Sielun orgaanisuudesta

Puhun nyt orgaanisuudesta vastakohtana "mekaanisuudelle". Mekaanisuuden päämääränä on yhdenmukaisuus, luotettavuus ja tasalaatuisuus - saman toiminnan suorittaminen toistuvissa sykleissä. Tällä tavoin ymmärrettynä ihmisen toiminta on muuttunut mekaaniseksi silloin, kun hän selviytyy hampaidenpesusta ilman kenenkään pakottamista, kykenee kirjoittamaan näppäimistöllä hämärässä huoneessa tai tunnistaa laadullisen eron maanantain ja torstain välillä.

Tärkeintä mekaanisuudessa on siis toisto. Meilläpäin saatetaan formulakuskista tai maalikuninkaasta sanoa: "jätkä on ihan kone!" Mutta toisin kuin usein luullaan, ei itämainen filosofia suinkaan ihaile orgaanisuutta. Taolainen wu wei, toiminta ilman tietoisuuden häiriötä ja epäröinnin viivettä, voidaan tulkita automatisaation ihanteeksi. Myös sana fung fu tarkoittaa "sinnikästä toistoa". Se on lakkaamattoman harjoittelun lopputulosta.

Myös kiinalainen kalligrafia perustuu nuorena aloitettuun loputtomaan toistoon, ja taiteena se vertautuu lähinnä balettiin ja vastaaviin kidutuksen muotoihin. Itse asiassa orgaanisuuden ihaileminen taiteessa on etupäässä länsimainen ilmiö - romantiikan perintöä - ja häiritsevintä orgaanisessa taiteessa on se kuinka epämukavasti se paljastaa ihmisen tosiolevaisuuden.

Kaikki mekaaniset osat ovat orgaanisia siinä mielessä että ne kuluvat. Orgaanisin kaikista asioista on pommi. Käytön jälkeen pommia ei voi mitenkään enää palauttaa alkuperäiseen asuunsa ja sen vaikutusta toistaa. Orgaanisuuteen tuo ikävän sivuaromin se, että se muistuttaa meitä kuolemasta. Teräs ja muovi ovat mekaniikan tärkeimmät elementit, koska ne eivät lahoa. Ruokammekin on lakannut olemasta orgaanista: keittiön pöydälle asetettu omena säilyy talven yli muuttumattomana.


Kulttuurin orgaanisuus

Klassinen taide pyrkii siirtämään asiat ajan tuolle puolen ja säilyttämään ne entisellään (esimerkiksi muotokuvissa), mutta moderni taide muistuttaa meitä elämän orgaanisuudesta. Myös nykyaikainen viihde pystyy samaan. Tietyssä mielessä viihteestä on tullut jopa orgaanisempaa kuin taiteesta, sillä se menettää tehonsa hämmästyttävän nopeasti.

Omena selviää kuukauden nahistumattomana, mutta elämyksemme kadottavat makunsa muutamassa minuutissa. Kaikki muu on onnistuttu mekanisoimaan, mutta uutiset ja viihde ovat tehokkain muistutus ihmisen orgaanisuudesta. Silmiemme edessä menestysleffat ja hittibiisit nahistuvat, lakastuvat, maatuvat, mätänevät, kuivuvat, muumioituvat ja menevät kurttuun.

Kaikkialla ympärillämme lojuu uutuusarvonsa menettäneitä kulttuurintuotteita ja eilisen pieniä välttämättömyyksiä, joita nyt kuolema kouristaa.

Vanhan kansan huvit - laulut, leikit ja soittimet - olivat useimmiten mekaanisia. Virren voi veisata uudestaan ja uudestaan, eikä se kulu käytössä - pikemminkin sen hartauksellisuus vain voimistuu toiston vaikutuksesta.


Luomisen orgaanisuus

Runon kirjoittaminen on psykologinen muutosprosessi, ja samaan viritystilaan on vaikea palata, jos työ on tauonnut. Koska taiteen tekeminen on oivallusta ja etsimistä, tietyn toistuvan tyylin säilyttäminen voi olla mahdotonta. Punaisen periodin Picassolle ei noin vain voi sanoa, että maalaapa vielä muutama sinisen kauden taulu, kun kerran olet osoittanut että osaat.

Pelkkä vanhojen töidensä tarkastelu ja editointi on epämieluisaa. Se tuntuu siltä kuin lajittelisi jätteitä. Tietyn vaiheen on käynyt läpi ja jättänyt taakseen.

Runo on orgaaninen tapahtuma, kehitysvaihe tai oivallus - uusi näkökulma tuntemattomaan tai jonkin tutun asian näkemistä ensi kertaa. Oivallukset ovat rajuja ja kertaluontoisia (ja ehkä siksi niitä kuvaaviin metaforiin usein liittyy ilotulitteita). Tuntuu niin väärältä palata, kuin unessa, jossa on jäänyt luokalleen tai muuten vain pakotettu takaisin koulunpenkille.

Runojen kirjoittaminen on unohtamista, luopumista, tietyn piinaavan kuvan heittämistä sanojen tuleen.

Jos oma vanhempi runoni tuntuu jälkikäteen hienolta, se harmittaa: "ai miten minä joskus osasinkin kirjoittaa näin", ja jos se paljastuu huonoksi, se harmittaa ihan yhtä paljon: "miten tämä mukama joskus on tuntunut tärkeältä - onko kaikki mitä kirjoitan samanlaista harhaa ja itsepetosta!?" Sen vuoksi voi olla viisaampi olla lukematta vanhoja runojaan.

Runokirjan kokoaminen ja julkaiseminen on huojentava kokemus, sillä se muistuttaa napanuoran katkaisemista (ei suinkaan sadonkorjuuta, joka toistuu joka syksy). Kun runot ovat kirjan kansissa, niistä voi vihdoin päästää irti. Kuitenkin kaikkien käsikirjoitusten kohdalla on tietty vaihe, jossa mekaanisen editoimisen ja orgaanisen luovuuden välillä vallitsee ahdistava ristiriita. Tietyn yhtenäisen teeman ja tyylin toistaminen on nyt aika saattaa päätökseen - ja toisaalta editoimisen aikana on myös usein yritettävä tavoittaa jokin sellainen mielentila, joka on jo ohitettu runojen kirjoittamisen hetkellä.

Tunnistettavuuden ja ymmärrettävyyden tähden joutuu myös rehevöitymisen energioita hyödyntävä virtauksen ja uudistumisen taide tekemään mekaanisia kompromisseja. Orgaanisessa luomisen prosessissa taitava henkilö ei välttämättä kykene kohtaamaan mekaanisen elämän vaatimuksia, joihin kuuluvat tietyt aikataulut ja sopimukset. Samoin mekaanisen elämän mestarit kärsivät jos heiltä on riistetty rutiinien turva, ja ympäröivä tila muistuttaa liikaa tiikerin naamiovärejä ja lonkeroisia hirvensarvia.

Mielellään runokirjan viimeistelemisen jättäisi ihan jonkun toisen henkilön vastuulle, jos vain tuntisi ihmisen, johon luottaisi kylliksi (tai jonkun jota homma yhtään kiinnostaisi). Antavathan monet huippuohjaajatkin ammattimaisen leikkaajan tai tuottajan viimeistellä elokuvansa.


Ihmismielen orgaanisuus

Sielun orgaanisuus tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että tahto, tunne ja jopa äly uinuvat siemenessä, puhkeavat kukkaan ja lakastuvat. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaa, elämämme on sarja syntymistä ja kuolemista. Myös elämänilomme täytyy välillä talvehtia. Arki ei voi olla yhtämittaista, inspiroitunutta luomisen juhlaa - ei edes pelkkää yhtämittaista juhlaa. Syklisyydestään huolimatta heräämisen ja nukahtamisen prosessi ei sisällä täydellistä toistoa. Jokainen juhla edellyttää uuden syyn juhlia.

Emme jaksa yhä uudestaan riemastua ensimmäisen ihmisen käynnistä kuussa, niin kätevää kuin se ehkä olisikin. Valaistumista on vaikea määritellä, mutta ainakaan Buddha ei olisi buddha jos hän ei koskaan olisi väsynyt bilettämään - tai myöskään jos hän ei olisi lopulta taipunut hyväksymään heikkoutta ja surua osaksi elämää.

Mekaanisuuden ihanne on haaveilua ikuisesta elämästä. Lähimmäs mekaanisuutta elämä kuitenkin pääsee vasta yksilön kuolemassa: jokainen yksilö syntyy ja kuolee - ja vain siinä vääjäämättömässä tapahtumaketjussa saavutetaan toiston täydellisyys. Uskontojen pyhistä kirjoista tätä kiertokulkua kuvaa kauniiten Upanisadit, mutta myös Raamatusta löytyy pari osuvaa lausetta, kuten: "maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva." Muuttumaton minuus on paholaisen keksintöä, ja sen ainoa tarkoitus on lihottaa kahdeksatta, vaiettua kuolemansyntiä: turvallisuudentunnetta, kaipuuta pysyvyyteen.

Runo on metamorfoosi. Kirjoittamansa tai lukemansa kautta ihminen muuttuu toiseksi. Toiseuden kohtaamisen ja itsensä kohtaamisen välillä ei tässä suhteessa ole suurtakaan eroa. Orgaaninen runo on oivalluksen haudalla kasvava päivänkukka, mekaanisempi (kanonisoitu) runo puolestaan hauta jossa säilytämme voimakkaimpien kokemustemme reisiluuta - hautoja kumpikin. Kun jokin elämänvaihe on sanallistettu, se päättyy.

Ja niinpä vaarallisinta on sanoa: Rakastan sinua.