ADHD ei ole vain sairaus, oireyhtymä, toimintahäiriö tai neuropsykologinen ongelma

Suomen kuvalehden helmikuun numerossa 7/2014 oli peräti kymmenen sivun kansijuttu keskittymishäiriöstä. Harvoin olen lukenut laatulehdestä yhtä kauhistelevaa ja negatiivista artikkelia. Yhden henkilöhaastattelun perusteella ADHD-ihmiset yleistettiin toivottomiksi tapauksiksi, joista koituu yhteiskunnalle valtavat kustannukset. Tekstistä ei tarvitse tehdä kovin kummoista diskurssianalyysiä, kun yleinen sävy paljastuu:

”…istuu kotona ja pelaa tietokoneella… vedän ranteet auki… tuhoisimmat seurauksensa… pärjänneet surkeammin kaikilla elämänalueilla… huumeriippuvuuksia… itsemurhan viisinkertaisuus… on istunut sohvalla pääosan aikuisiästään… raskaita seuraamuksia… sairaus… toimintahäiriö… poikkeavuus… epäonnistui kaikessa… vaikein ja pysyvin… istui kaiket päivät sohvalla…”

Tämä kaikki tulee ilmi ensimmäisellä aukealla, eikä myöhemminkään tarinassa nähdä erityisen valoisia käänteitä. Kirjoituksessa toistetaan useaan kertaan, miten takapajuista ADHD-keskustelu maassamme on ollut, mutta kirjoittajan omat näkemykset ovat erittäin vanhanaikaiset ja yksipuolisen lohduttomat.

Linkki juttuun:
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/paivi-tasala-tietaa-ettei-adhd-ole-vain

Voi olla, että oma tautiluokitus ja kauhistuttava kirjallinen reportaasi voi miellyttää sellaista ihmistä, joka oikeuttaa diagnoosilla oman laiskuutensa ja loisivan elämäntapansa, mutta itselleni ADHD ei ole ongelma, vaan tärkeä voimavara. Sohvalla istuminen sen sijaan on ihan aito ongelma, jota en välittäisi kohdata.

Haluan ottaa kantaa kirjoitukseen näkökulmaan ja osoittaa myös muutamia asiavirheitä. Pahinta on ehkä se, että laajuudestaan huolimatta tekstissä ei estetä käytännön ratkaisuja keskittymishäiriöisten arkeen, lääkehoidon ohella. Jos lukija tunnistaa kirjoituksesta itsensä, hän saa varsin toivottoman kuvan omista mahdollisuuksistaan elämässä. Tämä ei missään nimessä ole totta, vaikka artikkeliin haastateltu Päivi Tasala lievästi sanoen ottaakin uhrin roolin ja selittää kaikki elämänsä epäonnistumiset sekä omat luonteenheikkoutensa oireyhtymän kautta. Ainakin tässä jutussa hän on innostunut korostamaan ainoastaan elämänsä ylittämättömiä haasteita (”Innostui niin, että puhui seuraavat puolitoista tuntia tauotta”) – tai kenties kirjoittaja Panu Räty valikoi vain negatiiviset puolet haastatteluaineistosta, ja kuvittelee haastateltavan istumaan sohvalle aamusta iltaan. Tuntuu myös siltä, että jutun kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen Tasalan huomiohakuisuutta ja estotonta löpinää, eli itsesensuurin puutetta mustamaalatakseen laajan joukon ihmisiä.

Artikkeli antaa kyseenalaisen kuvan Suomen Kuvalehden linjasta toimittajiensa tieteellisyyden ja tasapuolisuuden suhteen. Kirjoitus olisi pitänyt vähintäänkin tarkistaa jollakin toisella ADHD-yhdistyksen edustajalla sekä psykologilla. Nyt mielikuva keskittymishäiriöstä rakentuu yhden tiettyä ääripäätä edustavan henkilön haastatteluun, eikä kirjoittaja edes ole kovin syvästi perehtynyt aiheeseen. Kyse on kuitenkin vaikutusvaltaisen lehden kansijutusta.

Ongelmiin voi löytää ratkaisuja, ja ADHD saattaa tuoda mukanaan myös positiivisia piirteitä

Tunnustan heti, että myös itse olen taipuvainen addiktoitumaan tietokonepeleihin ja jumittamaan yömyöhään netissä. Juuri tästä syystä en nykyään omista pelikonsolia tai tehokasta PC:tä, eikä kotonani ole nettiyhteyttä. Minulla on vain kirjoittamiseen sopiva heikkotehoinen läppäri. Suunnittelemani olosuhteet takaavat, että luen kirjoja tai kirjoitan. Jos tarvitse nettiyhteyttä, menen kirjastoon. Tämä on yksi elämänhallinnan keino, joka kohdallani tuottaa hyviä tuloksia. Käytän myös lääkkeitä, mutta vain lasten annosta, sillä suuremmista annoksista saan sivuoireena nukahtamisvaikeuksia.

ADHD ei ole vain muotisairaus, mutta nykyaikainen elämä voi kylläkin pahentaa monia sen oireita. Oikea ruokavalio on tutkimuksissa havaittu tehokkaaksi hoitokeinoksi. En ole karppaaja, mutta vältän sokeria, keinotekoisia makeutusaineita sekä vehnää, koska ne heilauttavat verensokeria. Levottomuusoireeni pahenevat kummassakin sokerihumalan ääripäässä, nousuissa ja laskuissa. Lisäksi pyrin syömään paljon kalaa sekä lisäravinteena sinkkiä. Hyvien rasvahappojen, sinkin sekä tauriinin on havaittu kohentavan ADHD-lasten oppimistuloksia. Energiajuomia tulee erityisesti välttää sokerin takia, ja tauriinia saa myös tabletteina, jos haluaa energiajuomien hyvät puolet ilman sokeritasapainon heilahtelua ja kofeiinitärinää.

Artikkelin negatiivisuutta korostaa se, että siinä ei mainittu ketään julkisuuden henkilöä, joka omilla kasvoillaan mainostaisi ADHD:n positiivisia puolia. Britanniassa kaapista on uskaltautunut ulos esimerkiksi tv-kokki Jamie Oliver, joka ei liiemmin pärjännyt koulussa. Silti hänen intohimoisesta ruoanlaitostaan voi tarttua innokkuutta myös kotikeittiöihin.

Käsityksen muotisairaudesta voi murentaa myös historiallisten esimerkkien kautta. Ehkä kuuluisin ADHD-aikuinen on Aku Ankka, joka tuli suomalaisten tietoisuuteen pian sodan jälkeen. Aku on kuuluisa siitä, että hän ei pysty säilyttämän ainuttakaan työpaikkaa viikkoa pidempää. Toistuvasti hän innostuu jostakin uudesta harrastuksesta, jonka pian jättää puolitiehen. Hän pullikoi sääntöjä vastaan, hermostuu herkästi, saa raivareita veljenpoikien nähden, jättää noudattamasta annettuja ohjeita ja turvallisuusmääräyksiä, keksii spontaanisti omia riskialttiita ratkaisutapojaan sekä ylipäänsä toimii hetken mielijohteesta ja tuntee vetoa seikkailuihin. Myöskään A. Ankan parisuhteensa eivät vaikuta olevan kovin kestävällä pohjalla. Jos Akua vertaa Päivi Tasalaan, ei voi olla huomaamatta lukuisia yhtymäkohtia - jos unohdetaan sohvalla istuminen. Jostakin tosielämän esikuvasta Carl Barks on saanut inspiraationsa klassikkotarinoihinsa, mikä varsin selkeästi osoittaa, että ADHD ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö.

Panu Räty kirjoittaa:

”Sokrateksen nimeäminen antiikin ADHD-aikuiseksi kertoo lennokkaasta mielikuvituksesta... ” (s.34)

Ehkä Räty ei ole viime aikoina tarkistanut käsityksiään Sokrateesta, mutta ajatus ei suinkaan ole kaukaa haettu. Sokrates oli kuuluisa haaveilija, provokaattori ja keskenjättäjä. Hän ei elämässään saanut oikein mitään valmiiksi ja hänet muistetaan lähinnä Platonin uutteran ja seikkaperäisen kirjoitustyön kautta. Sokrates oli omassa yhteiskunnassaan kuolemaan tuomittu ”rikollinen”, mikä kertoo hänen kyvystään aukoa päätään väärässä seurassa. Filosofi kyseenalaisti ateenalaisten elämänarvot ja esiintyi uhmakkaasti jopa omassa oikeudenkäynnissään. Kerrotaan, että hänellä oli tapanaan vaipua ajatuksiinsa, jolloin hän ei pitkiin aikoihin vastannut kysymyksiin. Hyperfokusointi onkin eräs tyypillinen positiivinen, vaikkakin vieroksuttu ADHD-piirre. Sokrates ei elämässään päässyt tai ehkä edes pyrkinyt korkeisiin virkoihin. Hänellä oli sotilasura, mutta sekin jäi kesken. Hän oli innokas puhuja, mutta huono viimeistelijä. Hän inhosi muodollisuuksia, teeskentelyä ja byrokratiaa.

Kirjallisuuden historia paljastaa, että ADHD ei ole muoti-ilmiö

Historiallisia ADHD-tapauksia löytyy myös Suomesta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on suoranainen postmodernien oireyhtymien palkintokaappi. Veljeksistä vanhin Juhani on ehkä selkeimmin ADHD-aikuinen. Hän pokkuroi kaikkea virkavaltaa vastaan ja saa monia päähänpistoja. Toiseksi vanhin, hyväkäytöksinen ja ensykolpedistinen Aapo on enemmänkin asperger-tyyppiä. Aapo on siis pesunkestävä nörtti. Joukkoon mahtuu myös jokunen introvertti tai lievästi masentunut yksilö. Veljeksista nuorinta Eeroa voisi jopa kutsua Indigo-lapseksi, koska hän tuntuu onnistuvan kaikessa. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa ADHD on vanha juttu myös sikäli, että Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli on mitä selkein tapaus, miltei oppikirjaesimerkki. Myös toinen Astrid Lindgrenin rakastettu hahmo Peppi Pitkätossu ilmentää monia ADHD-piirteitä. Oletettavaa on, että kirjailijan omassa perhepiirissä esiintyi keskittymishäiriötä tai se ainakin ilmeni jossakin lapsista.

Jos mennään pidemmälle historiaan, voisi vastaavalla tavoin teoretisoida, että myös Odysseus oli ADHD-aikuinen, koska häneltä kesti kymmenen vuotta päästä kotiin sotaretkeltään. Hän otti jatkuvasti riskejä ja tarttui kaikkiin seikkailun mahdollisuuksiin. Kolmas täysin spekulatiivinen esimerkki on Johannes Kastaja, joka inhosi järjestäytynyttä yhteiskuntaa niin paljon, että asui autiomaassa ja uhmasi julkisesti kaikkea maallista virkavaltaa, kunnes hänen päänsä tarjoiltiin hopeavadilla.

Evoluutio on hidasta, ja voidaan melko turvallisesti olettaa, että myös antiikissa 5%:lla väestöstä oli samoja persoonallisuuden piirteitä kuin nykyväestöllä. Ei voida kuitenkaan olettaa, että perinnöllinen ADHD olisi hitaasti ja varmasti katoamassa minnekään, koska siihen liittyy myös hyviä puolia, ainakin silloin, kun se esiintyy lievemmässä muodossaan. Nämä hyvät puolet tulevat näkyviin sosiaalisessa verkostoitumisessa ja ryhmädynamikassa, vaikka yksilöt saattaisivatkin kärsiä piirteestä nykyisillä pelisäännöillä. Saman vahvan periytymisen vuoksi on kyseenalaista määritellä ADHD sairaudeksi, vaikka monet saattavatkin nykyään hyötyä lääkehoidosta, ja lääkkeitä tuskin voisi myöntää ilman puhetta ”oireyhtymästä”.

Joskus ADHD:n yhteydessä puhutaan ”geenivirheestä”, mikä on vanhanaikaista ja epätieteellistä. Genetiikan näkökulmasta mikään geenimuoto ei ole virhe, jos se säilyy populaatiossa. Yksittäiset geenit lähes aina vaikuttavat useampiin kuin yhteen piirteisiin aivoissa tai muualla ruumiissa. Lisäksi geeneillä on yhteisvaikutuksia, joita tunnetaan heikosti. ADHD:n tapauksessa on todennäköistä, että 15-25 prosentilla väestöstä on joitakin näistä samoista altistavista geeneistä, mutta valtaosalla on lisäksi jokin toinen tasapainottava geeni tai heiltä puuttuu oireita kärjistävä kombinaatio. Useimmalle ihmiselle ADHD-geenit siis antavat jotakin positiivista, kuten aloitekykyä tai intohimoa, mistä syystä geeni on säilynyt, ja varmaan säilyy vastaisuudessakin. Vain 3-6% väestöstä ilmentää huomattavampia oireita ja vielä harvempi saa diagnoosin. Aivotoimintaan epätoivotusti vaikuttavat geenit saattavat myös parantaa esimerkiksi fyysistä terveyttä tai lihasvoimaa. Maailman nopeimmalla miehellä Usain Boltilla on myös diagnosoitu ADHD.

Totuus asiasta selviää vain monipuolisella tutkimuksella, jossa ei keskitytä vain ääritapauksiin ja lääkehoidon tehokkuuteen. Geenien vaikutuksia ei tulisi myöskään tutkia vain siitä näkökulmasta, että kyse on sairaudesta. Yksilöhän ei varsinaisesti kärsi ADHD:sta, vaan hän kärsii omien taipumustensa ja yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Koulu voi leimata keskittymishäiriöisen tyhmäksi ja ura voi katketa muutamiin heikkoihin päiviin.

Meidän ei sovi unohtaa, että maamme istuvaksi presidentiksi on valittu henkilö, jolla kaikista ehdokkaista oli huonoin koulutodistus.

Missä määrin sairaus on yksilössä, ja milloin yhteiskunnan voi sanoa olevan sairas?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty paljastaa perehtymättömyytensä muutamissa ratkaisevissa yksityiskohdissa:

”Nentti-sana juontuu käsitteestä neurologisesti tyypillinen, siis terve ihminen.” (s.30)

Tämä on erittäin paha asiavirhe, sillä missään nimessä nentti ei tarkoita ”tervettä ihmistä”. Koko käsitteen tarkoitus on haastaa olemassaoleva diskurssi, jossa keskimääräinen, tasapaksu ja helposti ennakoitava luonne mielletään terveydeksi, ja persoonallinen poikkeavuus sairaudeksi.

Nentti-sanaa eivät käytä vain ADHD-ihmiset, vaan myös aspergerit, eli assarit. Sana nentti on verrattavissa Harry Potterin maailman jästiin. Kyse on siis ikään kuin ihmisistä, joilla ei ole taikavoimia. Nentit ovat suvaitsemattomia ja ennakkoluuloisia. He pelkäävät kaikkea erilaisuutta ja juuri nenteille tyypillistä kapeakatseisuutta ilmentää Panu Rädyn kirjoitus helmikuun kuvalehdessä.

Lisättäköön, että mielestäni myös Päivi Tasalan puhe ”meikäläisistä” on arveluttavaa. ADHD on säilynyt ehkä myös siksi, että se parantaa ihmisten ryhmädynamiikkaa, joten kaikenlainen leiriytyminen ja vastakkainasettelu on haitallista.

Ihminen on laumaeläin ja suurimpiin saavutuksiin me pystymme yhteistyöllä. ADHD on nykyajassa noussut erityiseksi ongelmaksi, koska työelämän aikataulut ovat tiukkoja, byrokraattiset käytännöt joustamattomia ja kaikkialla vaaditaan muodollista pätevyyttä. ADHD:lle juuri muodolliset tehtävät ovat haastavimpia. Vielä sata vuotta sitten jokaiselta yksilöltä ei vaadittu toistuvaa lomakkeiden täyttämistä, jonottamista ja paikallaan istumista. Riitti kun kävi rippikoulun ja osasi tehdä jotakin työtä kunnialla. Myös yhteisöllisyys oli tiiviimpää, joten jos yksittäinen asia tuntui vastenmieliseltä, sen saattoi siirtää perheenjäsenelle, jolla vastaavaa traumaa ei ollut. Nyt kaikkien täytyy suoriutua kaikesta ja kaikki voimavarat voivat kulua ikäviin pikkuasioihin, jotka ovat pakollisia muodollisuuksia.

On juotava ahkerasti kahvia, jotta ikävät hommat tulevat tehdyksi. Kahvi muuten on stimulantti, kuten ADHD-lääkkeet. Kenties kaikki jotka tarvitsevat arjessaan kahvia ovat sairaita?

Ryhmille olisi eduksi se, että joku porukassa rikkoo kaavaa, uskaltaa ottaa riskejä ja näkee ratkaisuja vinksahtaneesta näkökulmasta. Uskon vahvasti, että ADHD-henkilöt todellakin voivat saada muita enemmän oivalluksia oikeanlaisissa olosuhteissa, mutta tämä ei välttämättä näy tilastoissa, koska sopivan ammatin löytäneet ADHD-henkilöt eivät saa tautiluokitusta. Lisäksi muut lievemmät tapaukset jäävät yleensä diagnosoimatta. Räty tekee siis monia kyseenalaisia päätelmiä lukemistaan tutkimuksista. Totta kai ongelmia esiintyy moninkertaisia, jos tutkimuksen kohteena ovat ”häiriköksi” diagnosoidut ihmiset, ja vertailuryhmäksi on otettu ihmisiä, joilla ongelmia ei esiinny. Tautiluokituksiin perustuva pitkän aikavälin tilastointi löytää jo lähtökohtaisesti ne, jotka kärsivät ominaisuuksistaan, mistä syntyy sellainen käsitys kuin ADHD olisi äärimmäinen ominaisuus ja silkkaa kärsimystä.

Valitettavasti myös sosiaalipsykologinen tutkimus on lapsenkengissään, eikä yksilön ongelmia tuijottava tilastointi pysty hahmottamaan ADHD:n keskeisimpiä positiivisia puolia. Jälleen optimistisempia ja rakentavia esimerkkejä voidaan löytää viihdemaailman puolelta. Hyvä esimerkki toimivasta ryhmädynamiikasta on kaikkien nörttien suosikkisarjassa Star Trek, jossa kapteeni Kirk ja mr. Spock muodostavat toimivan tiimin. Kirk on mitä tyypillisin ADHD-aikuinen. Hän uhmaa kaikkia mahdollisia toimintasääntöjä, syöksyy pienimmästäkin syystä nyrkkitappeluun ja hummaa naisten kanssa. Hän on ikuinen pikkupoika ja ehkä siksi monien pikkupoikien suosikki. Kukapa lapsi ei tahtoisi kuvitella, että avaruuslaivan kapteeniksi voi päästä uhmaten käskyjä ja säilyttäen synnynnäisen holtittomuutensa. Mr. Spock on puolestaan mitä tyypillisin asperger-henkilö. Hänen on vaikea ymmärtää toisten ihmisten tunteita. Hän on pikkutarkka, luotettava ja äärimmäisen looginen. Kumpikaan ei pärjäisi ilman toista. Kyse on kahden epätodennäköisen ja poikkeavan yksilön synnyttämästä tasapainosta.

Juuri tämänkaltaisesta hyväksynnästä ja tiimityöskentelystä monet poikkeavat yksilöt haaveilevat. Star trekissä yhdistyvät epätodennäköinen samaistuttavuus ja utopistisen oikeudenmukainen yhteisöllisyys. Sarja juhlistaa erilaisuutta, toisin kuin perinteinen koululaitos, jossa niskoittelua ei tunnisteta sankaruudeksi.

Miten lisääntyvä tieto ja yhteiskunnan joustavuus voisi auttaa ADHD-ihmisiä?

Ei kannata tuhlata voimavaroja siihen, että hyperaktiivinen ja vallaton lapsi väkisin pakotetaan siivoamaan huoneensa, jos se on täysin hänen luonteensa vastaista. Ennemmin kannattaa luottaa työnjakoon tai ulkoistaa heikkouksia. Normaalitkin ihmiset tarvitse monella tavoin apua arjessaan. Emmehän me pidä sairautena myöskään sitä, etä joku ei osaa itse leikata hiuksiaan.

Heikkouksien anteeksi antaminen tai puutteiden katsominen läpi sormien ei tarkoita lipsumista muista asioista. Tällaiselta lapselta tulisi vaatia enemmän muillaalueilla. Kyse on siis vaihtokaupasta: jos et tee tätä, teet tämän toisen asian paremmin. Jos minä tiskaan, sinä imuroit. Jos minä petaan sängyn, sinä viet roskat jne. Yhteiskunnan tulisi tiukemmin vaatia enemmän ja parempaa, jos tietyissä asioissa annetaan periksi. Tällöin ADHD-lapsi oppisi jo varhain, että yhteiskunnassa kyse on työnjaosta ja yhteistoiminnasta, eikä vapaamatkustamisesta kannata haaveilla sairauksien varjolla. Täytyy kääntää katse omiin vahvuuksiinsa.

ADHD-ihmisten mahdollisuuksia parantaisi se, jos useammilla aloilla annettaisiin edes kokeilumahdollisuus keskeytyneistä opinnoista huolimatta. Tällöin lahjakkaan henkilön esteeksi ei muodostuisi motivaatio-ongelmat opiskelussa. Yhteiskunta hyötyisi, kun yksilöllisiä vahvuuksia hyödynneittäisiin huolimatta heikkouksista. Myös opinnoissa tulisi sallia enemmän vaihtoehtoisia suoritustapoja.

Panu Rädyn kauhisteleva kirjoitus tuskin edistää ADHD-ihmisten työnsaatimahdollisuuksia lahjoista huolimatta. Kirjoituksessa on joitakin kyseenalaisia väitteitä, kuten:

”ADHD-aikuisen aivoissa on pysyvä välittäjäaineiden pula varsinkin motivaatioon ja palkitsevuuteen liittyvillä alueilla.” (s.31)

On harhaanjohtavaa puhua motivaation vajauksesta tai pysyvästä aivotoiminnan häiriöstä, vaikka lyhytjänteisyys ja asioiden jättäminen kesken onkin osa totuudesta, eivätkä ADHD-ihmisen aivot toimi aivan kuten normijampalla. Kyse ei kuitenkaan ole intensiteetin jatkuvasta puutteesta motivaatiossa, vaan pikemminkin suuresta vaihtelusta keskittymisessä ja aivojen dopamiinivasteessa. ADHD-henkilö väsyy helposti oman innostumisensa seurauksena, mikä johtaa toisenlaiseen, hermostuneempaan hyperaktiivisuuteen. Dopamiinitasot saattavat tietyillä aivojen alueilla hetkellisesti olla hyvin runsaita, minkä seurauksena keskittyminen on sataprosenttista. Aivojen toiminta myös aina jakautuu useille alueille, joten yhden osan hiljeneminen voi johtaa toisen alueen vahvistumiseen. Se mikä useimmiten pettää on sosiaalinen itsekontrolli, yleisistä säännöistä ja sopimuksista kiinni pitäminen. Jotkin asiat vain eivät tunnu palkitsevilta. Tietoisuus normeista ja sovinnaisuuksista unohtuu (kuten myös muille tehdyistä lupauksista) yli-innostuksen aikana, kuten myös dopamiinitason romahduksesta seuraavassa flegmaattisuudessa.

Itse olen kehittänyt omaan kuvaamaan tilaani termin kaksisuuntainen motivaatiohäiriö. Varsinaisessa kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä vaihtelevat serotoniinitasot, mikä johtaa vuoroin maniaan ja masennukseen. Dopamiini ei vaikuta juurikaan mielialaan. Ainakaan itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, vaikka toisinaan en saa mitään aikaiseksi, koska mikään ei huvita. Kaikki tuntuu hetken ajan merkityksettömältä – tylsistyttävältä, mutta ei kuitenkaan synkältä tai toivottomalta. Työpoissaolot ja vaikeus tarttua tehtäviin tulee esiin juuri kahdessa ääripäässä. Flemaattisessa tilassa en saa aikaiseksi mitään, mutta innokkaassa tilassa saatan päätyä sijaistoimintoihin varsinaisen tehtävän sijaan. Saan aikaan paljon, mutta vääriä asioita.

Mitä positiivisia puolia ADHD:seen liittyy?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty suhtautuu ADHD:n positiivisiin puoliin ”hassuina uskomuksina”, joita löytyy vain netin keskustelupalstoilta.

ADHD:n positiivisten puolien selvittämiseen tarvittaisiin laajaa tutkimusta, joihin lääkefirmoilla ei ole erityisiä intessejä. Yksi keino edetä olisi positiivisen diagnostiikan luominen. Oletuksen vahvistaisi positiivinen tai neutraali kyselytutkimus, jolla osoitettaisiin olevan selkeä korrelaatiosuhde negatiivisen diagnostiikan kanssa. Toisin sanoen henkilö, joka vastaisi positiivisiin kysymyksiin kyllä, saisi mitä todennäköisemmin diagnoosin myös klassisen oiretestin perusteella. Tällä tavoin positiivisten piirteiden tieteellinen kartoittaminen voisi parantaa ADHD-ihmisten itsetuntoa, murtaa ennakkoluuloja sekä tavoittaa lisää niitä ADHD-aikuisista, jotka menestyvät elämässä.

Tietämättään ADHD:n geeneillä varustettu henkilö saattaisi vastata ”erittäin vahvasti samaa mieltä” esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin (kaikki kysymykset ovat kuitenkin hatusta temmattuja, eivätkä ne kaikki suinkaan liity minuun itseeni):

POSITIIVINEN/NEUTRAALI ADHD-TESTI (tai sellaisen karkea luonnos):

1. Ilmaisen usein ääneen asioita, joita muut vain ajattelevat. Joudun toisinaan tästä syystä ongelmiin, mutta toisaalta rehellisyyteni puhdistaa ilmaa ja suora puheeni jopa herättää joissakin ihmisissä kunnioitusta. 

2.  Olen usein äänessä, joten olen myös oppinut sanavalmiiksi. Jos tilanne on kaoottinen, minulla on taipumusta ottaa hetkellinen vetovastuu. En kuitenkaan halua harteilleni pysyvää vastuuta. 

3. Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden kaipuu, joten puutun helposti kiusaamiseen ja epäkohtiin, jos näen sellaista. Saatan tästä syystä joutua ongelmiin ylempiarvoisten kanssa. 

4. Armeijassa en pelännyt heittää huulta alikessuista, ja lopulta sain komppaniassa sellaisen roolin, että minulle myös sallittiin muita enemmän. 

5.   Siedän huonosti hierarkioita ja byrokratiaa, enkä piittaa muodollisesta pätevyydestä, mutta tämä mahdollistaa myös sen, että uskallan tarvittaessa lähestymään suoraan sitä joka on korkeimmalla hierarkiassa. Julkkikset ja rikkaat ihmiset myös pitävät siitä, että kohtelen heitä tasavertaisesti ja juttelen heille kuin kenelle tahansa tavalliselle ihmiselle.

6.   Olen aina ollut kova pölpöttämään. Onneksi en ole maaninen, enkä narsistisen itsekeskeinen, joten pölpöttämiseni on siedettävämpää.

7.  Teen paljon aloitteita. Olen kaveriporukassa usein se, joka ehdottaa jotakin uutta. Saatan menettää mielenkiintoni nopeasti, mutta se vain takaa, että olen muita aiemmin löytänyt taas jonkin uuden kiinnostuksen kohteen.

8. Saatan sanoa pahasti, mutta toisaalta minulla ei ole myöskään estoja kehua tai kiittää. Kaikki tuttavani saattavat muistaa jonkin esittämäni piikikkään moitteen, mutta en pelkää myöskään sanoa ihmisille, että he ovat minulle tärkeitä. 

9.   Jos näen, että tuntemattomalla on jokin hätänä, en mieti, vaan menen heti auttamaan. En toimi sitä siksi että olisin muita parempi, vaan siksi, että minulla on muita alhaisempi kynnys reagoida. Muut paikallaolijat vain tarvitsevat jonkun aloitteen. Käänteisesti saatan myös muita herkemmin tehdä jotakin konnuuksia hetken mielijohteesta. 

10. Minulla on useita harrastuksia, jotka myös usein vaihtuvat uusiin. Olen harrastanut elämässäni niin monenlaisia juttuja ja pyörinyt niin monissa yhteiskunnallisissa kerrostumissa, että pystyn juttelemaan small talkia kenen tahansa kanssa.

11.  Olen epäonnistunut niin monella alalla, että voin sanoa tuntevani itseni melko perinpohjin.

12.  Jätän asioita kesken vähäpätöisten seikkojen tähden, mikä tuottaa ongelmia koulussa ja työelämässä. Usein kuitenkin teen asioita pyytämättä ja ilman palkkaa. Minulle vain tulee sellainen pakkomielle, että nyt tuo ikkuna täytyy pestä tai nurmikko leikata. Kyse saattaa olla naapurin ikkunasta tai naapurin nurmikosta, mutta mikäs siinä. Työpaikalla saatan tehdä palkattomia ylitöitä, koska tuntuu väärältä pyytää palkkaa jostain, mikä on kivaa.

13.  Toisinaan innostun niin paljon ja teen niin paljontöitä, että olen monen päivän ajan poikki. Jos olen jollakin viikolla tehnyt kahden edestä, ei minulle suoda lepoviikkoa, vaan pikemminkin odotetaan, että teen joka viikko töitä tuplatahdilla, koska olen osoittanut pystyväni siihen.

14.  Minulla on usein sellainen tunne kuin olisin innostunut ja mennyt hapoille. Ikään kuin lähdin juoksemaan maratonia 800 metrin vauhdilla ja parin kilometrin jälkeen olen antanut kaikkeni. Saatan olla kilpailuissa nopein tai hidas, mutta menetän mielenkiintoni, jos sijoitun keskivaiheille.

15. Minulla on usein kiistoja jonkin idean alkuperästä. Tämä todistaa, että minulla on paljon synergisia ideoita, jotka ovat saaneet alkunsa dialogissa. Kumpikaan ei ehkä yksin olisi keksinyt kyseistä ajatusta, mutta oma innostukseni sai myös muut innostumaan ja saimme käyntiin todella hyvän aivoriihen.

16.  Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka varoittavat jos olen aikeissa tehdä jotakin typerää. Minun ansiostani muiden ihmisten valppaus on hioutunut huippuunsa. Yhteiset kommelluksemme myös lujittavat ryhmähenkeä.

17.  Minulta ei ole koskaan puuttunut uteliaisuutta. Olen oppinut monia asioita koulun ulkopuolella itsenäisesti. Tiedän omituisia asioita, joita muut eivät tiedä. En välttämättä tarvitsisi edes koulua osatakseni lukea ja laskea, koska kiinnostun aivan kaikesta ja hankin ainakin perustason tiedot ennen kuin menetän mielenkiintoni. Kun innostun ja olen utelias, mikään ei estä minua. Jos lapsena en saanut lelua, rakensin sellaisen itse. Jos minua kiellettiin, tein sen silti.

18.  En halua oppia asioita vain näennäisesti päästäkseni läpi tenttiä – tai oikeastaan en edes osaa oppia. Opin vain kun olen motivoitunut, en käskystä. Siksi minulla voi samaan aikaan olla todistuksessa kiitettäviä yhdestä aineesta ja välttäviä toisesta. Muistan oppimani asiat pitkään, koska en lue opettajaa varten, vaan laajentaakseni maailmankuvaani.

19. En noudata ohjeita, joten toisinaan keksin hyvin omaperäisiä toimintatapoja toimiessani omin päin. Useammin kuitenkin saan moitteita, hidastan työn etenemistä tai rikon jotakin.

20. Typerät säännöt inhottavat minua. Mieluummin rikon lakia kuin noudatan määräystä, josta on vain haittaa tai joka sotii moraaliani vastaan. Uhmaikä tuntuu jatkuneen läpi elämäni. Jos sääntö tuntuu oudolta, kysyn miksi? Minulle ei kelpaa vastaukseksi ”siksi kun minä käsken!” Haluan saada kunnollisen vastauksen tai pistän kapuloita rattaaseen.

21.  Minulta selvästikin puuttuu itsesuojeluvaistoa ja tiettyjä sosiaalisia pidäkkeitä, joiden ansiosta yhteiskunnat ajautuvat diktatuuriin. En osaa mukautua massaan ja olla hiljaa edes omaksi parhaakseni. Olisin varmasti joutunut leirille Neuvostoliitossa, koska kaikki tietävät, että olen syntyjäni taipuvainen inttämään vastaan ja parantumaton ”toisinajattelija” asiassa kuin asiassa.

22. Yläasteella koulumme syttyi palamaan. Kaikki muut luokassa olivat keskittyneet opetukseen, mutta minä olin pitkästynyt ja katseeni harhaili ympäriinsä. Niinpä minä huomasin ensimmäisenä, että oven alta tulee savua ja tulenlieskoja. Ei ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, kun olin muita tarkkaavaisempi, vaikka minua syytetään tarkkaavaisuushäiriöiseksi.

23.Olen muita valmiimpi kriisitilanteissa, koska elämäni on muutenkin jatkuvaa kriisiä ja seikkailua. 

Jos testille haluaa vertailukohtia, voi lukea Päivi Tasalan blogista astettava masentavamman klassisen ADHD-testin. Kyse ei ole virallisesta diagnoositesti, mutta tuokin saattaa antaa suuntaa (Korostan vielä, että oma "positiivinen testini" on vain improvisoitu testiversio):

http://paivitasala.wordpress.com/testeja/addadhd-testi/

Oma kutsumukseni ADHD-aikuisena kannustaa minua tekemään kaikkeni sen puolesta, että ADHD-luokituksiin sekä opettajankoulutukseen otettaisiin virallisesti mukaan myös sellaisia näkökulmia, joista käsin ADHD voi tuoda ihmisen elämään myös monia voimavaroja. Jos tästä puhuttaisiin enemmän, niin työllistymisen esteenä ei ehkä olisi työnantajan ennakkoluulo tai yksilön epäusko omiin mahdollisuuksiinsa.

Toivon, että tulevaisuudessa useampi tutkija myöntäisi epätieteelliseksi ajatuksen, että laajasti levinnyt perinnöllinen ominaisuus voidaan määritellä yksinomaan sairaudeksi, oireyhtymäksi tai kehityshäiriöksi. Kyse on suurten joukkojen leimaamisesta ja lannistamisesta, jonka ei pitäisi kuulua meidän aikaamme. Sosiaalisesti hahmotettuna kyse voi olla epätoivotusta käyttäytymisestä, eli eräänlaisesta häiriöstä, mutta tieteellisesti kyse ei voi olla taudista tai edes varsinaisesta sairaudesta.

ADHD-henkilö ei ehkä aina sopeudu yhteiskuntaamme, joka vaatii tietyn jatkuvan stressitilan ja kellon tarkkuudelle suoritettavan työn sietämistä, mutta tilanne on ennemminkin saanut alkunsa yhteiskunnan vaatimusten muuttumisesta, eikä satojen tuhansien äkillisestä sairastumisesta. ADHD-ihmisten elämä olisi helpompaa ja he myös voisivat olla yhteiskunnalle suuremmin hyödyksi, jos heitä ei nöyryytettäisi tautiluokituksilla ja ennalta tuomittaisi epäonnistumiseen.

Kärjistäen voisi väittää, että ADHD-ihmiset ovat nykyään hieman samanlaisessa asemassa kuin homoseksuaalit vielä muutama vuosikymmenen sitten. Moni diagnoosin saanut ihminen häpeilee itseään ja elää kaapissa, niin vaikeaa kuin ehkä onkin. Moni myös on kohdannut ennakkoluuloja ja "normaalien" ihmisten syrjintää erilaisen luonteensa vuoksi. Jotkut nenteistä myös mieluusti luokittelevat huomiota herättävän taipumuksen sairaudeksi tai rikollisuudeksi. Myös lääketieteellisten tautiluokitusten tieteellisyys on kyseenalaista, jos mitään näkyviä ruumiillisia oireita tai kiputiloja ei ole, ja henkinen ahdistuskin johtuu kiusaamiskokemuksista, epäonnistumisista sekä laajemmasta vaikeudesta sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan, jossa työn odotetaan olevan tasalaatuista ja säännönmukaista, ja jossa on suotavaa totella esimiestään mukisematta.

Totta kai mikä tahansa yhteiskunta haluaa luokitella omiin arvostuksiinsa huonommin sopivat yksilöt häiriöisiksi, mutta onko sillä mitään tekemistä tieteellisyyden kanssa? Yhtä hyvin koripalloa rakastava kansa voisi luokitella sairaiksi ihmiset, jotka ovat lyhyitä. Koulussa opittu huono itsetunto ja epäluuloisuus systeemiä kohtaan voi jäädä päälle ja pilata elämän mahdollisesta lahjakkuudesta huolimatta. Sopeutumattomuus koulumaailmaan luo mielikuvia yleisestä sopeutumattomuudesta, mikä ei välttämättä pidä paikkansa. Leimautuminen on vahva mekanismi ja varhainen minäkuva ennustaa hyvin myöhemmässä elämässä pärjäämistä, vaikka käsitys omasta typeryydestä olisi valheellinen. (Sitä paitsi artikkelissa luodaan sekin virheellinen käsitys, että ADHD-henkilön tunnistaa jatkuvasta kiroilemisesta.)

Oman näkemykseni mukaan kyse on ihmisyyteen aina liittyneestä persoonallisuustyypistä, joka rikastaa sosiaalista dynamiikkaa, sikäli kuin yhteiskunta sallii kaavasta poikkeamista, suoraa puhetta, energisyyttä, luovuutta ja aloitekykyä. Yksilölliset ominaisuutemme eivät myöskään ole on-off -piirteitä, vaan aste-eroja löytyy monilla eri muuttujilla. Tietyille yksilöille on luontevampaa niskoittelu ja riskien ottaminen. Kaikki spontaani toiminta ei ole vaara-alttiutta ja rikollisuutta. Vaikka tapaturmia ja epäonnistumisia sattuu, ne toimivat pohjana kulttuurin kehitykselle.

ADHD saattaa jättää aloittamiaan projekteja kesken, mutta onko sekään oikein, että määrittelemme terveemmäksi sellaisen ihmisen, joka ei koskaan ole aloittanut yhtään mitään?

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity.html

Kannattaa myös lukea mitä positiivista eräällä tohtori Tolosella on sanottavanaan. Tohtorin intressinä on ehkä myydä Omega-3-pillereitä, mutta on kunnioitettavaa, että sivustoilla on nostettu esiin myös kannustavia näkökulmia:

"...monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä. 

AD/HD, ADD ja dysleksia (samoin kuin skitsofrenia) rikastuttavat ihmiskuntaa, sillä näitä oireyhtymiä potevat ihmiset ja heidän sukunsa ovat monesti muita lahjakkaampia."

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=112

En silti tahdo väittää, että meidät kaikki pitäisi luokitella neroiksi ja väärin ymmärretyiksi indigo-lapsiksi. ADHD-elämään liittyy valtavasti haasteita, jotka tavalla tai toisella on itse kunkin ylitettävä tai käännettävä voitoksi.