Halujemme sirpaleinen fundamendalismi

VERRATON RELATIVISMI, johdantolöpinää lämmittelyn vuoksi.

Viime talven apurahahakemuksissa esittelin kesälle sijoittuvan essee-projektin nimeltään Verraton relativismi. Suurimman osan teoksen keskeisistä teeseistä olen luonnostellut paperille jo syksyllä, joten suunnitelma ei sikäli ollut mitään vedätystä. Puuttuu vain se sata sivua valmista tiukkaa tekstiä, jota varten minulle myönnettiin parin kuukauden kirjailijaelanto.

Sadan sivun (tai ehkä hieman alle) on siis tarkoitus käsitellä "relativismia". Toiset sata sivua ajattelin valikoida blogiteksteistä - sikäli kuin jossain välissä löydän kustantajaa hullunkurista pluralismia ja arvojen suhteellisuutta ylistävälle filosofialleni.

Ainoa mitä voin luvata on, ettei kyseessä ole mikään modernin liberalismin ylistys, ainoastaan metafyysinen todistus relativismin ylemmyydelle suhteessa muihin metafyysisiin oletuksiin. En suinkaan ajattele, että yhteiskuntamme tulisi pyrkiä yhtään suurempaan leppoisuuteen tai sallimukseen - vain sen vuoksi, että relativismi kaikkein parhaiten kuvastaisi todellisuutta. Todellisuus ja yhteiskuntarauha ovat kaksi eri asiaa.

Todellisuus on relativistinen siinä mielessä, että sille on aivan yhdentekevää mihin me ihmiset uskomme. Hurrikaani iskee nurin sekä uskonnollisen fundamendalistin että liberaalin monikultturistin ladon jos sattuu osumaan. Vaikka monikaan meistä ihmisistä ei julkisesti uskaltaisi myöntää olevansa relativisti niin maanalainen liike on vahva. Madot ja muut miljoonat pieneliöt kannattavat relativismia. Niille maistuvat kaikki aatteet, kunhan vain olosuhteet ovat ruumiin maatumiselle sopivat: sopivan lämmintä ja sopivan kosteaa.

En sano, että oma tulkintani sijoittuisi asteikossa radikaaliin tai lievään päähän - enemmänkin se on pragmaattista. Kirjoitan relativismista, koska kukaan muu ei vähään aikaan ole siitä keksinyt kirjoittaa. Puolustan sen ruhtinaan tiluksia, joka maksaa palkkani. Tämän kesän olen relativismilla töissä.


Relativismi on kuollut, eläköön relativismi!

Oman aikamme moniäänisyys on tietyssä mielessä täyttä kusetusta. Meidät on useimmiten vain pakotettu eklektiseen pluralismiin vastoin luontoamme.

Silloinkin kun väitämme tunnustavamme monikulttuurisuutta, se ei näy meidän teoissamme. Emme syleile moninaisuutta vaan innostumme kulloinkin jostain tietystä kivan tuntuisesta katsantokannasta. Näkökulmamme ja intohimomme kohteet vaihtuvat, mutta kulloinkin haluamme maanisesti puolustaa jotain tiettyä mielihalua, mielikuvaa, mielitekoa - siinä lyhyessä hetkessä, kun katsomme mielipiteemme kimallusta, kuvittelemme sen olevan vahvasti oikeutettu tärkein totuus.

Monikulttuurisuus, anna meille meidän jokapäiväinen pieni totuutemme, tämän päivän ihastuksemme. Seuraavana päívänä saatamme haluta olla jotain muuta mieltä. Pastan sijaan tekee mieli syödä curry-tofua. Ailahtelu ei ole pluralismia vaan rikkinäistä fundamentalismia. Asioita ei yhtä aikaa hahmoteta useasta näkökulmasta vaan useat näkökulmat yksi kerrallaan ottavat meidät valtoihinsa.

Moninaisuutemme on skitsofreenista ja tiedostamattomien kliseisen valtaamaa. Tykkään blondeista, ehdottomasti! Ei. Eniten tykkäänkin punapäistä, ehdottomasti! Ei. Kaikkein eniten nimenomaan tummatukkaisista! Aina niin. Aina mansikkajäätelöä. Kyllä. Aina suklaajäätelöä.

Jos oikeasti näkisimme useamman näkökulman yhtä aikaa, ei millään niistä olisi meihin valtaa. Nauraisimme niille kaikille. Mutta kun puhutaan taiteesta, uskonnosta, politiikasta, elokuvista, musiikista, urheilusta tai muusta yhtä vakavasta, meitä ei enää naurata. Olemme totisesti yhtä mieltä ja yhtä totisesti toista mieltä - kuka sellaisista asioista muka pitää kirjaa?

Rikkinäinen fundamentalisti elää ilman kokonaiskuvaa. Hän poukkoilee kuin flipperissä. Yhtenä hetkenä tuota, toisena tätä. Joka hetki hän luottaa olevansa matkalla oikeaan suuntaan, koska sisimmissään hän tahtoo uskoa täysivaltaisesti sen arvon pyhyyteen jota hän sillä hetkellä seuraa. Hän ei edes huomaa, että joka päivä hän seuraa erilaista johtajaa.

Vain relativisti voi astua modernin suurkaupungin eksyttävän lumovoiman ulkopuolelle. Kaikille arvoille hän sanoo "ehkä, ehkä". Ei koskaan: "kyllä-kyllä, ei-ei." Relativisti voi tiedostaa sirpaloitumisen vaaran, sillä hänelle päämäärät, arvot ja ihanteet ovat läpinäkyviä. Hän hahmottaa elämänsuunnitelmiemme loputtoman sotkeutuneen vyyhdin ja ymmärtää useimpien ihmisten seuraavan käsiinsä osunutta lankaa siihen suhtaan, joka johdattaa vain syvemmälle labyrinttiin - kunnes värikkäiden vappuserpentiinien pamahdus taas rikkoo heidän keskittymisensä.


Sirkuksessa väliaika; kahvia ja tupakkaa

Yhteiskuntamme on monimutkaistunut ja moniarvoistunut, mutta halumme eivät ole jalostuneet sen mukana. Mielitekomme eivät enää seuraa monen sukupolven turvalliseksi todistamia konservatiivisia arvoja, vaan saavat valita mitä milloinkin - mutta innostuessamme meidän halujemme koneisto on aivan yhtä uppiniskainen ja umpimielinen. Luotamme arvojen arpapeliin ja huomaamme kolmekymmenvuotiaina olevamme aivan samassa pisteessä kuin kaksikymppisenä. Vuoroin olemme soutaneet ja vuoroin huovanneet - aina uskoen päähänpistomme olevan osa erehtymätöntä pelastustehtävää.

Olisi kaksi tapaa sopeutua nykyaikaan, emmekä osaa niistä kumpaakaan. Konservatiivit valitsevat yhden uran, yhden uskon, yhden puolueen ja yhden puolison, pitäytyen niissä - ja ennen pitkää he ovat jossain, rakentaneet jotakin jonkin varaan, väliäkö sitä mitä ja missä. Hyvä että sentään jossain, toteaa relativisti.

Konservatiivista elämäntapaa muutamat harvat sentään yhä uskaltavat tavoitella, mutta harvoin hekään selviävät. Maailma ei salli. Erilaisten vaihtoehtojen houkutus on liian suuri. Marketit ovat täynnä näennäisen vapauden rihkamaa. Meitä ympäröivä todellisuus on sirkusta, jonka jokainen klovni räjähtää aina uudeksi sirkukseksi.

Konservatiivisuuden rinnalla on toinen rationaalinen vaihtoehto: relativismi, mutta se on asetettu pannaan. Ja niinpä jäljelle jää vain tämä skitsofreeninen säntäily pienten sirpaleisten kertomusten perässä.


Kanavasurffaamisen alkemia

Vaihtoehtojen paljous on 1900-luvun Amerikan lapsellinen ja absurdi ratkaisuyritys kommunistisen diktatuurin päihittämiseksi. Suunnitelma ehkä onnistui, mutta silti se on mitä onnettomin tapa toteuttaa ihmisyyttä.

Kommmunisten maiden kaupoissa oli tarinan mukaan vain yksi vaihtoehto kutakin tuotettta. Yksi valtion virallinen pesuaine, yksi margariini ja yksi automerkki. Ymmärrän, että tämä voi olla ongelma.

Mutta ongelma se on vain siinä vaiheessa, jos en halua sitä mitä on tarjolla - tai jos se mikä on tarjolla ei tee tehtäväänsä, jos se on huonoa, tehotonta, liian niukkaa tai kallista. Valintojen kapeus ei suinkaan ole ongelma absoluuttisesti. Olen mielissäni, jos käyn kioskilla sunnuntaina ostamassa maitoa ja siellä on juuri haluamaani maitoa. En edes ajattele, että kappas, tuossa kioskissa ei myydä sitä väärää maitoa jossa on mielestäni liikaa rasvaa tai joka maistuu pahalle. En tee siitä mitään numeroa. En ala vaatia, että kioksissa, jossa tila on hyvin rajallista, tulisi pitää valikoimissaa kymmentä eri maitolaatuja.

Niinpä se, että vaihtoehtoja ei ole tarjolla, ei ole itsessään mikään ongelma. Siitä on kuitenkin tehty merkittävä ideologinen ongelma, koska joskus "kuulemani mukaan" oli maa, jossa tilanne oli mennyt kerrassaan surkeaksi.

Kommunistisen elämän ankeudesta minulla ei ole omaa kokemusta, mutta kanavasurffaamisesta kylläkin. Kanavasurffaaminen tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti, mutta ne kaikki ovat yhtäläisesti huonoja. Joka kanavalla mainostetaan samaa kuntolaitetta tai veitsisarjaa.

Luulen, että useimmat kanavasurffaajat eivät edes mieti muita kanavia silloin, kun yhdeltä kanavalta tulee juuri se ohjelma minkä he halusivat katsoa. Muiden kanavien olemassaolo ei takaa mitään onnistumisesta, mutta se antaa meille jonkinlaista lohtua. Meidät on ainakin opetettu ajattelemaan, että se on meidän parhaaksemme. Joskus me janoamme tätä lohtua niin sinnikkäästi, että jumiudumme sohvalle vaihtelemaan masentavia kanavia kuin kuin toistaisimme mantraa ja laskisimme helmia runousnauhassa.

Relativistin ja liberalistin erottaa tässä tilanteessa se, että liberalisti sanoo "kyllä-kyllä", kun taas relativisti sanoo vain "ehkä". Mikään kasvatuksen mukana tullut historiallinen tarina kommunistisen elämänmenon kurjuudesta ei vielä riitä vakuuttaman relativistia siitä, että kanavasurffaaminen ja asioiminen marketissa, josta löytyy kolmekymmentä erilaista margariinimerkkiä tarjoasivat parhaat mahdolliset elämisen puitteet.

Väitteen vakuuttavuutta ei yhtään paranna se, että samaan aikaan soi äänekäs sirkusmusiikki ja värikkäät serpentiinit räjähtelevät näkökenttämme äärirajoilla. Relativisti ei metsästä totuuksia kiksien vuoksi. Häntä ei kiinnosta säntäily pienten vakaumuksen sirpaleiden perässä. Hän ei eksy kuvittelemään, että tämän päivän kivoimman totuuden raaputuspinnan alta löytyisi miljoonavoitto - että kädessä oleva totuus olisi se totuus, jota kannattaisi seurata, satavarmasti, seurata kunnes tuuli kääntyy ja mieli vaihtuu sen mukana, kunnes talvi kääntyy kevääksi ja sen seuralaisena saapuvat uudet mielikuvien kiihottamat oikut ja jännityksestä tärisevien käsiemme puristuksessa uusien totuuksien hopeiset raaputuspinnat.


Eväät on poimittava supermarketista

Maailmamme on täynnä halpoja väärennöksiä. Silkka vaihtoehtojen paljous ei vielä takaa kilpailun rehellisyyttä tai laatua. Palveluun yhdistetty hymy voi olla opeteltua ja parhaat pitsat voi saada paikasta, jossa palvelu on eleetöntä ja tarjolla on pelkkää vanhan viisauden margaritaa: tomaattikastike ja juusto - everything else is too much!

Halvan krääsän markkinat ulottuvat muoviin käärittyjä teollisuutuotteita laajemmalle. Myös arvot ja ideologiat voi olla sekundaa. Demokratia on tästä hyvä esimerkki. Historiassa on nähty monenlaatuisia vaaleja ja montaa lajia vapautta. Kun jonkin väitteen tai ideologian oikeutusta kysytään, ei relativistia kiinnosta absoluuttinen oikeutus. Hän tahtoo tietää kyseisen yksittäintapauksen kohdalla onko siitä mihinkään; tarvitaanko sitä nyt juuri? - ja onko tarjolla oleva totuus sitä mitä väitetään - ykkösluokan kamaa, jota välittäjät eivät ole päässeet laimentamaan.

Arvot ovat kuin työkaluja. Tietyissä tilanteissa niistä on hyötyä, mutta niiden lumoon ei pidä hukkua. Ihmisyyteen liittyy lukuisia vaarallisia taipumuksia - mutta ehkä vaarallisin kaikista on taipumuksemme takertua mielipiteeseen tai ihanteeseen niin tiukasti että tulemme sokeaksi todellisuuden relatiivisuudelle - sille, etteivät pilvet ja aallot välitä paskankaan vertaa meidän hienoista julistuksistamme. Kaikki hienot ideat voidaan ihmisten käsissä kääntää nurinniskoin; turmella tai laimentaa, sekoittaa myrkyksi.

Konservatismin ja fundamentarismin pitkäjänteisyyden ohella aivan yhtä vaarallista voi olla lyhytaikainen, liberalisin ja pluralismin innostama hetkellisten ihastumisten sarja - katkonainen, vaihtuvien arvojen elämä, jossa etsitään pysyvyyden sijaan kokemuksia ja kiksejä - kaikesta, myös arvoista ja totuuksista.

Relativismin verrattomuutta voi perustella monella tapaa, mutta ennen kaikkea se on upea elämän johtoaate siksi, että se on niin valtaisa haaste. Relativismi merkitsee miltei mahdottoman tilanteen tiedostamista ja pyrkimystä puuttua inhimilliseen perusvikaan. Kymmenen käskyä supistuu yhdeksi:

Älä humallu totuudesta!

Ehkä juuri tämän ihmisyyden perusteisiin kohdistuvan moitteensa vuoksi relavismi on niin vihattu näkökanta. Sen koko pyrkimyksessä on jotain inhan epäinhimillistä - ja kuitenkaan suhteellisuudentajunsa ja puolueettomuutensa säilyttämiseen tähtäävä relativisti ei yritä olla kivenmurikka tai nihilisti. Vaikka monet niputtavat yhteen nämä kaksi ismiä, en tiedä kenenkään relativismin nimissä väittäneen, että kaikki olisi arvotonta - vaan, että mitkä tahansa arvot voivat tilanteen mukaan saada enemmän painoa tai köyhtyä - tai olla vedätystä.

Muut ideologiat yhdistävät voimansa tuomitakseen relativismin, sillä niillä kaikilla on pelissä yksi ja sama metafyysinen oletus: että on olemassa yksi ja muuttumaton korkein arvo, ja juuri ne itse ovat sen puolustajia.

Tässä suhteessa libaralismilla on yhtä paljon hävittävää kuin kaikilla muillakin, sillä "vapauden" puolustajat vaativat itselleen samaa temppeliveroa ja diplomaattista koskemattomuutta kuin "kanavapaketin" tai "veitsisarjojen" tai minkä tahansa muun yhden asian kauppiaat.

Liberalistilla on valtavasti vapauteen sidottua "pääomaa". Heille se on kultakanta, tärkein valuutta, johon he ovat sitoneet kaikki muut arvonsa. Jos vapauden arvo yhtäkkiä alkaisi laskea, liberalismin puolustajat, papistoa ja köyhintä rahvasta myöten, tuntisivat, että heidän koko omaisuutensa on hupenemassa: sekä maallinen että henkinen varanto, kaikki sidottuna yhteiseen kultakantaan.

En minä näin sanoessani väitä, että vapaus olisi kerrassaan arvotonta. Kuten jo kerroin, ei relativismi minun näkemykseni mukaan ole nihilismiä (miksi muutoin tarvittaisiin kaksi eri sanaa?) Vapautta arvostan juuri sen verran, että jos minun pitäisi valita veden ja hapen tai sen väliltä, että joutuisin asioimaan Itäblokin supermarketissa, jossa on vain yhtä saippuaa, mieluusti ottaisin sen elämän - jos vain saisin pitää veden ja hapen, jotka tietääkseni eivät ole inhimillisiä arvoja, joten niistä minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa.

PS. Sataprosenttinen vesi ja happi ovat suurina annoksina myrkkyä, joten myös niiden kohdalla suhteellisuudentaju kannattaa säilyttää.

PPS. Tarkoitukseni ei ole vastaisuudessa sitoutua tähän yhteen relativismin määritelmään vaan tutkia useita eri malleja. Tiedostan, ettei monikaan "relativismista" puhuessaan ajattele kuvaamaani arvoskeptisismiä vaan jotain radikaalimpaa. Käsitteiden määrittelyssä pätee sama suhteellisuudentajun vaatimus.

(Esitelty relativismin määritelmä on itselleni ensisijainen siitä syystä, ettei se johda sisäiseen ristiriitaan: relativismia usein syytetään siitä, että se asettaa myös itsensä kyseenalaiseksi - mutta esittelemässäni muotoilussa tätä ongelmaa ei ole. Tilannekohtaisesti tarkasteltavat arvot eivät käänny yleisesti päteviksi säännöiksi, joten relativismia ei voi syyttää siitä, että se puhuisi itseään vastaan: myös relativismi voi olla ykköslaatua tai rihkamaa - eikä tämän myöntämisestä seuraa mitään valehtelijan paradoksia.)