Merihirviöt

Rakastan merihirviöitä. Tai en tiedä onko tämä oikea ilmaus. Pikemminkin yritän sanoa, että merihirviöt herättävät minussa tietynlaista luottamusta. Jos merihirviö olisi puolue, saattaisin toistuvasti äänestää merihirviötä.

Merihirviöiden vakavamielinen fanittaminen on ensinnäkin melko aikuinen laji. Kuka tahansa 6-vuotias poika saattaa olla kiinnostunut dinosauruksista, ufoista tai ritareista, mutta tyypilliset syvänmeren asukit ovat liian rumia varastaakseen Disney-elokuvien pääosaa ja kohotakseen suosikkiunilelun asemaan. Merihirviöt ovat usein limaisia tai niillä on irvistävä ilme. Myöskään läpinäkyvyys ei ole toivottua. Jos esimerkiksi hemuli päätyisi aikuisella iällä tutkimaan merihirviöitä, voisi olettaa että hän olisi nuorempana ollut melkoinen punkkari.

En kuitenkaan innostu merihirviöistä vain sen vuoksi, että ne eivät ole muodikkaita tai istu porvarillisiin makutottumuksiin. Tärkeämpää minulle on se mitä merihirviöt edustavat ideologisesti: vapaata liikkuvuutta tieteellisten, uskonnollisten ja mytologisten kulttuurikenttien välillä.

Esimerkiksi jos verrataan keskenään merihirviöitä ja dinosauruksia, huomataan heti, että dinosaurukset kuuluvat enemmän tieteen piiriin. Uskonnoilla harvemmin on niistä mitään hyvää sanottavaa. Merihirviöistä sen sijaan puhutaan taajaan esimerkiksi Raamatussa: löytyy Leviathania ja Joonan nielaissutta valasta.

Entä sitten mytologinen aspekti? Esimerkiksi ufot ovat varsin uutta mytologiaa, ja on todennäköistä, että 100% muinaisista ufokulteista (Nazcan linjat jne) on pelkkää myöhempää virhetulkintaa. Myös tieteen suhde ufoihin on hyvin skeptinen, eivätkä valtauskonnot kommentoi niitä juuri mitenkään. Enkeleistä tai kummituksista ei edes kannata puhua.

Vaikka yleensä asettuisin lusikantaivutuksessa tai tarujen todenpitävyydessä epäilijöiden puolelle, olen oppinut tekemään merihirviöiden kohdalla poikkeuksen. Merihirviöt ovat toistuvasti onnistuneet näpäyttämään tiedettä - ja meren kyky tarjota yllätyksiä ei tunnu vuosien saatossa laantuneen, sillä joka vuosi tuntuu verkkoihin takertuvan jonkinnäköinen latimeria, plesiosaurus, merenneito tai muu elävä fossiili.

Pienimunaiset skeptikot ja tylsämieliset biologit ovat toistuvasti luokitelleet meren hirviöt lumimiehen, yksisarvisen ja tonttujen kanssa samaan kategoriaan, mutta aina meri on sylkäissyt syvyyksistään jonkin satukirjoissa kuvaillun taruolennon, minkä luultiin olevan pelkkää kuumehouretta.

Miltei väittäisin, että vaikka kyse ei ole "paranormaalista" ilmiöstä, ansaitsisi seuraava "mielikuvitusolento" James Randin miljoona dollaria järisytettyään luonnontieteiden ja mytologioiden välistä tasapainoa. Kisassa oli pitkään 6-0 tilanne ja enää oli kyse pikemminkin siitä pystyykö luonnontieteet pitämään nollapelin.
Pistä kasvot muistiin
Eipä pitänyt. Omassa päässä verkko heilui. Tämä kiltin näköinen kuikuilija saattaisi saada kalastajat pudottamaan sohjokauhansa ja juoksemaan vetten päällä kotisatamaan ja äidin syliin. Perästä päin nimittäin nousee avannosta sellaista hirviötä, ettei se ruokahalua herätä.

Tieteen tapa reagoida tällaisiin löydöksiin on tietenkin näennäisen rauhallinen ja kylmäverisen analyyttinen. Vaihdettuaan alushousunsa biologit alkavat kuumeisesti miettiä sopivan turvallista nimeä uudelle, "vasta löydetylle" lajille. Tässä vaiheessa tärkeintä on se, ettei kukaan ehtisi päivittää ensyklopediaan merihirviöitä käsittelevää lukua vaan ainoastaan hieman laajentaa olemassaolevia biologisia lajimääritelmiä.

Esimerkiksi kun jättiläismustekalojen jättimäisyydestä alkoi löytyä riittävästi todisteita, lisättiin vain mustekaloja koskevan artikkelin lukuihin muutama nolla perään - esimerkiksi lonkeroiden maksimipituus 5 metristä 15 metriin, tai elopaino 50 kilosta 500 kiloon. Tällä tavoin luonnontieteellisen maailmankuvan yhtenäisyys kyettiin turvaamaan vain hienovaraisella matematiikalla.

Jotta myös toinen aivopuoliskomme saataisiin rauhoittumaan, täytyy löytyneen merihirviön nimi saada muutetuksi siten, ettei se enää mitenkään vittaisi taruolentojen sukuun. Esimerkiksi esittelemäni "sea Serpent", eli "merikäärme?", on nyttemmin saanut jopa kaksi eri nimeä - kumpikin turvallisia ja vähätteleviä: oar fish, eli airokala, sekä king of herrings, eli kuningas-silli tai silakoiden kuningas.

Hävytöntä. Aivan käsittämätöttömän epäkunnioittava ratkaisu legendaarista tarukirjojen hirviötä ja vanhojen kartantekijöiden pelotetta kohtaan. Miksi sea serpent ei voisi paljastuttuaan säilyttää nimeä sea serpent? Miksi nimen täytyy olla uusi ja totaalisen vähättelevä?

Jos tultasyöksevät lohikäärmeet osoittautuisivat todellisiksi, saisivatko ne biologeilta viralliseksi nimekseen ylikasvanut sisilisko tai lentävä maxipaketti punasta mallua. Miksi tieteen täytyy kesyttää tylsyydellä kaikki, mikä olisi potentiaalisesti tarunhohtoista ja jännittävää? Kokeeko Himalayan Lumimies löytyessään sen kohtalon, että sen nimi vaihdetaan kahdella jalalla käveleväksi japaninpystykoiraksi?

Jos kuitenkin unohdetaan määrittelyvalta ja palataan alkuperäiseen kysymykseen, ei ole epäilystäkään siitä, kuka oli oikeassa: tarukirjat.

Katsotaan vaikka taruolennoksi oletetun merihirviön kasvokuvaa ja valokuvaa. Yhtäläisyydestä ei voi erehtyä: otsatöyhtö, niskasta alkava pitkä selkäevä, suuri pyöreä silmä sekä litteä naama, jolla eksynyt ilme. Tämä on se aito ja alkuperäinen tarujen hirviö, eikä mikään ylikasvanut muikku!

Vaikka tiede sulauttaisi sisäänsä kaikki syvänmeren kummitukset, se ei saa estää merihirviöitä saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Merihirviöt ovat merihirviöitä, vaikka niiden väitettäisiin kuuluvan silakoiden sukuun.

Ne ovat yhä hirviöitä, koska niillä on kyky kiihdyttää mielikuvitustamme ja säikytellä pikkulapsia silkalla olomuodollaan. Merihirviöt voivat tunkeutua ihmisten levottomiin uniin, vaikka niillä ei olisi tappajahain leukoja tai kotkankynsiä. Merihirviöt ovat täydellinen alitajunnan metafora, koska meri on syvä ja mittaamaton, suuri tuntematon.

Merihirviöt saavat kokea myös samaa välttelyä ja vähättelyä kuin kysymykset alitajuntamme vaikutusvallasta. Vaikka freudilaisuus olisi kuinka hoopo psykologinen suuntaus ja vakavien tieteentekijöiden vedätykseksi kiroamaa sohvatilan haaskausta, ei voi kiistää, etteikö tuolla jossain muhisi tukahdutettuja seksuaalisia haluja, jotka itsekurimme notkahtaessa ja normiemme lankkuseinien rakoillessa ulottavat lonkeronsa (tai lonkeropornonsa) uniimme ja aina jopa päivätajuntaamme asti.

Merihirviöt ovat kulttuurimme turvallisia ulkorajoja uhmaavia myyttisiä hirviöitä, vaikka ne paljastuisivatkin olemassaoleviksi, ja siksi minun parapsykologinen ja pseudotieteellinen ääneni menee aina merihirviöiden puolueelle.