Koriste on rikos kohtalainen, suosio sitä suurempi

 

Kyllä tämä diletantin ja ensyklopedistin elämä vaan joskus on niin mahtavaa. Olen viime aikoina lukenut monia kirjoja suomalaisen muotoilun historiasta. Muihin taidemuotoihin tutustuminen tarjoaa tuoreita näkökulmia myös kirjallisuuteen.

Perjantaina lainasin kirjastosta kirjan Keräilijän aarteet; Kupittaan savi (2011, toim. Salakari ja Kalha). Siinä ei ole kovinkaan paljon tekstiä, kyse on enemmänkin kuvakirjasta, mutta vähäkin teksti tarjosi useita oivalluksia.

Funktionalismi ei ole minulle taidesuuntauksena mitenkään uusi asia. Olen lukenut paljon Art Decosta ja käynyt kaksikin kertaa Berliinin Bauhaus-museossa. Silti muotoilijoiden ja kuvanveistäjien ihanteet, ja joskus jo tietyt sanavalinnatkin, saattavat laajentua koko ihmiselämän kommentaareiksi tai saada merkitystä jossain aivan muussa asiayhteydessä.

Olen myös runouden kohdalla joskus pohtinut tyylillisten reliikkien merkitystä. Muotokieleen jää vuosikymmeniksi piirteitä, joiden alkuperäinen merkitys on unohtunut tai vähintään hämärtynyt. Ehkä voisi puhua myös edellisten kehitysvaiheiden jäänteistä, johon on verrattavissa ihmisen häntäluu. Tällaisia jäänteitä runoudessa on esimerkiksi käännetty sanajärjestys, joka periytyy sellaisilta ajoilta, jolloin saksa oli tärkeä kulttuurikieli Suomessa. Sanajärjestystä muuttamalla myös saatiin useampia sanoja sovitettua lauseen loppuun, kun haluttiin rakentaa riimejä.

Nykyäänkin monet harrastelijat käyttävät arjesta poikkeavaa (usein varsin sekalaista) sanajärjestystä lisätäkseen vaikutelmaa runollisuudesta, vaikka he tuskin tuntevat koko käännetyn sanajärjestyksen käsitettä. Heille on vain kehittynyt sellainen intuitio klassista runoutta lukemalla.

Myös muotoilussa aiemmin välttämätön elementti saattaa säilyä koristeena, koska ihmiset ovat tottuneet mieltämään sen osaksi esinettä.

Funktionalismin edistyksellinen aate saneli, että koristeen tuli juontua valmistustavasta, eikä sitä näin ollen tullut lisätä esineen pintaan. (s.17)

Mieleeni palasivat mummoni puheet siitä, kuinka köyhät tytöt joskus maalasivat sukkahousujen sauman jalkaansa kulmakynällä, koska heillä ei ollut varaa ehjiin sukkiin, mutta tansseissa sellainen vaikutelma piti antaa pojille. Valmistustavasta juontuva ylimääräinen elementti, sauma, ehkä sukkien valmistajille jossain vaiheessa jopa välttämätön paha, oli muuttunut ihmisten mielissä koristeeksi.

Vastaavia esimerkkejä löytyy kaikilta taiteen ja tuotannon aloilta. Ruisleivässä esimerkiksi on yhä reikä, vaikka leipiä ei nää ripusteta pirtin kattoon suojaan rotilta ja rusakoilta. Qwerty-näppäimistö on jäänne mekaanisista kirjoituskoneista, joiden koneiston ei haluttu jumiutuvan liian nopealla näpyttelyllä - yleisimmät kirjaimet on siis tahallaan sijoitettu siten, että työ hidastuu. Myös Fender Stratocasterin pyöreä muoto on eräänlainen design-jäänne, koska sähkökitarassa ei tarvita pyöreää kaikukoppaa. (Näitä esimerkkejä täytyy löytää lisää!)

Tällaisia valheellisia koristeluja ja turhien perinteiden vaalimista funktionalismi paheksui. Kupittaalla saviesineiden harmaa tai punertava pinta haluttiin kuitenkin maalata piiloon, jotta ne pärjäisivät kilpailussa Arabian posliinia vastaan.

Koristellut esineet tekivät kauppansa. Niin ne ovat aina tehneet ja tekevät vastakin: tunnemme vetoa koristetta kohtaan, koska se on elävän ihmisen merkki elottomassa esineessä, hengen ripaus materiassa. Samalla se on helppolukuinen viesti "Taiteen" läsnäolosta.

Katkelma herättää minussa monia ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta arvostan funktionalismin rehellisyyttä, mutta sille vastakkainen näkemys on myöskin sympaattinen ja hyvin muotoiltu.

Pehmeäkantinen runokirja on funktionaalisempi, koska sitä on helpompi kuljettaa mukana. Toisaalta kovat kannet ovat "helppolukuinen viesti" laadusta ja rahallisesta satsauksesta. Kovakantisuus on lyriikan perinteistä bling-blingiä.

Kupittaan saven toimintaa esittelevässä kirjassa ajatuksia herätti myös puhe arvotaiteen ja käyttötaiteen eroista. Kupittaan savi edusti pitkään keskiluokkaa ja työväestöä, tuoden markkinoille Arabian posliinia ja Riihimäen tai Nuutajärven lasiesineitä edullisempia kulutustavaroita, jotka oli valmistettu paikallisesta savesta ja viimeistelty maalaamalla käsin:

"Kupittaan suhde "hyvän maun" ihanteisiin oli horisontaalinen: tehdas ei asettunut kuluttajan yläpuolelle sanelemaan kauneuden ehtoja, vaan toteutti ostavan yleisön toiveita taloudellisten realiteettien puitteissa." (s.17)

Katkelmasta tulee väistämättä mieleen viimeisimman Tulen & savun pohdinnat runouden elitismistä, ja Helsinki Poetry connection -yhteisön poikkeava asema runokentällä sekä ehkä asennemaailmakin. HPC jos jokin edustaa horisontaalista ihannetta: kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet päästä ääneen. Yleisö saa itse päättää kenestä tykkää eniten. Taiteellista arvoa mitataan monipuolisuuden ja yhteisten hartioiden leveyden mukaan, eikä mietitä sitä kuinka korkealle pilviin omaa kaulaa on onnistuttu kurkottamaan neron olkapäiltä.

Kirja pyrkii puolustamaan käyttötaiteen asemaa. Se puhuu todellisista käyttöesineistä, mutta taustalle oletettu asennemaailmojen erottelu sopii varsin hyvin käyttörunouteen ja muuhun kansaa miellyttävään kulttuuriin. Kupittaan saven esineissä on jotain samaa kuin Viivi & Wagner -sarjakuvissa, Iittalan Muumi-mukeissa, Kaj Stenvallin ankkatauluissa ja miksei myös Heli Laaksosen runoudessa. Kansa tykkää, ja mitä pahaa siinä on?

Eräs elitismin laji on suupielien mutristelu. Sitä tapahtuu varsinkin silloin, kun jostakin vain kohtalaisen hyvästä tulee suositumpaa kuin vastaavasta erinomaisesta. Kohtalaisn hyvä näyttäytyy tällöin kammottavana roskana. Se ei herättäisi inhoreaktiota, ellei se olisi suosittua. Jos kriitikot eivät tietäisi mitään kansansuosiosta, he toteaisivat "ihan jees".

Heli Laaksonen ja Kaj Stenval ovat melkein millä tahansa mittarilla mitattuna vähintään jees, mutta he muuttuvat kammotukseksi, kun myyntiluvut paljastetaan. Sen jälkeen heistä ei enää voi tykätä, koska se olisi rahvaanomaista. Tällaiseen asenteeseen kykenee köyhempikin. Nipottaminen ja mutruilu ovat edukkaita elitismin muotoja.

Joku voi sanoa, että kaiken halutun halveksisessa on kyse kateudesta, jonkun mielestä pikemminkin oikeudenmukaisuudesta: yhdelle ei saa antaa kaikkea, eikä ainakaan liian helpolla. Kolmas voi perustella näkemystään sillä, että suurin yhteinen nimittäjä viestii periaatteiden puuttumisesta. Neljännelle suosio on ansa, joka vaikeuttaa myöhempää tyylillistä kehitystä. Viides murehtii sitä, että kansa ei joudu opettelemaan laadun tunnusmerkkejä, jos sille on heti tarjolla sellaista, mikä vetoaa suoraan vaistoihin. Kuudes inhoaa huomion kumuloitumista: kun kyllin moni on kiinnostunut, täytyy muidenkin olla kiinnostuneita, jotta eivät eivät näyttäisi hölmöiltä - ja siksi suosio koostuu tietyn yleisörajan ylityttyä pelkistä peesailijoista.

Kupittaan savesta tai Riihimäen lasin käyttöesineistä saa onneksi tykätä nyt kun suurin osa kansasta ei ole sellaisista kuullutkaan. Miksi olisikaan? Onhan meillä niitä Muumi-mukeja, joita on paljon luonnollisempaa himoita.