Sankarillisuus

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA, OSA 4/5: Käytännön toiminta ja eettinen synergia

Aiemmassa kolmessa osassa käsittelin läsnäoloa, spontaanisuutta sekä omanarvontuntoa. Esittelin Fonzien aloitteelisuutta, sudenpentujen neuvokkuutta sekä Nikke Knattertonin valpautta ja havaintokykyä. Yhdessä nämä kolme elementtiä muodostavat "eeppisen sankarillisuuden", joka tunnetaan toimintaelokuvista, mutta ei niinkään etiikan teoriakirjoista.


Eeppinen eettisyys

Sankarillisuuden maksimoituminen edellyttää kaikkien kolmen ulottuvuuden toteutumista, ja ehkä selkeimmin etiikan eeppisyys paljastuu lastenkirjoista ja -elokuvista. Ensin tapahtuu havainto: esimerkiksi Viisikko on löytänyt salakuljettajien kätkön tutkiessaan lomapaikkansa lähiseudun luolia. Aikuiset ovat liian kiireisiä huomatakseen tällaisia asioita - mutta lapsilla on uteliaisuutta ja vaadittavaa läsnäoloa.

Seuraava liike olisi terveen järjeen mukaan poliiseille ilmoittaminen - mutta tällöin päähenkilömme luovuttaisivat osan sankarillisuudestaan virkavallalle. Niinpä läsnäoloa ja havaintoa seuraa impulsiivisuus: joku ryhmästä haluaa itse tutkia luolaa tarkemmin ja kerätä esimerkikisi todistusaineistoa. Motiivina voi olla myös ylpeys tai kohtuuton itsevarmuus.

Tässä vaiheessa tarinan kaarta usein korostetaan sitä, että sankarillisuus edellyttää tiettyä omalaatuisuutta ja jopa hienoista hulluutta. Tavalliset ihmiset ovat liian tylsiä ja turvallisuudenhakuisia kyetäkseen muuttamaan maailmaa. Carpe diem! ja sitä rataa.

Useiden rohkeuden ja velvollisuudentunnon - sekä neuvokkuuden hyveitä osoittavien tilanteiden jälkeen sankarimme vangitsevat roistot, ilman kenenkään apua. Kokonaisuutena hahmottuu absurdin liioiteltu ja suorastaan myyttinen eettisen toiminnan kaava.


Läsnäolon pahin uhka on kiire, eli uppoutuminen arkisiin huoliin, kaavamaisiin tehtäviin, haaveiluun tai keskittyneisiin ajatuksiin. Läsnäoloa voi paeta aivan yhtä hyvin tärkeillä velvollisuuksilla kuin teeveetä katselemalla.

Välittämisen ja hyvän tahdon puuttuminen ei ole ainoa syy toiminnan lykkääntymiseen. Myös pelokkuus tai epäusko omiin kykyihin - tai siihen että yksilön teoilla on mitään väliä - voivat ilmentyä aivan samanlaisena passiivisuutena kuin kylmä vahingonilo tai kyynisyys.

Spontaanin toiminnan esteenä voi olla myös etiikka itse - liika tilanteen monimutkaistaminen teorialla. Neuvokkuus kehittyy rohkean osallistumisen kautta. Varman tiedon puuttuminen ei kelpaa syyksi perääntyä. Me kaikki ymmärrämme, että valehteleminen on väärin, mutta silti pidämme sankarina sitä, joka uskaltaa valehdella painostuksen edessä tai suojellakseen muita.

(Tässä kohtaa en halua väittää, että rajat olisivat missään määrin selkeät. Kolmion muoto on vain käsitteellinen apuväline, ja se vastaa todellisuutta enintään kaukaisesti ja karkeasti. Valitsin kolmiomuodon, koska inhoan dikotomioita. Trikotomiat ovat lähes yhtä tyhmiä, eivätkä nelikentät parantaisi asiaa mitenkään. Sama pätee määritelmiini. En esimerkiksi väitä, että Fonzie tai Sudenpennut tai olisivat parhaita protyyppejä omassa kulttuurissamme - saati että jotain aikakaudesta toiseen toistuvia arkkityyppejä. Hahmot on valittu satunnaisesti, ja niiden mahdollinen puhuttelevuus on arpapeliä. Yhtä hyvin olisin voinut puhua Ihmemiehestä, Ritari Ässästä tai Homer Simpsonista - tosin viimeisen kohdalla en ole ihan varma. Samoin on täysin satunnaista, että "ettinen rohkeus" päätyi alaotsikoksi ja "Impulsiivinen etiikka" pääotsikoksi.)


Sankarillisuuden mahdottomuus

Tiedämme kokemuksesta, että esimerkillisten tekojen suorittaminen ei ole jokapäiväistä. Jälkikäteen on helppo jossitella, että "olisin voinut ehkä...", "olisi pitänyt...", "miksi en sanonut mitään...?", "kunpa vain olisin sen heti keksinyt!"

Menetettyjen tilaisuuksien perään vatvomisen voi kohdistaa moneen eri kohtaan kertomuksen kaarta. Ehkä eniten harmittavat tilanteet, joissa ehti jo tapahtua joitakin sisäisiä sankarillisuuden eleitä - mutta ne jäivät muilta pimentoon. Saatoin esimerkiksi havaita toisen olevan pinteessä, miettiä ratkaisua ja keksiäkin sen - mutta sitten viimeinen toteutus jäi puolitiehen. Tällaiset ihmeelliset epävarmuuden tai arkamaisuuden hetket ovat ehkä kiusallisimpia.

Noloa voi olla myös se, että yrittää, mutta siitä ei tule mitään - mutta ei niin noloa kuin se, että ei edes yrittänyt.


Lopuksi: eettinen synergia

Tavallaan sankarillisuuden vaatimus on aivan kohtuuton. Minun täytyisi olla tilanteen tasalla, läsnä hetkessä - nähdä ensin ongelma ja sitten ratkaisu - ajoittaa oma-aloiteisuuteni oikealla tavoin - olla loukkaamatta kenenkään tunteita toimiessani - ja lopulta vieläpä onnistua siinä mitä aion.

Ongelma liittyy hyvin pitkälti yksilökeskeiseen kulttuuriimme. Haluamme ajatella, että rikollisuus ja sankarillisuus ovat yksilön hyveitä - vaikka todellisuudessa on kyse enemmänkin yhteistyöstä ja rakenteista.

Myyttinen sankaruus esittelee meille supersankareita, jotka tekevät alusta loppuun kaiken. Arkielämän sankarillisuus sen sijaan pilkkoutuu pieniin osiin - ja yksilö voi olla osana suurempaa sankarillisuuden ketjua - niin kuin vanhoissa elokuvissa, joissa ihmiset kiikuttavat vesiämpäreitä ketjuissa kohti palavaa taloa.

Otetaan nyt esimerkiksi sairaskohtaus lentokoneessa: ensin joku huomaa, että vierustoverilla ei ole kaikki hyvin. Hän ravistelee, eikä saa toista hereille. Takana istuva nousee ja uteliaasti kysyy "Onko kaikki hyvin?" Tämän vierustoveri neuvoo: "Kokeile pulssia!" Hälinä kiirii riviltä toiselle, kunnes paikalle saapuu lentoemo. Tämä kuuluttaa sisäpuhelimeen: Onko koneessa lääkäriä? Lääkäri löytyy ja potilas saadaan elvytettyä.

Olisi mahdotonta vaatia, että maailmassa kaikki huomaisivat heti kaiken ja osaisivat toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä suhteessa utilitarismi, velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka ovat kaikki yhtä kaukana asian ytimestä. Sankarillisuus koostuu pienistä eleistä: huomion osoituksia, kannustusta, patistelua, ravistelua, ryhdistäytymistä, vaatimuksia, tunnustuksia, anteeksipyyntöjä, kiitoksia, kauhistelua, anomista, vetoamista, palveluksia ja kysymykseen tai pyyntöön vastaamista - ja hyvin harvoin saamme todistaa alusta loppuun yksin suoritettuja mahtitekoja.

Ja jos joku joskus yksin suoriutuukin imeellisestä haasteesta, se jää yleensä muilta pimentoon. Eeppinen sankarillisuus on harvinaista myös siksi, että se vaatii yleisön, joka vain seuraa sivusta. Kun tarinan kertoo henkilö itse me tapaamme suhtautua siihen epäillen.

Vain yhdessä mielessä eeppinen sankaruus tuppaa myös tosielämässä olemaan sitä mitä elokuvissakin - nimittäin liioiteltua.