Kahdensuuntainen motivaatiohäiriö

Kun saan idea ja alan kirjoittaa, joudun usein voimakkaan inspiraatuneeseen tilaan. En näe enkä kuule mitään muuta. Jos puhelin on muutaman metrin päässä, saatan jälkikäteen ihmetellä, kun se ilmoittaa saapuneista viesteistä tai vastaamattomista puheluista. Puhelin on soinut aivan vieressä, mutta olen ollut niin syvällä kirjoittamisen flowssa etten ole tajunnut mitään.

Muutakin elämääni maaninen genius hallitsee ongelmaksi asti. Muistelen että tilanne olisi ollut melko samanlainen jo lapsesta saakka: innostun jostakin uudesta asiasta ja menen niin vauhkoksi, etten kuule mitään muuta. Ruoka-ajat tulevat ja menevät, mutta minä vain rakennan pilvenpiirtäjäksi kohoavaa lego-linnaa. Kun innostus iskee minun on aivan pakko seurata sitä. Jos yritän tehdä jotain muuta, ajatukseni harhailevat. En pysty kontrolloimaan innostukseni määrää. Jos se kohdistuu oikeaan asiaan, kaikki on hyvin - jos taas ei, olen aivan keskittymiskyvytön. Koulussa arvosanani saattoivat samassa aineessa ailahdella seiskan ja kympin välillä vain sen mukaan satuinko innostumaan oikeasta aiheesta oikealla hetkellä.

Jos yläasteella saattoi käydä niin, että kun tarkistin tietosanakirjasta yhden artikkelin Nuijasotaa varten, eksyin lukemaan myös seuraavan artikkelin ja yhtäkkiä havahduin siihen, että kirjan parissa oli kulunut 3 tuntia. Minun olisi pitänyt lukea suomen historiasta yhden vuosisadan tapahtumista, mutta olin sen sijaan lukenut sata sivua keskiaikaisesta luostarilaitoksesta tai Kiinan Ming-dynastiasta. Kuten jo sanoi, arvosanani ailahtelivat rajusti.

Innostuksella on myös toinen kääntöpuoli: kulutan itseni loppuun. Muutaman päivän tai muutaman viikon kuluttua koko juttu tuntuu kadottaneen hohtonsa. Ketä kiinnostaa joku Ming-dynastia? Sehän on tylsin kaikista dynastioista! Olen päätynyt siihen tulokseen, että kärsin jonkinlaisesta kahdensuuntaisesta motivaatiohäiriöstä, toiselta nimeltään inspiraatio-flegmaattisuus.

Mielialani eivät ailahtele innostuksen mukana. Olen onnellisuus-ahdistuneisuus -asteikolla melko tasapainoinen. En varmaan koskaan ole kärsinyt todellisesta masennuksesta, ainoastaan väsymyksestä ja tympääntyneisyydestä.


Romanttinen mielenhäiriö

Inspiraatio-flegmaattisuus on aivan eri asia kuin maanis-depressiivisyys.
Jos en saa mitään aikaiseksi, se ei johdu siitä etten uskoisi itseeni tai että ajattelisin maailman olevan kurja paikka. Olen vain saanut tarpeekseni tuosta yhdestä tietystä aihealueesta, jota eilen vielä palvoin tieteen ja taiteen keskipisteenä. Jotenkin onnistun aina kuluttamaan liikaa energiaa heti alkuvaiheissa niin että väsyn ja sitten projektini jäävät kesken.

Tämä on myös yksi keskeinen syy siihen miksi kirjoitan runoja. Yhteen runoon tai runosarjaan minulla riittää voimavaroja, mutta romaanit jäävät romaanin aloitukseksi tai pelkäksi synapsikseksi. Jo hyvin nuorena tunnistin romanttisissa runoilijalegendoissa jotain yhtäläisyyttä ja halusin taiteilijaksi. Erityisesti samaistuin Alfred de Mussetin tyyliteltyyn omaelämänkertaan (Vuosisadan lapsen tunnustukset), joka romanttisena romaani-ilmiönä jopa ylittää Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Suosittelen.

Innostukseni haittaa tavallista arkea lähinnä siksi, etten osaa säännöstellä sitä. Saatan keskittyä aivan tavallisiinkin tehtäviin niin täysillä että ylisuoritan - ja sitten taas toisena päivänä olen laiska ja saamaton. Hyvin harvoin kuljen minkäänlaisessa normaalirytmissä: juoksen tai laahustan. Huippuhetkinä pystyn huippusuoritukseen, mutta onnistuminen on melkoista arpapeliä.

Keskittymisen hajoamisessa ja tympääntymisessä eniten vituttaa se, jos tiedän lähtökohtien olevan loistavia. Minulla on esimerkiksi pari lukua romaania, johon olen tyytyväinen, enkä missään vaiheessa ole kadottanut uskoani kirjaan tai älyllisesti tyrmännyt ideaa. En näe valmiiksi saamassani tekstissä tai juonirakenteessa mitään sellaisia ongelmia joita en voisi korjata. Tiedän myös miten seuraavan luvun tulisi jatkua. Järjen tasolla olen täysin valmis jatkamaan, mutta sitten yhtenä aamuna tahtotila vain puuttuu; koko juttu "tuntuu" puuduttavalta ja tyhjänpäiväiseltä.

En osaa selittää mitä minussa tapahtuu. Jotenkin vain huomaan yrittäväni niellä hiekkaa - tai ennemminkin niin, että tiedän syöväni kermakakkua, mutta jostain syystä suussani ei erity yhtään sylkeä ja kieleni on täysin turta. Varmaan se liittyy jotenkin aivojen dopamiinitason romahtamiseen. (Depressiivisillä ihmisillähän ailahtelee serotoniini, kun taas dopamiini vaikuttaa keskittymiseen ja oppimiseen.)

Huipputilassa dopamiinia erittyy liikaa ja jälkioireena on eräänlainen keskittymiskrapula, jonka aikana olen hajamielinen ja kyvytön tekemään mitään loppuun. Aluksi olen epäsosiaalinen koska uppoudun liian syvälle asiaan enkä kuule mitä muut sanovat - ja sitten jälkeenpäin muutun poissaolevaksi sähläriksi. Parhaiten dopamiinipöhnäistä olotilaani tuntuu normalisoivan olut, mikä myös tutkitusti vaikuttaa dopamiinitasoon.

ADD:n kanssa oppii elämään, mutta on vaikea muuttua pelkällä tahdonvoimalla. Miten tahansa selitänkään itselleni asian tärkeyttä tai koetan analysoida lapsuuttani löytääkseni sieltä jotain traumoja, en vain edisty. Jos jokin tehtävä alkuinnostuksen jälkeen tuntuu tympeältä se vain tuntuu siltä ja siinä kaikki. En ole masentunut enkä kärsi writersblockista. Kirjoitan lähes päivittäin - siirryn vain kirjoittamaan jotakin muuta, koska se tuntuu sillä kertaa tärkeämmältä. Saatan esimerkiksi aloittaa uuden romaanin ja kirjoittaa sitä 10 sivua yhdeltä istumalta. En koskaan kadota haluani kirjoittaa, kadotan inspiraationi vain yhden tietyn projektin osalta - ja täysin riippumatta siitä, onko siinä jokin tietty asia alkanut tökkiä.

Vuoden päästä saatan jälleen innostua vanhasta aiheesta ja jatkaa sitä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma kirjoitustyylini on kuitenkin siinä vaiheessa muuttunut niin paljon, ettei osien yhdistäminen tunnu mielekkäältä. Nyt minun tunnetilani on jälleen kohdistunut oikein, mutta järkeni sanoo, ettei ole mitään mieltä palata niin vanhaan juttuun.

Hölmöä. Tiedän.


En ole aamuihminen

Aamut ovat kriittisiä. Jos illalla olen tyytyväinen päivän aikana kirjoittamaani tekstiin, alan jo kokemuksesta pelätä seuraavaa aamua. Pelkään keskeyttää työn ja käydä nukkumaan, sillä tiedän aamu voi tuoda mukanaan henkisen yökötyksen ja laukaista vastenmielisyyden jatkosuunnitelmia kohtaan.

Vaikka en aamulla osaisi muotoilla vasta-argumentteja, saatan huomata vältteleväni koko aihetta, lykkääväni työn jatkamista. Helposti käy niin, että vasta seuraavana iltana muistan olleeni innostunut jostain asiasta. Olen kuitenkin siinä vaiheessa liian väsynyt jatkaakseni.

Nyt kun näin illalla asiaa ajattelen niin täytyy sanoa, ettei voi sietää aamuista itseäni. Lähes poikkeuksetta olen aamuisin äreä ja tympääntynyt. En halua nousta sängystä. Mikään ei kiinnosta paitsi peiton vetäminen korviin. Vaikka olisin nukkunut ihan hyvin, tunnen oloni aamulla uupuneeksi. Vasta iltapäivällä oloni alkaa pehmetä, ikään kuin olisin herännyt talviunilta ja suoneni olisivat yhä täynnä jäänestoaineita.

Illalla ennen nukkumaanmenoa pääkopassani taas pulppuilevat luovat ideat. Inspiraatio saattaa iskeä miltei väkivaltaisesti ja minun on pakko nousta kirjoittamaan. Olen kuumeisen keskittynyt, ja saamani oivallukset tuntuvat koskettavan maailman tärkeimpiä aiheita ja osuvan niihin aivan nerokkaasta näkökulmasta.

!!!

Niinpä niin.


Aamuihminen en ole minä

Ja sitten tulee taas aamu ja sen mukana monen tunnin tympeä motivaatiovaje.

Olen alkanut havaita, että tuo aamuinen minä on aivan eri henkilö kuin tämä iltaisempi meitsi.

En luota siihen aamuhyypiöön enää pätkän vertaa. Nytkin pitäisi käydä nukkumaan, mutta tiedän, että jos jätän tekstin viimeistelyn HÄNEN vastuuulleen, hän saattaa laiminlyödä koko tehtävän tai jopa vakavasti sabotoida sitä.

Jos aamumeitsi ehtii ääneen tuomita koko idean, saattaa käydä niin, että keskipäivän meitsi ottaa sen tosissaan, eikä hänkään sitten saata kirjoitusta päätökseen. Huomaan taas havahtuvani kolmelta yöllä siihen, että jotakin oleellista unohtui - ettei koko juttu ole edennyt yhtään ja että se on itse asiassa pistetty täysin jäihin aamutyypin ja keskipäiväntyypin yhteisestä päätöksestä.

Miten voisin uskoa, että heidän tekonsa olisi järkevä tai oikeutettu, jos se perustuu pelkkään laiskuuteen? Eivät ne mitään parempaakaan ole tehneet: aamutyyppi vain ärisi ja lorvi - ja keskipäiväntyyppi vain pelasi Xboxia! Minun, eli iltameitsin harteille on taas sysätty kaikki; minun olisi jatkettava romaania, luettava tenttiin, ja jopa siivottava keittiö sekä valmistettava ruokaa, jotta aamutyyppi ei passivisissa aamutoimissaan joutuisi kärsimään nälkää.

Jos vain edes joskus saisin sen aamutyypin heti aamusta ymmärtämään asioidenvakavuuden ja tajuamaan että koko päivä uhkaa valua hukkaan, jos se jatkaa elämäänsä entiseen malliin.

???