piti meidät hengissä. Sinun sukuasi ja sinun kansaasi ei olisi ilman tuota siunattua lepopäivää.
Tukalasti sinun voi käydä poikaseni, jos alat sotaan sapattia vastaan. Kukaan muu koko työn raskauttamassa Israelin kansassa ei tahdo kuullakaan, että sapatti olisi ihmisen säätämä - että ihminen muka olisi sapatin herra ja halutessaan voisi kuka hyvänsä tehdä siitä omia tulkintoja. Kaikkien yhteinen kanta on tämä: Sapatti on saatu suoraan Jumalan sanasta ja siihen ei kosketa. Sapatti on pyhä.
* * *
Ylipapit: "hän saastuttaa sapatin ja tuhoaa isiemme lakia!" Pilatus vastasi: "Ja mitä hän tekee, ja kuinka tuhoaa lakia?" Juutalaiset sanoivat: "tämä pahojen tarkoitusten mies on parantanut rammat ja ontuvat, kuihtuneet ja sokeat ja halvaantuneet, mykät ja riivatut, sapatinpäivänä!" Pilatus sanoi heille: "Mitkä pahat tarkoitukset?"
(Pilatuksen teot, luku 1)
Muutamat fariseukset sanoivat: "Miksi teette sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?" Jeesus vastasi: "Papit tekevät temppelissä sapattinakin työtä mutta ovat silti syyttömiä? Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli. Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja', te ette tuomitsisi syyttömiä. Ihmisen Poika on sapatin herra."
(Luukas 6:1-8)
Raamatun kerronnassa on monia epätyypillisiä katkoksia. Joitakin niistä voisi kutsua suorastaan postmodernin narratologian tyyppiesimerkeiksi. Osa Uuden Testamentin katkoksista johtuu puutteellisista lähdetiedoista (esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kirjoittaja myöntää täysin suoraan rakentaneensa kirjoituksensa toisen käden tiedoista), mutta joidenkin tarinan aukkojen epäillään johtuvan kirkon myöhemmin harjoittamasta sensuurista.
Tunnetuimmat aukkokohdat Jeesuksen elämän "yhtenäisessä kertomuksessa" liittyvät hänen lapsuuteensa ja naissuhteisiinsa. Erityisen huomiota on kiinnittänyt Maria Magdalena, joka tuntuu usein ilmaantuvan paikalle ilman juonellista tehtävää. Usein tuntuu siltä kuin hänen läsnäolonsa motiiveista vaiettaisiin tietoisesti.
Jeesuksen seksielämä ja perhesuhteet ovat mitä suurin klisee, joten ei sen enempää siitä. Haluan kuitenkin tarttua erääseen vähemmälle huomiolle jääneeseen UT:n tarinan aukkoon.
Johanneksen evankeliumin 18. luvussa Jeesus viedään tapaamaan ylipappi Kaifasta. Jotta lukijan huomio saataisiin harhautumaan ylipapin luona käydyistä keskusteluista tai siitä, ettei kukaan opetuslapsista ollut paikalla niitä todistamassa, siirtyy kerronnan huomio Pietariin. Seuraava katkelma on kokonaisuudessaan lainattu Uudesta Testamentista
24. Hannas lähetti Jeesuksen köysissä ylipappi Kaifaksen luo.
25. Simon Pietari seisoi lämmittelemässä. Miehet sanoivat hänelle: "Et kai sinäkin ole hänen opetuslapsiaan?" "En ole", Pietari kielsi.
26. Mutta muuan ylipapin palvelija, sen miehen sukulainen, jolta Pietari oli lyönyt korvan irti, sanoi hänelle: "Kyllä minä näin sinut siellä puutarhassa hänen seurassaan."
27. Pietari kielsi taas, ja samassa lauloi kukko.
28. Kaifaksen luota Jeesus vietiin maaherran palatsiin.
(Joh. 18: 24-28)
Jeesus saatetaan Kaifaksen luo ja seuraavassa käänteessä hänet jo tuodaan sieltä pois. Mitään muuta ei paljasteta. Koska viralliset evankeliumit ovat vaitonaisia Kaifaan ja Jeesuksen välisistä keskusteluista, olen itse pyrkinyt rekonstruoimaan ne sen mukaan, mistä aiheista Jeesus puhuu ennen ja jälkeen tarinan katkosta.
Jeesuksen ja ylipappi Kaifaan keskustelu
Kaifas:
- Oletko sinä se nuori mies, jonka kerrotaan uhmanneet sapattisääntöä ja tehneen työtä lepopäivänä?
Jeesus:
- Minä olen se, josta näin puhutaan, mutta minun työni ei katso kalenteria eikä minua askarruta auringon asema taivaalla. En odota sadetta enkä pelkää hallaa, kuten ne, jotka keväällä istuttavat siemeniä tai syksyllä korjaavat satoa. Myöskään tuulen lujuus ei huoleta minua kuten merenkävijöitä. Työkseni olen parantanut sairaita ja ajanut pois pahoja henkiä, eikä siinä ammatissa yksi päivä poikkea toisesta.
Kaifas:
- Mooseksen laki on tässä kohden hyvin selkeä: pyhitä lepopäivä! Etkö kunnioita Mooseksen sanaa?
Jeesus:
- Ihminen on sapatin herra, eikä edes Mooseksen laki saisi estää meitä osoittamasta rakkautta lähimmäisiämme kohtaan.
Kaiifas:
- Etkö usko, että Mooseksen laki on tullut suoraan Jumalalta? Etkö sinä usko Jumalaan?
Jeesus:
- Jos parannan sairaita niin enkö paranna heitä Jumalan suostumuksella. Jos Jumala sallisi sapatin rajoittaa rakkaudentyötämme, hän varmastikin sapattina rajoittaisi myös minun parantavia voimiani. Sairaat paranevat myös sunnuntaisin, ja eikö se kelpaa merkiksi Isämme suopeudesta.
Kaifas:
- Poika, annapa kun katson sinun käsiäsi. Niin arvasinkin. Sinä et ole tainnut vuosikausiin tehdä raskasta fyysistä työtä. Oletko vain kulkenut kaupungista toiseen ja puhunut itsellesi leivän ja majasijan?
Jeesus:
- Oikein arvasit: jalkani ovat rohtuneemmat kuin käteni. Mutta minun on miellyttävämpi laskea käteni ihmisten otsalle ja voidella sairaita, jos kämmeneni eivät ole kyntämisestä koppuraiset.
Kaifas:
- Epäilen, että monen kirjanoppineen huoli ei liity niinkään sapattiin, vaan siihen, että viet temppeleiltä heidän maksavat asiakkaansa. Jokainen sairas, joka paranee ilman rohtoa, vie hopearahan pois rohtokauppiaiden kukkarosta. Mutta vaikka en kaikessa kunnioittaisi niitä, jotka sinua vainoavat, näen silti syytä varoittaa sinua sapattirikkomuksesi seurauksista.
Jeesus:
- Mitä pahaa voisi muka olla siinä, että sunnuntaina harjoittaa ammattiaan, jos se muutoin on ihmisten hyväksi ja isämme mieleen?
Kaifas:
- Pelkään pahoin, etteivät fariseukset ole ainoita, joita sinun luvattomuutesi huolettavat. Sinun on helppo halveksia lepopäivää, koska et palvele maallista isäntää tai työssäsi uuvuta itseäsi niin loppuun, ettet seitsemäntenä päivänä enää pysy jaloillasi.
Luulet ehkä että sapatti on luotu vain kiusaamaan ihmistä ja rajoittamaan hänen kykyjään - mutta se johtuu vain siitä, että kävellessäsi kylästä toiseen et kanna raskasta taakkaa. Helppohan sinun on nousta sapattina ja ottaa yli sata askelta, yli tuhat. Orjatyön tunnit eivät kirvele reisissäsi eikä julma isäntä ole piiskannut hartioitasi voimattomiksi.
Sinun voi olla vaikea ymmärtää sapatin pyhyyttä, koska se merkitsee sinulle niin vähän. Mutta jos joudut oikeuteen ja kansan edessä saat vastata syytöksiin, pelkään pahoin, että kansa asettuu fariseusten puolelle tässä asiassa. Tuskin nimittäin orjista ja palvelijoista löytyy montaakaan, joka ei pelkäisi ainoiden ahertamisesta vapaiden hetkiensä puolesta.
Olet lähtenyt höllentämään vaarallisinta kaikista Mooseksen käskyistä. Vaikka varastaisit ja murhaisit, saattaisi kansa antaa sinulle sen anteeksi, mutta jos varastat heiltä lepopäivän, eli murhaat heidän sapattinsa, se tulee maksamaan sinulle sinun henkesi.
Et ymmärrä sapatin pyhyydestä sitäkään puolta, että se on alusta saakka ollut meidän kansamme pelastus. Jo Faaraon vankeudessa olisimme nääntyneet kuten muut kansat, ellemme olisi saaneet levätä yhtenä päivänä viikossa. Kymmenet tuhannet nuubialaiset kuolivat rahdatessaan palatsien kiviä erämaan läpi, ilman riittävää ravintoa ja riittävää lepoa. Mutta me pidimme kiinni uskontomme tärkeästä säännöstä. Saimme faaraolta sapatin verran armeliaisuutta, ja vain se piti meidät hengissä. Sinun sukuasi ja sinun kansaasi ei olisi ilman tuota siunattua lepopäivää.
Tukalasti sinun voi käydä poikaseni, jos alat sotaan sapattia vastaan. Kukaan muu koko työn raskauttamassa Israelin kansassa ei tahdo kuullakaan, että sapatti olisi ihmisen säätämä - että ihminen muka olisi sapatin herra ja halutessaan voisi kuka hyvänsä tehdä siitä omia tulkintoja. Kaikkien yhteinen kanta on tämä: Sapatti on saatu suoraan Jumalan sanasta ja siihen ei kosketa. Sapatti on pyhä.
* * *
Ylipapit: "hän saastuttaa sapatin ja tuhoaa isiemme lakia!" Pilatus vastasi: "Ja mitä hän tekee, ja kuinka tuhoaa lakia?" Juutalaiset sanoivat: "tämä pahojen tarkoitusten mies on parantanut rammat ja ontuvat, kuihtuneet ja sokeat ja halvaantuneet, mykät ja riivatut, sapatinpäivänä!" Pilatus sanoi heille: "Mitkä pahat tarkoitukset?"
(Pilatuksen teot, luku 1)
lauantai 14. tammikuuta 2012
Kahdensuuntainen motivaatiohäiriö
Kun saan idea ja alan kirjoittaa, joudun usein voimakkaan inspiraatuneeseen tilaan. En näe enkä kuule mitään muuta. Jos puhelin on muutaman metrin päässä, saatan jälkikäteen ihmetellä, kun se ilmoittaa saapuneista viesteistä tai vastaamattomista puheluista. Puhelin on soinut aivan vieressä, mutta olen ollut niin syvällä kirjoittamisen flowssa etten ole tajunnut mitään.
Muutakin elämääni maaninen genius hallitsee ongelmaksi asti. Muistelen että tilanne olisi ollut melko samanlainen jo lapsesta saakka: innostun jostakin uudesta asiasta ja menen niin vauhkoksi, etten kuule mitään muuta. Ruoka-ajat tulevat ja menevät, mutta minä vain rakennan pilvenpiirtäjäksi kohoavaa lego-linnaa. Kun innostus iskee minun on aivan pakko seurata sitä. Jos yritän tehdä jotain muuta, ajatukseni harhailevat. En pysty kontrolloimaan innostukseni määrää. Jos se kohdistuu oikeaan asiaan, kaikki on hyvin - jos taas ei, olen aivan keskittymiskyvytön. Koulussa arvosanani saattoivat samassa aineessa ailahdella seiskan ja kympin välillä vain sen mukaan satuinko innostumaan oikeasta aiheesta oikealla hetkellä.
Jos yläasteella saattoi käydä niin, että kun tarkistin tietosanakirjasta yhden artikkelin Nuijasotaa varten, eksyin lukemaan myös seuraavan artikkelin ja yhtäkkiä havahduin siihen, että kirjan parissa oli kulunut 3 tuntia. Minun olisi pitänyt lukea suomen historiasta yhden vuosisadan tapahtumista, mutta olin sen sijaan lukenut sata sivua keskiaikaisesta luostarilaitoksesta tai Kiinan Ming-dynastiasta. Kuten jo sanoi, arvosanani ailahtelivat rajusti.
Innostuksella on myös toinen kääntöpuoli: kulutan itseni loppuun. Muutaman päivän tai muutaman viikon kuluttua koko juttu tuntuu kadottaneen hohtonsa. Ketä kiinnostaa joku Ming-dynastia? Sehän on tylsin kaikista dynastioista! Olen päätynyt siihen tulokseen, että kärsin jonkinlaisesta kahdensuuntaisesta motivaatiohäiriöstä, toiselta nimeltään inspiraatio-flegmaattisuus.
Mielialani eivät ailahtele innostuksen mukana. Olen onnellisuus-ahdistuneisuus -asteikolla melko tasapainoinen. En varmaan koskaan ole kärsinyt todellisesta masennuksesta, ainoastaan väsymyksestä ja tympääntyneisyydestä.
Romanttinen mielenhäiriö
Inspiraatio-flegmaattisuus on aivan eri asia kuin maanis-depressiivisyys.
Jos en saa mitään aikaiseksi, se ei johdu siitä etten uskoisi itseeni tai että ajattelisin maailman olevan kurja paikka. Olen vain saanut tarpeekseni tuosta yhdestä tietystä aihealueesta, jota eilen vielä palvoin tieteen ja taiteen keskipisteenä. Jotenkin onnistun aina kuluttamaan liikaa energiaa heti alkuvaiheissa niin että väsyn ja sitten projektini jäävät kesken.
Tämä on myös yksi keskeinen syy siihen miksi kirjoitan runoja. Yhteen runoon tai runosarjaan minulla riittää voimavaroja, mutta romaanit jäävät romaanin aloitukseksi tai pelkäksi synapsikseksi. Jo hyvin nuorena tunnistin romanttisissa runoilijalegendoissa jotain yhtäläisyyttä ja halusin taiteilijaksi. Erityisesti samaistuin Alfred de Mussetin tyyliteltyyn omaelämänkertaan (Vuosisadan lapsen tunnustukset), joka romanttisena romaani-ilmiönä jopa ylittää Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Suosittelen.
Innostukseni haittaa tavallista arkea lähinnä siksi, etten osaa säännöstellä sitä. Saatan keskittyä aivan tavallisiinkin tehtäviin niin täysillä että ylisuoritan - ja sitten taas toisena päivänä olen laiska ja saamaton. Hyvin harvoin kuljen minkäänlaisessa normaalirytmissä: juoksen tai laahustan. Huippuhetkinä pystyn huippusuoritukseen, mutta onnistuminen on melkoista arpapeliä.
Keskittymisen hajoamisessa ja tympääntymisessä eniten vituttaa se, jos tiedän lähtökohtien olevan loistavia. Minulla on esimerkiksi pari lukua romaania, johon olen tyytyväinen, enkä missään vaiheessa ole kadottanut uskoani kirjaan tai älyllisesti tyrmännyt ideaa. En näe valmiiksi saamassani tekstissä tai juonirakenteessa mitään sellaisia ongelmia joita en voisi korjata. Tiedän myös miten seuraavan luvun tulisi jatkua. Järjen tasolla olen täysin valmis jatkamaan, mutta sitten yhtenä aamuna tahtotila vain puuttuu; koko juttu "tuntuu" puuduttavalta ja tyhjänpäiväiseltä.
En osaa selittää mitä minussa tapahtuu. Jotenkin vain huomaan yrittäväni niellä hiekkaa - tai ennemminkin niin, että tiedän syöväni kermakakkua, mutta jostain syystä suussani ei erity yhtään sylkeä ja kieleni on täysin turta. Varmaan se liittyy jotenkin aivojen dopamiinitason romahtamiseen. (Depressiivisillä ihmisillähän ailahtelee serotoniini, kun taas dopamiini vaikuttaa keskittymiseen ja oppimiseen.)
Huipputilassa dopamiinia erittyy liikaa ja jälkioireena on eräänlainen keskittymiskrapula, jonka aikana olen hajamielinen ja kyvytön tekemään mitään loppuun. Aluksi olen epäsosiaalinen koska uppoudun liian syvälle asiaan enkä kuule mitä muut sanovat - ja sitten jälkeenpäin muutun poissaolevaksi sähläriksi. Parhaiten dopamiinipöhnäistä olotilaani tuntuu normalisoivan olut, mikä myös tutkitusti vaikuttaa dopamiinitasoon.
ADD:n kanssa oppii elämään, mutta on vaikea muuttua pelkällä tahdonvoimalla. Miten tahansa selitänkään itselleni asian tärkeyttä tai koetan analysoida lapsuuttani löytääkseni sieltä jotain traumoja, en vain edisty. Jos jokin tehtävä alkuinnostuksen jälkeen tuntuu tympeältä se vain tuntuu siltä ja siinä kaikki. En ole masentunut enkä kärsi writersblockista. Kirjoitan lähes päivittäin - siirryn vain kirjoittamaan jotakin muuta, koska se tuntuu sillä kertaa tärkeämmältä. Saatan esimerkiksi aloittaa uuden romaanin ja kirjoittaa sitä 10 sivua yhdeltä istumalta. En koskaan kadota haluani kirjoittaa, kadotan inspiraationi vain yhden tietyn projektin osalta - ja täysin riippumatta siitä, onko siinä jokin tietty asia alkanut tökkiä.
Vuoden päästä saatan jälleen innostua vanhasta aiheesta ja jatkaa sitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma kirjoitustyylini on kuitenkin siinä vaiheessa muuttunut niin paljon, ettei osien yhdistäminen tunnu mielekkäältä. Nyt minun tunnetilani on jälleen kohdistunut oikein, mutta järkeni sanoo, ettei ole mitään mieltä palata niin vanhaan juttuun.
Hölmöä. Tiedän.
En ole aamuihminen
Aamut ovat kriittisiä. Jos illalla olen tyytyväinen päivän aikana kirjoittamaani tekstiin, alan jo kokemuksesta pelätä seuraavaa aamua. Pelkään keskeyttää työn ja käydä nukkumaan, sillä tiedän aamu voi tuoda mukanaan henkisen yökötyksen ja laukaista vastenmielisyyden jatkosuunnitelmia kohtaan.
Vaikka en aamulla osaisi muotoilla vasta-argumentteja, saatan huomata vältteleväni koko aihetta, lykkääväni työn jatkamista. Helposti käy niin, että vasta seuraavana iltana muistan olleeni innostunut jostain asiasta. Olen kuitenkin siinä vaiheessa liian väsynyt jatkaakseni.
Nyt kun näin illalla asiaa ajattelen niin täytyy sanoa, ettei voi sietää aamuista itseäni. Lähes poikkeuksetta olen aamuisin äreä ja tympääntynyt. En halua nousta sängystä. Mikään ei kiinnosta paitsi peiton vetäminen korviin. Vaikka olisin nukkunut ihan hyvin, tunnen oloni aamulla uupuneeksi. Vasta iltapäivällä oloni alkaa pehmetä, ikään kuin olisin herännyt talviunilta ja suoneni olisivat yhä täynnä jäänestoaineita.
Illalla ennen nukkumaanmenoa pääkopassani taas pulppuilevat luovat ideat. Inspiraatio saattaa iskeä miltei väkivaltaisesti ja minun on pakko nousta kirjoittamaan. Olen kuumeisen keskittynyt, ja saamani oivallukset tuntuvat koskettavan maailman tärkeimpiä aiheita ja osuvan niihin aivan nerokkaasta näkökulmasta.
!!!
Niinpä niin.
Aamuihminen en ole minä
Ja sitten tulee taas aamu ja sen mukana monen tunnin tympeä motivaatiovaje.
Olen alkanut havaita, että tuo aamuinen minä on aivan eri henkilö kuin tämä iltaisempi meitsi.
En luota siihen aamuhyypiöön enää pätkän vertaa. Nytkin pitäisi käydä nukkumaan, mutta tiedän, että jos jätän tekstin viimeistelyn HÄNEN vastuuulleen, hän saattaa laiminlyödä koko tehtävän tai jopa vakavasti sabotoida sitä.
Jos aamumeitsi ehtii ääneen tuomita koko idean, saattaa käydä niin, että keskipäivän meitsi ottaa sen tosissaan, eikä hänkään sitten saata kirjoitusta päätökseen. Huomaan taas havahtuvani kolmelta yöllä siihen, että jotakin oleellista unohtui - ettei koko juttu ole edennyt yhtään ja että se on itse asiassa pistetty täysin jäihin aamutyypin ja keskipäiväntyypin yhteisestä päätöksestä.
Miten voisin uskoa, että heidän tekonsa olisi järkevä tai oikeutettu, jos se perustuu pelkkään laiskuuteen? Eivät ne mitään parempaakaan ole tehneet: aamutyyppi vain ärisi ja lorvi - ja keskipäiväntyyppi vain pelasi Xboxia! Minun, eli iltameitsin harteille on taas sysätty kaikki; minun olisi jatkettava romaania, luettava tenttiin, ja jopa siivottava keittiö sekä valmistettava ruokaa, jotta aamutyyppi ei passivisissa aamutoimissaan joutuisi kärsimään nälkää.
Jos vain edes joskus saisin sen aamutyypin heti aamusta ymmärtämään asioidenvakavuuden ja tajuamaan että koko päivä uhkaa valua hukkaan, jos se jatkaa elämäänsä entiseen malliin.
???
Muutakin elämääni maaninen genius hallitsee ongelmaksi asti. Muistelen että tilanne olisi ollut melko samanlainen jo lapsesta saakka: innostun jostakin uudesta asiasta ja menen niin vauhkoksi, etten kuule mitään muuta. Ruoka-ajat tulevat ja menevät, mutta minä vain rakennan pilvenpiirtäjäksi kohoavaa lego-linnaa. Kun innostus iskee minun on aivan pakko seurata sitä. Jos yritän tehdä jotain muuta, ajatukseni harhailevat. En pysty kontrolloimaan innostukseni määrää. Jos se kohdistuu oikeaan asiaan, kaikki on hyvin - jos taas ei, olen aivan keskittymiskyvytön. Koulussa arvosanani saattoivat samassa aineessa ailahdella seiskan ja kympin välillä vain sen mukaan satuinko innostumaan oikeasta aiheesta oikealla hetkellä.
Jos yläasteella saattoi käydä niin, että kun tarkistin tietosanakirjasta yhden artikkelin Nuijasotaa varten, eksyin lukemaan myös seuraavan artikkelin ja yhtäkkiä havahduin siihen, että kirjan parissa oli kulunut 3 tuntia. Minun olisi pitänyt lukea suomen historiasta yhden vuosisadan tapahtumista, mutta olin sen sijaan lukenut sata sivua keskiaikaisesta luostarilaitoksesta tai Kiinan Ming-dynastiasta. Kuten jo sanoi, arvosanani ailahtelivat rajusti.
Innostuksella on myös toinen kääntöpuoli: kulutan itseni loppuun. Muutaman päivän tai muutaman viikon kuluttua koko juttu tuntuu kadottaneen hohtonsa. Ketä kiinnostaa joku Ming-dynastia? Sehän on tylsin kaikista dynastioista! Olen päätynyt siihen tulokseen, että kärsin jonkinlaisesta kahdensuuntaisesta motivaatiohäiriöstä, toiselta nimeltään inspiraatio-flegmaattisuus.
Mielialani eivät ailahtele innostuksen mukana. Olen onnellisuus-ahdistuneisuus -asteikolla melko tasapainoinen. En varmaan koskaan ole kärsinyt todellisesta masennuksesta, ainoastaan väsymyksestä ja tympääntyneisyydestä.
Romanttinen mielenhäiriö
Inspiraatio-flegmaattisuus on aivan eri asia kuin maanis-depressiivisyys.
Jos en saa mitään aikaiseksi, se ei johdu siitä etten uskoisi itseeni tai että ajattelisin maailman olevan kurja paikka. Olen vain saanut tarpeekseni tuosta yhdestä tietystä aihealueesta, jota eilen vielä palvoin tieteen ja taiteen keskipisteenä. Jotenkin onnistun aina kuluttamaan liikaa energiaa heti alkuvaiheissa niin että väsyn ja sitten projektini jäävät kesken.
Tämä on myös yksi keskeinen syy siihen miksi kirjoitan runoja. Yhteen runoon tai runosarjaan minulla riittää voimavaroja, mutta romaanit jäävät romaanin aloitukseksi tai pelkäksi synapsikseksi. Jo hyvin nuorena tunnistin romanttisissa runoilijalegendoissa jotain yhtäläisyyttä ja halusin taiteilijaksi. Erityisesti samaistuin Alfred de Mussetin tyyliteltyyn omaelämänkertaan (Vuosisadan lapsen tunnustukset), joka romanttisena romaani-ilmiönä jopa ylittää Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Suosittelen.
Innostukseni haittaa tavallista arkea lähinnä siksi, etten osaa säännöstellä sitä. Saatan keskittyä aivan tavallisiinkin tehtäviin niin täysillä että ylisuoritan - ja sitten taas toisena päivänä olen laiska ja saamaton. Hyvin harvoin kuljen minkäänlaisessa normaalirytmissä: juoksen tai laahustan. Huippuhetkinä pystyn huippusuoritukseen, mutta onnistuminen on melkoista arpapeliä.
Keskittymisen hajoamisessa ja tympääntymisessä eniten vituttaa se, jos tiedän lähtökohtien olevan loistavia. Minulla on esimerkiksi pari lukua romaania, johon olen tyytyväinen, enkä missään vaiheessa ole kadottanut uskoani kirjaan tai älyllisesti tyrmännyt ideaa. En näe valmiiksi saamassani tekstissä tai juonirakenteessa mitään sellaisia ongelmia joita en voisi korjata. Tiedän myös miten seuraavan luvun tulisi jatkua. Järjen tasolla olen täysin valmis jatkamaan, mutta sitten yhtenä aamuna tahtotila vain puuttuu; koko juttu "tuntuu" puuduttavalta ja tyhjänpäiväiseltä.
En osaa selittää mitä minussa tapahtuu. Jotenkin vain huomaan yrittäväni niellä hiekkaa - tai ennemminkin niin, että tiedän syöväni kermakakkua, mutta jostain syystä suussani ei erity yhtään sylkeä ja kieleni on täysin turta. Varmaan se liittyy jotenkin aivojen dopamiinitason romahtamiseen. (Depressiivisillä ihmisillähän ailahtelee serotoniini, kun taas dopamiini vaikuttaa keskittymiseen ja oppimiseen.)
Huipputilassa dopamiinia erittyy liikaa ja jälkioireena on eräänlainen keskittymiskrapula, jonka aikana olen hajamielinen ja kyvytön tekemään mitään loppuun. Aluksi olen epäsosiaalinen koska uppoudun liian syvälle asiaan enkä kuule mitä muut sanovat - ja sitten jälkeenpäin muutun poissaolevaksi sähläriksi. Parhaiten dopamiinipöhnäistä olotilaani tuntuu normalisoivan olut, mikä myös tutkitusti vaikuttaa dopamiinitasoon.
ADD:n kanssa oppii elämään, mutta on vaikea muuttua pelkällä tahdonvoimalla. Miten tahansa selitänkään itselleni asian tärkeyttä tai koetan analysoida lapsuuttani löytääkseni sieltä jotain traumoja, en vain edisty. Jos jokin tehtävä alkuinnostuksen jälkeen tuntuu tympeältä se vain tuntuu siltä ja siinä kaikki. En ole masentunut enkä kärsi writersblockista. Kirjoitan lähes päivittäin - siirryn vain kirjoittamaan jotakin muuta, koska se tuntuu sillä kertaa tärkeämmältä. Saatan esimerkiksi aloittaa uuden romaanin ja kirjoittaa sitä 10 sivua yhdeltä istumalta. En koskaan kadota haluani kirjoittaa, kadotan inspiraationi vain yhden tietyn projektin osalta - ja täysin riippumatta siitä, onko siinä jokin tietty asia alkanut tökkiä.
Vuoden päästä saatan jälleen innostua vanhasta aiheesta ja jatkaa sitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma kirjoitustyylini on kuitenkin siinä vaiheessa muuttunut niin paljon, ettei osien yhdistäminen tunnu mielekkäältä. Nyt minun tunnetilani on jälleen kohdistunut oikein, mutta järkeni sanoo, ettei ole mitään mieltä palata niin vanhaan juttuun.
Hölmöä. Tiedän.
En ole aamuihminen
Aamut ovat kriittisiä. Jos illalla olen tyytyväinen päivän aikana kirjoittamaani tekstiin, alan jo kokemuksesta pelätä seuraavaa aamua. Pelkään keskeyttää työn ja käydä nukkumaan, sillä tiedän aamu voi tuoda mukanaan henkisen yökötyksen ja laukaista vastenmielisyyden jatkosuunnitelmia kohtaan.
Vaikka en aamulla osaisi muotoilla vasta-argumentteja, saatan huomata vältteleväni koko aihetta, lykkääväni työn jatkamista. Helposti käy niin, että vasta seuraavana iltana muistan olleeni innostunut jostain asiasta. Olen kuitenkin siinä vaiheessa liian väsynyt jatkaakseni.
Nyt kun näin illalla asiaa ajattelen niin täytyy sanoa, ettei voi sietää aamuista itseäni. Lähes poikkeuksetta olen aamuisin äreä ja tympääntynyt. En halua nousta sängystä. Mikään ei kiinnosta paitsi peiton vetäminen korviin. Vaikka olisin nukkunut ihan hyvin, tunnen oloni aamulla uupuneeksi. Vasta iltapäivällä oloni alkaa pehmetä, ikään kuin olisin herännyt talviunilta ja suoneni olisivat yhä täynnä jäänestoaineita.
Illalla ennen nukkumaanmenoa pääkopassani taas pulppuilevat luovat ideat. Inspiraatio saattaa iskeä miltei väkivaltaisesti ja minun on pakko nousta kirjoittamaan. Olen kuumeisen keskittynyt, ja saamani oivallukset tuntuvat koskettavan maailman tärkeimpiä aiheita ja osuvan niihin aivan nerokkaasta näkökulmasta.
!!!
Niinpä niin.
Aamuihminen en ole minä
Ja sitten tulee taas aamu ja sen mukana monen tunnin tympeä motivaatiovaje.
Olen alkanut havaita, että tuo aamuinen minä on aivan eri henkilö kuin tämä iltaisempi meitsi.
En luota siihen aamuhyypiöön enää pätkän vertaa. Nytkin pitäisi käydä nukkumaan, mutta tiedän, että jos jätän tekstin viimeistelyn HÄNEN vastuuulleen, hän saattaa laiminlyödä koko tehtävän tai jopa vakavasti sabotoida sitä.
Jos aamumeitsi ehtii ääneen tuomita koko idean, saattaa käydä niin, että keskipäivän meitsi ottaa sen tosissaan, eikä hänkään sitten saata kirjoitusta päätökseen. Huomaan taas havahtuvani kolmelta yöllä siihen, että jotakin oleellista unohtui - ettei koko juttu ole edennyt yhtään ja että se on itse asiassa pistetty täysin jäihin aamutyypin ja keskipäiväntyypin yhteisestä päätöksestä.
Miten voisin uskoa, että heidän tekonsa olisi järkevä tai oikeutettu, jos se perustuu pelkkään laiskuuteen? Eivät ne mitään parempaakaan ole tehneet: aamutyyppi vain ärisi ja lorvi - ja keskipäiväntyyppi vain pelasi Xboxia! Minun, eli iltameitsin harteille on taas sysätty kaikki; minun olisi jatkettava romaania, luettava tenttiin, ja jopa siivottava keittiö sekä valmistettava ruokaa, jotta aamutyyppi ei passivisissa aamutoimissaan joutuisi kärsimään nälkää.
Jos vain edes joskus saisin sen aamutyypin heti aamusta ymmärtämään asioidenvakavuuden ja tajuamaan että koko päivä uhkaa valua hukkaan, jos se jatkaa elämäänsä entiseen malliin.
???
tiistai 3. tammikuuta 2012
Sielun orgaanisuudesta
Puhun nyt orgaanisuudesta vastakohtana "mekaanisuudelle". Mekaanisuuden päämääränä on yhdenmukaisuus, luotettavuus ja tasalaatuisuus - saman toiminnan suorittaminen toistuvissa sykleissä. Tällä tavoin ymmärrettynä ihmisen toiminta on muuttunut mekaaniseksi silloin, kun hän selviytyy hampaidenpesusta ilman kenenkään pakottamista, kykenee kirjoittamaan näppäimistöllä hämärässä huoneessa tai tunnistaa laadullisen eron maanantain ja torstain välillä.
Tärkeintä mekaanisuudessa on siis toisto. Meilläpäin saatetaan formulakuskista tai maalikuninkaasta sanoa: "jätkä on ihan kone!" Mutta toisin kuin usein luullaan, ei itämainen filosofia suinkaan ihaile orgaanisuutta. Taolainen wu wei, toiminta ilman tietoisuuden häiriötä ja epäröinnin viivettä, voidaan tulkita automatisaation ihanteeksi. Myös sana fung fu tarkoittaa "sinnikästä toistoa". Se on lakkaamattoman harjoittelun lopputulosta.
Myös kiinalainen kalligrafia perustuu nuorena aloitettuun loputtomaan toistoon, ja taiteena se vertautuu lähinnä balettiin ja vastaaviin kidutuksen muotoihin. Itse asiassa orgaanisuuden ihaileminen taiteessa on etupäässä länsimainen ilmiö - romantiikan perintöä - ja häiritsevintä orgaanisessa taiteessa on se kuinka epämukavasti se paljastaa ihmisen tosiolevaisuuden.
Kaikki mekaaniset osat ovat orgaanisia siinä mielessä että ne kuluvat. Orgaanisin kaikista asioista on pommi. Käytön jälkeen pommia ei voi mitenkään enää palauttaa alkuperäiseen asuunsa ja sen vaikutusta toistaa. Orgaanisuuteen tuo ikävän sivuaromin se, että se muistuttaa meitä kuolemasta. Teräs ja muovi ovat mekaniikan tärkeimmät elementit, koska ne eivät lahoa. Ruokammekin on lakannut olemasta orgaanista: keittiön pöydälle asetettu omena säilyy talven yli muuttumattomana.
Kulttuurin orgaanisuus
Klassinen taide pyrkii siirtämään asiat ajan tuolle puolen ja säilyttämään ne entisellään (esimerkiksi muotokuvissa), mutta moderni taide muistuttaa meitä elämän orgaanisuudesta. Myös nykyaikainen viihde pystyy samaan. Tietyssä mielessä viihteestä on tullut jopa orgaanisempaa kuin taiteesta, sillä se menettää tehonsa hämmästyttävän nopeasti.
Omena selviää kuukauden nahistumattomana, mutta elämyksemme kadottavat makunsa muutamassa minuutissa. Kaikki muu on onnistuttu mekanisoimaan, mutta uutiset ja viihde ovat tehokkain muistutus ihmisen orgaanisuudesta. Silmiemme edessä menestysleffat ja hittibiisit nahistuvat, lakastuvat, maatuvat, mätänevät, kuivuvat, muumioituvat ja menevät kurttuun.
Kaikkialla ympärillämme lojuu uutuusarvonsa menettäneitä kulttuurintuotteita ja eilisen pieniä välttämättömyyksiä, joita nyt kuolema kouristaa.
Vanhan kansan huvit - laulut, leikit ja soittimet - olivat useimmiten mekaanisia. Virren voi veisata uudestaan ja uudestaan, eikä se kulu käytössä - pikemminkin sen hartauksellisuus vain voimistuu toiston vaikutuksesta.
Luomisen orgaanisuus
Runon kirjoittaminen on psykologinen muutosprosessi, ja samaan viritystilaan on vaikea palata, jos työ on tauonnut. Koska taiteen tekeminen on oivallusta ja etsimistä, tietyn toistuvan tyylin säilyttäminen voi olla mahdotonta. Punaisen periodin Picassolle ei noin vain voi sanoa, että maalaapa vielä muutama sinisen kauden taulu, kun kerran olet osoittanut että osaat.
Pelkkä vanhojen töidensä tarkastelu ja editointi on epämieluisaa. Se tuntuu siltä kuin lajittelisi jätteitä. Tietyn vaiheen on käynyt läpi ja jättänyt taakseen.
Runo on orgaaninen tapahtuma, kehitysvaihe tai oivallus - uusi näkökulma tuntemattomaan tai jonkin tutun asian näkemistä ensi kertaa. Oivallukset ovat rajuja ja kertaluontoisia (ja ehkä siksi niitä kuvaaviin metaforiin usein liittyy ilotulitteita). Tuntuu niin väärältä palata, kuin unessa, jossa on jäänyt luokalleen tai muuten vain pakotettu takaisin koulunpenkille.
Runojen kirjoittaminen on unohtamista, luopumista, tietyn piinaavan kuvan heittämistä sanojen tuleen.
Jos oma vanhempi runoni tuntuu jälkikäteen hienolta, se harmittaa: "ai miten minä joskus osasinkin kirjoittaa näin", ja jos se paljastuu huonoksi, se harmittaa ihan yhtä paljon: "miten tämä mukama joskus on tuntunut tärkeältä - onko kaikki mitä kirjoitan samanlaista harhaa ja itsepetosta!?" Sen vuoksi voi olla viisaampi olla lukematta vanhoja runojaan.
Runokirjan kokoaminen ja julkaiseminen on huojentava kokemus, sillä se muistuttaa napanuoran katkaisemista (ei suinkaan sadonkorjuuta, joka toistuu joka syksy). Kun runot ovat kirjan kansissa, niistä voi vihdoin päästää irti. Kuitenkin kaikkien käsikirjoitusten kohdalla on tietty vaihe, jossa mekaanisen editoimisen ja orgaanisen luovuuden välillä vallitsee ahdistava ristiriita. Tietyn yhtenäisen teeman ja tyylin toistaminen on nyt aika saattaa päätökseen - ja toisaalta editoimisen aikana on myös usein yritettävä tavoittaa jokin sellainen mielentila, joka on jo ohitettu runojen kirjoittamisen hetkellä.
Tunnistettavuuden ja ymmärrettävyyden tähden joutuu myös rehevöitymisen energioita hyödyntävä virtauksen ja uudistumisen taide tekemään mekaanisia kompromisseja. Orgaanisessa luomisen prosessissa taitava henkilö ei välttämättä kykene kohtaamaan mekaanisen elämän vaatimuksia, joihin kuuluvat tietyt aikataulut ja sopimukset. Samoin mekaanisen elämän mestarit kärsivät jos heiltä on riistetty rutiinien turva, ja ympäröivä tila muistuttaa liikaa tiikerin naamiovärejä ja lonkeroisia hirvensarvia.
Mielellään runokirjan viimeistelemisen jättäisi ihan jonkun toisen henkilön vastuulle, jos vain tuntisi ihmisen, johon luottaisi kylliksi (tai jonkun jota homma yhtään kiinnostaisi). Antavathan monet huippuohjaajatkin ammattimaisen leikkaajan tai tuottajan viimeistellä elokuvansa.
Ihmismielen orgaanisuus
Sielun orgaanisuus tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että tahto, tunne ja jopa äly uinuvat siemenessä, puhkeavat kukkaan ja lakastuvat. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaa, elämämme on sarja syntymistä ja kuolemista. Myös elämänilomme täytyy välillä talvehtia. Arki ei voi olla yhtämittaista, inspiroitunutta luomisen juhlaa - ei edes pelkkää yhtämittaista juhlaa. Syklisyydestään huolimatta heräämisen ja nukahtamisen prosessi ei sisällä täydellistä toistoa. Jokainen juhla edellyttää uuden syyn juhlia.
Emme jaksa yhä uudestaan riemastua ensimmäisen ihmisen käynnistä kuussa, niin kätevää kuin se ehkä olisikin. Valaistumista on vaikea määritellä, mutta ainakaan Buddha ei olisi buddha jos hän ei koskaan olisi väsynyt bilettämään - tai myöskään jos hän ei olisi lopulta taipunut hyväksymään heikkoutta ja surua osaksi elämää.
Mekaanisuuden ihanne on haaveilua ikuisesta elämästä. Lähimmäs mekaanisuutta elämä kuitenkin pääsee vasta yksilön kuolemassa: jokainen yksilö syntyy ja kuolee - ja vain siinä vääjäämättömässä tapahtumaketjussa saavutetaan toiston täydellisyys. Uskontojen pyhistä kirjoista tätä kiertokulkua kuvaa kauniiten Upanisadit, mutta myös Raamatusta löytyy pari osuvaa lausetta, kuten: "maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva." Muuttumaton minuus on paholaisen keksintöä, ja sen ainoa tarkoitus on lihottaa kahdeksatta, vaiettua kuolemansyntiä: turvallisuudentunnetta, kaipuuta pysyvyyteen.
Runo on metamorfoosi. Kirjoittamansa tai lukemansa kautta ihminen muuttuu toiseksi. Toiseuden kohtaamisen ja itsensä kohtaamisen välillä ei tässä suhteessa ole suurtakaan eroa. Orgaaninen runo on oivalluksen haudalla kasvava päivänkukka, mekaanisempi (kanonisoitu) runo puolestaan hauta jossa säilytämme voimakkaimpien kokemustemme reisiluuta - hautoja kumpikin. Kun jokin elämänvaihe on sanallistettu, se päättyy.
Ja niinpä vaarallisinta on sanoa: Rakastan sinua.
Tärkeintä mekaanisuudessa on siis toisto. Meilläpäin saatetaan formulakuskista tai maalikuninkaasta sanoa: "jätkä on ihan kone!" Mutta toisin kuin usein luullaan, ei itämainen filosofia suinkaan ihaile orgaanisuutta. Taolainen wu wei, toiminta ilman tietoisuuden häiriötä ja epäröinnin viivettä, voidaan tulkita automatisaation ihanteeksi. Myös sana fung fu tarkoittaa "sinnikästä toistoa". Se on lakkaamattoman harjoittelun lopputulosta.
Myös kiinalainen kalligrafia perustuu nuorena aloitettuun loputtomaan toistoon, ja taiteena se vertautuu lähinnä balettiin ja vastaaviin kidutuksen muotoihin. Itse asiassa orgaanisuuden ihaileminen taiteessa on etupäässä länsimainen ilmiö - romantiikan perintöä - ja häiritsevintä orgaanisessa taiteessa on se kuinka epämukavasti se paljastaa ihmisen tosiolevaisuuden.
Kaikki mekaaniset osat ovat orgaanisia siinä mielessä että ne kuluvat. Orgaanisin kaikista asioista on pommi. Käytön jälkeen pommia ei voi mitenkään enää palauttaa alkuperäiseen asuunsa ja sen vaikutusta toistaa. Orgaanisuuteen tuo ikävän sivuaromin se, että se muistuttaa meitä kuolemasta. Teräs ja muovi ovat mekaniikan tärkeimmät elementit, koska ne eivät lahoa. Ruokammekin on lakannut olemasta orgaanista: keittiön pöydälle asetettu omena säilyy talven yli muuttumattomana.
Kulttuurin orgaanisuus
Klassinen taide pyrkii siirtämään asiat ajan tuolle puolen ja säilyttämään ne entisellään (esimerkiksi muotokuvissa), mutta moderni taide muistuttaa meitä elämän orgaanisuudesta. Myös nykyaikainen viihde pystyy samaan. Tietyssä mielessä viihteestä on tullut jopa orgaanisempaa kuin taiteesta, sillä se menettää tehonsa hämmästyttävän nopeasti.
Omena selviää kuukauden nahistumattomana, mutta elämyksemme kadottavat makunsa muutamassa minuutissa. Kaikki muu on onnistuttu mekanisoimaan, mutta uutiset ja viihde ovat tehokkain muistutus ihmisen orgaanisuudesta. Silmiemme edessä menestysleffat ja hittibiisit nahistuvat, lakastuvat, maatuvat, mätänevät, kuivuvat, muumioituvat ja menevät kurttuun.
Kaikkialla ympärillämme lojuu uutuusarvonsa menettäneitä kulttuurintuotteita ja eilisen pieniä välttämättömyyksiä, joita nyt kuolema kouristaa.
Vanhan kansan huvit - laulut, leikit ja soittimet - olivat useimmiten mekaanisia. Virren voi veisata uudestaan ja uudestaan, eikä se kulu käytössä - pikemminkin sen hartauksellisuus vain voimistuu toiston vaikutuksesta.
Luomisen orgaanisuus
Runon kirjoittaminen on psykologinen muutosprosessi, ja samaan viritystilaan on vaikea palata, jos työ on tauonnut. Koska taiteen tekeminen on oivallusta ja etsimistä, tietyn toistuvan tyylin säilyttäminen voi olla mahdotonta. Punaisen periodin Picassolle ei noin vain voi sanoa, että maalaapa vielä muutama sinisen kauden taulu, kun kerran olet osoittanut että osaat.
Pelkkä vanhojen töidensä tarkastelu ja editointi on epämieluisaa. Se tuntuu siltä kuin lajittelisi jätteitä. Tietyn vaiheen on käynyt läpi ja jättänyt taakseen.
Runo on orgaaninen tapahtuma, kehitysvaihe tai oivallus - uusi näkökulma tuntemattomaan tai jonkin tutun asian näkemistä ensi kertaa. Oivallukset ovat rajuja ja kertaluontoisia (ja ehkä siksi niitä kuvaaviin metaforiin usein liittyy ilotulitteita). Tuntuu niin väärältä palata, kuin unessa, jossa on jäänyt luokalleen tai muuten vain pakotettu takaisin koulunpenkille.
Runojen kirjoittaminen on unohtamista, luopumista, tietyn piinaavan kuvan heittämistä sanojen tuleen.
Jos oma vanhempi runoni tuntuu jälkikäteen hienolta, se harmittaa: "ai miten minä joskus osasinkin kirjoittaa näin", ja jos se paljastuu huonoksi, se harmittaa ihan yhtä paljon: "miten tämä mukama joskus on tuntunut tärkeältä - onko kaikki mitä kirjoitan samanlaista harhaa ja itsepetosta!?" Sen vuoksi voi olla viisaampi olla lukematta vanhoja runojaan.
Runokirjan kokoaminen ja julkaiseminen on huojentava kokemus, sillä se muistuttaa napanuoran katkaisemista (ei suinkaan sadonkorjuuta, joka toistuu joka syksy). Kun runot ovat kirjan kansissa, niistä voi vihdoin päästää irti. Kuitenkin kaikkien käsikirjoitusten kohdalla on tietty vaihe, jossa mekaanisen editoimisen ja orgaanisen luovuuden välillä vallitsee ahdistava ristiriita. Tietyn yhtenäisen teeman ja tyylin toistaminen on nyt aika saattaa päätökseen - ja toisaalta editoimisen aikana on myös usein yritettävä tavoittaa jokin sellainen mielentila, joka on jo ohitettu runojen kirjoittamisen hetkellä.
Tunnistettavuuden ja ymmärrettävyyden tähden joutuu myös rehevöitymisen energioita hyödyntävä virtauksen ja uudistumisen taide tekemään mekaanisia kompromisseja. Orgaanisessa luomisen prosessissa taitava henkilö ei välttämättä kykene kohtaamaan mekaanisen elämän vaatimuksia, joihin kuuluvat tietyt aikataulut ja sopimukset. Samoin mekaanisen elämän mestarit kärsivät jos heiltä on riistetty rutiinien turva, ja ympäröivä tila muistuttaa liikaa tiikerin naamiovärejä ja lonkeroisia hirvensarvia.
Mielellään runokirjan viimeistelemisen jättäisi ihan jonkun toisen henkilön vastuulle, jos vain tuntisi ihmisen, johon luottaisi kylliksi (tai jonkun jota homma yhtään kiinnostaisi). Antavathan monet huippuohjaajatkin ammattimaisen leikkaajan tai tuottajan viimeistellä elokuvansa.
Ihmismielen orgaanisuus
Sielun orgaanisuus tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että tahto, tunne ja jopa äly uinuvat siemenessä, puhkeavat kukkaan ja lakastuvat. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaa, elämämme on sarja syntymistä ja kuolemista. Myös elämänilomme täytyy välillä talvehtia. Arki ei voi olla yhtämittaista, inspiroitunutta luomisen juhlaa - ei edes pelkkää yhtämittaista juhlaa. Syklisyydestään huolimatta heräämisen ja nukahtamisen prosessi ei sisällä täydellistä toistoa. Jokainen juhla edellyttää uuden syyn juhlia.
Emme jaksa yhä uudestaan riemastua ensimmäisen ihmisen käynnistä kuussa, niin kätevää kuin se ehkä olisikin. Valaistumista on vaikea määritellä, mutta ainakaan Buddha ei olisi buddha jos hän ei koskaan olisi väsynyt bilettämään - tai myöskään jos hän ei olisi lopulta taipunut hyväksymään heikkoutta ja surua osaksi elämää.
Mekaanisuuden ihanne on haaveilua ikuisesta elämästä. Lähimmäs mekaanisuutta elämä kuitenkin pääsee vasta yksilön kuolemassa: jokainen yksilö syntyy ja kuolee - ja vain siinä vääjäämättömässä tapahtumaketjussa saavutetaan toiston täydellisyys. Uskontojen pyhistä kirjoista tätä kiertokulkua kuvaa kauniiten Upanisadit, mutta myös Raamatusta löytyy pari osuvaa lausetta, kuten: "maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva." Muuttumaton minuus on paholaisen keksintöä, ja sen ainoa tarkoitus on lihottaa kahdeksatta, vaiettua kuolemansyntiä: turvallisuudentunnetta, kaipuuta pysyvyyteen.
Runo on metamorfoosi. Kirjoittamansa tai lukemansa kautta ihminen muuttuu toiseksi. Toiseuden kohtaamisen ja itsensä kohtaamisen välillä ei tässä suhteessa ole suurtakaan eroa. Orgaaninen runo on oivalluksen haudalla kasvava päivänkukka, mekaanisempi (kanonisoitu) runo puolestaan hauta jossa säilytämme voimakkaimpien kokemustemme reisiluuta - hautoja kumpikin. Kun jokin elämänvaihe on sanallistettu, se päättyy.
Ja niinpä vaarallisinta on sanoa: Rakastan sinua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)