Positiivinen diagnostiikka ja ADHD voimavarana

Esittelin edellisessä kirjoituksessani positiivisen ADHD-testin luonnoksen. Haluan hieman selventää tarkoitusperiäni siltä osin. En ensinnäkään väitä, että testi olisi nykymuodossaan toimiva ja tieteellinen. Sitä ei ole laadittu tutkimusaineiston pohjalta, eikä liiemmin testattu koekäytössä. Uskon silti, että tämänkaltaisella testillä on paikkansa klassisen diagnostiikan rinnalla - sikäli kuin sitä kehitetään harkitusti ja muokataan todenmukaiseksi laajan palautteen pohjalta.

Haluan kertoa taustamotiiveistani sekä vastata muutamiin epäileviin mielipiteisiin, joita ajatusleikkini positiivisesta diagnoosista Facebookissa herätti:

1.) Päämääränä ei ole esittää yliöpositiivista keskittymishäiriön ylistystä, vaan hahmotella aiempaa kokonaisvaltaisempaa ADHD-testiä, jossa tasavertaisesti huomioitaisiin muutkin kuin epätoivotut piirteet.

Positiivisempi luettelo oireyhtymään todennäköisesti viittaavista tunnusmerkeistä veisi mielikuvia neutraalimpaan suuntaan (pitäytyen kuitenkin realismin rajoissa). Myös pelkkä ajatusleikki voi riittää piristämään jonkun mieltä, jos ei aina halua nähdä listattavan pelkkiä ongelmia - ja rakentaa identiteettiään omien heikkouksiensa kautta.

Olen käyttänyt kannustavamman testin ajatusta myös provokaationa ja vaihtoehtoisena näkökulmana keskustelussa. En missään nimessä väitä, että ADHD olisi taivaan lahja ja pelkkää autuutta.

Positiivisemmassa arviointitestissa olisi kyse täydentävästä näkökulmasta, joka toivon mukaan auttaisi paremmin hahmottamaan kokonaiskuvaa. Uskon, että kokonaiskuvaan todellakin liittyy myös positiivisia puolia, jotka ilmenevät ihmisissä vaihtelevassa määrin. Tiedon lisääntyminen ja kannustus voisivat ehkä merkittävästi edesauttaa niiden ilmentymistä.

2.) Positiivisen testin tarkoituksena ei ole myöskään lääkehoidon vastustaminen tai diagnoosin tekemisen ja terapeuttisen avun saamisen vaikeuttaminen.

Päin vastoin olen lääkehoidon kannattaja, ja uskon, että diagnoosi voi tuoda elämään helpotusta, lisätä itsetuntemusta ja muutenkin olla suuri henkinen huojennus. Tällä hetkellä valitettavan harvat saavat diagnoosin, koska ADHD:n helposti ajatellaan olevan pelkästään äänekkäiden häiriköiden yksinoikeutta.

Jos diagnooseissa huomioitaisiin enemmän neutraaleja ja positiivisia persoonallisuuden piirteitä, yhä useampi normaalisti elämässään pärjäävä, ujo ja ehkä hiljainen henkilö voisi tunnistaa itsensä ADHD- tai ADD-aikuiseksi ja saada apua tukiryhmistä ja lääkehoidosta. Tällöin joissakin taidoissa hyvin lahjakas, mutta keskinkertaisesti elämässään pärjäävä ihminen voisi hyötyä diagnoosista ja lääkkeistä.

(Sanottakoon lääkkeistä vielä, että en pelkää lääkekäytön lisääntymisen aiheuttavan merkittävää ongelmakäyttöä. Concerta ei tuota mielihyvän tunnetta tai surrealistisia kokemuksia, eikä sillä ole yhteisvaikutuksia esimerkiksi alkoholin kanssa. Päin vastoin oman kokemukseni mukaan lääkkeen käyttäminen alkoholin kanssa lieventää alkoholin nousuja ja laskuja, ja sitä kautta vie terän pois alkoholin holtittomalta viihdekäytöltä. Diagnosoimattomat ADHD-aikuiset saattavat käyttää viinaa oireidensa hoitamiseen, mutta lääkkeen vaikutuksen alla alkoholi tuntuu paljon epäkiinnostavammalta aineelta.)

3.) Positiivisen testin tärkein tehtävä on helpottaa ADHD:sta käytyä keskustelua sekä diagnoosin tekemistä. Nämä molemmat helpottuisivat sitä kautta, jos ADHD:ta enää pidettäisi pelkästään rikollisena ja häpeällisenä ominaisuutena. Keskustelua voisi käydä avoimemmin, kun ihmisten ei enää tarvitsisi vaieta diagnoosistaan.

Uskon, että positiivisen testen esitteleminen voisi helpottaa elämässään pärjäävien ja menestyneiden ADHD-aikuisten avoimmuutta, mitä kautta syntyisi kannustava, itsetuntemusta lisäävä kierre. Julkisuuden henkilöt, jotka uskaltaisivat puhua julkisuudessa diagnoosistaan, voisivat antaa uskoa monille, joiden itseluottamusta diagnoosi ja ylipäätään ADHD:n aiheuttamat hankaluudet ovat koetelleet.

4.) Testin toinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tehtävä olisi osoittaa todellisiksi ainakin joitakin niistä vahvuuksista ja voimavaroista, joita monet ADHD-henkilöt nykyäänkin kokevat ominaisuuteensa liittyvän. Tätä kautta ADHD-aikuisten mahdollisuudet työelämässä ja myös itselleen sopiviin ammatteihin hakeutumisessa helpottuisi, kun mielikuvia esimerkiksi  luovuudesta, energiasta ja intohimosta ei pidettäisi vain epätieteellisenä hölynpölynä (Kuten Suomen Kuvalehden jutussa 7/2014 annettiin ymmärtää. Jos positiiviset ominaisuudet ovat myytti, sekin vaatii varmentamista.)

Tämän hetken ongelmana on, että negatiivisen diagnostiikan pohjalta saadaan useimmiten diagnosoitua vain ongelmallisimmat tapaukset, kaikista niistä ihmisitä, joilla on ADHD. Näin syntyy negatiivinen kehä ja tieteellisestä tutkimuksesta tulee itsensä toteuttava ennustus. Tutkimuksiin valitaan diagnoositestien perusteella ihmisiä, joilla on suuria elämänhallinnan vaikeuksia. Tästä seuraa, että myös todennetaan enemmän elämänhallinnan ongelmia.

Diagnoosin negatiivisuus toisin sanoen vahvistaa mielikuvaa siitä, että negatiivisuus on koko totuus ADHD:sta.

5.) Jos ja kun tunnettaisiin paremmin millaisia voimavaroja ADHD-piirteisiin sisältyy, voitaisiin hälventää ennakkoluuloja ja parantaa ADHD-aikuisten mahdollisuuksia työelämässä.

Tietyillä aloilla ADHD saattaisi jopa olla myönteinen piirre ansioluettelossa työhaastattelussa, jos olisi tieteellistä näyttöä siitä, että juuri tässä työssä ADHD onnistuu ja on jopa parhaina hetkinään muita parempi. Ainakin ADHD-ihmisellä olisi jotain todistettavaa itselleen ja muille, eikä hänen tarvitsisi häpeillä luonnettaan ja piilottaa omia voimavarojaan.

6.) Kun ADHD:ta ei tarvitsisi salata, voisi laatia selkeämpiä pelisääntöjä perheissä, kouluissa ja työpaikoilla.

Olisi tärkeää ymmärtää, että ADHD-henkilöllä (kuten esimerkiksi maanis-depressiivisellä henkilöllä, jonka kanssa oireet joskus myös sekoitetaan), voi olla elämässään parempia ja huonompia vaiheita, sekä toisinaan suuria tunnekuohuja, hyvässä ja pahassa. Kausiluonteinen sekoilu tai rekemättä jättäminen ei johdu tällöin pahoista tarkoituksista, vaan hetkellisistä tunnekuohuista, joita on vaikea tai lähes mahdotonta hallita. Kun asioista voisi puhua avoimemmin, ja syyt ymmärrettäisiin paremmin, voisi ADHD-henkilön kanssa neuvotella poikkeavia työrutiineja tai antaa ennemmin palkatonta hermolomaa kuin suoraan potkut.

Työelämässä pärjäämisen vaikeudet kärjistyvät ja kriisit elämässä jopa moninkertaistuvat, jos ja kun asioista ei puhuta niiden oikealla nimellä. Tästä syystä diagnoosien ja mielikuvien kehittäminen neutraalimpaan ja vähemmän leimaavaan suuntaan voisivat auttaa monien ADHD-aikuisten lähipiirin kestämistä. Kyse on kuitenkin vähintään 100.000 suomalaisen ominaisuudesta ja oikeampi luku saattaa olla jopa 300.000. On naurettavaa, jos näin suuren joukon täytyy salata piirteensä ja häpeillä itseään - ja aivan yhtä hullua on, jos joku jättää palkkaamatta lahjakkaan ja työhön soveltuvan ihmisen, koska hänellä on suuria ennakkoluuloja keskittymishäiriöstä.

7.) Puheet positiivisista puolista voivat herättää epäilyksiä, mutta totuus ei paljastu, ellei asiaa tutkita. Tutkimusta puolestaan ei voida suorittaa, ellei löydetä niitä yksilöitä, jotka elämässään hyötyvät ominaisuuksistaan. Heitä ei voida löytää, ellei heidän löytämisekseen ole kehitetty diagnoositestiä.

Positiivisen ADHD-diagnoositestin kehittämisen ja soveltamisen jälkeen olisi mahdollista verrata missä määrin nykyinen oireista ja ongelmista liikkeelle lähtevä testi korreloi sen kanssa. Jotta olisi mahdollista puhua yhdestä ja samasta ADHD:sta, eikä kahdesta eri asiasta, molempien testien täytyisi tavoittaa ihmiset, joilla on samat altistavat geenit ja jotka samalla tavoin reagoivat lääkehoitoon.

Jos näin kävisi, se olisi lopullinen varmistus siitä, että ADHD voi tuoda elämään hyvää ja huonoa, mutta nykyiset diagnoosit löytävät vain sen osan koko populaatiosta, joilla ongelmat kärjistyvät.

8.) Kun ensin olisi tavoitettu aiempaa suurempi osa niistä ihmisistä, joilla on ADHD, mutta jotka silti menestyvät elämässään, voitaisiin selvittää mitkä ovat ne elämänhallinnan keinot tai työolosuhteet, joiden ansiosta he eivät oireile yhtä pahoin, vaikka heillä on samat altistavat geenit. Tätä kautta myös oireilevien ihmisten elämänhallintaan ja työviihtyvyyteen voisi löytyä nykyistä parempia psykologisia ja sosiaalisia hallintakeinoja.

Ideaalitilanteessa löytäisimme pärjäävien yksilöiden esimerkkiä tutkimalla suuren joukon sellaisia arjen toimintapoja, joista olisi apua myös tuhansille muille ADHD-aikuisille.

On todennäköistä, että lääkehoito on monille ainoa pysyvä ratkaisu, eikä siinä ole mitään väärää, mutta positiivisten esimerkkien kautta monet voisivat saisivat kipinän etsiä itsestään voimavaroja, joita eivät tienneet itsessään olevan - tai joihin he kadottivat uskonsa siinä vaiheessa, kun asiantuntija sanoi heille, että he tulevat ikuisesti olemaan pelkkiä luusereita.


PS. Positiivisen diagnoosin luonnos löytyy edellisen kirjoitukseni lopusta. Otan vastaan korjausehdotuksia ja kritiikkiä, sillä testiä täytyy kehittää monilla tavoin.

PPS. En lupaa, että julkaisen korjattua versiota testistä tämän kevään aikana, sillä varmaankin innostun ensi viikolla jostakin uudesta asiasta ja palaan tähän aiheeseen vasta sitten kun asia muistuu mieleeni, ehkä ensi vuonna tai kolmen vuoden kuluttua. Sen näkee sitten. En lupaa myöskään, että tulevaisuudessa olen itseni kanssa samaa mieltä mistään mitä täällä blogissa olen sanonut.

ADHD ei ole vain sairaus, oireyhtymä, toimintahäiriö tai neuropsykologinen ongelma

Suomen kuvalehden helmikuun numerossa 7/2014 oli peräti kymmenen sivun kansijuttu keskittymishäiriöstä. Harvoin olen lukenut laatulehdestä yhtä kauhistelevaa ja negatiivista artikkelia. Yhden henkilöhaastattelun perusteella ADHD-ihmiset yleistettiin toivottomiksi tapauksiksi, joista koituu yhteiskunnalle valtavat kustannukset. Tekstistä ei tarvitse tehdä kovin kummoista diskurssianalyysiä, kun yleinen sävy paljastuu:

”…istuu kotona ja pelaa tietokoneella… vedän ranteet auki… tuhoisimmat seurauksensa… pärjänneet surkeammin kaikilla elämänalueilla… huumeriippuvuuksia… itsemurhan viisinkertaisuus… on istunut sohvalla pääosan aikuisiästään… raskaita seuraamuksia… sairaus… toimintahäiriö… poikkeavuus… epäonnistui kaikessa… vaikein ja pysyvin… istui kaiket päivät sohvalla…”

Tämä kaikki tulee ilmi ensimmäisellä aukealla, eikä myöhemminkään tarinassa nähdä erityisen valoisia käänteitä. Kirjoituksessa toistetaan useaan kertaan, miten takapajuista ADHD-keskustelu maassamme on ollut, mutta kirjoittajan omat näkemykset ovat erittäin vanhanaikaiset ja yksipuolisen lohduttomat.

Linkki juttuun:
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/paivi-tasala-tietaa-ettei-adhd-ole-vain

Voi olla, että oma tautiluokitus ja kauhistuttava kirjallinen reportaasi voi miellyttää sellaista ihmistä, joka oikeuttaa diagnoosilla oman laiskuutensa ja loisivan elämäntapansa, mutta itselleni ADHD ei ole ongelma, vaan tärkeä voimavara. Sohvalla istuminen sen sijaan on ihan aito ongelma, jota en välittäisi kohdata.

Haluan ottaa kantaa kirjoitukseen näkökulmaan ja osoittaa myös muutamia asiavirheitä. Pahinta on ehkä se, että laajuudestaan huolimatta tekstissä ei estetä käytännön ratkaisuja keskittymishäiriöisten arkeen, lääkehoidon ohella. Jos lukija tunnistaa kirjoituksesta itsensä, hän saa varsin toivottoman kuvan omista mahdollisuuksistaan elämässä. Tämä ei missään nimessä ole totta, vaikka artikkeliin haastateltu Päivi Tasala lievästi sanoen ottaakin uhrin roolin ja selittää kaikki elämänsä epäonnistumiset sekä omat luonteenheikkoutensa oireyhtymän kautta. Ainakin tässä jutussa hän on innostunut korostamaan ainoastaan elämänsä ylittämättömiä haasteita (”Innostui niin, että puhui seuraavat puolitoista tuntia tauotta”) – tai kenties kirjoittaja Panu Räty valikoi vain negatiiviset puolet haastatteluaineistosta, ja kuvittelee haastateltavan istumaan sohvalle aamusta iltaan. Tuntuu myös siltä, että jutun kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen Tasalan huomiohakuisuutta ja estotonta löpinää, eli itsesensuurin puutetta mustamaalatakseen laajan joukon ihmisiä.

Artikkeli antaa kyseenalaisen kuvan Suomen Kuvalehden linjasta toimittajiensa tieteellisyyden ja tasapuolisuuden suhteen. Kirjoitus olisi pitänyt vähintäänkin tarkistaa jollakin toisella ADHD-yhdistyksen edustajalla sekä psykologilla. Nyt mielikuva keskittymishäiriöstä rakentuu yhden tiettyä ääripäätä edustavan henkilön haastatteluun, eikä kirjoittaja edes ole kovin syvästi perehtynyt aiheeseen. Kyse on kuitenkin vaikutusvaltaisen lehden kansijutusta.

Ongelmiin voi löytää ratkaisuja, ja ADHD saattaa tuoda mukanaan myös positiivisia piirteitä

Tunnustan heti, että myös itse olen taipuvainen addiktoitumaan tietokonepeleihin ja jumittamaan yömyöhään netissä. Juuri tästä syystä en nykyään omista pelikonsolia tai tehokasta PC:tä, eikä kotonani ole nettiyhteyttä. Minulla on vain kirjoittamiseen sopiva heikkotehoinen läppäri. Suunnittelemani olosuhteet takaavat, että luen kirjoja tai kirjoitan. Jos tarvitse nettiyhteyttä, menen kirjastoon. Tämä on yksi elämänhallinnan keino, joka kohdallani tuottaa hyviä tuloksia. Käytän myös lääkkeitä, mutta vain lasten annosta, sillä suuremmista annoksista saan sivuoireena nukahtamisvaikeuksia.

ADHD ei ole vain muotisairaus, mutta nykyaikainen elämä voi kylläkin pahentaa monia sen oireita. Oikea ruokavalio on tutkimuksissa havaittu tehokkaaksi hoitokeinoksi. En ole karppaaja, mutta vältän sokeria, keinotekoisia makeutusaineita sekä vehnää, koska ne heilauttavat verensokeria. Levottomuusoireeni pahenevat kummassakin sokerihumalan ääripäässä, nousuissa ja laskuissa. Lisäksi pyrin syömään paljon kalaa sekä lisäravinteena sinkkiä. Hyvien rasvahappojen, sinkin sekä tauriinin on havaittu kohentavan ADHD-lasten oppimistuloksia. Energiajuomia tulee erityisesti välttää sokerin takia, ja tauriinia saa myös tabletteina, jos haluaa energiajuomien hyvät puolet ilman sokeritasapainon heilahtelua ja kofeiinitärinää.

Artikkelin negatiivisuutta korostaa se, että siinä ei mainittu ketään julkisuuden henkilöä, joka omilla kasvoillaan mainostaisi ADHD:n positiivisia puolia. Britanniassa kaapista on uskaltautunut ulos esimerkiksi tv-kokki Jamie Oliver, joka ei liiemmin pärjännyt koulussa. Silti hänen intohimoisesta ruoanlaitostaan voi tarttua innokkuutta myös kotikeittiöihin.

Käsityksen muotisairaudesta voi murentaa myös historiallisten esimerkkien kautta. Ehkä kuuluisin ADHD-aikuinen on Aku Ankka, joka tuli suomalaisten tietoisuuteen pian sodan jälkeen. Aku on kuuluisa siitä, että hän ei pysty säilyttämän ainuttakaan työpaikkaa viikkoa pidempää. Toistuvasti hän innostuu jostakin uudesta harrastuksesta, jonka pian jättää puolitiehen. Hän pullikoi sääntöjä vastaan, hermostuu herkästi, saa raivareita veljenpoikien nähden, jättää noudattamasta annettuja ohjeita ja turvallisuusmääräyksiä, keksii spontaanisti omia riskialttiita ratkaisutapojaan sekä ylipäänsä toimii hetken mielijohteesta ja tuntee vetoa seikkailuihin. Myöskään A. Ankan parisuhteensa eivät vaikuta olevan kovin kestävällä pohjalla. Jos Akua vertaa Päivi Tasalaan, ei voi olla huomaamatta lukuisia yhtymäkohtia - jos unohdetaan sohvalla istuminen. Jostakin tosielämän esikuvasta Carl Barks on saanut inspiraationsa klassikkotarinoihinsa, mikä varsin selkeästi osoittaa, että ADHD ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö.

Panu Räty kirjoittaa:

”Sokrateksen nimeäminen antiikin ADHD-aikuiseksi kertoo lennokkaasta mielikuvituksesta... ” (s.34)

Ehkä Räty ei ole viime aikoina tarkistanut käsityksiään Sokrateesta, mutta ajatus ei suinkaan ole kaukaa haettu. Sokrates oli kuuluisa haaveilija, provokaattori ja keskenjättäjä. Hän ei elämässään saanut oikein mitään valmiiksi ja hänet muistetaan lähinnä Platonin uutteran ja seikkaperäisen kirjoitustyön kautta. Sokrates oli omassa yhteiskunnassaan kuolemaan tuomittu ”rikollinen”, mikä kertoo hänen kyvystään aukoa päätään väärässä seurassa. Filosofi kyseenalaisti ateenalaisten elämänarvot ja esiintyi uhmakkaasti jopa omassa oikeudenkäynnissään. Kerrotaan, että hänellä oli tapanaan vaipua ajatuksiinsa, jolloin hän ei pitkiin aikoihin vastannut kysymyksiin. Hyperfokusointi onkin eräs tyypillinen positiivinen, vaikkakin vieroksuttu ADHD-piirre. Sokrates ei elämässään päässyt tai ehkä edes pyrkinyt korkeisiin virkoihin. Hänellä oli sotilasura, mutta sekin jäi kesken. Hän oli innokas puhuja, mutta huono viimeistelijä. Hän inhosi muodollisuuksia, teeskentelyä ja byrokratiaa.

Kirjallisuuden historia paljastaa, että ADHD ei ole muoti-ilmiö

Historiallisia ADHD-tapauksia löytyy myös Suomesta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on suoranainen postmodernien oireyhtymien palkintokaappi. Veljeksistä vanhin Juhani on ehkä selkeimmin ADHD-aikuinen. Hän pokkuroi kaikkea virkavaltaa vastaan ja saa monia päähänpistoja. Toiseksi vanhin, hyväkäytöksinen ja ensykolpedistinen Aapo on enemmänkin asperger-tyyppiä. Aapo on siis pesunkestävä nörtti. Joukkoon mahtuu myös jokunen introvertti tai lievästi masentunut yksilö. Veljeksista nuorinta Eeroa voisi jopa kutsua Indigo-lapseksi, koska hän tuntuu onnistuvan kaikessa. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa ADHD on vanha juttu myös sikäli, että Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli on mitä selkein tapaus, miltei oppikirjaesimerkki. Myös toinen Astrid Lindgrenin rakastettu hahmo Peppi Pitkätossu ilmentää monia ADHD-piirteitä. Oletettavaa on, että kirjailijan omassa perhepiirissä esiintyi keskittymishäiriötä tai se ainakin ilmeni jossakin lapsista.

Jos mennään pidemmälle historiaan, voisi vastaavalla tavoin teoretisoida, että myös Odysseus oli ADHD-aikuinen, koska häneltä kesti kymmenen vuotta päästä kotiin sotaretkeltään. Hän otti jatkuvasti riskejä ja tarttui kaikkiin seikkailun mahdollisuuksiin. Kolmas täysin spekulatiivinen esimerkki on Johannes Kastaja, joka inhosi järjestäytynyttä yhteiskuntaa niin paljon, että asui autiomaassa ja uhmasi julkisesti kaikkea maallista virkavaltaa, kunnes hänen päänsä tarjoiltiin hopeavadilla.

Evoluutio on hidasta, ja voidaan melko turvallisesti olettaa, että myös antiikissa 5%:lla väestöstä oli samoja persoonallisuuden piirteitä kuin nykyväestöllä. Ei voida kuitenkaan olettaa, että perinnöllinen ADHD olisi hitaasti ja varmasti katoamassa minnekään, koska siihen liittyy myös hyviä puolia, ainakin silloin, kun se esiintyy lievemmässä muodossaan. Nämä hyvät puolet tulevat näkyviin sosiaalisessa verkostoitumisessa ja ryhmädynamikassa, vaikka yksilöt saattaisivatkin kärsiä piirteestä nykyisillä pelisäännöillä. Saman vahvan periytymisen vuoksi on kyseenalaista määritellä ADHD sairaudeksi, vaikka monet saattavatkin nykyään hyötyä lääkehoidosta, ja lääkkeitä tuskin voisi myöntää ilman puhetta ”oireyhtymästä”.

Joskus ADHD:n yhteydessä puhutaan ”geenivirheestä”, mikä on vanhanaikaista ja epätieteellistä. Genetiikan näkökulmasta mikään geenimuoto ei ole virhe, jos se säilyy populaatiossa. Yksittäiset geenit lähes aina vaikuttavat useampiin kuin yhteen piirteisiin aivoissa tai muualla ruumiissa. Lisäksi geeneillä on yhteisvaikutuksia, joita tunnetaan heikosti. ADHD:n tapauksessa on todennäköistä, että 15-25 prosentilla väestöstä on joitakin näistä samoista altistavista geeneistä, mutta valtaosalla on lisäksi jokin toinen tasapainottava geeni tai heiltä puuttuu oireita kärjistävä kombinaatio. Useimmalle ihmiselle ADHD-geenit siis antavat jotakin positiivista, kuten aloitekykyä tai intohimoa, mistä syystä geeni on säilynyt, ja varmaan säilyy vastaisuudessakin. Vain 3-6% väestöstä ilmentää huomattavampia oireita ja vielä harvempi saa diagnoosin. Aivotoimintaan epätoivotusti vaikuttavat geenit saattavat myös parantaa esimerkiksi fyysistä terveyttä tai lihasvoimaa. Maailman nopeimmalla miehellä Usain Boltilla on myös diagnosoitu ADHD.

Totuus asiasta selviää vain monipuolisella tutkimuksella, jossa ei keskitytä vain ääritapauksiin ja lääkehoidon tehokkuuteen. Geenien vaikutuksia ei tulisi myöskään tutkia vain siitä näkökulmasta, että kyse on sairaudesta. Yksilöhän ei varsinaisesti kärsi ADHD:sta, vaan hän kärsii omien taipumustensa ja yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Koulu voi leimata keskittymishäiriöisen tyhmäksi ja ura voi katketa muutamiin heikkoihin päiviin.

Meidän ei sovi unohtaa, että maamme istuvaksi presidentiksi on valittu henkilö, jolla kaikista ehdokkaista oli huonoin koulutodistus.

Missä määrin sairaus on yksilössä, ja milloin yhteiskunnan voi sanoa olevan sairas?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty paljastaa perehtymättömyytensä muutamissa ratkaisevissa yksityiskohdissa:

”Nentti-sana juontuu käsitteestä neurologisesti tyypillinen, siis terve ihminen.” (s.30)

Tämä on erittäin paha asiavirhe, sillä missään nimessä nentti ei tarkoita ”tervettä ihmistä”. Koko käsitteen tarkoitus on haastaa olemassaoleva diskurssi, jossa keskimääräinen, tasapaksu ja helposti ennakoitava luonne mielletään terveydeksi, ja persoonallinen poikkeavuus sairaudeksi.

Nentti-sanaa eivät käytä vain ADHD-ihmiset, vaan myös aspergerit, eli assarit. Sana nentti on verrattavissa Harry Potterin maailman jästiin. Kyse on siis ikään kuin ihmisistä, joilla ei ole taikavoimia. Nentit ovat suvaitsemattomia ja ennakkoluuloisia. He pelkäävät kaikkea erilaisuutta ja juuri nenteille tyypillistä kapeakatseisuutta ilmentää Panu Rädyn kirjoitus helmikuun kuvalehdessä.

Lisättäköön, että mielestäni myös Päivi Tasalan puhe ”meikäläisistä” on arveluttavaa. ADHD on säilynyt ehkä myös siksi, että se parantaa ihmisten ryhmädynamiikkaa, joten kaikenlainen leiriytyminen ja vastakkainasettelu on haitallista.

Ihminen on laumaeläin ja suurimpiin saavutuksiin me pystymme yhteistyöllä. ADHD on nykyajassa noussut erityiseksi ongelmaksi, koska työelämän aikataulut ovat tiukkoja, byrokraattiset käytännöt joustamattomia ja kaikkialla vaaditaan muodollista pätevyyttä. ADHD:lle juuri muodolliset tehtävät ovat haastavimpia. Vielä sata vuotta sitten jokaiselta yksilöltä ei vaadittu toistuvaa lomakkeiden täyttämistä, jonottamista ja paikallaan istumista. Riitti kun kävi rippikoulun ja osasi tehdä jotakin työtä kunnialla. Myös yhteisöllisyys oli tiiviimpää, joten jos yksittäinen asia tuntui vastenmieliseltä, sen saattoi siirtää perheenjäsenelle, jolla vastaavaa traumaa ei ollut. Nyt kaikkien täytyy suoriutua kaikesta ja kaikki voimavarat voivat kulua ikäviin pikkuasioihin, jotka ovat pakollisia muodollisuuksia.

On juotava ahkerasti kahvia, jotta ikävät hommat tulevat tehdyksi. Kahvi muuten on stimulantti, kuten ADHD-lääkkeet. Kenties kaikki jotka tarvitsevat arjessaan kahvia ovat sairaita?

Ryhmille olisi eduksi se, että joku porukassa rikkoo kaavaa, uskaltaa ottaa riskejä ja näkee ratkaisuja vinksahtaneesta näkökulmasta. Uskon vahvasti, että ADHD-henkilöt todellakin voivat saada muita enemmän oivalluksia oikeanlaisissa olosuhteissa, mutta tämä ei välttämättä näy tilastoissa, koska sopivan ammatin löytäneet ADHD-henkilöt eivät saa tautiluokitusta. Lisäksi muut lievemmät tapaukset jäävät yleensä diagnosoimatta. Räty tekee siis monia kyseenalaisia päätelmiä lukemistaan tutkimuksista. Totta kai ongelmia esiintyy moninkertaisia, jos tutkimuksen kohteena ovat ”häiriköksi” diagnosoidut ihmiset, ja vertailuryhmäksi on otettu ihmisiä, joilla ongelmia ei esiinny. Tautiluokituksiin perustuva pitkän aikavälin tilastointi löytää jo lähtökohtaisesti ne, jotka kärsivät ominaisuuksistaan, mistä syntyy sellainen käsitys kuin ADHD olisi äärimmäinen ominaisuus ja silkkaa kärsimystä.

Valitettavasti myös sosiaalipsykologinen tutkimus on lapsenkengissään, eikä yksilön ongelmia tuijottava tilastointi pysty hahmottamaan ADHD:n keskeisimpiä positiivisia puolia. Jälleen optimistisempia ja rakentavia esimerkkejä voidaan löytää viihdemaailman puolelta. Hyvä esimerkki toimivasta ryhmädynamiikasta on kaikkien nörttien suosikkisarjassa Star Trek, jossa kapteeni Kirk ja mr. Spock muodostavat toimivan tiimin. Kirk on mitä tyypillisin ADHD-aikuinen. Hän uhmaa kaikkia mahdollisia toimintasääntöjä, syöksyy pienimmästäkin syystä nyrkkitappeluun ja hummaa naisten kanssa. Hän on ikuinen pikkupoika ja ehkä siksi monien pikkupoikien suosikki. Kukapa lapsi ei tahtoisi kuvitella, että avaruuslaivan kapteeniksi voi päästä uhmaten käskyjä ja säilyttäen synnynnäisen holtittomuutensa. Mr. Spock on puolestaan mitä tyypillisin asperger-henkilö. Hänen on vaikea ymmärtää toisten ihmisten tunteita. Hän on pikkutarkka, luotettava ja äärimmäisen looginen. Kumpikaan ei pärjäisi ilman toista. Kyse on kahden epätodennäköisen ja poikkeavan yksilön synnyttämästä tasapainosta.

Juuri tämänkaltaisesta hyväksynnästä ja tiimityöskentelystä monet poikkeavat yksilöt haaveilevat. Star trekissä yhdistyvät epätodennäköinen samaistuttavuus ja utopistisen oikeudenmukainen yhteisöllisyys. Sarja juhlistaa erilaisuutta, toisin kuin perinteinen koululaitos, jossa niskoittelua ei tunnisteta sankaruudeksi.

Miten lisääntyvä tieto ja yhteiskunnan joustavuus voisi auttaa ADHD-ihmisiä?

Ei kannata tuhlata voimavaroja siihen, että hyperaktiivinen ja vallaton lapsi väkisin pakotetaan siivoamaan huoneensa, jos se on täysin hänen luonteensa vastaista. Ennemmin kannattaa luottaa työnjakoon tai ulkoistaa heikkouksia. Normaalitkin ihmiset tarvitse monella tavoin apua arjessaan. Emmehän me pidä sairautena myöskään sitä, etä joku ei osaa itse leikata hiuksiaan.

Heikkouksien anteeksi antaminen tai puutteiden katsominen läpi sormien ei tarkoita lipsumista muista asioista. Tällaiselta lapselta tulisi vaatia enemmän muillaalueilla. Kyse on siis vaihtokaupasta: jos et tee tätä, teet tämän toisen asian paremmin. Jos minä tiskaan, sinä imuroit. Jos minä petaan sängyn, sinä viet roskat jne. Yhteiskunnan tulisi tiukemmin vaatia enemmän ja parempaa, jos tietyissä asioissa annetaan periksi. Tällöin ADHD-lapsi oppisi jo varhain, että yhteiskunnassa kyse on työnjaosta ja yhteistoiminnasta, eikä vapaamatkustamisesta kannata haaveilla sairauksien varjolla. Täytyy kääntää katse omiin vahvuuksiinsa.

ADHD-ihmisten mahdollisuuksia parantaisi se, jos useammilla aloilla annettaisiin edes kokeilumahdollisuus keskeytyneistä opinnoista huolimatta. Tällöin lahjakkaan henkilön esteeksi ei muodostuisi motivaatio-ongelmat opiskelussa. Yhteiskunta hyötyisi, kun yksilöllisiä vahvuuksia hyödynneittäisiin huolimatta heikkouksista. Myös opinnoissa tulisi sallia enemmän vaihtoehtoisia suoritustapoja.

Panu Rädyn kauhisteleva kirjoitus tuskin edistää ADHD-ihmisten työnsaatimahdollisuuksia lahjoista huolimatta. Kirjoituksessa on joitakin kyseenalaisia väitteitä, kuten:

”ADHD-aikuisen aivoissa on pysyvä välittäjäaineiden pula varsinkin motivaatioon ja palkitsevuuteen liittyvillä alueilla.” (s.31)

On harhaanjohtavaa puhua motivaation vajauksesta tai pysyvästä aivotoiminnan häiriöstä, vaikka lyhytjänteisyys ja asioiden jättäminen kesken onkin osa totuudesta, eivätkä ADHD-ihmisen aivot toimi aivan kuten normijampalla. Kyse ei kuitenkaan ole intensiteetin jatkuvasta puutteesta motivaatiossa, vaan pikemminkin suuresta vaihtelusta keskittymisessä ja aivojen dopamiinivasteessa. ADHD-henkilö väsyy helposti oman innostumisensa seurauksena, mikä johtaa toisenlaiseen, hermostuneempaan hyperaktiivisuuteen. Dopamiinitasot saattavat tietyillä aivojen alueilla hetkellisesti olla hyvin runsaita, minkä seurauksena keskittyminen on sataprosenttista. Aivojen toiminta myös aina jakautuu useille alueille, joten yhden osan hiljeneminen voi johtaa toisen alueen vahvistumiseen. Se mikä useimmiten pettää on sosiaalinen itsekontrolli, yleisistä säännöistä ja sopimuksista kiinni pitäminen. Jotkin asiat vain eivät tunnu palkitsevilta. Tietoisuus normeista ja sovinnaisuuksista unohtuu (kuten myös muille tehdyistä lupauksista) yli-innostuksen aikana, kuten myös dopamiinitason romahduksesta seuraavassa flegmaattisuudessa.

Itse olen kehittänyt omaan kuvaamaan tilaani termin kaksisuuntainen motivaatiohäiriö. Varsinaisessa kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä vaihtelevat serotoniinitasot, mikä johtaa vuoroin maniaan ja masennukseen. Dopamiini ei vaikuta juurikaan mielialaan. Ainakaan itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, vaikka toisinaan en saa mitään aikaiseksi, koska mikään ei huvita. Kaikki tuntuu hetken ajan merkityksettömältä – tylsistyttävältä, mutta ei kuitenkaan synkältä tai toivottomalta. Työpoissaolot ja vaikeus tarttua tehtäviin tulee esiin juuri kahdessa ääripäässä. Flemaattisessa tilassa en saa aikaiseksi mitään, mutta innokkaassa tilassa saatan päätyä sijaistoimintoihin varsinaisen tehtävän sijaan. Saan aikaan paljon, mutta vääriä asioita.

Mitä positiivisia puolia ADHD:seen liittyy?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty suhtautuu ADHD:n positiivisiin puoliin ”hassuina uskomuksina”, joita löytyy vain netin keskustelupalstoilta.

ADHD:n positiivisten puolien selvittämiseen tarvittaisiin laajaa tutkimusta, joihin lääkefirmoilla ei ole erityisiä intessejä. Yksi keino edetä olisi positiivisen diagnostiikan luominen. Oletuksen vahvistaisi positiivinen tai neutraali kyselytutkimus, jolla osoitettaisiin olevan selkeä korrelaatiosuhde negatiivisen diagnostiikan kanssa. Toisin sanoen henkilö, joka vastaisi positiivisiin kysymyksiin kyllä, saisi mitä todennäköisemmin diagnoosin myös klassisen oiretestin perusteella. Tällä tavoin positiivisten piirteiden tieteellinen kartoittaminen voisi parantaa ADHD-ihmisten itsetuntoa, murtaa ennakkoluuloja sekä tavoittaa lisää niitä ADHD-aikuisista, jotka menestyvät elämässä.

Tietämättään ADHD:n geeneillä varustettu henkilö saattaisi vastata ”erittäin vahvasti samaa mieltä” esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin (kaikki kysymykset ovat kuitenkin hatusta temmattuja, eivätkä ne kaikki suinkaan liity minuun itseeni):

POSITIIVINEN/NEUTRAALI ADHD-TESTI (tai sellaisen karkea luonnos):

1. Ilmaisen usein ääneen asioita, joita muut vain ajattelevat. Joudun toisinaan tästä syystä ongelmiin, mutta toisaalta rehellisyyteni puhdistaa ilmaa ja suora puheeni jopa herättää joissakin ihmisissä kunnioitusta. 

2.  Olen usein äänessä, joten olen myös oppinut sanavalmiiksi. Jos tilanne on kaoottinen, minulla on taipumusta ottaa hetkellinen vetovastuu. En kuitenkaan halua harteilleni pysyvää vastuuta. 

3. Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden kaipuu, joten puutun helposti kiusaamiseen ja epäkohtiin, jos näen sellaista. Saatan tästä syystä joutua ongelmiin ylempiarvoisten kanssa. 

4. Armeijassa en pelännyt heittää huulta alikessuista, ja lopulta sain komppaniassa sellaisen roolin, että minulle myös sallittiin muita enemmän. 

5.   Siedän huonosti hierarkioita ja byrokratiaa, enkä piittaa muodollisesta pätevyydestä, mutta tämä mahdollistaa myös sen, että uskallan tarvittaessa lähestymään suoraan sitä joka on korkeimmalla hierarkiassa. Julkkikset ja rikkaat ihmiset myös pitävät siitä, että kohtelen heitä tasavertaisesti ja juttelen heille kuin kenelle tahansa tavalliselle ihmiselle.

6.   Olen aina ollut kova pölpöttämään. Onneksi en ole maaninen, enkä narsistisen itsekeskeinen, joten pölpöttämiseni on siedettävämpää.

7.  Teen paljon aloitteita. Olen kaveriporukassa usein se, joka ehdottaa jotakin uutta. Saatan menettää mielenkiintoni nopeasti, mutta se vain takaa, että olen muita aiemmin löytänyt taas jonkin uuden kiinnostuksen kohteen.

8. Saatan sanoa pahasti, mutta toisaalta minulla ei ole myöskään estoja kehua tai kiittää. Kaikki tuttavani saattavat muistaa jonkin esittämäni piikikkään moitteen, mutta en pelkää myöskään sanoa ihmisille, että he ovat minulle tärkeitä. 

9.   Jos näen, että tuntemattomalla on jokin hätänä, en mieti, vaan menen heti auttamaan. En toimi sitä siksi että olisin muita parempi, vaan siksi, että minulla on muita alhaisempi kynnys reagoida. Muut paikallaolijat vain tarvitsevat jonkun aloitteen. Käänteisesti saatan myös muita herkemmin tehdä jotakin konnuuksia hetken mielijohteesta. 

10. Minulla on useita harrastuksia, jotka myös usein vaihtuvat uusiin. Olen harrastanut elämässäni niin monenlaisia juttuja ja pyörinyt niin monissa yhteiskunnallisissa kerrostumissa, että pystyn juttelemaan small talkia kenen tahansa kanssa.

11.  Olen epäonnistunut niin monella alalla, että voin sanoa tuntevani itseni melko perinpohjin.

12.  Jätän asioita kesken vähäpätöisten seikkojen tähden, mikä tuottaa ongelmia koulussa ja työelämässä. Usein kuitenkin teen asioita pyytämättä ja ilman palkkaa. Minulle vain tulee sellainen pakkomielle, että nyt tuo ikkuna täytyy pestä tai nurmikko leikata. Kyse saattaa olla naapurin ikkunasta tai naapurin nurmikosta, mutta mikäs siinä. Työpaikalla saatan tehdä palkattomia ylitöitä, koska tuntuu väärältä pyytää palkkaa jostain, mikä on kivaa.

13.  Toisinaan innostun niin paljon ja teen niin paljontöitä, että olen monen päivän ajan poikki. Jos olen jollakin viikolla tehnyt kahden edestä, ei minulle suoda lepoviikkoa, vaan pikemminkin odotetaan, että teen joka viikko töitä tuplatahdilla, koska olen osoittanut pystyväni siihen.

14.  Minulla on usein sellainen tunne kuin olisin innostunut ja mennyt hapoille. Ikään kuin lähdin juoksemaan maratonia 800 metrin vauhdilla ja parin kilometrin jälkeen olen antanut kaikkeni. Saatan olla kilpailuissa nopein tai hidas, mutta menetän mielenkiintoni, jos sijoitun keskivaiheille.

15. Minulla on usein kiistoja jonkin idean alkuperästä. Tämä todistaa, että minulla on paljon synergisia ideoita, jotka ovat saaneet alkunsa dialogissa. Kumpikaan ei ehkä yksin olisi keksinyt kyseistä ajatusta, mutta oma innostukseni sai myös muut innostumaan ja saimme käyntiin todella hyvän aivoriihen.

16.  Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka varoittavat jos olen aikeissa tehdä jotakin typerää. Minun ansiostani muiden ihmisten valppaus on hioutunut huippuunsa. Yhteiset kommelluksemme myös lujittavat ryhmähenkeä.

17.  Minulta ei ole koskaan puuttunut uteliaisuutta. Olen oppinut monia asioita koulun ulkopuolella itsenäisesti. Tiedän omituisia asioita, joita muut eivät tiedä. En välttämättä tarvitsisi edes koulua osatakseni lukea ja laskea, koska kiinnostun aivan kaikesta ja hankin ainakin perustason tiedot ennen kuin menetän mielenkiintoni. Kun innostun ja olen utelias, mikään ei estä minua. Jos lapsena en saanut lelua, rakensin sellaisen itse. Jos minua kiellettiin, tein sen silti.

18.  En halua oppia asioita vain näennäisesti päästäkseni läpi tenttiä – tai oikeastaan en edes osaa oppia. Opin vain kun olen motivoitunut, en käskystä. Siksi minulla voi samaan aikaan olla todistuksessa kiitettäviä yhdestä aineesta ja välttäviä toisesta. Muistan oppimani asiat pitkään, koska en lue opettajaa varten, vaan laajentaakseni maailmankuvaani.

19. En noudata ohjeita, joten toisinaan keksin hyvin omaperäisiä toimintatapoja toimiessani omin päin. Useammin kuitenkin saan moitteita, hidastan työn etenemistä tai rikon jotakin.

20. Typerät säännöt inhottavat minua. Mieluummin rikon lakia kuin noudatan määräystä, josta on vain haittaa tai joka sotii moraaliani vastaan. Uhmaikä tuntuu jatkuneen läpi elämäni. Jos sääntö tuntuu oudolta, kysyn miksi? Minulle ei kelpaa vastaukseksi ”siksi kun minä käsken!” Haluan saada kunnollisen vastauksen tai pistän kapuloita rattaaseen.

21.  Minulta selvästikin puuttuu itsesuojeluvaistoa ja tiettyjä sosiaalisia pidäkkeitä, joiden ansiosta yhteiskunnat ajautuvat diktatuuriin. En osaa mukautua massaan ja olla hiljaa edes omaksi parhaakseni. Olisin varmasti joutunut leirille Neuvostoliitossa, koska kaikki tietävät, että olen syntyjäni taipuvainen inttämään vastaan ja parantumaton ”toisinajattelija” asiassa kuin asiassa.

22. Yläasteella koulumme syttyi palamaan. Kaikki muut luokassa olivat keskittyneet opetukseen, mutta minä olin pitkästynyt ja katseeni harhaili ympäriinsä. Niinpä minä huomasin ensimmäisenä, että oven alta tulee savua ja tulenlieskoja. Ei ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, kun olin muita tarkkaavaisempi, vaikka minua syytetään tarkkaavaisuushäiriöiseksi.

23.Olen muita valmiimpi kriisitilanteissa, koska elämäni on muutenkin jatkuvaa kriisiä ja seikkailua. 

Jos testille haluaa vertailukohtia, voi lukea Päivi Tasalan blogista astettava masentavamman klassisen ADHD-testin. Kyse ei ole virallisesta diagnoositesti, mutta tuokin saattaa antaa suuntaa (Korostan vielä, että oma "positiivinen testini" on vain improvisoitu testiversio):

http://paivitasala.wordpress.com/testeja/addadhd-testi/

Oma kutsumukseni ADHD-aikuisena kannustaa minua tekemään kaikkeni sen puolesta, että ADHD-luokituksiin sekä opettajankoulutukseen otettaisiin virallisesti mukaan myös sellaisia näkökulmia, joista käsin ADHD voi tuoda ihmisen elämään myös monia voimavaroja. Jos tästä puhuttaisiin enemmän, niin työllistymisen esteenä ei ehkä olisi työnantajan ennakkoluulo tai yksilön epäusko omiin mahdollisuuksiinsa.

Toivon, että tulevaisuudessa useampi tutkija myöntäisi epätieteelliseksi ajatuksen, että laajasti levinnyt perinnöllinen ominaisuus voidaan määritellä yksinomaan sairaudeksi, oireyhtymäksi tai kehityshäiriöksi. Kyse on suurten joukkojen leimaamisesta ja lannistamisesta, jonka ei pitäisi kuulua meidän aikaamme. Sosiaalisesti hahmotettuna kyse voi olla epätoivotusta käyttäytymisestä, eli eräänlaisesta häiriöstä, mutta tieteellisesti kyse ei voi olla taudista tai edes varsinaisesta sairaudesta.

ADHD-henkilö ei ehkä aina sopeudu yhteiskuntaamme, joka vaatii tietyn jatkuvan stressitilan ja kellon tarkkuudelle suoritettavan työn sietämistä, mutta tilanne on ennemminkin saanut alkunsa yhteiskunnan vaatimusten muuttumisesta, eikä satojen tuhansien äkillisestä sairastumisesta. ADHD-ihmisten elämä olisi helpompaa ja he myös voisivat olla yhteiskunnalle suuremmin hyödyksi, jos heitä ei nöyryytettäisi tautiluokituksilla ja ennalta tuomittaisi epäonnistumiseen.

Kärjistäen voisi väittää, että ADHD-ihmiset ovat nykyään hieman samanlaisessa asemassa kuin homoseksuaalit vielä muutama vuosikymmenen sitten. Moni diagnoosin saanut ihminen häpeilee itseään ja elää kaapissa, niin vaikeaa kuin ehkä onkin. Moni myös on kohdannut ennakkoluuloja ja "normaalien" ihmisten syrjintää erilaisen luonteensa vuoksi. Jotkut nenteistä myös mieluusti luokittelevat huomiota herättävän taipumuksen sairaudeksi tai rikollisuudeksi. Myös lääketieteellisten tautiluokitusten tieteellisyys on kyseenalaista, jos mitään näkyviä ruumiillisia oireita tai kiputiloja ei ole, ja henkinen ahdistuskin johtuu kiusaamiskokemuksista, epäonnistumisista sekä laajemmasta vaikeudesta sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan, jossa työn odotetaan olevan tasalaatuista ja säännönmukaista, ja jossa on suotavaa totella esimiestään mukisematta.

Totta kai mikä tahansa yhteiskunta haluaa luokitella omiin arvostuksiinsa huonommin sopivat yksilöt häiriöisiksi, mutta onko sillä mitään tekemistä tieteellisyyden kanssa? Yhtä hyvin koripalloa rakastava kansa voisi luokitella sairaiksi ihmiset, jotka ovat lyhyitä. Koulussa opittu huono itsetunto ja epäluuloisuus systeemiä kohtaan voi jäädä päälle ja pilata elämän mahdollisesta lahjakkuudesta huolimatta. Sopeutumattomuus koulumaailmaan luo mielikuvia yleisestä sopeutumattomuudesta, mikä ei välttämättä pidä paikkansa. Leimautuminen on vahva mekanismi ja varhainen minäkuva ennustaa hyvin myöhemmässä elämässä pärjäämistä, vaikka käsitys omasta typeryydestä olisi valheellinen. (Sitä paitsi artikkelissa luodaan sekin virheellinen käsitys, että ADHD-henkilön tunnistaa jatkuvasta kiroilemisesta.)

Oman näkemykseni mukaan kyse on ihmisyyteen aina liittyneestä persoonallisuustyypistä, joka rikastaa sosiaalista dynamiikkaa, sikäli kuin yhteiskunta sallii kaavasta poikkeamista, suoraa puhetta, energisyyttä, luovuutta ja aloitekykyä. Yksilölliset ominaisuutemme eivät myöskään ole on-off -piirteitä, vaan aste-eroja löytyy monilla eri muuttujilla. Tietyille yksilöille on luontevampaa niskoittelu ja riskien ottaminen. Kaikki spontaani toiminta ei ole vaara-alttiutta ja rikollisuutta. Vaikka tapaturmia ja epäonnistumisia sattuu, ne toimivat pohjana kulttuurin kehitykselle.

ADHD saattaa jättää aloittamiaan projekteja kesken, mutta onko sekään oikein, että määrittelemme terveemmäksi sellaisen ihmisen, joka ei koskaan ole aloittanut yhtään mitään?

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity.html

Kannattaa myös lukea mitä positiivista eräällä tohtori Tolosella on sanottavanaan. Tohtorin intressinä on ehkä myydä Omega-3-pillereitä, mutta on kunnioitettavaa, että sivustoilla on nostettu esiin myös kannustavia näkökulmia:

"...monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä. 

AD/HD, ADD ja dysleksia (samoin kuin skitsofrenia) rikastuttavat ihmiskuntaa, sillä näitä oireyhtymiä potevat ihmiset ja heidän sukunsa ovat monesti muita lahjakkaampia."

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=112

En silti tahdo väittää, että meidät kaikki pitäisi luokitella neroiksi ja väärin ymmärretyiksi indigo-lapsiksi. ADHD-elämään liittyy valtavasti haasteita, jotka tavalla tai toisella on itse kunkin ylitettävä tai käännettävä voitoksi.

Nomadiaivot

Käveleminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Matkustaminen auttaa laajentamaan maailmankuvaa. Inhimillinen tieto on monilla tavoin sidoksissa paikkoihin ja tiloihin. Me jopa kutsumme mielentiloja "tiloiksi" ja puhumme elämästä metaforisesti "matkana". Tällaisia asioita tulee luonnollisesti ajatelleeksi vaihtaessaan maisemaa. Nytkin kirjoitan tätä kotiseudullani Joutsenossa. Joka kerta paikanvaihdos saa aikaan muutoksen koko sielullisessa mielenmaisemassa. Paikkakunta on olotila.

Sama sidoksisuus tilaan liittyy kirjoittamiseen laajemminkin. On helpompi tehdä työtä, kun on työhuone - keskittymiselle omistettu tila. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat pyhittäneet temppeleitä. Kun jokin alue on vuosikymmenien toistolla iskostettu mieleemme pyhänä, se myös on pyhä, ja tarjoaa suojapaikan kaikille peloille. Pyhä tila on hiljentymisen ja rauhoittumisen aluetta, jossa stressi karisee aivan samoin hartioilta kuin ehkä aikoinaan katosivat kiroukset. Ehkä stressi on vain uusi sana tunnelmille, joita aiemmin on pidetty "syntinä" ja "negatiivisena energiana", jotka ovat "itse saatanasta". Negatiivisten tilojen puhdistamiseksi on nähty paljon vaivaa ja hyödynnetty suuret määrät henkistä viisautta.

Vaeltaminen antaa oudolla tavalla aivan erilaista turvallisuudentunnetta kuin tuttu kotiseutu. Olen ainakin itse sillä tavoin viritetty, että minun on vaikea tuntea levollisuutta, jos pysyttelen pitkän aikaa paikallani. "Matkalla olen perillä" kirjoitin jo lukioaikaisessa runossa, joka päätyi myös ensimmäiseen runokirjaani. Olen aina pitänyt kirjoista, joissa ollaan tien päällä (kuten Taru Sormusten herrasta, mitä tyypillisin "road-movie"), ja ehkä jonakin toisena aikana olisin lähtenyt merelle tai liittynyt muukalaislegioonaan. Nyt päädyin vain pelaamaan avoimen maailman tietokonepelejä ja reissaamaan Euroopassa.

Päähäni on taltioitu useiden suurkaupunkien kartta. Vuosituhannen vaihteessa kävin Lontoossa, jossa olin käynyt myös lapsena. Halusin vierailla samoissa paikoissa, toisella puolella kaupunkia, ja vain tiesin minne minun täytyy kulkea. Tiesin vain, että tähän suuntaan, nyt käännös oikeaan. Löysin kaikki haluamani osoitteet kuin muuttolintu, vaikka välillä oli kulunut vuosia. Vuonna 2006 kokeilin samaa Pariisissa, jossa perheemme kävi edellisen kerran 80-luvun puolivälissä. Jälleen löysin miltei jokaisen etsimäni kadunpätkän. Kaupunki oli totta kai myös muuttunut. En enää voinut suunnistaa samojen kauppojen avulla, vaan minun täytyi luottaa magneettikenttään, fengshuihin tai mihin lie ley-linjoihin. En minä tiedä miten intuitioni toimii, mutta toisinaan löydän perille aivan käsittämättömällä tarkkuudella. Paikoista jää aivoihini sitkeitä muistijälkiä. Opin alueita ja reittejä huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi vieraita kieliä. Hahmotan myös ilmansuunnat, ja niiden vaikutus tarttuu, kunhan ensin saan jonkin osviitan auringosta tai muurahaispesästä, yleensä kuitenkin kartasta ja tienviitoista.

Todellisten kaupunkien lisäksi tunnen lukuisia fiktiivisiä maailmoja. Jos palaan Fallout-peleihin, Might & Madgic VI:seen, Ultima seiskaan tai vastaaviin, kestää vain muutamia tunteja kunnes kartat alkavat palautua muistiin. Olen pelimaailmassa kuin kotonani. Pelottavinta on, että peleissä olen toisinaan enemmän kotona kuin todellisessa maailmassa. Miksi muuten minä edes pelaisin. Pelit on suunniteltu siten, että ne vastaavat aivojemme huutoon. Jokaiselle löytyy jokin pelimuoto, joka koukuttaa. Toiset ehkä eksyvät helpommin ja haluavat pelata putkijuoksuja tai helpompia ropeja kuten Fable 2, jossa koko ajan taikanuoli osoittaa mihin suuntaan on mentävä. Peliin sisältyy siis navigaattori. Suurempaa nautintoa saan kuitenkin siitä jännityksestä, että eksyminen voi olla tosiasia. Suunnistaessa täytyy olla skarppina, vaikka keskittymiseen ei liity minkäänlaista ahdistusta tai stressiä.

Otsikossa viittasin nomadeihin. Tunnistan itsessäni siis taipumuksia tai taitoja, jotka periytyvät sellaisesta elämäntavasta. Pystyisin aivan varmasti kulkemaan tuhansia kilometrejä maastossa ja löytämään perille ilman nykyaikaisia apuvälineitä. Ajatus tuntuu on hyvin luonnolliselta.

Aivoissamme on jokin alue, jonne varastoituu valtavat määrät paikkatietoa. Kaikkien ei tarvitse olla erikoistunut avaruudelliseen hahmottamiskykyyn, sillä nomadit kulkevat ryhmissä. Taito on hyvin yleinen, mutta ei välttämätön. Voi myös olla, että sosiaalisen työnjaon ja erikoistumisen kautta vain osalla ihmisistä tietoisuus reiteistä aktivoituu lapsena ja pysyy aktiivisena läpi eliniän. Eiväthän kaikki meistä osaa edes uida, vaikka sekin on selviytymisen kannalta välttämätön taito.

Nykyaika vaatii meiltä toisenlaisia taitoja, mikä on suuri stressin aiheuttaja - mutta silti aivomme mukautuvat uusiin haasteisiin. Tietoa voi esimerkiksi varastoida paikkatietolohkoon, jos kuvittelee sijoittavansa tietoa vaikkapa maastoon, reitin varrelle tai visualisoi huoneita. Monet muistitaikurit kertovat käyttävänsä tällaisia metodeja. Muistelen, että myös eräs monimutkaisia päässälaskuja harrastava savant hahmotti numerot maisemana. Paikkatietoaivoihinsa voi ehkä saada laajennetun yhteyden, jos on taipumusta synestesiaan.

Kulttuurit optimoituvat verkkaisesti olosuhteisiin, eivätkä koululaitoksemme tai opetusmetodimme ole ajan tasalla. Itse asiassa pedagogiikkamme on vasta lapsen kengissään. Tulevaisuudessa osataan toivon mukaan paremmin hyödyntää yksilöiden persoonallisuuseroja opiskelua suunniteltassa. Kukin saa hyödyntää omia synnynnäisiä vahvuuksiaan. Ajatus on tietenkin aika utopistinen, kun miettii miten tasapäistävä ja mielikuvitukseton koululaitos voi pahimmillaan olla. Tietokonepelit voittavat kouluviihtyvyyden sata nolla. Saa kohdistaa virikkeitä juuri niihin kohtiin aivojaan, joissa oppiminen tuntuu ja näkyy. Saa tutustua kutkuttavan moniin reitteihin.

Koriste on rikos kohtalainen, suosio sitä suurempi

 

Kyllä tämä diletantin ja ensyklopedistin elämä vaan joskus on niin mahtavaa. Olen viime aikoina lukenut monia kirjoja suomalaisen muotoilun historiasta. Muihin taidemuotoihin tutustuminen tarjoaa tuoreita näkökulmia myös kirjallisuuteen.

Perjantaina lainasin kirjastosta kirjan Keräilijän aarteet; Kupittaan savi (2011, toim. Salakari ja Kalha). Siinä ei ole kovinkaan paljon tekstiä, kyse on enemmänkin kuvakirjasta, mutta vähäkin teksti tarjosi useita oivalluksia.

Funktionalismi ei ole minulle taidesuuntauksena mitenkään uusi asia. Olen lukenut paljon Art Decosta ja käynyt kaksikin kertaa Berliinin Bauhaus-museossa. Silti muotoilijoiden ja kuvanveistäjien ihanteet, ja joskus jo tietyt sanavalinnatkin, saattavat laajentua koko ihmiselämän kommentaareiksi tai saada merkitystä jossain aivan muussa asiayhteydessä.

Olen myös runouden kohdalla joskus pohtinut tyylillisten reliikkien merkitystä. Muotokieleen jää vuosikymmeniksi piirteitä, joiden alkuperäinen merkitys on unohtunut tai vähintään hämärtynyt. Ehkä voisi puhua myös edellisten kehitysvaiheiden jäänteistä, johon on verrattavissa ihmisen häntäluu. Tällaisia jäänteitä runoudessa on esimerkiksi käännetty sanajärjestys, joka periytyy sellaisilta ajoilta, jolloin saksa oli tärkeä kulttuurikieli Suomessa. Sanajärjestystä muuttamalla myös saatiin useampia sanoja sovitettua lauseen loppuun, kun haluttiin rakentaa riimejä.

Nykyäänkin monet harrastelijat käyttävät arjesta poikkeavaa (usein varsin sekalaista) sanajärjestystä lisätäkseen vaikutelmaa runollisuudesta, vaikka he tuskin tuntevat koko käännetyn sanajärjestyksen käsitettä. Heille on vain kehittynyt sellainen intuitio klassista runoutta lukemalla.

Myös muotoilussa aiemmin välttämätön elementti saattaa säilyä koristeena, koska ihmiset ovat tottuneet mieltämään sen osaksi esinettä.

Funktionalismin edistyksellinen aate saneli, että koristeen tuli juontua valmistustavasta, eikä sitä näin ollen tullut lisätä esineen pintaan. (s.17)

Mieleeni palasivat mummoni puheet siitä, kuinka köyhät tytöt joskus maalasivat sukkahousujen sauman jalkaansa kulmakynällä, koska heillä ei ollut varaa ehjiin sukkiin, mutta tansseissa sellainen vaikutelma piti antaa pojille. Valmistustavasta juontuva ylimääräinen elementti, sauma, ehkä sukkien valmistajille jossain vaiheessa jopa välttämätön paha, oli muuttunut ihmisten mielissä koristeeksi.

Vastaavia esimerkkejä löytyy kaikilta taiteen ja tuotannon aloilta. Ruisleivässä esimerkiksi on yhä reikä, vaikka leipiä ei nää ripusteta pirtin kattoon suojaan rotilta ja rusakoilta. Qwerty-näppäimistö on jäänne mekaanisista kirjoituskoneista, joiden koneiston ei haluttu jumiutuvan liian nopealla näpyttelyllä - yleisimmät kirjaimet on siis tahallaan sijoitettu siten, että työ hidastuu. Myös Fender Stratocasterin pyöreä muoto on eräänlainen design-jäänne, koska sähkökitarassa ei tarvita pyöreää kaikukoppaa. (Näitä esimerkkejä täytyy löytää lisää!)

Tällaisia valheellisia koristeluja ja turhien perinteiden vaalimista funktionalismi paheksui. Kupittaalla saviesineiden harmaa tai punertava pinta haluttiin kuitenkin maalata piiloon, jotta ne pärjäisivät kilpailussa Arabian posliinia vastaan.

Koristellut esineet tekivät kauppansa. Niin ne ovat aina tehneet ja tekevät vastakin: tunnemme vetoa koristetta kohtaan, koska se on elävän ihmisen merkki elottomassa esineessä, hengen ripaus materiassa. Samalla se on helppolukuinen viesti "Taiteen" läsnäolosta.

Katkelma herättää minussa monia ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta arvostan funktionalismin rehellisyyttä, mutta sille vastakkainen näkemys on myöskin sympaattinen ja hyvin muotoiltu.

Pehmeäkantinen runokirja on funktionaalisempi, koska sitä on helpompi kuljettaa mukana. Toisaalta kovat kannet ovat "helppolukuinen viesti" laadusta ja rahallisesta satsauksesta. Kovakantisuus on lyriikan perinteistä bling-blingiä.

Kupittaan saven toimintaa esittelevässä kirjassa ajatuksia herätti myös puhe arvotaiteen ja käyttötaiteen eroista. Kupittaan savi edusti pitkään keskiluokkaa ja työväestöä, tuoden markkinoille Arabian posliinia ja Riihimäen tai Nuutajärven lasiesineitä edullisempia kulutustavaroita, jotka oli valmistettu paikallisesta savesta ja viimeistelty maalaamalla käsin:

"Kupittaan suhde "hyvän maun" ihanteisiin oli horisontaalinen: tehdas ei asettunut kuluttajan yläpuolelle sanelemaan kauneuden ehtoja, vaan toteutti ostavan yleisön toiveita taloudellisten realiteettien puitteissa." (s.17)

Katkelmasta tulee väistämättä mieleen viimeisimman Tulen & savun pohdinnat runouden elitismistä, ja Helsinki Poetry connection -yhteisön poikkeava asema runokentällä sekä ehkä asennemaailmakin. HPC jos jokin edustaa horisontaalista ihannetta: kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet päästä ääneen. Yleisö saa itse päättää kenestä tykkää eniten. Taiteellista arvoa mitataan monipuolisuuden ja yhteisten hartioiden leveyden mukaan, eikä mietitä sitä kuinka korkealle pilviin omaa kaulaa on onnistuttu kurkottamaan neron olkapäiltä.

Kirja pyrkii puolustamaan käyttötaiteen asemaa. Se puhuu todellisista käyttöesineistä, mutta taustalle oletettu asennemaailmojen erottelu sopii varsin hyvin käyttörunouteen ja muuhun kansaa miellyttävään kulttuuriin. Kupittaan saven esineissä on jotain samaa kuin Viivi & Wagner -sarjakuvissa, Iittalan Muumi-mukeissa, Kaj Stenvallin ankkatauluissa ja miksei myös Heli Laaksosen runoudessa. Kansa tykkää, ja mitä pahaa siinä on?

Eräs elitismin laji on suupielien mutristelu. Sitä tapahtuu varsinkin silloin, kun jostakin vain kohtalaisen hyvästä tulee suositumpaa kuin vastaavasta erinomaisesta. Kohtalaisn hyvä näyttäytyy tällöin kammottavana roskana. Se ei herättäisi inhoreaktiota, ellei se olisi suosittua. Jos kriitikot eivät tietäisi mitään kansansuosiosta, he toteaisivat "ihan jees".

Heli Laaksonen ja Kaj Stenval ovat melkein millä tahansa mittarilla mitattuna vähintään jees, mutta he muuttuvat kammotukseksi, kun myyntiluvut paljastetaan. Sen jälkeen heistä ei enää voi tykätä, koska se olisi rahvaanomaista. Tällaiseen asenteeseen kykenee köyhempikin. Nipottaminen ja mutruilu ovat edukkaita elitismin muotoja.

Joku voi sanoa, että kaiken halutun halveksisessa on kyse kateudesta, jonkun mielestä pikemminkin oikeudenmukaisuudesta: yhdelle ei saa antaa kaikkea, eikä ainakaan liian helpolla. Kolmas voi perustella näkemystään sillä, että suurin yhteinen nimittäjä viestii periaatteiden puuttumisesta. Neljännelle suosio on ansa, joka vaikeuttaa myöhempää tyylillistä kehitystä. Viides murehtii sitä, että kansa ei joudu opettelemaan laadun tunnusmerkkejä, jos sille on heti tarjolla sellaista, mikä vetoaa suoraan vaistoihin. Kuudes inhoaa huomion kumuloitumista: kun kyllin moni on kiinnostunut, täytyy muidenkin olla kiinnostuneita, jotta eivät eivät näyttäisi hölmöiltä - ja siksi suosio koostuu tietyn yleisörajan ylityttyä pelkistä peesailijoista.

Kupittaan savesta tai Riihimäen lasin käyttöesineistä saa onneksi tykätä nyt kun suurin osa kansasta ei ole sellaisista kuullutkaan. Miksi olisikaan? Onhan meillä niitä Muumi-mukeja, joita on paljon luonnollisempaa himoita.