Terveen järjen etiikka

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA 5/5: Puuttuvat palaset ja uuden eettisen kokonaiskuvan mahdollisuudet

Antiikin Kreikan varhaiset filosofit pohtivat mikä on todellisuuden perimmäinen luonne. Esimerkiksi Thales esitti, että kaikki on pohjimmiltaan vettä. Herakleitos esitti kuuluisan väitteensä "samaan virtaan astumisesta", ja päätyi väittämään, että kaikki onkin tulta, koska tuli on häilyväistä. Empedokles järkytti kaikkia ehdottamalla, että ehkä itseasiassa kaikki ovat osittain oikeassa ja oleva onkin neljän elementin yhdistelmää.

Kun modernin tieteen haara nimeltään kemia kehittyi tiettyyn pisteeseen, koko neljän (tai viiden) elementin välinen kiista kadotti merkityksensä. Filosofit uhkasivat joutua työttömiksi ja niinpä he keksivät alkaa väitellä etiikasta. Klassinen antiikin malli korosti hyvettä, mutta Immanuel Kant esitti, että etiikan maailma koostuukin pohjimmiltaan imperatiiveista, eli järjen avulla muodostetuista velvollisuuksista. Jeremy Bentham ja John Stuar Mill puolestaan väittivät, että etiikan perimmäinen elementti on hyöty.

David Hume muistutti Herakleitosta huomauttaessaan, ettei etiikan substanssia itse asiassa voitu säilöä lasipurkkiin tai edes aistein havaita. Absoluuttinen Arvo pakenee rikospaikalta, eikä se myöskään suostu ilmaantumaan oikeuteen todistajaksi. Jos etiikalla oli jokin elementti niin enintään se voitiin palauttaa kulttuurisiin käsitteisiin ihmisen omassa mielessä.

Jälleen filosofit olivat löytäneet jotain kyllin abstraktia josta kiistellä. Tätä samaa nelijakoa kaikki filosofian teoksen tavalla tai toisella puolustavat, eikä edes Wikipedia tarjoa vaihtoehtoisia malleja.


Modernin etiikan neljä elementtiä

Klassiset etiikat eivät hevillä järjesty kokonaisuudeksi. Ne voi tietenkin itse kukin intuitiivisesti sovittaa osaksi elämäänsä, mutta käsitteellisesti tämä on vaikeampaa. Ongelma liittyy historiallisten määritelmien taakkaan sekä siihen, että toimivassa systeemikuvauksessa täytyy aina olla tietty minimimäärä muuttujia.

Otan esimerkiksi auton, vaikka se onkin mekaaninen. En usko, että etiikan kokonaisteoriaa voisi esittää puhtaan mekaanisesti, mutta pyrkimys onkin nyt yksinkertaistaa, ei selittää - kuten niin usein käsitteellisessä ajattelussa täytyy tehdä.

Auton toimintaperiaatteen esittäminen vaatii tietyn määrän minimimuuttujia: moottorin, renkaat, voimansiirron, ohjauslaitteiston, suojakatoksen ja istuimen. Todennäköisesti tämä ei riitä edes alkeellisemman auton hahmottamiseksi. Osat puolestaan purkautuvat pienempiin osiin. Pelkästään sähkö- tai polttomoottori tarvitsisi lukuisia irrallisia elementtejä.

Matemaattisesti (topologisesti?) pelkistämällä saattaisi olla mahdollista päätyä johonkin tiettyyn minimimäärään, jota ilman mekanismi on mahdollista saada toimimaan. Tarkka luku ei minua nyt kuitenkaan kiinnosta vaan sen toteaminen, että auto ei voi olla auto, jos ei siinä ole liikkuvia osia.

Sama minimimuuttujien sääntö pätee etiikkaan. Uskon, että eettistä kokonaisuutta ei voi rakentaa kolmesta tai neljästä palikasta. Sitä on kyllä yritetty.

Jos palikoiden määrää kasvatetaan, meillä on ehkä toivoa saada jonkinlainen karkea esitys ihmisen eettisistä prosesseita ja mahdollisuuksista.


Kokoamisyritys, osa 1

Lähdetään liikkeelle vaikkapa velvollisuusetiikasta. Miten velvollisuudet muotoillaan ja miten niitä tulisi soveltaa? Tiedämme esimerkiksi kokemuksesta sen, että ihminen voi puolustaa pahoja tekojaan sillä, että hän teki vain velvollisuutensa.

Velvollisuuksia ei voi muotoilla unohtamatta empatiaa - minkä Kant aivan oikein teki kun hän lisäsi imperatiiviinsa, ettei ihmistä saa käyttää välineenä vaan hänet tulee nähdä päämääräksi. Tähän muotoiluun voisi vedota esimerkiksi keskitysleiriä vartioimaan komennettu sotilas - sikäli kuin hänellä olisi kylliksi empatiaa ja rohkeutta.

Velvollisuustiikan keskeisimmät aukkokohdat voi siis paikata esimerkiksi siten, että se yhdistetään myötätunnon emootioon sekä impulsiiviseen etiikkaan, eli kykyyn valita toiminta, joka sotii jotain toista, generatiivisempaa periaatetta vastaan. Tähän pätee sanonta: poikkeus tekee säännön - mutta sen parempi muotoilu saattaisi olla:

"Parempi olla tekemättä sääntöä, joka ei salli mitään poikkeuksia."

Kantin oma esimerkki oli valehtelu. Vaikka se onkin yleisesti ottaen haitallista ja väärin, on tilanteita, joissa myös sen on oltava sallittu vaihtoehto. Klassinen koulukirjaesimerkki on tappaja, joka kysyy mihin hänen uhrinsa on piiloutunut. Tällaiseen kysymykseen tuskin tarvitsee vastata rehellisesti.

Velvollisuuksien soveltamisessa on käytettävä myötätuntoa, rohkeutta, impulsiivisuutta ja tervettä järkeä. Näitä voisi kutsua eräänlaisiksi velvollisuuseetiikan hyveiksi. Ainoa hyve velvollisuusetiikassa ei siis ole se, että totellaan jotain yleistä periaatetta aina sen epärationaaliseen ja elämänkokemuksen vastaiseen loppuun asti. Mikään eettinen esitys ei siis voi rakentua yhdestä suureesta, ilman liikkuvia osia.


Kokoamisyritys, osa 2

Edellä oli siis puhetta velvollisuuksien soveltamisesta - ja pääsimme muutaman välivaiheen läpi niinkin pitkälle kuin hyveisiin. Miten sitten hyve-etiikan hyveitä ja velvollisuus-etiikan velvollisuuksia voisi muotoilla? Tässä kohtaa joudun tekemään pienen nyökkäyksen viktoriaanisuutta ja tolstoilaisuutta kohtaan. Mielestäni on vaikea puhua velvollisuuksista tai hyveistä ilman, että puhutaan ammattikunnista ja yhteiskuntaluokista. En puolusta niitä, mutta niin kauan kuin erikoistuminen ja eriarvoisuus ovat tosiasia olisi tyhmää olla niitä huomioimatta.

Pätevät ja kunnioitusta herättävät velvollisuudet ovat aina sidoksissa siihen rooliin, joka ihmisellä on yhteiskunnassa. Aristokraatin ja duunarin on tunnettava erilaiset hyveet - aivan samoin kuin humanistin on sovellettava erilaista tutkimusmetodiikkaa kuin luonnontieteilijän.

Kun unohdamme universaalististi pätevien periaatteiden hyödyttömän etsinnän ja huomioimme yhteiskunnallisen roolijaon, velvollisuudet voidaan suhteellistaa ja jakaa kohtuudella. Velvollisuudet toimivat vain jos ne muotoillaan seurausten mukaan. Ilman säätyerojen tiedostamista ja käsitteellistä erottelua ei velvollisuusetiikan ja seurausetiikan naittaminen olisi mahdollista.

Otetaan esimerkiksi presidentti. Hänen ammattiinsa kuuluu se, että hän tapaa muiden maiden päättäjiä. Kuinka se olisi mahdollista, jos hän ei koskaan matkustaisi lentokoneella?

On kohtuullista vaatia, että tavallinen ihminen välttää lentämistä, koska se saastuttaa ja kuluttaa rajallisia fossiilisia resursseja. Mielestäni tavallisen kansalaisen etiikka kieltää tarpeettomat lennot - mutta sama velvollisuus ei koske presidenttiä.

Oli esimerkisi naurettavan turhanpäiväistä, kuinka Al Gorea syytettiin siitä, että hän lensi ympäri maailmaa luennoimassa ilmastonmuutoksesta. Mitä sitten? Kyse oli erityistehtävästä, jonka erityinen luonne pakotti hänen velvollisuuksiinsa täsmennyksiä.

Velvollisuusetiikan muotoilusta rakentuu mielekäs yhteys syihin ja seurauksiin, kun kuvioon otetaan aristokraattinen etiikka ja tiettyjen henkilöiden etuoikeutettu erityisasema - mihin kuitenkin liittyy omat ikävät rajoituksensa ja rasitteensa.

Tämän 1800-lukulaisen näkökulman unohtuminen 1900-luvun demokratiakeskustelussa on yksi syy sille, miksi eettiset teoriat eivät loksahda yhteen. Me joka tapauksessa elämme hyvin eriarvoisella planeetalla. Toiset näkevät nälkää ja toiset ovat ylipainoisia ja tuhlaavat ruokaa. On oikeudenmukaista vaatia, että ylensyövät säädyt ymmärtävät omat velvollisuutensa, omat hyveensä.

Kun velvollisuuksia muotoillaan, täytyy kysyä: mitä tapahtuu, jos kaikki tämän ammattikunnan jäsenet tekevät näin? Ei pidä kysy: Mitä jos KAIKKI tekevät näin? Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi suomalaisilla tai amerikkalaisilla olisi oikeus leveämpään ekologiseen jalanjälkeen kuin muilla maailman kansoilla. Suuremmat oikeudet tuovat mukanaan suuremmat velvollisuudet. Aristokratia ulottuu työtehtäviin ja mahdollisuuksiin, ei rotuun, kansalaisuuteen tai perittyyn asemaan.

Kokoamisyritys, osa 3

Velvollisuusetiikkaan on nyt toisesta päästä liitetty hyve-etiikka ja toisesta seurausetiikka. Apuna on käytetty käsitepalikoita, joita filosofit ovat ylenkatsoneet.

Vielä on jäljellä utilitarismi. Siinä ei oikeastaan ole suurta ongelmaa, koska olen monessa kohtaa jo pohjannut argumentointia siihen. Olen esimerkiksi miettinyt mitkä ovat tekojen tai velvollisuuksien laajemmat kokonaisvaikutukset. Etiikka tutkii yhteistä hyvää - mutta en myöskään väitä, että kaikkien velvollisuuksiin kuuluisi jatkuva eettinen vatvominen ja kiinnostuminen maailman ongelmista.

Etiikka on vaivalloista. Tiedostaminen lisää tuskaa. Ei voida olettaa, että jokainen yhtäkkiä tuntisi velvollisuudekseen lopettaa esimerkiksi lihan syömisen - vain, koska se on ehkä pahinta mitä tavallinen ihminen voi tehdä. Lihansyönnin pahuuden ymmärtäminen on liian suuri haaste olennolle, joka luontaisesti syö melkein mitä vain - ja lihaa hyvällä ruokahalulla. Kasvissyöntiin kannustaminen on välttämätön tulevaisuuden haaste - mutta samalla se on liian suuri haaste useimpien itsekurille. Niinpä ainoa ratkaisu olisi tuntuva haittavero ja kansainväliset rajoitukset.

Yhteisen hyvän tiedostaminen ei kuitenkaan riitä. Utilitarismi vaatii meitä kysymään: miksi minä antaisin yhtään periksi omasta mukavuudestani, jos olen saavuttanut tietyn etuoikeutetun aseman? Miksi en miettisi kauniiden sanojeni alla vain omaa etuani?


Eettinen rohkeus ja eettinen tilannetaju

Impulsiivisuus ei toimi yksinään, kuten ei mikään muukaan eettinen periaate. Se ei tarkoita vain individualistista temperamenttia tai kykyä nähdä vaihtoehtoja, joita muut eivät näe. Ollakseen jotain muuta kuin irrationaalinen päähänpisto, edellyttää luova ja itsepäinen ratkaisu myös tilannetajua, hyväntahtoisuutta sekä rohkeutta. Monesti rohkeus on juuri se, mikä ratkaisee onko mahdollista toimia yhteisön odotuksia vastaan.

Elämänkokemus tuo tilannetajua, mutta elämänkokemusta ei kerry, ellei erilaisia toimintamalleja kokeilla - tai vähintään nähdä muiden kokeilevan. Impulsiivisuudessa on riski epäonnistua, mutta se riski on kohdattava - muuten ei koskaan kehity sellaisia ihmisiä kuten Sokrates, Jeesus tai John Lennon. Tiettyinä hetkinä he ovat ottaneet valtavia riskejä toimiessaan julkisia odotuksia vastaan. Voisi jopa väittää, että hetkittäin heillä on "kilahtanut päässä" ja he ovat tehneet jotain mitä eivät itsekään olisi itsestään uskoneet. Suusta on lipsahtanut jotain harkitsematonta ja juuri siksi kallisarvoista.

Rohkeus on oikeastaan hyve, josta en osaa sanoa paljoakaan. Rohkeus on suhteessa omaan aikaansa. Minä esimerkiksi elän aikana (ja yhteiskunnassa), jolloin ajatustensa ilmaiseminen ei vaadi mitään erityistä sankarillisuutta. Jos olen joskus käyttäytynyt rohkeasti, se tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, ettei minulla ole ollut mitään erityistä pelättävää.

Mainitsin aiempana myös hyväntahtoisuuden. Buddhalaisuudessa on usein tapana kuvailla suuria mestareita impulsiivisiksi. He esittävät omituisia kysymyksiä ja vielä omituisempia vastauksia. He huitovat kepeillä ja pyytävät oppilailtaan mahdottomia. He tuntuvat toimivan yleisiä tapoja vastaan ja myös kadottavan tilannetajunsa.

Tämä liittyy siihen, että mahayana-perinteessä (johon esimerkiksi zen lukeutuu) suuret opettajat ovat bodhisatvoja, eli he ovat kehittäneet itsessään rajattoman myötätunnon. Koska he eivät voi tahtoa kenellekään pahaa, täytyy heidän oikkunsa olla hyvää tarkoittava koettelemus tai jekku - enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään ylettömän ironiseen sävyyn. Uskon, että kun ihminen on aidosti sydämellinen, sen kyllä vaistoaa - mutta kukaan ei ole sydämellinen jokaisessa teossaan, eikä haluissaan erehtymätön.

Tarinat oudoista mestareista (paitsi että ne joskus varmasti ovat ihan tosia) tahtovat viestiä, että yleinen moitteettomuus ei pitkällä tähtäimellä riitä. Rakkaus ei voi olla vain rutiinia ja apinointia vaan sen täytyy olla syvän henkisen muutoksen jatkumoa. Omituinen käytös ja impulsiivisuus ovat tällöin aidon myötätunnon ilmenemismuotoja.

Sydämellinen läsnäolo ei mahdu muodollisen kohteliaisuuden ahtaisiin raameihin vaan tulvii yli. Etiikan kokonaiskuvan ei ole tarkoitus olla liikkumaton esitys jostakin pysyvästä - vaan koneisto, joka pyörii ja häärää ja saa aikaan ihmeellisiä ääniä. Elävä etiikka tähtää toimintaan ja ajatuksen liikkuvuuteen.